KYSYMYS: Olemme mieheni kanssa asumuserossa minun tahdostani, vuosien harkinnan ja yrittämisen jälkeen päädyin tähän ratkaisuun koska tunteeni miestäni kohtaan ovat kuolleet.
Aloitin itse keväällä käymään terapiassa koska oli niin paha olla kotona, en tiennyt tarkalleen mikä minussa oli vikana kun en kyennyt olemaan onnellinen ja tyytyväinen elämääni vaikka olen saanut kaiken mistä ikinä olen haaveillut, elämästäni oli tullut yksi suuri projekti, kokoajan piti keksiä uutta tekemistä arjenpyörityksen lisäksi jotta jaksoin eteenpäin.
Keväällä tuli totaalinen stoppi eikä mikään enää kiinnostanut, terapian myötä aloin ymmärtämään etten saa suhteestamme juurikaan mitään irti, vikaa on meissä kummassakin ja paljon olisi pitänyt tehdä toisin mutta lopputulos meidän välillä on se etten rakasta miestäni enää, ajatatus on että en tarvitse tuota ihmistä elämääni ja haluan elää ilman häntä.
Olen n.3 viikkoa asunut omillani, lapset ovat vuorotellen minun ja isänsä luona, itse nautin uudesta arjestani, tuntuu että minulla on enemmän annettavaa lapsilleni kun energia ei mene siihen että ottaa päähän katsoa kun toinen makaa sohvalla kun itse joutuu hoitamaan kaiken, meidän perheessä olin se joka otti kaiken vastuun arkisista asioista.
Mieheni on nyt romahtanut täysin, hän on täysin lamaantunut ollessaan yksin ja ajatukset vaipuvat synkkyyteen, hän ei saa mitään tehtyä. Hän tekisi kaikkensa jotta voisimme korjata välimme mutta ongelma on se etten itse halua takaisin suhteeseen, minun on nyt hyvä olla ja kun muistelee sitä omaa ahdistuksen määrää mikä minulla oli vuosien varrella suhteemme aikana en voi missään nimessä kuvitellakkaan haluavani takaisin siihen.
Kipinä on täysin sammunut ja vaatisi ihmeen että se syttyisi uudelleen.
Onko mitään keinoa auttaa miestäni selviytymään tästä, vaikken häntä romanttisessa mielessä rakasta on hän minulle tietenkin tärkeä, haluan että lasteni isä voi hyvin ja on kurjaa katsoa kun hän kärsii, eniten harmittaa se että lapset tietenkin huomaavat hänen pahan olonsa ja luultavasti murehtivat hänestä.
Kun ei itsellä ole halua korjata ongelmia suhteessa on varmasti turha mennä pariterapiaan mutta voisiko siitä olla apua miehelleni ymmärtää mitä on tapahtunut ja jotenkin oppia elämään uudelleen ilman minua.
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kuulostaa siltä, että olet varma tunteistasi ja myös siitä, ettet enää halua palata suhteeseen. Asuessasi nyt noin kolme viikkoa itseksesi olet löytänyt uuden, hyvän arjen. Kerrot voivasi paljon paremmin ja että lapsesikin pääsevät osalliseksi hyvinvoinnistasi. Puolisosi taas on sanojesi mukaan romahtanut täysin.
Mietin onkohan teidän prosessinne kovinkin erirytminen? Miehesi on varmaankin jo pidemmän aikaa ollut enemmän tai vähemmän tietoinen siitä, ettet ole tyytyväinen parisuhteeseesi ja elämääsi ylipäätään (Onko näin?). Silti tulee vaikutelma, että ratkaisusi on tullut hänelle yllätyksenä. Onkohan hän odottanut että käyntisi terapiassa auttaisi sinua loksauttamaan asiat kohdalleen niin, että voisit taas tyytyväisenä jatkaa elämää samoissa puitteissa kuin aiemminkin? Siinä tapauksessa asumusero ja päätöksesi olla palaamatta takaisin olisi hänelle yllättävä ja iso juttu käsiteltäväksi. Oma prosessisi vaikuttaisi olevan jo pidemmällä.
On hienoa että huomioit miehesi näkökulman ja pohdit pariterapian antia hänelle. Uskon että siitä voisi olla hyötyä myös sinulle, vaikka asian työstäminen on sinulla erilaista ja olet siinä eri vaiheessa. Voin kyllä siis suositella teillekin asian työstämistä esimerkiksi perheneuvonnassa, jossa moni juuri käsittelee eroa ja sen tuomia tunteita - yhdessä ja erikseen. Teidän molempien ja samoin lapsiennekin tulevaisuuden kannalta olisi hyvä, että mahdollinen eronne sujuisi mahdollisimman sopuisasti eikä repivästi. Prosessiin tarvitaan aikaa ja tilaa.
Eron hyväksyminen kuulostaa olevan puolisollesi iso pala nieltäväksi. Kolme viikkoa on lyhyt aika. Se on lyhyt aika teille kaikille: puolisollesi, sinulle ja yhteisille lapsillenne. Eroprosessi, johon kuuluu monen ihmisen näkökulma ja kokemusmaailma, on siis vasta aluillaan. Arjen rutiinit muotoutuvat ja vakiintuvat kuukausien mittaan. Samalla myös todella tärkeä eroon liittyvien tunteiden työstäminen pääsee alkamaan. Ammattilaisen kanssa asiaa puitaessa asian prosessointi helpottuu ja voitte säästyä monilta mutkilta ja kolhuilta.
Olen 30.v nainen. olemme olleet 13.vuotta yhdessä. Valitettavasti vaan tein harhaliikkeen pettäessäni miestäni ja viestittelemällä toisen miehen kanssa jonkin aikaa.
Mieheni sai tietää.. näkemällä nuo viestit ja tottahan sen tiesi kuinka hän asian otti. Otimme puolen vuoden aikalisän ja minä asun lapsiemne kanssa toisaalla.
Itse haluaisin mieheni kanssa jatkaa yhteistä elämää perheenä ja huomaan rakkauteni häntä kohtaan voimistuneen ja olen tajunnut minkä virheen olen tehnyt.
Mieheni kanssa vietämme jonkin verran aikaa ihan yhteisten lastenkin takia (niinkuin hän asian ilmaisee). Mutta niinhän ei tarvitsisi olla voisihan hän hoitaa poikia itse, kun on hänen vuoronsa, mutta haluaa tehdä yhdessä asioita.
Mieheni sanoo, että hän ei rakasta, mutta välittää minusta.
Teot ja sanat kuitenkin "puhuu" erikieltä. Hän näyttää nyt... pyyteettömästi tunteitaan eli tulee halaamaan ja suutelemaan, mutta sitten sanoillaan vetää maton alta. Kumpaa uskoa eleitä vai puheita? Lisäksi ajattelen, että en ihan yhdentekevä ole, kun hän ei heti eroa ehdottanut saatika hakenut. On sanonut usein, että eipä tässä muutakaan voi kun tehdä viimeisen ratkaisun, mutta miksi hän ei sit hae sitä eroa ja miksi hän näyttää tunteitaan?
Ymmärrän, että tunteet ja mieli ailahtelee tässä tilanteessa, mutta pitääkö mun lakata uskomasta yhteiselon mahdollisuuteen ja luopua tuosta rakkaasta miehestä vai voisiko ajan saatossa yhteiselämä toteutua?
Ennen pettämistäni puhuin ja kerroin miehelleni mitä suhteessamme mättää. En saanut huomiota / pyyteetöntä rakkautta ja hyvänä pitoa. Miehelleni ei ollut tunteiden näyttäminen pyytämättä luontaista. Nyt hän on myöntänyt asian, että olisi pitänyt toimia näin. Pidimme toisiamme itsestään selvyytenä.
Nyt itse näytän ja kerron tunteistani usein ja paljon. Toivoen, että mieheni ymmärtää sen kuinka syvästi häntä rakastan. Ja toivon, että hän sen jonakin päivänä ymmärtään
Usein tunnen voimakkaana tunteena, että tästä voidaan selvitä. Aina, kun ajattelen päinvastaista, tulee tuo tunne. En tiedä miksi?? Ehkäpä siksi, että mieheni antaa niin ristiriitaisia viestejä ja sieltä saan toivon kipinöitä.
Mistä nämä mieheni eleet kertovat (näyttää tunteita, joita ei suhteessa näyttänyt, viettää aikaa kanssani, mutta sanoo, että lasten takia tehdään yhdessä) ?
Onko toivoa?
Viesti on ehkä sekava, mutta koittakaa saada selvää.
Vastaustanne odottaen
Toiveikas 30v
VASTAUS: Kiitos kysymyksestä. Jos yritän heti vastata ensimmäiseen kysymykseesi ”voiko tästä selvitä?”, niin varmasti voit. Vielä en tiedä millä tavalla asiat selvenevät, mutta osaat pohtia parisuhteenne tilannetta monelta kantilta ja olet lähtenyt hakemaan erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Silloin yleensä jotakin alkaa tapahtua.
Pohdit miehesi viestejä, jotka tuntuvat ristiriitaisilta. Puheet ”viimeisen ratkaisun” tekemisestä tuntuvat viittaavan lopulliseen eroon, mutta sitten hän samalla haluaa olla kanssasi ja osoittaa nyt hellyyttä. Varmasti onkin aika ristiriitainen olo. Pohdit, että kumpi viesti on aidompi ja todellisempi. Molemmat viestit ovat tärkeitä. Hyvä, että olet kuullut ne molemmat. Miehesi olo taitaa myös olla aika ristiriitainen.
Kerrot, että olet tajunnut, että teit virheen. Virheitä voi elämässä yrittää korjata ja sitä nyt teetkin osoittamalla rakkauttasi ja kertomalla halustasi jatkaa. Tämä asumusero on ollut iso päätös. Joskus etäisyys auttaa näkemään tilannetta tarkemmin. Jäin miettimään, että miten miehesi on kokenut erillään asumisen. Miten voisit kysyä mitä oivalluksia hän on puolen vuoden aikana tehnyt. Voitko kertoa hänelle, että saat häneltä ristiriitaisia viestejä ja kysyä miten hän näkee ja tuntee tilanteen nyt olevan.
Sivusuhteista voi päästä eteenpäin. Yleensä on tarpeen kertoa riittävästi siitä, minkälainen suhde sinulla on ollut. Kerrot tässä viestittelystä. Ehkä miehelläsi on oikea kuva tapahtumista, kun hän on viestit nähnyt. Toisaalta on hyvä, että hän nyt tietää minkälainen suhde on ollut. Joskus nämä viestit jäävät kuitenkin ”kaikumaan mieleen”. Yksi tapa purkaa asiaa voisi olla kysyä, että mitä miehesi miettii viesteissä tai tapahtuneessa eniten? Mikä on hänestä tuntunut kaikkein vaikeimmalta? Onko jokin kohta, johon hänen ajatuksensa palaa uudestaan ja uudestaan. Siinä olet oikeassa, että viestittely saattaa tuntua kumppanista yhtä vaikealta, kuin fyysinen suhde. Olet alkanut kertoa tunteistasi jollekin muulle, kuin omalle kumppanillesi.
Asian käsittely on joskus hankalaa sen vuoksi, että sinun kannaltasi olisi tärkeää puhua myös menneistä asioista, siitä miten koit jääväsi suhteessanne yksin. Se saattaa kuulostaa puolustautumiselta, ikään kuin sinulla olisi ollut oikeus toimia näin. On tärkeää sanoa, että toimit väärin, vaikka sinulla oli hankala olla teidän suhteessa. Olisit voinut yrittää ratkoa ongelmia muuten, kuin aloittamalla viestittelyn. Silti olisi yhä tärkeää, että miehesi kuulisi kaipuusi. Hän on nyt myöntänyt, että tunteiden osoittaminen ja näyttäminen olisi ollut tärkeää. Tässä teillä on yhteinen mahdollisuus edetä. Koittakaa nähdä tässä oivallus joka voi viedä teidät lähemmäs toisianne! Ihmiset oppivat parisuhteessa toisiltaan ja tekevät yhdessä näitä löytöjä. Joskus polut eteenpäin löytyvät tällaisten kriisien kautta. Niissä on mahdollisuus molempien oppia ja muuttua.
Oletko pyytänyt anteeksi mieheltäsi tekoasi, siitä et tarkasti kerro? Anteeksi pyytäminen ja antaminen eivät ole aina nopea tai helppo juttu. Olisiko miehesi vielä miettimässä, kadutko todella tai voiko tämä uusiutua, kun olet seuraavan kerran tyytymätön johonkin. Onko hän pohtimassa, että pystyykö hän itse kääntymään kohti sinua, kun hän kerran tietää, että hänelle on ollut vaikeaa osoittaa tunteita ja nyt on loukattu olo. Mies tarvitsee myös tiedon siitä, että viestittely on loppunut.
Luottamuksen palautuminen vie joskus aikaa. Jos päätätte yrittää, pitää molempien päättää yrittää. Onko niin, että molemmat odottavat toiselta jotakin ”takuita”, jos palaisitte yhteen. Sinun pitäisi tietää, että et palaa suhteeseen jossa tunteita osoitetaan vain hyvin niukasti ja miehesi odottaa jotakin muuta? Mitä kaikkea? Lopulta ihan varmaa takuulappua on vaikea antaa. Voi luvata tehdä parhaansa ja sitten pitää heittäytyä ja kokeilla pääsisittekö lähemmäs toisianne. Kuulostaa siltä, että ainakin sinulla on halua ja mahdollisuuksia palata. Sinulla saa yhä olla myös omia tarpeita ja oikeuksia, vaikka olet toiminut väärin.
Lasten merkitys on varmasti iso. Heistäkin voi ja kannattaa edelleen puhua. Ei sekään aina ole lasten etu, että ollaan yhdessä pelkästään heidän vuokseen, jos aikuisten suhde on hyvin kylmä, riitaisa ja etäinen. Silti on niin, että lasten vuoksi kannattaa tarkasti tutkia vaihtoehtoja edetä yhdessä. Lapset taitavat olla vielä aika pieniä? Heissä on hyvä syy teillä molemmilla yrittää löytää toisenne ja suhteenne uudella tavalla. Tätä miehesi tuntuu myös pohtivan. Jos nyt tuntuu siltä, että lapset ovat hyvä syy olla yhdessä ja tavata, niin onhan sekin iso viesti teille molemmille. Yhteinen vanhemmuus on iso side. Tunnutte siitä nauttivan ja siinä on paljon yhteistä ”maisemaa”.
KYSYMYS: Olen 27-vuotias nainen ja elämäni on ollut viimeiset 5 vuotta suhteellisen risukkoista, mutta olen mielestäni pärjännyt elämässäni suhteellisen hyvin. Aina noussut rapakosta ja talssinut lopulta eteenpäin, säilyttäen iloisen elämän asenteen ja positiivisuuteni. Tähän alkuun ehkä voisi sanoa vielä, että isäni on alkoholisti ja tämä on vaikuttanut elämääni paljon. Asiaa en ole koskaan salaillut mitenkään, tai ainakaan näin aikuisiällä vaan haluan olla avoin ja rehellinen. Välillä tuntuu, että pitäisikö minun haudata se ja muu minua kasvattaneet vaikeudet pois ja olla kuin niitä ei ikinä olisi ollutkaan?
Ensimmäinen parisuhteeni alkoi ollessani 17-vuotias ja hän oli samalla elämäni ensirakkaus. Seurustelimme 6 vuotta, kunnes hän lopulta jätti minut meidän 6 vuotis päivänämme. Suhteessamme oli jo jonkin aikaa mennyt huonosti, mutta vielä huonommin minulla meni oman perheeni kanssa, ja elin elämäni ensimmäistä hyvin raskasta ja pelottavaa kriisi aikaa. Olin exälleni äärimmäisen vihainen, että hän lähti juuri silloin kuin olisin häntä eniten tarvinnut, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että taisteltuani itse tuon jakson läpi, teki minusta vahvemman.
Ensimmäisen suhteeni jälkeen päätin, että otan aikaa itselleni ja en syöksy heti seuraavaan suhteeseen, vaan annan haavojen parantua rauhassa. Puolen vuoden päästä erosta oli ensimmäinen kerta kun oli jotain mahdollisen uuden suhteen alkua, mutta se loppui parin viikon hauskan yhdessä olon jälkeen. Kun mitään vielä ei oikein ole kerinnyt tapahtua, muuta kuin hyvä olo siitä, että jotain voisi tapahtua, kunnes yhtäkkiä ei tapahdukkaan mitään ja koko homma lässähtää siihen. Tältä herralta sain kaivella tiedon ulos ettei hän haluakkaan kanssani mitään. Tietenkin se sattui, sillä edellisen suhteen ero oli vielä tuoreena mielessäni, mutta toivuin suhteellisen pian.
Tästä vuosi ja tapasin "vanhemman version ensirakkaudestani". Hän oli minua vanhempi, asui toisessa maassa ja tapasimme kerran kuukaudessa ja skypetimme lähes päivittäin ja lopulta pari kertaa viikossa. Tämä kesti puolivuotta ja alkoi hyvin romanttisissa merkeissä Italian Toscanassa, kunnes kaukosuhteen pitäminen yllä alkoi ilmeisesti väsyttää häntä ja minä lopulta vedin homman poikki.
Tuli seuraava.. kaksi, melkein kolme viikkoa hauskaa yhdessä oloa. Pusuja, haleja, hauskaa, ihanaa, pieni toivon kipinä. Olin avoin ja kerroin, että missä asioissa minulla saattaa olla vaikeuksia. Vaikken ole absolutisti minun saattaa olla vaikea kestää biletystä ja haluan toisen tietävän, ettei tarvitse ihmetellä + itse en baareissa roiku ynm. "Tosi asioiden" kertomisen jälkeen meni pari kolme hassua päivää ja sitten meidän piti puhua, yhtäkkiä ne vaaleanpunaiset tunteet olivatkin kadonneet ja ollaankin vain kavereita.
Vuosi meni, ystäväni erosi, teki profiilin, tapaili ja löysi, aikaa meni 3 viikkoa. Nyt he ovat olleet yli puolivuotta yhdessä ja homma näyttää toimivan. Hän kehoitti minua tekemään profiilin, mitä vastaan olin pitkään ollut. Ajatus siitä, että tapaisin jonkun perinteisellä tavalla tuntui "oikeammalle". Neljä vuotta siitä, että on ollut oikeasti jonkun kanssa oikeassa parisuhteessa, alkoi tuntua ja aattelin, että pakkohan sitä on kokeilla. Ehkä toivoin, että kaikki tapahtuisi yhtä hienosti ja nopeasti mitä ystävälläni. Kaikkea sitä voi toivoa ja kuvitella.
Omalla saralla homma lähti hyvin hitaasti käyntiin. Ensinnäkin, että olisin saanut jonkun juttelemaan kanssani jolle laiton viestiä.. Tai, että joku joka säväyttää ottaisi yhteyttä. Lopulta pääsin ensimmäisille treffeille! Meillä oli tosi hauskaa, nauroimme, juttelimme taukoamatta, ymmärsimme toisiamme ja täydensimme toisiamme. Tuntui kuin olisin tuntenut hänet aina ja samalla se ihastuttava uuden löytäminen. Niin monessa asiassa hän oli hyvin saman oloinen ja tapainen kuin minä itse ja olin jo hyvinkin innoissani tästä. Juttelimme myöhään yöhön myös niistä vaikeista asioista, hän kuunteli ja tuntui oikeasti tajuavan ja oli hommassa mukana. Pari päivää tämän jälkeen hän perui meidän treffit ja pyysi sporttisen illan sijaan minut kahvilaan. Siellä hän kertoi minulle, että hänelle oli valjennut näinä muutamina päivinä itseään tutkittuaan, ettei hänellä olekkaan niin syviä tunteita minua kohtaan ja haluaisi olla mieluummin kaveri, jos minulle sopii. Tämä tuli minulle hyvin suurena yllätyksenä, sillä hän oli antanut minulle hyvin toisenlaisen kuvan ja nyt hän pahoitteli siitä, että oli johdatellut minut harhaan. Pettyneenä totesin, että valitettavasti johdatit.
Otin aikaa ja jälleen kasasin itseni, poistin profiilini hetkeksi ja lopulta palasin takaisin. Oli kiinnostuneita, kiinnostavia, muutamia treffejä, juttuja jotka eivät johtaneet mihinkään.
Sitten sain tosi hauskalta tyypiltä viestiä ja nauroin hänen jutuille ratketakseni. Tuntui kuin olisin nauranut vuoden naurut yhdessä päivässä. Oi, miten hän maalasikaan taivaan sanoillaan. Valitettavasti tulin kipeäksi ihan alkumetreillä, mutta romantikkona hän kävi ikkunani alla! Puhuimme puhelimessa ja punastelin ikkunan takana. Olipa outoa, hassua ja aivan ihanaa. Mehän vasta aloimme juttelemaan toisillemme vajaa viikko sitten! Puolivointisena tapasin hänet pari päivää tämän jälkeen. Osaksi flunssan takia en ollut ihan kokonainen itseni, mutta taisi siinä olla vähän pelkoakin, vain pari kuukautta sitten minua oltiin pahasti johdatettu harhaan.
Ekoilla treffeillä hän puhui siitä kuinka saan hänen sydämmen hakkaamaan, kuinka vedän häneltä jalat alta (kukaan ei ollut sanonut minulle noin aiemmin), vaikka ja mitä kaikkea ihanaa ja aloin olla aika sulaa vahaa vaikka koitinkin kovin pitää itseni kasassa. Pian näimme jo toisilla treffeillä, ja sitten hän tuli luokseni mukanaan kitaransa ja hän soitti ja lauloi minulle ja ihastui siitä, että minustakin lähtee ääntä. Jälleen kauniita sanoja ja vaikka kuinka yritin olla ajattelematta asioiden edelle ajattelin, että tässä se on! Nyt päätin, etten heti kerro kaikkea menneisyydestäni, mutta kerroin jotain alkoholismista ja jotain muuta pieniä juttuja. Tiesin, että jossain vaiheessa oli kerrottava enemmän. En halua joutua siihen tilanteeseen, että ollaan oltu yhdessä 4 vuotta ja sitten asiat tulevat esille yllätyksenä, vaikka se alkaa nyt tuntua oikealle vaihtoehdolle.
Niin kävi, että elämäni yksi vaikeimmista päivistä osui sitten meidän kolmannen viikon kohdalle. Minut irtisanottiin ja viestissä jossa kerroin hänelle tästä tietenkin surun murtamana, hän vastasi siihen, että universumi on epäreilu ja että hänelläkin on ikävää kerrottavaa. Viimeisen kerran kun tapasin hänet hän oli tuntunut hieman etäiseltä, mutta olin ajatellut, että se johtui siitä, että hänellä oli kiire. Ja nyt se selvisi miksi. Hän oli illan hiljaisina hetkinä tutkiskellut sydäntään ja huomannut, ettei olekkaan valmis deittailemaan ja että haluaisi olla kanssani mieluummin kaveri. Vastasin hänen teksiviesteihin mahdollisimman lyhyesti ja vältellen, sillä tiesin etten siinä mielentilassa pystyisi sanomaan mitään rakentavaa. Isku molemmille poskille samana päivänä.
Meni pari päivää ja hän laittoi minulle jotain viestejä ja ajattelin, että ehkä pystyn oikeasti olemaan vain kaveri. Pari viikkoa myöhemmin päätin poistaa profiilini, sillä tulin siihen tulokseen, että ehkä tämä hetki elämässä pitää elää näin ja sitten kun on päässyt kaikesta surusta yli niin voi keskittyä taas uusiin ihmisiin, enkä ollut muutenkaan seurannut tilannetta viimeiseen kuukauteen. Mutta minkä tein, kävin kuitenkin katsomassa hänen profiilia. Järkytyin sillä näin, että hän oli käyttänyt sovellusta viime yönä. Olin hyvin loukkaantunut tästä, sillä tietenkin ajattelin että ihminen joka on juuri sanonut, ettei ole valmis deittailemaan ei roikkuisi deitti palvelussa? Vai olenko minä jotenkin tyhmä ajatellessani näin? Myönnän, että olin salaa toivonut, että tässä tapahtuisi vielä joku käänne ja hän sittenkin haluaa minut, muttat että hän olikin valmis seuraavaan? Närkästyneenä laitoin hänelle mahdollisimman asiallisen viestin, jossa kerroin olevani erityisen loukkaantuntu siitä kohtelusta mitä hän on minuun kohdistanut.
Puhuin suuni puhtaaksi siitä lähtien, miten hän ei ollut kohdannut minua kasvotusten asiallaan laittaa juttumme poikki, vaan teki sen viestillä, siitä miten hänen kauniit sanansa johdattivat minut tarkoituksellisesti harhaan sillä miten muutenkaan kuun ja tähtien taivaalta nappaamista voi ymmärtää? Ja miten hän oli sählännyt parin muun jutun kanssa ja miten hän käytti deitti sivua vaikka minulle hän oli kertonut, ettei ole valmis deittailemaan. Tiesin hänen eronneen kesällä, mutta olin ymmärtänyt, että he olivat olleet vain ystäviä jo pitkään. Hän vastasi viestiini, ettei tietenkään ollut halunnut loukata minua ja että on osittain ansainnut viestini moitteet. Tässä uudessa viestissä yhtäkkiä me emme olleetkaan sopivia toisillemme, enkä minä ollutkaan se kauan kadoksissa ollut tyttö joka tupsahti hänen elämäänsä... vaan, että hän oli aistinnut, että jotain oli tullut meidän väliin ja niin etten olekkaan sopiva hänelle. Lopulta en vastannut tähän enään mitään, sillä en tiennyt mitä sanoa.
Mielessäni vaan poukkoilee ajatukset, että miksi universumin pitää olla niin ilkeä kokoajan? Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Mitä minä en näe vai syttyykö parin viikon jälkeen otsaani valo: "vaikea lapsuus", "vaikea suhde isään", "ei pidä alkoholismista" tai jotain muuta roskaa joka saa miehet pakenemaan?
Minulla ei ole kuin muutama asia mitä toivon toiselta, ei alkoholisti / bilettäjä, ei tupakoi, on +/- 4-vuotta ikäiseni, mahdollisesti luova tai harrastaa jotain luovaa.. ja todennäköisesti tummempi piirteinen viehättää minua enemmän kuin vaalea, ja suomalainen olisi kiva... Tietysti aina melkein kaikesta voi joustaa.
Myönnän, että olen hyvin loukkaantuntu viimeisen tapauksen käytöksestä, mutta että saman tapainen kaava on jatkumoa aiemmalle, ensin suuria tunteita ja sitten ne katoavat? Pettymyksiä läpi elämän. Miten tähän voi vaikuttaa? Tietenkin minulle herää ajatus, että teenkö jotain väärin? Olen luonteeltani iloinen ja positiivinen, olen hyvä suutelemaan ja harrastan säännöllisesti monipuolista liikuntaa eli olen tavallisen kokoinen. Ehkä en sovi samaan muottiin mihin suurin osa ja olen vähän boho jostain kulmasta, mutta mitä, eikö varmasti ei barbie-tyttö kelpaa suurimmalle osalle? En ole täydellinen, enkä odota että se toinenkaan on, sillä täydellisyys löytyy epätäydellisyydestä. Olen tällainen ja olen tyytyväinen tällaisena, mutta oloni horjuu sillä oikeasti olisi ihana tulla kotiin ja käpertyä oman kullan kainaloon, syödä illal hänen kanssa ja jutella myöhään yöhön ja tehdä seikkauluja yhdessä ympäri maailmaa.
Varmasti tähän ei ole yhtä oikeaa vastausta, mutta... milloin on hyvä alkaa puhumaan "vaikeista" asioista? Siitä, että isä on alkoholisti? Että lapsuus oli mitä oli.. ajoittaan tosi kivaa.. ajoittain epämielyttävää? Siitä, että olen välillä omalle äidilleni äiti ja että äitini on masentunut ja pari kertaa meinannut tehdä itsemurhan? Ja tietenkin haluan puhua näistä asioista sille toiselle, ei niin, että se toinen on oma henk.koht psykiatrini vaan kuin paras ystäväni. Että jos olen surullinen joskus noista asioista, niin voin halata häntä ja hän ymmärtää, että tarvitsen sen halauksen juuri nyt.
Eikä ole reilua sitä toista kohtaan kertoa näistä asioista?
Koitan saada jotain perspektiiviä tähän tilanteeseeni. Tiedän, että olen fiksu ja pystyn selittämään näitä asioita itselleni aika hyvin, mutta joskus liika on vaan liikaa. Heijastaako lapsuuden jutut / 5 vuotta sitten tapahtuneet jutu oikeasti niin paljon, että ne vaikuttavat näin suuresti? Mitä ihmettä niille voi tehdä, ne on ollutta ja mennyttä, miten voin enempää hyväksyä niitä, mitä olen jo hyväksynyt vai pitääkö ne hyväksyä? Tuntuu kamalalta ajatella, että tämä olisi vain huonoa tuuria tai kohtaloni on elää 30 koiran/kissan kanssa ja harmaantua yksin. Ok, en ole niin epätoivoinen, mutta on vaikea luottaa siihen, ettei sieltä tule taas seuraava täydellisen oloista, suurilla sanoillaan ja täydellisillä eleillään vaan harhauttaakseen uudestaan. Tuntuu turvallisemmalta hankkia koira, sillä se rakastaa sen kolmen viikon jälkeenkin.
Tunnen hienoja miehiä, aivan todella kauniissa parisuhteissa.. joten tiedän, että heitä on. Tai ehkä parhaat on viety päältä? Ehkä omat vaaleanpunaiset lasit alkavat olla niin naarmuiset, että välillä siihen on vaikea uskoa, että joku hieno, ihana tyyppi riittäisi mullekin.
VASTAUS: Kiitos postista. Olet miettinyt paljon elämääsi, sen iloja ja suruja ja pohdinta jatkuu. Ei ole ihme, että on surullinen ja neuvoton olo. Olet yrittänyt ensimmäisen pitkän seurustelusuhteen jälkeen löytää uutta kestävää parisuhdetta, mutta olet joutunut useamman kerran pettymään. Tekisi ensin mieli sanoa, että tuollaista se joskus on. Et ole ollenkaan ainoa ja tämä on aika tavallista.
Sitoutuminen parisuhteeseen on joskus ja nykyään ehkä useinkin hankalaa. Suuri osa pystyy sitoutumaan, mutta kaikki eivät pysty, vaan kokeilevat ja testaavat miltä tuntuisi elää parisuhteessa. Usein vetäytyjät säikähtävät jotakin itsessään tai eivät saa edes aina kiinni siitä miksi tuntuu siltä kuin tuntuu. Kaikki ei aina johdu toisesta osapuolesta. Näissä kommentissa saattaa olla helposti vähättelevä sävy. En halua sanoa, että näitä pettymyksiä nyt vain tulee.
Olet puhki, vaikka olet yhä toiveikas ja silti kirjoitat, että ”liika on liikaa.” Tuntuu tuolta, että on liian monta pettymystä ja kyselet, että onko tämä sattumaa, kohtalon oikkuja vai onko jotakin mitä teet suhteen alussa väärin. Tuo mitä kirjoitat parisuhteesta ja siitä miten niissä toimit, kuulostaa avoimelta ja reilulta. Noin sen kuuluu jotenkin mennäkin. Haaveesi siitä, että haluat kumppanin jolle voit olla avoin, on aivan kohtuullinen. Sinulla on aivan huikean hienoja ajatuksia. Tuokin lause, että ”täydellisyys löytyy epätäydellisyydestä”, käy elämänviisaudesta, jota kannattaisi meidän kaikkien muistaa päivittäin. Täydellistä ihmistä ei ole vielä keksittykään. Ne jotka luulevat olevansa, ovat eniten pihalla. Keskeneräisyydessä, suruissa ja luopumisessa ja siinä, että tunnustaa omia puutteitaan, siinä juuri voi löytää elämän täydellisyydestä jotakin.
Minusta on reilua, että kerrot myös kumppanillesi lapsuudestasi ja siitä miten olet välillä ”äiti omalle äidille ja äidin masennuksesta ja isän alkoholiongelmasta.” Nämä asiat varmasti vaikuttavat sinussa. Niissä on paljon haurasta ja haavoittavaa ja sitten samoissa vaiheissa on paljon vahvuutta ja voimaa tuottavaa. Totta kai voi olla, että joku mies säikähtää näitä asioita, varsinkin jos kerrot ne suoraan ja kiertelemättä heti alkuun, mutta enemmän ajattelen niin, että annat avoimesti itsestäsi kertomalla toiselle lahjan. Siinä kerrot tuntevasi itseäsi ja olet valmis miettimään omaa elämääsi ja osaat asettaa lapsuuden kokemuksia oikeaan valoon. Lapsuutesi ei ole tehnyt sinusta kylmää tai tunteetonta, vaan näet miten siinä on jotakin raskasta, mutta olet opetellut tulemaan tapahtuneen kanssa toimeen ja käännät nyt elettyä elämää vahvuudeksi. Vain silloin, kun molemmat voivat olla toiselle avoimia, voi syntyä aito luottamus ja ilo toisesta. Joskus on tietysti viisasta edetä sitä tahtia, kun itse voi ja toinen kykenee ottamaan vastaan. Lopulta itsensä ja toisen hyväksyminen vaatii juuri tätä, että oleelliset asiat on kerrottu.
Tässä oman elämän hyväksymisessä on jotakin hyvin viisasta. Minun, sinun ja jokaisen ihmisen olisi tarpeellista välillä katsoa omaa elämää hyväksyvin katsein. Se mikä on ollut, vaikka se olisi hyvin raskasta ja vaikeaa, se on ollut ja se on totta. Joskus kärsimystä ja vastoinkäymistä aiheuttavat toiset ihmiset, joskus minä itse itselleni ja joskus kärsimys on selittämätöntä. Elämä on kiinni omista valinnoista ja välillä ei ole. Omat päätökset ratkaisevat ja välillä tapahtuu kummallisia asioita niistä huolimatta. Onhan tuo joskus selittämätöntä, mistä takaiskut tulevat. Kyselet, että onko ”universumi sinulle ilkeä koko ajan.” En usko, vaikka onkin niin, että maailmassa ei ole sellaista sääntöä, että kaikille olisi varattu yhtä paljon takaiskuja. Tärkeää on edelleen miettiä mitä on tapahtunut ja seuraavaksi, mihin haluaisit nyt mennä? Suunnan tiedätkin. Kaipaat edelleen rinnallesi kumppania. Vaikka nyt onkin raskasta, kirjoitat siitä, että et ole kuitenkaan aivan loputtoman epätoivoinen ja huumorin pilkahduksenkin sallit itsellesi. Nämä ovat toivon merkkejä.
Jotkut löytävät hyvän kumppanin netistä, toiset jostakin muusta paikasta. Tuo, että uskot ja luotat siihen, että kunnon miehiä on olemassa, on hyvä merkki. Työpaikan menetys on myös iso isku, niin kuin kirjoitit. Tässä kaikessa kuuluu kuitenkin surun keskellä toivoa ja luottamusta itseesi ja elämään.
Toivon kaikkea hyvää raskaisiin ja tummiin päiviin ja sitten niihin seuraaviin.
KYSYMYS: Olen pohtinu tässä hetken. Tutustuin erääseen mieheen, ja tutustuin hänen lapsiin ja hän minun lapsiin. Ja tulimme kaikki toimeen keskenämme hyvin. Yhdessä oli mukavaa, ja mies jopa suunnitteli tulevaisuuttakin. Sitten pyysin, joskus meille yhteistä rauhallista aikaa, ilman puhelinta ja aikuisia lapsia ja heidän auttamistaan. Mies jätti minut suostumatta edes puhumaan. Ainoa minkä viestin sain oli, Olen isä 24/7 ja minulla on myös muita kiireitä. En ymmärrä, eikö parisuhde ole kompromissien tekoa puolin ja toisin suhteessa. Eikö aikuiset ansaitse joskus ihan aikuisten aikaa, kun lapsetkin jo aikuisia. Ja se että tunteet heilahti kolmessa päivässä kuumasta täysin kylmäksi? Mitä tämä on?
Halolla päähän lyöty
VASTAUS: Hei nimimerkki Halolla päähän lyöty!
Valitsemasi nimimerkki kuvastaa varmasti hyvin tunnetilaasi. Sinulla oli mukava miesystävä ja parisuhde, joka tuntui etenevän kohti vakiintumista. Olitte osa toistenne elämää ja suunnittelitte yhteistä tulevaisuuttakin. Sitten kaikki muuttui yhdellä viestillä. Miehen toimintatapa tuntuu todella julmalta.
Se, mitä toivoit, rauhallista kahdenkeskistä parisuhdeaikaa, ei todellakaan ole liikaa pyydetty. Osoitamme arvostavamme kumppaniamme järjestämällä aikaa kahden kesken ja keskittymällä silloin vain häneen, vailla ulkoisia häiriötekijöitä. Sama koskee tietenkin myös niitä tilanteita, joissa tapaamme ystäväämme tai kun jollain perheenjäsenellä on meille asiaa.
Ottaen huomioon, että suhteenne oli vielä varsin tuore, miesystäväsi käytös tuntuu kummastuttavalta. Suhteen alkuaikoihin kuuluu yleensä halu olla paljon yhdessä ja keskittyä toinen toiseensa. Jos suhteessa on intohimoa, se roihuaa vahvimmalla liekillä juuri tuolloin.
Voiko olla, että lähtökohtanne kumppanin haussa olivat kovin erilaiset? Voisiko olla, että miesystäväsi etsi naista osaksi perhekokonaisuuttaan, ei niinkään rakastettua itselleen? Sinä ehkä etsit ihan toisenlaista suhdetta. Mikäli näin oli, et ehkä olisi saanut tästä suhteesta niitä asioita, joita itse suhteelta toivot.
Miehen käytös oli joka tapauksessa hyvin epäkohteliasta ja epäkunnioittavaa sinua kohtaan. Joku on sanonut, että erossa näemme toinen toisemme oikeat kasvot.
Sinä olet paremman kohtelun arvoinen. Toivon, että pääset tästä yli ja löydät rinnallesi kumppanin, joka haluaa parisuhteelta samoja asioita ja joka arvostaa, kunnioittaa ja rakastaa sinua kaikesta sydämestään.
KYSYMYS: Haluaisin neuvoja tilanteeseemme. Olemme lähes 20v. yhdessä elänyt pari. On ollut ylämäkiä ja alamäkiä. Viimeaikoina asiat sujuneet ihan kivasti. Yhteiselämää varjostaa lähinnä se, että riitatilanteessa ajaudumme usein totaaliseen umpikujaan. Minä olen näiden tilanteiden jälkeen jopa viikkoja allapäin ja ahdistunut. Väkivaltaa ei ole.
Riidan aiheet ovat pieniä, ei mitään periaatteellisia ristiriitoja. Ongelma on itse riitatilanteen hallinta. Mieheni sulkeutuu kuoreen suuttuessaan ja saattaa häipyä jonnekin useaksi tunniksi tai päiväksi. Hän sanoo haluavansa olla yksin. Olen koittanut pysyä pois ja antaa tilaa pitkäänkin mutta lopulta tunnelma on niin ahdistava etten vaan voi olla tekemättä mitään. Aloitan sovinnon hieromisen ja yritän olla kiltti. En saa kuitenkaan loukkaantua jos mies ei reagoi mitenkään. Mies kokee sovintoyritykset syyllistämisenä ja hän ei halua että teen mitään, jotta ei jää velkaa. En ymmärrä häntä ja pitkittyessään nämä tilanteet ovat todella raastavia. Minulla on täysin neuvoton olo. Mies on aivan omassa maailmassaan joskus hyvinkin pitkään ja voi olla todella paha suustaan yrittäessään pitää minua pois läheltään. Kun hän lopulta rauhoittuu, haluaa hän että kaikki unohdetaan. Ongelmista keskustelu johtaa uuteen riitaan.
Olen vuosia nähnyt samankaltaisina toistuvia painajaisia tilanteesta jossa mieheni on jostain tosi vihainen ja jotain kamalaa on tapahtumassa minulle. Pyydän unessa mieheltä apua mutta hän ei kuuntele ja lopulta jotain kauheaa tapahtuukin. Tähän herääminen on todella ahdistavaa. Unia saattaa olla silloinkin kun kaikki on ollut pitkään hyvin. Huomaan ajoittain jännittäväni nukkumaanmenoa.
Mies on sanonut että tämä on hänen tapansa toimia ja minun pitää vain hyväksyä se. Minulle on taas tosi rankkaa tulla torjutuksi.
Nainen 37v.
VASTAUS: Kerrot, että olette miehesi kanssa olleet pitkään yhdessä ja asiat sujuvat välillänne ihan kivasti. Tämä kuulostaa hyvältä. Yhteiselämäänne varjostavat kuitenkin riitatilanteet, joissa ajaudutte umpikujaan ja erilleen toisistanne, välillä jopa pitkiksi ajoiksi. Kuvaat viestissäsi aika tavallisen ongelman, jonka kanssa parit tulevat mm. pariterapiaan. Monet parit sanovat, että heidän riitansa lähtevät aivan mitättömistä asioista ja ne paisuvat valtaviin mittasuhteisiin. Kumpikin on ihan ymmällään. Mitä oikein tapahtuu? Mistä on kyse?
Itse asiassa unesi kuvaavat hyvin mistä monissa parisuhteen riidoissa pohjimmiltaan on kyse. Riidat osuvat usein epävarmuuden ja turvattomuuden tunteisiimme. Ne nostavat esiin pohjalla olevia pelkoja. Siksi riidoista tulee niin isoja ja raastavia. Voinko nojata sinuun? Voinko luottaa tukeesi ja apuusi hädän hetkellä? Rakastatko minua omine tarpeineni? Nämä riidan alla olevat tunteet liittyvät usein, paitsi parisuhteeseemme, mutta myös kummankin omaan, henkilökohtaiseen historiaan ja kipupisteisiin.
Parisuhteen riidoissa me reagoimme ennen kaikkea yhteyden menettämisen tunteeseen. On hyvin tavallista, että puolisoilla on keskenään erilaiset tavat reagoida esiin nouseviin ristiriitoihin. Toinen on tyypillisesti reagointitavaltaan enempi välttelevä, vetäytyvä ja toinen taas reagoimistavaltaan enempi huolestuva, takertuva. Näistä puolisoiden erilaisista tavoista seuraa usein kielteisiä kehiä joissa kumpikin vahvistaa omalla käyttäytymisellään toisen tapaa. On hyvin tavallista, että välttelevämpi osapuoli kokee takertuvamman osapuolen käyttäytymisen syyllistävänä ja suojautuu. Takertuvampi osapuoli taas kokee, ettei saa puolisoonsa yhteyttä vaan toinen ikään kuin pystyttää muurin, josta ei pääse läpi hyvällä (”yritän olla kiltti”) eikä pahalla. Kuten kuvaat, on rankkaa tulla torjutuksi, kerta toisensa jälkeen. Kumpikin jää yksin omine oloineen ja tunteineen. Toistuessaan nämä tilanteet käyvät kerta toisensa jälkeen turhauttavimmiksi ja epätoivoisemmiksi. Pari on neuvoton, niin kuin sinäkin koet olevasi, ja keinoton. Miten pääsemme eteenpäin? Mistä meidän pitäisi puhua?
Lyhykäisyydessään vastaus on että pääsemme eroon kielteisistä vuorovaikutuskehistä niin, että teemme näkyväksi ensiksi meidän parisuhteellemme tyypillisen, samana toistuvan kielteisen kehän. Kuvaamme kummankin reagoimistavat arvottamatta sitä, kumman tavat ovat oikeampia tai parempia. Sen jälkeen pysähdymme miettimään niitä tunteita ja oloja, jota tuon riidan alla tunnemme. Eli niitä tunteita, joita usein emme noissa tilanteessa pysähdy miettimään emmekä jaa toisillemme. Ne ovat juuri niitä tunteita, joita meidän pitäisi pystyä jakamaan ja vastaanottamaan. Riidoissa olisi tärkeää päästä kiinni siihen, mitä riidan alla tapahtuu. Mitä kumpikin pohjimmiltaan tarvitsee ja kaipaa toiselta. Mistä me pohjimmiltaan ”riitelemme”? Ilman tätä ymmärrystä parin on vaikea päästä kiinni niihin olennaisiin teemoihin, jotka rikkovat parin välistä yhteyttä.
Suosittelen teille kahta Sue Johnsonin kirjaa, jotka voivat auttaa teitä tässä prosessissa: Kunpa sinut tuntisin paremmin - Keskustelemalla tunnekeskeiseen parisuhteeseen, ja Suojelen sinua kaikelta - Kuinka rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Olette olleet pitkään yhdessä. Välillänne on todennäköisesti rakkautta ja paljon hyvää. Olisitteko valmiita yhdessä miettimään suhdettanne syvemmältä tasolta? Luulen, että te pohjimmiltaan tarvitsette ja kaipaatte aika samoja asioita. Sitä, että tulee kuulluksi, ymmärretyksi ja vastaanotetuksi.
Toivotan teille kaikkea hyvää! perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olen joutunut parisuhteessa vaikeaan tilanteeseen. Rakastan avovaimoani ja meillä on kohta kolme yhteistä ihanaa tenavaa, mutta liitto on ajautumassa karille. Avopuolisoni on hermostunut ja ajaudumme koko ajan riitoihin.
Tuoreimpana tapauksena puolisoni suuttui, kun minun äidiltäni ja lasten mummulta tuli minulle tekstiviesti ja minä vastasin. Puolisoni on riidoissa vanhempieni kanssa ja puhuu päivittäin todella ikävään sävyyn heistä. Haukkuu heitä minulle, nimittelee ja sanoo suorastaan inhoavansa heitä. Kun tulin töistä kotiin, puolisoni sanoi kirjoittaneensa äidilleni pari "suora sanaista" tekstiviestiä. Viesteistä kuulemma käy ilmi mitä hän heistä ajattelee.
Minä suutuin asiasta, koska koin, että puolisoni on tehnyt minua kohtaan väärin. Minun tietämättäni, minun selän takana haukkuu minun äitini. Olen yrittänyt sanoa puolisolleni, että hän saa olla pitämättä vanhemmistani, mutta antaisi minun ja lasten pitää jonkinlaiset välit. Olen yrittänyt kysyä mihin hän pyrkii riidan ylläpitämisellä. Onko minun ja lasten kuunneltava kun puolisoni haukkuu minun vanhempia päivittäin? Onko oikein, että en saisi pitää omiin vanhempiini yhteyttä? Puolisoni vaatii valitsemaan hänen ja vanhempieni väliltä.
EduK, 36
VASTAUS: Kirjoitat kirjeessäsi että liittonne on ajautumassa karille, koska ajaudutte jatkuvasti riitoihin ja puolisosi on hermostunut. Kerroit että rakastat puolisoasi, ja että teillä on kolme ihanaa lasta. Sitten kuvaat viimeisimmän riitanne, joka liittyy puolisosi käyttäytymiseen suhteessa vanhempiisi.
Mietin ensin tuota alussa kuvaamaasi suhteenne riitaisuutta. Riidat toki kuuluvat parisuhteeseen, mutta jos ne tuntuvat värittävän koko suhdetta ja jos ne ovat rikkovia, on hyvä pysähtyä miettimään mistä kiikastaa. Jos asioiden puiminen ei onnistu kahden kesken, kannattaa hakea apua. Ulkopuolisen näkökulma voi joskus avata uusia mahdollisuuksia. Koetan tässä kirjeessäni auttaa sinua ainakin askeleen eteenpäin.
Mietin mistä parisuhteenne riitaisuus johtuu. Lapsiperheen arki ja kiireisyys voi joskus etäännyttää puolisoita toisistaan, kun yhteistä aikaa ei ole. Työstressi – tai työttömyyden paine –voi entisestään kuormittaa puolisoita. Oma, henkilökohtainen aikakin voi olla minimissään ja harrastuksiin ei riitä resursseja. Kaikki tämä heijastuu parisuhteeseen. Millainen on teidän elämänpiirinne? Onko teillä yhteistä aikaa? Onko teillä tukiverkostoja? Ja onko teillä kummallakin myös ihan ikiomaa aikaa? Voisiko tällaisten kysymysten kautta yhdessä pohdiskellen löytyä väyliä parisuhteen ja koko perheen hyvinvoinnin parantamiseksi?
Et kertonut mikä on syynä siihen että puolisosi ja vanhempasi eivät tule toimeen keskenään. Mutta sen perusteella mitä kerroit, ajattelen sinun olevan oikeassa siinä, että jos puolisosi ja vanhempiesi välit eivät ole kunnossa, sinun tai lastesi välit heihin saavat olla. Ei ole reilua painostaa katkaisemaan läheisiä ihmissuhteita. Toisaalta oman perheen perustaminen tietenkin muuttaa suhdetta myös omiin vanhempiin. Ovatko vanhempanne tiiviisti mukana perheenne elämässä vai saatteko elää perheenä itsenäistä elämää? Voiko puolisosi ihan vain kaivata etäisyyttä muihin sukulaisiin? Voiko olla niin että hän kokee sinun suuntautuneen liiaksi lapsuudenkotisi suuntaan? Kirjeesi perusteella en osaa ottaa kantaa asiaan ja siksi kyselen: ehkäpä näitä asioita olisi hyvä paitsi miettiä, myös keskustella yhdessä. Mitä sinä toivot ja kaipaat? Mitä puolisosi? Entä lapset? Miten nämä ovat yhdistettävissä?
On tärkeää, että hiertävistä asioista puhutaan, etteivät ne jää kalvamaan. On tärkeää kertoa miltä itsestä tuntuu ja mitä itse haluaa. Yhtä tärkeää on molempien kuunnella, miltä toisesta tuntuu ja mitä toinen haluaa. Tämä on tärkeää parisuhteessa, mutta ajattelen että sen voi laajentaa yhtä lailla koskemaan muita läheisiä suhteita.
Onko sinulla ja puolisollasi mahdollisuus hakea ulkopuolista apua omalta paikkakunnaltanne? Kirkon perheneuvonta pyrkii auttamaan parisuhteissa eläviä ja koko perheitä. Perheneuvojan kanssa voidaan yhdessä keskustellen miettiä, miten päästä eteenpäin, miten luoda parisuhteesta ja kodista paikka, jossa kaikkien on hyvä olla. Rakentavaa riitelemistäkin voi opetella –haukkuminen ja nimittely ei ole sellaista. Jos kumpikin puolisoista sitoutuu työskentelyyn parisuhteen puolesta, mahdollisuudet hyvään yhteiselämään ovat hyvät.
KYSYMYS: Olen 25-vuotias nainen ja olen nyt todennut, että minulla on ongelma mustasukkaisuuteni kanssa. Minusta tuntuu, mitä nyt olen netissä ympäriinsä käynyt aiheesta lukemassa, että se on ärtynyt sairaalloisen mustasukkaisuuden puolelle. Tuntuu etten selviä siitä yksin. On kuin olisin pääni sisällä vankilassa, josta ei ole ulospääsyä. Olen seurustellut poikaystäväni kanssa nyt puolitoista vuotta ja elämme kaukosuhteessa. Välissä on sellaiset 400km...näämme aina kun se on mahdollista eli joskus välissä voi olla viikko tai kaks tai enimmillään on välillä ollut jopa 2kk. Pidämme kuitenkin tiiviisti joka päivä yhteyttä. Puolessatoista vuodessa on ollut ehkä kaksi päivää kun ei olla soitettu ollenkaan toiselle, muuten joka ikinen päivä. Sen lisäksi käytämme skypeä lieventämään sitä kun toista ei voi muuten nähdä.
Tässä siis vähän taustoja meistä, sitten itsestäni taustoja sen verran, että ennen kuin hänet tapasin olin ollut siihen mennessä sinkkuna vuoden. Ennen sinkkuaikaa olin 6 vuotta yhdessä exäni kanssa ja suhde oli kaikin puolin suoraan sanottuna helvetillinen. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa, exäni käytti viimeiset 3 vuotta alkoholia erittäin paljon. Hän petti minua, otin hänet takaisin, hän yritti itsemurhaa moneen otteeseen sen jälkeen jne.. Kaikkea sellaista kamaluutta. Huomasin ja muistan miten tässä edellisessä suhteessa mustasukkaisuuteni eteni aina vain pahempaan suuntaan. Tuntuu että siitä päivästä lähtien kun exäni ensimmäisen kerran aiheutti väliseemme luottamukseen säröjä alkoi mustasukkaisuuskin hajota osaltani käsiin. En enää luottanut häneen. En myöskään tajunnut ajoissa etten koskaan enää tule luottamaankaan. Silti vielä pettämisen jälkeen otin hänet (varmaan säälistä) takaisin vaikka tiesin sisimmässäni etten koskaan enää ikinä häneen luota. Siinä sivussa mustasukkaisuus jylläsi. Vahdin hänen jokaista liikettään, koska takana oli niin paljon kokemuksia jo siitä, kun hän humalassa esimerkiksi vain sanoi menevänsä tupakalle ja sitten olikin vain häipynyt johonkin. Sitten ei saanut puhelimella kiinni eikä millään. Minusta aina tuntui että minun oli vain vahdittava, että saan hänet kiinni siitä että valehteli menevänsä esim vaan sinne "tupakalle" olikin lähdössä pois jonnekin muualle. Ja monesti sainkin, mutta ei se koskaan oloa tietenkään helpottanut huomata että toinen todella aina vaan valehtelee ja toimii epärehellisesti. Usein hänen nukkuessa humalassa, katsoin hänen puhelimensa läpi löytyykö merkkejä että on pettänyt tai aikoo pettää. Tämä tunne oli minulle hänestä herännyt jo ennen kuin hän oli edes vielä pettänyt. Hän käyttäytyi humalassa aina flirttailevasti muita naisia kohtaan ja muutamia meni turhankin lähelle... halailua, milloin istui joku sylissä jne kaikkea sellaista. Tai sitten vertasi minua johonkin naiseen ja parin vuoden yhdessä elon jälkeen erityisen paljon vertasi exäänsä. Se tuntui pahalta ja tuntui etten koskaan ole riittävä tai yhtä hyvä kun joku muu, vaikka annoin kaikkeni ja täyden rehellisyyteni. Silti sain valheita ja paskaa aina niskaani. Puhelimen tutkiminen tuotti jopa tulosta muutaman kerran siten, että siellä todellakin oli flirttailevia viestejä eräällä naiselle. Joissa pyydettiin käymään kahvilla sitten kun minä en olisi paikalla niin he saisivat jutella rauhassa. Myös exälleen, jonka vuoksi monet kerrat sain haukut, hän jossain vaiheessa alkoi laitella hyvinkin ystävällisiä viestejä. Vaikka aina siihen asti olikin tätä vihannut. Exäni jäi myös monesti kiinni siitä että oli käyttänyt rahat alkoholiin vaikka olisi laskuja pitänyt maksaa. Valeheli, että ei ole rahaa tullut mutta todellisuudessa olikin jo ehtinyt monta sataa euroa käyttää johonkin aivan muuhun (alkoholiin mm.) ja minulle väitti vaan ettei rahoja ole tullut. Niin paljon pettymyksiä, epäluottamusta, valheita, petosta, väkivaltaa. Onko noitten kokemusten jälkeen enää omituista, jos itsetunto on nolla ja mustasukkaisuus on luokkaa sairaalloinen vai olenko vain itse jotenkin luonut siitä sairaalloista??
No PÄÄONGELMANI tulee ilmi sitten nyt tässä: eli nyt olen havainnut olevani yhtä mustasukkainen kuin edellisessäkin suhteessani. Ja se menee nyt ilmeisesti koko ajan vaan pahemmaksi. Nykyiseni ei ole pettänyt minua ja on hyvin rakastava mies muuten kaikin puolin. Hän on ihana! Hän on vain vähän huolimaton, muistamaton ja ajattelematon välillä. Hän erehtyi viime jouluna valehtelemaan minulle päin naamaa ensimmäisen kerran. Hänen entiseltä naapuriltaan (naispuolinen) tuli tekstiviesti ja hän valehteli minulle kun kysyin kuka laittoi viestiä, että Matti (nimi muutettu). Myöhemmin kun hän räpläsi puhelinta menin hänen viereen ja katsoin niin ehdin nähdä että naisen kuvahan siellä oli ja silloin hän jäi kiinni että viesti olikin entiseltä naispuoliselta naapurilta. Viesteissä ei ollut mitään "sellaista" huolestuttavaa vaan normaalia kuulumisten vaihtoa. Hän kertoi valehdelleensa, koska meni paniikkiin siitä miten reagoisin. Tämä oli eka kerta suhteemme aikana silloin kun joku nainen laittoi hänelle viestiä. No silloin välisemme luottamus koki kolauksen kun havahduin että hän valehteli ja että kykenee siihen. Minua on aina vaan jäänyt kalvamaan oliko syy todella se että reaktioni pelotti vai jokin muu. Siitä jo olemassa oleva mustasukkaisuuteni lähti taas lentoon. Olin hänelle suhteen alusta asti tiedostanut olevani omistushaluinen ja mustasukkainen ihminen ja kerroin aina esimerkkejä, millaisissa tilanteissa tulen hyvin mustasukkaiseksi. Hän tuntui hyvin ymmärtävän. Ollaan aina hänen kanssaan voitu puhua kaikesta hyvin avoimesti. Olen myös kertonut exästäni niin paljon kuin vain on tullut mieleen.
VASTAUS: Kerroit olevasi etäsuhteessa. Päivittäinen yhteydenpito skypen avulla vahvistaa varmasti kokemusta keskinäisestä yhteydestä. Kun toinen ei ole lähellä eikä elä samaa arkea, on ymmärrettävää että mielessä voi käydä epäilys siitä, mitä toinen omassa arkiympäristössään tekee. Jos luottamus on ehtinyt syntyä eikä sitä ole mikään rikkonut, tuollainen pelon häilähdys on helppo karistaa mielestään: mustasukkaisuudessahan on kyse menettämisen pelosta, sivuutetuksi tulemisen ja yksin jäämisen pelosta.
Kerroit kokemuksistasi edellisessä parisuhteessasi. Olet joutunut kokemaan kovia: henkistä ja fyysistä väkivaltaa, uskottomuutta, läheisen alkoholismia ja itsemurhayrityksiä. Tuon kaiken keskellä eläminen on ollut todella rankkaa. Olen iloinen puolestasi että olet selvinnyt siitä eteenpäin! Saitko tukea ja apua mistään? Oliko sinulla ystäviä jotka tiesivät tilanteestasi, kerroitko vanhemmillesi tai mahdollisille sisaruksillesi? Saitko ammatillista apua? Millä tavoin olet käsitellyt edellisen suhteesi traumaattiset kokemukset? Kertomasi perusteella olet kokenut asioita, joiden käsittelyyn ja joista irti pääsemiseen olisi hyvä saada asiantuntija-apua. Jos parisuhteessa tapahtuneita traumaattisia kokemuksia, esimerkiksi uskottomuutta ja väkivaltaisuutta, ei pääse tunnetasolla käsittelemään pois, niiden jättämät jäljet omassa tunnemaailmassa voivat laueta seuraavassa parisuhteessa. Mahtaako olla niin, että jos et olisi edellisessä suhteessasi kokenut kuvaamiasi asioita, nykyisen puolisosi viestinvaihdon salaaminen (entisen naapurin kanssa) ei olisi herättänyt sinussa niin suuria tunteita eikä olisi jäänyt kalvamaan. Teidän välisenne luottamus toki rikkoutui. Olisi tietenkin ollut parempi että kumppanisi olisi sanonut rehellisesti keneltä viesti tuli. Koet että olet menettänyt luottamuksesi myös nykyisen puolisosi suhteen. On hyvä puhua asiasta hänenkin kanssaan. Mutta edellisen suhteen traumaattisia kokemuksia, niiden vaikutusta uudessa suhteessa ja niiden pois hoitamista ei pidä unohtaa.
Mitä itse ajattelet: koetko mahdolliseksi käydä vielä jonkun ihan ulkopuolisen, mielellään ammattilaisen, kanssa edellisen suhteesi kokemukset ja tunteet läpi? Uskon että se helpottaisi oloasi ja pääsisit kokonaan vapaaksi ”menneisyyden haamuista”. Sain myös kirjeestäsi sinusta kuvan, että rohkenet ja osaat käsitellä vaikeitakin asioita. Siksikin kannustan sinua työstämään tunnetason kysymyksiä edelleen.
KYSYMYS: Hei, kokeilen josko saisin jonkinlaista opastusta tätä kautta ongelmaani - tai ongelmaamme. Alan olla asian kanssa epätoivoinen. Meille on syntymässä toinen lapsi lähiaikoina, joten haluaisin pikaisia vinkkejä, mistä lähteä asiaa "purkamaan".
Olemme kolmekymppisiä ja seurustelleet aviomieheni kanssa 8 vuotta. Meille syntyi vuosi sitten esikoinen ja kuopusta odotetaan syntyväksi muutaman viikon päästä. Asumme omassa asunnossa, johon meillä on myös yhteistä asuntolainaa maksettavana. Meillä on myös koira, joka kaipaa luonnollisesti aktiviteetteja. Mies käy töissä ja minä olen äitiysvapaalla.
Olen siis ollut kotona nyt puolitoista vuotta. Mies ilmoitti keväällä, että kaipaa enemmän omaa aikaa. Tekee usein etätöitä kotona, vaikka voisi toki tehdä töitä myös toimistolla. Sovimme molemmille kaksi iltaa per viikko, kaksi tuntia kerrallaan. Tästä huolimatta saamme siitä usein riidan aikaiseksi. Miehen toinen "kaksituntinen" kasvaa usein perjantai-illasta aamuyöhön ja luonnollisesti on "poissa laskuista" sen vuoksi lauantaina puolille päivin. Hänellä on omat harrastukset ja kaveripiirit, joissa viettää aikansa. Itse käytän oman aikani töihin, sillä olen myös sivutoimisesti yrittäjä. Viihteellä olen käynyt viimeksi ennen esikoisen odottamista.
Olen itse hoitanut tähän asti koiran ulkoilutukset, aktivoinnit, ruoan hankkimiset ynnä muut. Mies on hoitanut ruoan antamiset aamuin illoin, tosin niistä joutuu usein muistuttamaan ja ne jää hoitamatta, jolloin joudun sitä paikkailemaan. Nyt raskauden loppupuolella olen pyytänyt, uhkaillut, anonut, patistanut ja kaikilla muilla keinoilla saamaan miestä tekemään nyt osuutensa, kun en itse juurikaan lenkeille pysty lähtemään. Mikään näistä ei ole auttanut, koiran aktivointi on jäänyt pelottavan vähälle ja itse koen siitä huonoa omaa tuntoa päivittäin. Hän lupaa "maanantaina" aloittaa lenkkeilyt. Se maanantai on tapahtunut kolmesti, joista kahdella kerralla olen itse ollut mukana.
Olen hoitanut siivouspuolen päivittäin. Joka toinen päivä imuroin, joka toinen päivä teen pyykkivuorot ynnä muut. Yritän pitää kaiken siistinä, mutta en yksinkertaisesti ehdi - enkä jaksa. Saan siitä haukut. En siivoa tarpeeksi, en ole tarpeeksi siisti, koti on aina sotkuinen eli siinä se kiitos tähän panostukseen. En muista, milloin mies olisi viimeksi imuroinut. Viikko tolkulla olen pyytänyt imuroimaan, ettei minun tarvitsisi supistusten vuoksi sitä tehdä. Hän ei tee mitään. Imuroidessani saattaa tuumata "älä huhki liikaa".
Kun esikoisen saa nukkumaan iltaisin, mies linnottautuu koneelleen. Minä istun keittiössä oman koneen ääressä ja teen töitä tai selailen somea. Tai katson tv:tä. Yritän ehdottaa elokuvaa, tv-sarjoja jne. että saisin hänet viettämään edes jonkinlaista aikaa kanssani. Turhaan.
Seksi sujuu, kun sitä on. Koen, että tarpeeksi. Mies varmaan haluaisi enemmänkin. Itse olen iltaisin (ja aamuisin) väsynyt. Ja voin vain usein todeta, että tällä mielentilalla se on vähiten mielessä.
Olen yrittänyt kysyä, onko miehellä jostain stressiä. Yleensä kertoo, ettei mikään ole vialla. Kuitenkin raha-asiat huomattavasti painavat mieltä, vaikka maksammekin pääasiassa kaikki puoliksi - myös minä pienistä tuistani. Pyrin itse huomioimaan, miten keskustelen ja välttämään riitatilanteita. En halua, että meidän vuoden ikäinen näkee sen kaiken. Mutta täydellinen en tietenkään ole minäkään ja kun tuntuu, että toinen on tikittävä aikapommi, se ei paljoa auta asiaa.
Mikä siis neuvoksi? Mistä voisimme aloittaa? Mitä voin muuttaa?
En aio erota, mutta pelkään, että ajan mieheni jotenkin hermoromahduksen partaalle. Tuntuu, etten oikeasti tiedä, mikä hänen mieltä painaa. Yritän itse pitää kaiken kasassa, itsenikin ja tuntuu, että olen kuormittanut itseni liiaksi. Jos puhumme asiasta, se auttaa sen yhden illan. Seuraava päivä on taas samanlainen, kaikki on palannut uomiinsa.
VASTAUS: Kiitos monia pikkulapsiperheitä koskettavasta kirjoituksestasi!
Kerrot olevasi epätoivoinen perhetilanteessanne. Teille on syntymässä toinen lapsi lähiaikoina ja olet ollut kotona 1 ½ vuotta esikoisen kanssa. Miehesi on töissä ja hänellä on kaverinsa ja harrastuksensa. Koet, että hän ei ole kiinnostunut viettämään aikaa sinun kanssasi. Miehesi ilmoitti keväällä tarvitsevansa lisää omaa aikaa. Sovitte kahden tunnin vuorovapaista. Sinun oma aikasi menee yrityksesi töiden parissa. Miehesi oma aika on usein koko illan poissaolo perjantaisin ja siitä toipumista lauantaina. Tämä aiheuttaa riitaa välillenne. Kerrot hänen moittivan sinua kodin siisteydestä, vaikka imuroit joka toinen päivä. Pyytäessäsi apua imurointiin nyt raskauden viime vaiheessa, hän ei sitä tee. Toisaalta hän viestii ristiriitaisesti sanomalla sinulle, että älä huhki liikaa. Koiran aamu- ja iltalenkit eivät hoidu hänen lupauksistaan huolimatta. Olet mielestäsi kokeillut kaikkea. Olet pyytänyt, anonut, uhkaillut ja patistanut. Olet yrittänyt selvittää painaako jokin miehesi mieltä, kuvaat häntä tikittäväksi aikapommiksi. Koet keskustelujen auttavan yhden illan ajan. Et halua erota, mutta pelkäät saavasi miehesi hulluuden partaalle. Kysyt mikä neuvoksi, mistä voisitte aloittaa ja mitä voisit muuttaa.
Tuntuu hyvältä, että kysyt mitä voisit muuttaa. Se sisältää mielestäni ajatuksen, että sinä voit muuttaa vain omaa käytöstäsi ja suhtautumistasi asioihin. Kuvailemasi tilanne kuulostaa epäreilulta sinun kannaltasi. Kirjoituksestasi tulee sellainen olo, että et ole tullut kuulluksi ja ymmärretyksi puolisosi taholta. Sinut on jätetty kotona olevana yksin vastuuseen teidän perheenne arjen sujumisesta. Yrität tehdä parhaasi, mutta koet, että et saa siitä arvostusta. On varmasti loukkaavaa kuunnella puolisosi arvostelua kodin siisteydestä. Tuntuu varmasti myös kovin pahalta, että puolisosi kieltäytyy viettämästä aikaa kanssasi iltaisin ja että hän tuntuu nauttivan kodin ulkopuolisesta elämästä enemmän kuin perhe-elämästä kotona. Voisi kuvitella, että koet olevasi parisuhteessa kovin yksin.
Hienoa, että olet yrittänyt selvittää mieheltäsi painaako jokin hänen mieltään. Tärkeää on myös se, että kerrot kiinnittäväsi huomiota siihen, kuinka keskustelet ja yrität myös välttää ristiriitatilanteita. Kuvaat häntä ”tikittäväksi aikapommiksi”, mutta et kerro miten hän on suhtautunut vaatimuksiisi ja pyyntöihisi. Millä tavalla te riitelette? Onko teillä tapana huutaa toisillenne tai miten reagoitte riitatilanteissa? Toivot, ettei yksivuotiaan lapsenne tarvitsisi nähdä tätä kaikkea. Mietin myös miten lapsenne kokee ilmapiirinne kotona ja miten hän reagoi siihen. Kirjoituksestasi nousee huoli teistä kaikista. Sinun jaksamisestasi on kiinni paljon, älä vie itseäsi enää enempää äärirajoille. Kaikesta paineesta ja puolisosi arvostelusta huolimatta koita ottaa rennommin kotitöiden ja koko tilanteen kanssa. Käytä tueksesi ystäviä ja muita verkostoja. Rauhoita itseäsi vaikka hengittelemällä rauhassa ja lepää aina kuin mahdollista.
Mitään uutta poppaskonstia en tilanteeseen keksi. Keskustelu asioista on edelleen se asia, mitä kannattaa jatkaa. Voisikohan toimia, että pyytäisit häntä vakavaan keskusteluun? Sanoisit, että olet kovin surullinen ja hyvin huolissasi tilanteestanne. Kertoisit rauhallisesti omista tuntemuksistasi. Et syytä häntä etkä vaadi häneltä mitään, vaan kerrot avoimen rehellisesti miltä tilanne sinusta tuntuu. Surustasi ja peloista puhuminen tilanteen suhteen on aina toimivampaa kuin puhuminen esimerkiksi turhautumisesta ja kiukusta. Jos pysyt rauhallisena, myös hänen on helpompi jatkaa yhtä rauhallisesti. Hän voisi ehkä nähdä tilanteen paremmin sinun kannaltasi, jollain tavalla ymmärtää tuntemuksiasi ja jakaa myös omia tuntemuksiaan. Mietin oletko kysynyt hänen toiveistaan parisuhteen ja tulevaisuuden suhteen? Millaisena hän näkee arjen vauvan syntymän jälkeen? Onko hän huolissaan perheenne tilanteesta, lapsesta, sinusta tai itsestään?
Usein kuormittuneissa tilanteissa ei pystytä rauhalliseen ja rakentavaan keskusteluun. Tai käy juuri niin kuin kuvaat, että keskustelut hyödyttävät vain lyhyen ajan. Näissä tilanteissa ulkopuolinen apu on hyväksi. Teillä on kovin pieni lapsi ja toinen juuri tulossa. Jos tilanne ei keskinäisin keskusteluin ja arjen kuormitusta tasaavin järjestelyin helpotu, avun hakemista ei kannata siirtää pitkälle eteenpäin.
Toivon teille voimia ja hedelmällisiä keskusteluja. Onnea synnytykseen! Nyt ja jatkossa muista pitää huolta myös itsestäsi.
KYSYMYS: Olen 27-vuotias mies. Tapasin muutama kuukausi sitten upean minua muutaman vuoden nuoremman naisen. Olemme monin piirtein hyvin samanlaisia ja tunsin heti jotain erityistä vetoa. Hieman kuluneesti voisin sanoa rakastuneeni ensi silmäyksellä.
Alkuun myös nainen osoitti kiinnostusta, mutta kertoi kuitenkin ettei halua sillä hetkellä mitään vakavampaa. En tästä osannut päätellä, kertoiko hän vain hienotunteisesti ettei ole kiinnostunut minusta vai ehkä jotain muuta. Hän osoitti kuitenkin tulloin ainakin fyysistä kiinnostusta. Tiedän että hänen edellinen suhteensa oli päättynyt vasta jotain kuukausia sitten. Arvostan hänen tahtoa ja annan hänelle aikaa. Yritin tukahduttaa tunteeni, sillä ajattelin kaiken olevan vain pieni ihastus.
Huomaan kuitenkin edelleen hänen tulevan ajatuksiini ja omat tunteeni häntä kohtaan eivät ole kadonneet. Useamman kuukauden olen paininut tunteitteni kanssa. Haluaisin kovasti tunnustaa mitä tunnen tätä naista kohtaan, mutta pelkään mahdollisesti tuhoavani alkavan ystäävytemme.
En varsinaisesti pelkää naisen kertovan ettei hän tunne samoin, saisin tällä ehkä omat tunteeni sellaiseen asemaan, että pystyisin vakuuttamaan itseni ettei meistä voi tulla mitään. Pelkään siis menettäväni taas yhden upean ihmisen elämästäni.
Kuinka voisin siis tunnustaa tunteeni tai tunnustella tunteeko hän mitään minua kohtaan, tuhoamatta mahdollisesti ystävyyttä? Kuinka tukahdutan omat tunteeni ja panostan pitämään upean ihmisen elämässäni edes ystävänä?
Yksin tunteiden kanssa
VASTAUS: Kirjoitat kohdanneesi naisen, jota kohtaan tunnet erityistä vetoa ja koet samankaltaisuutta. Ajattelet rakastuneesi ensisilmäyksellä. Rakastumisesi kohde osoitti ainakin fyysistä kiinnostusta, mutta kertoi ettei tällä hetkellä halua vakavaa suhdetta. Epäilet tämän johtuvan siitä, että hän on melko äskettäin eronnut aiemmasta suhteestaan. Toisaalta mietit oliko lause hienovarainen tapa kertoa, että hän ei ole sinusta kiinnostunut. Huomaat ajattelevasi häntä edelleen vielä muutaman kuukauden jälkeen. Haluaisit kertoa hänelle tunteesi tai tunnustella hänen tunteitaan. Haluat pitää hänet ainakin ystävänä ja tarvittaessa jopa peittää tunteesi, jotta et tuhoaisi alkavaa ystävyyttänne ja menettäisi taas yhden upean ihmisen elämästäsi.
Mietin mitä mainitsemasi mahdollisesti alkava ystävyys tarkoittaa? Oletteko sopineet yhteydenpidosta ystävinä ja nähneet ystävinä näiden kuukausien aikana? Miksi on tärkeää olla ainakin hänen ystävänsä? Kirjoitat pelostasi menettää taas yksi upea ihminen elämästäsi. Siitä voisi päätellä että sinulla on takana menetyksiä. Oletko pohtinut menetyksiäsi ja mahdollista menettämisen pelkoa ja sen vaikutusta tuleviin ihmissuhteisiisi?
Mietin myös oletteko jutelleet hänen erokokemuksestaan? Olette molemmat vielä nuoria, mutta oliko hänen seurustelusuhteensa pidempiaikainen? Onko hän ehtinyt viettää sinkku-aikaa jossain vaiheessa? Erosta toipumiseen luonnollisesti vaikuttaa aiemman suhteen pituus ja se, kuinka rankka ero on ollut. Ero voi tuoda pintaan monenlaisia tunteita. Joskus voi olla vaikeaa luottaa ihmisiin ja heittäytyä uuteen suhteeseen. Joskus eronnut tuntee itsensä epäonnistuneeksi ja riittämättömäksi. Vaikka ero ei olisi ollut erityisen rankka, monet haluavat eron jälkeen olla yksin jonkin aikaa. Eron käsittely, siitä toipuminen ja uuteen suhteeseen valmistautuminen vievät aikaa. Se aika kannattaa ottaa, jotta on oikeasti valmis uuteen suhteeseen.
Hienoa, että olet valmis antamaan hänelle aikaa. Jos oletetaan että hän on sinusta kiinnostunut, mutta ei valmis uuteen suhteeseen, rakastumisesi kohde toimii tilanteessa siis hyvin järkevästi. Vaihtoehtoisesti hän voisi syöksyä suhteeseen kanssasi, mutta silloin ehkä toipumista ja omaa rauhaa vaativa ero voi tulla pintaan teidän suhteenne alkuhuuman tainnuttua. Jos hän haluaa olla yksin jonkin aikaa, mutta aloittaa suhteen kanssasi, vapaudenkaipuu voi myös palata myöhemmin. Kohtaloon uskoen romanttisesti voisi ajatella, että jos ihmiset on tarkoitettu yhteen, se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin.
Haluaisit kuulla rehellisen vastauksen siitä mitä hän tuntee sinua kohtaan, vaikka se voisi satuttaakin sinua. Asian kysyminen häneltä suoraan on toki yksi vaihtoehto. Jos hän sanoo, ettei ole sinusta kiinnostunut nyt eikä ehkä myöhemminkään, se varmasti satuttaa. Kuten pohditkin, asia tulisi kuitenkin sitten selväksi eikä sitä onko hän kiinnostunut vai ei, tarvitse enää miettiä. Torjutuksi tulemalla saat hänet mielestäsi todennäköisesti nopeammin ja pääset jatkamaan elämääsi. Toinen rehellinen ja rohkea tapa voisi olla se, että kerrot hänelle tunteistasi ja että toivot hänen ottavan sinuun yhteyttä, jos hän on siihen valmis. Näin antaisit hänelle tilaa, mutta tekisit omat tunteeseesi selväksi. Kolmas vaihtoehto voisi olla ystävyyden tarjoaminen toiveena ystävyyden syveneminen ennen pitkää suhteeksi. Toki voi olla haastavaa toimia luotettuna ystävänä, jos omat toiveesi häntä kohtaan ovat romanttiset. Romanttisia tunteita on aika vaikea peittää. Aiheuttaisiko tunteesi hänelle kuitenkin paineita suhteen suuntaan ja antaako se hänelle hänen toivomaansa aikaa?
KYSYMYS: Olen 20 vuotias nainen, ja poikaystäväni 23. Olemme seurustelleet noin kaksi vuotta, ja muutimme yhteiseen kotiin lähes vuosi sitten. Pidämme toisiamme suuressa arvossa, ja meillä on paljon läheisyyttä. Ongelma on se, että poikaystävä ei ole koskaan kotona. Hän käy töissä päivisin, minä teen vuorotyötä. Iltavuorosta kotiutuessani olisi ihanaa kun joku olisi kotona odottamassa, mutta ei. Poikaystävä on lähes aina kavereiden kanssa myöhään iltaan. Jos olen aamuvuorossa, ja töiden jälkeen olemme samaan aikaan kotona, hän häipyy loppupäiväksi viimeistään siinä vaiheessa kun itse lähden tunniksi treeneihin. Tunnen itseni usein todella yksinäiseksi ja illat menee odotellessa toista kotiin. Hän on kotona oma-aloitteisesti ehkä yhden illan viikossa, ja lisäksi jos meillä sattuu olemaan yhteisiä suunnitelmia esim. viikonlopulle.
Minulla on vanhemmat ja kavereita kenen luokse voisin itsekin mennä, mutta he eivät korvaa tyhjiötä omassa arjessani. Asiasta on käyty monet keskustelut ja riidat, välillä tilanteeseen näkyy hieman parannusta mutta ei pysyvää. Tilanne on kärjistynyt yhteenmuuton jälkeen. Ennen yhteistä asuntoa vietimme lähes aina illat ja välillä myös päivät yhdessä, ja silti kavereille oli myös aikaa. Tiedän poikaystävän rakastavan minua paljon, hän on sen monin tavoin todistanut ja meillä synkkaa muuten hyvin. Hän ei vaan tunnu ymmärtävän lainkaan miltä minusta tuntuu iltaisin, kun elän arkea "yksin" ja toinen tulee vain viereen nukkumaan.
VASTAUS: Tulin surumieliseksi kun luin kirjettäsi. Näen sinut nuorena ihmisenä, joka kaipaa yhdessäoloa kumppaninsa kanssa. Pidän sitä mitä luonnollisempana kaipuuna etenkin kun kerrot, että että pidät kumppanistasi ja teillä on hyvä olla yhdessä. Kerrot myös, että poikaystäväsi rakstaa sinua. Siksi tuntuu sitäkin kummallisemmalta, että kavereiden kanssa oleminen menee niin usein sinun edellesi.
Mistä muuten tiedät, että poikaystäväsi rakastaa sinua? Mistä tiedät, että hän pitää sinua suuressa arvossa, kuten kirjoitit? Mikä sinulle on me merkki näistä asioista? Hän osoittaa rakkauttaan tavalla, joka jättää sinut vajaaksi. Odotellessasi häntä tunnet itsesi monesti yksinäiseksi. Kerrot, että teillä on paljon läheisyyttä. Läheisyys on yksi rakkauden kieli, mutta ei ainoa. Älä anna hyvän läheisyyden peittää alleen muita sinulle tärkeitä tarpeita. Sinulle olisi tärkeä myös muu yhdessä oleminen ja puuhalilu yhdessä niinkuin teitte ennen yhteen muuttamista. Ehkä silloin koit enemmän yhteenkuuluvaisuutta kuin nyt.
Voisitko virittää jonain hyvänä hetkenä keskustelua aiheesta: millainen on sinun mielestäsi hyvä rakkaussuhde, mitä odotat parisuhteelta. Tutkikaa, odotatteko samoja asioita vai ovatko näkemyksenne valovuosien päässä toisistaan. Varmaan vastauksissanne löytyy asioita, jotka ovat molemmille tärkeitä. Lisätkää ja vaalikaa niitä. Kuunnelkaa myös toisianne niissä asioissa, joissa näkemyksenne ovat erilaisia. Miten niiden kanssa voidaan tehdä kompromisseja? Missä asioissa voitte tulla toisianne vastaan, sillä rakkauden tähden voi tehdä myös uhrauksia?
Sinun nuori elämäsi ei saa kulua odotuksessa ja kaipaamisessa, kun rakas ihminen on olemassa. Siksi toivon sydämestäni, että pääsette pian eteenpäin ja löydätte yhteisen sävelen.
