KYSYMYS: Olemme mieheni kanssa seurustelleet lähes 10 vuotta joista 2 olemme olleet naimisissa ja meillä on 2 pientä lasta. 4-vuotias oireilee äiti ikävästä ja osoittaa hirveästi mieltään koska pienempi tietenkin vie huomiota kovasti mutta tuntuu ettemme pääse yhteisymmärrykseen kurin pidossa. Mieheni odottaa lapsiltamme aivan liikaa ja antaa mahdottomia rangaistuksia kun ei enään keksi muuta vaikka olemme sopineet yhteisistä pelisäännöistä ja sitten hän toteaa jo omankin mielen pahoittaneena ettei vain osannut enää toimia tilanteessa ja tämä aiheuttaa välillemme kitkaa koska toivoisin rinnalleni aikuisen enkä kolmatta lasta. Tuntuu että hän myös paikkailee poissa oloaan tekemällä meidän kanssa jotain kivaa ja ostaa jotain mutta ei sekään kiva ole. Suhteestamme ei rakkautta ja huumorintajua puutu mutta tuntuu etten jaksa tälläistä oikuttelua kun hän tajuaa tehneensä väärin niin riidellään, sitten hän pyytää anteeksi ja lepyyttelee ja lupaa jatkossa toimia toisin mutta hetken päästä tilanne taas lipsuu ja saa oloni epävarmaksi ja ajattelemaan että kuuluuko minun oikeasti jaksaa tälläistä.
Väsynyt88
VASTAUS: Kiitos yhteydenotosta. Lähettämästäsi viestistä välittyy tunnelma, ettet oikein koe puhaltavasi juuri nyt yhteen hiileen miehesi kanssa - ajaudutte erimielisyyksiin lasten kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä ja tämä turhauttaa ja väsyttää sinua paljon. Lastenkasvatus onkin raha-asioiden, seksin ja ajankäytön ohella yksi (kesto)riidanaihe monien pariskuntien kesken, koska ollaan isojen kysymysten äärellä: minkälaista hyvän elämänmallia lapsille oikeastaan halutaan välittää.
Kerroit, että miehesi odottaa lapsiltanne liikaa ja antaa mahdottomia (ylimitoitettuja?) rangaistuksia. Tässä asiassa näytätte olevan samaa mieltä; miehesi tuntuu katuvan tekemisiään ja tuntee ehkä syyllisyyttäkin omasta toiminnastaan. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä niissä tilanteissa miehesi mielessä tapahtuu kun hän kokee toimivansa kasvattajana omien ihanteidensa vastaisesti - mikä saa hänet lopulta olemaan liian ankara tai vaativa lapsianne kohtaan? Mietin, missä määrin hän mahdollisesti kokee riittämättömyyttä ja neuvottomuutta isänä, ehkä pelkää, ettei täytä omia tai (kuviteltuja) toisten odotuksia siitä, miten hänen tulisi toimia, jotta olisi riittävän hyvä isä.
Aika moni vanhempi kokee, että isyyteen ja äitiyteen sopeutuminen on vienyt pitkän ajan. Jotkut puhuvat, etteivät oikein koskaan ole kokeneet, että isänä tai äitinä oleminen on "mun juttu" (en vihjaa, että näin olisi puolisosi kohdalla, mutta mielenkiintoista olisi kuulla hänen ajatuksiaan isänä olemisesta laajemminkin). Sitäkin mietin, että missä asioissa voisitte antaa toisillenne positiivista palautetta vanhempina ja puolisoina? Suhteessanne on kuitenkin rakkautta ja yhteistä huumoria ilmeisen paljon.
Toit viestissäsi esille myös sen, että miehesi on "poissa" ja hän paikkailee tätä poissaoloaan erilaisilla hankinnoilla ja laatuajalla. Et tarkemmin kuvaa onko hän konkreettisesti poissa kotoa vai henkisesti vai ehkä sekä että - mitkä tekijät/olosuhteet vaikuttavat siihen fiilikseen, että hän on poissa? Miten miehesi on reagoinut tai reagoisi siihen, jos kerrot rauhallisessa tilanteessa, että hänen poissaolonsa herättää sinussa epävarmuutta ja ehkä turvattomuudenkin tunteita, että kaipaat hänen läsnäoloaan perheessä ja omassa elämässäsi. Etteivät laatuaika tai lahjat korvaa sitä, mitä hän voisi läsnäolollaan perheellenne tuoda. Mahdollisesti olet puhunut tunteistasi miehellesi, mutta jos et vielä, niin mitä hänelle voisit sanoa? Varmaan olisi hyvä painottaa sitä, ettei perimmäinen tarkoituksesi (kai) ole hänen kritisoimisensa tai arvosteleminen, vaan kertoa siitä, miten tärkeä ja suorastaan korvaamaton ihminen hän on sinulle. Positiivisesti ilmaistuihin viesteihin on yleensä helpompi vastata myönteisellä tavalla - jos kokee toisen puheen kritiikiksi tai arvosteluksi, niin helposti alkaa puolustautuminen/vetäytyminen ja hyvä ja avoin keskusteluyhteys jää syntymättä.
Tämän poissaolo-asiankin yhteydessä olisi kiva kuulla, mitä miehesi mahdollisesti tuumailee asiasta ja miten oikeastaan päädytte "lipsumisen" tielle ja samoihin asioihin uudelleen. Viestisi perusteella voisi kuvitella, että miehelläsi on aito halu muuttaa asioita paremmaksi. Toivottavasti näistä ajatuksista on sinulle jotain apua.
KYSYMYS: Erosimme lapseni äidin kanssa noin vuosi sitten kun haksahdin vahingossa toiseen naiseen ja valehtelin ex puolisolleni aika paljon. Olen yrittänyt sanoa että voin muuttua ja lopettaa valehtelemisen hänelle mutta luotytamus on mennyt todella pahasti ja hän ei oikein halua enään luottaa minuun. Yritän muuttua kaiken aikaa ja en saa siihen keneltäkään minkäälaista tukea ja yksin jaksaminen tuntuu todella haastavalta. Olen valmis tekemään kaiken jotta voisin saada lapseni äidin kiinnostumaan minusta uudestaan. tarvitsisin pikaisesti apua ja neuvoa kuinka toimin. Olen kaikki keksimäni keinot käyttänyt ja lapseni äiti on edelleen se kenen kanssa tahdon olla ja saada perheeni takaisin jonka omieni toilailujeni takia menetin. Pyydän apua, auttakaa minua. Pelkään että exäni löytää uuden miehen ja minä jään kokonaan sivuun vaikka olen hänelle sanonut kuinka kaipaan häntä ja yhteistä tytärtämme todella paljon ja rakastan exääni edelleen mutta hän ei halua noteerata enää mitenkään minun tunteideni osoituksia, hän lähestulkoon vain nauraa minulle.
-TAHDON PERHEENI TAKAISIN-
VASTAUS:"TAHDON PERHEENI TAKAISIN" on vahva viesti ja osoitus siitä, että kuinka vakavissasi olet. Olet ymmärrettävästi tuskainen ja hädissäsi kun et saa tällä hetkellä jakaa elämääsi rakastamasi naisen ja tyttäresi kanssa. Kirjoitat olevasi tilanteessa kovin yksin. Onkohan sinulla ystäviä tai sukulaisia, jotka voisivat kulkea rinnallasi tässä elämänvaiheessa?
Kirjoitat, että olet valmis muuttumaan, mutta kaipaisit siihen tukea. Suosittelisinkin sinua hakemaan keskusteluapua omalta terveysasemaltasi, opiskelijaterveydenhuollosta, työterveyshuollosta tai yksityiseltä ammattilaiselta (psykologi / psykiatri / psykoterapeutti) . Muuttuminen ei tapahdu hetkessä vaan on prosessi. On tärkeää, että otat vastuun menneistä tapahtumista ja käsittelet niitä yhdessä ammattiauttajan kanssa. Se vaatii työtä ja vaivannäköä, mutta on iso satsaus tulevaisuuteesi.
Kokonaan toinen kysymys on ex-puolisosi menettämä luottamus ja sen mahdollinen palauttaminen. Itse käytät ilmaisuja "vahingossa haksahtaminen" ja "toilailu", mutta exäsi on voinut kokea asian paljon kipeämmin. Uskottomuus ja valehtelu ovat varmaankin loukanneet häntä syvästi. Luottamuksen uudelleenrakentaminen vie aikaa eikä sitäkään prosessia voi oikein jouduttaa. Vielä kolmas kysymys on se, että mitä ex-puolisosi tahtoo. Siihen kysymykseen voi vastata vain hän itse.
Parisuhteen jatkaminen uskottomuuden jälkeen on mahdollista, jos molemmat sitä tahtovat ja ovat valmiita tekemään töitä luottamuksen palauttamiseksi. Prosessi on pitkä eikä oikotietä onneen ole. Pariterapia voi olla tässä tilanteessa avuksi: auttaa löytämään yhteisen ymmärryksen siitä, mitä teille tapahtui. Anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen prosessit ovat keskeisiä tällaisessa parisuhdekriisissä.
Jatkuipa teidän matkanne yhdessä tai erikseen, teillä on yhteinen lapsi, jonka vuoksi kannattaa yrittää löytää jonkinlainen sovinto. Mitäpä jos kirjoittaisit ex-puolisollesi kirjeen, jossa kertoisit, kuinka pahoillasi olet. Mitään vaatimatta, vain omista tunteistasi kertoen. Se voisi olla ensimmäinen askel kohti muutosta.
KYSYMYS: Olemme mieheni kanssa seurustelleet reilu 4 vuotta, minulla on aiemmasta liitosta 2 lasta. Koko suhteemme ajan olen ollut varovainen onnistuuko menevän nuoren miehen ja uusperheen yhdistäminen. Pitänyt sitä henkistä takaovea auki. Mies vannoo aina rakkauttaan eikä minulla ole ollut syytä epäillä uskottomuutta.
Viime keväänä saimme ensimmäisen yhteisen lapsemme ja keskustelu asuntolainasta heräsi. Joka puolelta painostettiin viimeinkin luottamaan ja niinhän sitten lopulta tein. Unelmoin kodista, matkoista, häistä, onnellisesta perhe-elämästä. Vauva kasvoi tyytyväisenä ja kesä tuli ja meni. Asuntolainaa ei vaan kuulunut. Aloimme lopulta riitelemään aivan tyhjästä, kumpikaan meistä ei saanut kiinni, miksi riitelimme.
Helpottaakseni stressitaakkaa, päätin että luovutaan nyt siitä asuntolainasta ja katsotaan mikä muu asia meitä rassaisi. Silloin mies tunnusti ettei ollut tehnyt lainalle mitään koska ei ollut varma onko meillä yhteistä tulevaisuutta. Maailmani romuttui. Minä olin riidoista huolimatta onneni kukkuloilla ja olin varma että saisimme asiat selvitettyä ja jatkettua siitä mihin jäimme. Nyt olinkin ollut onnellinen yksin ja olen varma että se onni sokaisi minut näkemästä miehen käytöksen muutosta, Päätimme kuitenkin tsempata ja varasimme pariterapiankin. 2 viikkoa kaikki oli taas hyvin, ehkä jopa paremmin kuin aiemmin. En uskaltanut herätellä unelmiani, mutta ajattelin että ehkä olemme vielä huomennakin yhdessä.
Jokin ääni päässäni epäröi ja käski tutkia miehen puuhia. Löysin epäilyttäviä faceviestejä ja jäin seurailemaan tilannetta, Mies lähti viikonloppuna yöksi töihin ja viestittely tuon naisen kanssa alkoi heti kun poistui ulko-ovesta. Koko yön seurasin reaaliaikaisesti tuota ällöttävyyttä kunnes puhalsin pelin poikki. Mies oli pahoillaan ja vannoi katuvansa. Minä taas olin nähnyt liikaa ja voin pahoin. Seksiviestejä oli lähetelty pari kuukautta, eli sen ajan kun riitelimme ja jopa kun päätimme tosissamme taas yrittää. Mies kuulemma halusi vain kokea itsensä halutuksi, ei ollut nähnyt naista livenä. Lasten vuoksi päätin antaa vielä tilaisuuden. Tuosta alkaa olla jo viikko, olen itkenyt joka päivä, kuin myös oksentanut pahaa oloani pois. Fyysinen kipu ja pahoinvointi on järkyttävä eikä luottamuksesta ole tietoakaan. Huomaan kuitenkin että mies yrittää parhaansa. Olemme hieman jutelleetkin noista viesteistä, mutta oksennus nousee suuhun jos liikaa yritän.
Onko meillä tulevaisuutta? Pystynkö enää luottamaan? Ilmapiiri kotona on muuten mukava, turhanpäiväiset riitelyt loppuivat kuin seinään kun lainasta ei tarvitse enää jankuttaa. Lapset rakastavat miestäni ja jossain tuolla kaiken valheen alla on se mies johon rakastuin. Toivoisin todella että voisin unohtaa tämän kaiken.
Pettynyt, 30
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Kuvat siinä, monin tavoin, sitä ristiriitaa, joka syntyy toisaalta halusta luottaa ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta ja toisaalta niistä epäilyksistä, jotka sinua ovat alusta asti vaivanneet.
Oikeastaan melkein ensimmäinen lauseesi tavoittaa ongelman ytimen, kirjoitat, että "epäilet onnistuuko menevän nuoren miehen ja uusperheen yhdistäminen". Ja kysymyksesi edetessä tavallaan vastaat siihen itse. Monet asiat eivät toteutuneet haluamallasi tavalla, eivätkä siinä ajassa, kuin olisit tahtonut. Toisaalta kuvailet niitäkin asioita, jotka ovat onnistuneet. Päällimmäisenä yhteinen lapsi ja vanhemmuus laajemminkin: kerrot, että lapsesi ovat kiintyneet mieheesi. Voisi siis ajatella, että vanhemmuuden saralla on tapahtunut hyviä asioita, onnistumisisa.
Parisuheteen saralla olet joutunut kokemaan pettymyksiä. Sinua on loukattu ja olet menettänyt luottamuksesi. Olette myös riidelleet paljon. Oli ilahduttavaa lukea, että varasitte pariterapia-ajan. Minulle jäi kuitenkin mielikuva, ettette menneet vastaanotolle. Olisiko teillä nyt paremmat valmiudet sen aloittamiseen, ainakin aika paljon on vaakalaudalla.
Kirjoitat siitä, miten pahoin olet voinut, psyykkisesti ja fyysisesti. Se kertoo varmaan siitä, miten syvälle loukkaus on osunut. Kysyt myös, pitäisikö sinun vain unohtaa ja antaa anteeksi. Ajattelen, ettemme voi väkisin unohtaa mitään. Joistakin asioista on puhuttava, on päästettävä tunteet ulos, etteivät ne myrkyttäisi sisintämme. Samoin on anteeksiannon laita, emme voi pakottautua antamaan anteeksi. Sen aika on vasta sitten, kun oma loukkaantumisemme ja pettymyksemme ovat voineet tulla kuulluksi ja käsitellyiksi. Luulen, että pariterapia voisi olla paikka joissa voisitte käsitellä, sekä omia, että yhteisiäkin pettymyksiä ja odotuksia.
Jotain voisi arvella siitä, että miehesi koki asuntolainan ahdistavaksi tai että hän oli sinulle "virtuaalisesti" uskoton. Ne voisivat kertoa, vaikka siitä, että hänelle on lyhyessä ajassa tapahtunut paljon. Hänen elämänsä täyttävät nyt uudenlaiset velvollisuudet ja tehtävät. Ei ole aina helppo luopua entisestä, vapaammasta elämästä. Anna hänelle aikaa. Tai pikemminkin antakaa toisillenne aikaa. Tarvitsette paljon läheisyyttä ja puhumista, että luottamuksenne palautuisi ennalleen. Mutta jos haluatte molemmat sitä, uskon, että se on mahdollista.
KYSYMYS: Olen toista kertaa naimisissa saman miehen kanssa. Ensimmäinen avioliittomme kesti 27v, erossa olimme noin 8v ja nyt olemme olleet taas naimisissa 6v. Meillä on kolme aikuista lasta ja seitsemän lastenlasta. Tulemme muuten hyvin toimeen toistemme kanssa, mutta liittoamme rasittaa tosi pahasti mieheni alkoholin käyttö. Hänelle oli tullut ero pitkäaikaisesta avoliitostaan juuri alkoholin takia. Ehkä aloin siinä liian nopeasti auttajaksi. Olen itsekin juonut liikaa varsinkin eron jälkeen, mutta nyt en ole juonut ollenkaan yhdeksään vuoteen.
Suhdettamme vaivaa siis mieheni päivittäinen viinan käyttö. Hän käy kyllä töissä, mutta on sellaisessa asemassa, ettei hoitoonohjausta ole tehty, kyllähän hänen alaisensa tietysti huomaavat jokapäiväisen viinan hajun. Viikonloput ja lomat hän juo aamusta iltaan välittämättä siitä, olemmeko lastemme ja heidän lastensa kanssa yhteisellä matkalla.
Olen hyvin optimistinen luonteeltani ja uskon aina hänen lupauksiinsa, jotka kestävät korkeintaan kuukauden. Hän on ollut kahdessakin maksullisessa avohoidossa, mutta lopettanut ne kesken. Tuntuu, että oma motivaatio puuttuu edelleen.
Olen jo usein ehdottanut eroa, koska masennun ja ahdistun tilanteesta. Nyt kuitenkin tuntuu, että en enää jaksa. Lapsemme ovat myös sitä mieltä, että pitäisi lopettaa. Olen aika empaattinen ja pelkään, miten mieheni käy, jos hän jää yksin. Kysyn nyt ihan suoraan neuvoa, pitäisikö minun laittaa suhteemme katkolle ja odottaa, että hän pärjää tai on pärjäämättä.
Eläkeikäkin pian edessä.
Apila
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kuulen siinä suurta sitoutumista, pitkämielisyyttä, kestävyyttä ja epäilemättä myös rakkautta. Kaksi kertaa olet lupautunut seisomaan miehesi rinnalla niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin ja niin todella olet tehnyt. Sinä olet kaksi kertaa valinnut miehesi, mutta kuulostaa siltä, että se, jonka hän on valinnut ja joka päivä valitsee on alkoholi.
Kerrot, että ryhdyit heti suhteenne alussa miehellesi auttajaksi. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen ihminen maailmassa, joka uskoo, että minun rakkauteni avulla toinen kyllä raitistuu, paranee, muuttuu tms. Valitettavasti puolison halu, tahto, pyrkimys eikä rakkaus tee alkoholistia raittiiksi, jos oma motivaatio puuttuu.
Miehesi on ilmeisesti juonut lähes koko aikuisuutensa, useita kymmeniä vuosia. Siinä ajassa hänelle on rakentunut voimakas sekä fyysinen että henkinen riippuvuus viinaan. En tiedä, elätteletkö vielä toiveita miehesi raitistumisesta. Kun ympäristö kerran mahdollistaa hänen juomisensa, niin työpaikalla kuin kotonakin, niin miksipä hän rakkaasta pullostaan luopuisi. Ainoa pysäytys voisi olla uhka terveydentilaan liittyen. Aina sekään ei tehoa.
Kerrot masennuksestasi ja adistuneisuudesta. Voimasi alkavat loppua eikä mikään ihme. Kuulostaa siltä, että miehesi alkoholismi on saanut sinutkin sairastumaan ja uupumaan. Lapsenne ovat sinusta ja jaksamisestasi huolissaan ja sama huoli nousee minullekin. Nyt olisi sinun aika hengähtää ja alkaa pitää huolta itsestäsi. Toivottavasti et pahastu, kun sanon näin suoraan, mutta on todennäköistä, että miehesi juo itsensä hautaan joko sinun rinnallasi tai ilman sinua.
Syyllisyys on usein tuttu tunne alkoholistien omaisille. Silloinkin kun rakkaus on koetuksella tai jo lopussa, saattaa puolison syylisyys pitää liittoa kasassa. Ajattelenkin, että tärkeimmät keskustelut sinun tulee käydä itsesi kanssa. Voitko antaa itsellesi luvan ajatella itseäsi, kun olet tottunut ajattemaan ensin miestäsi? Voisivatko sinun tarpeesi olla yhtä tärkeät kuin miehesi? Voisitko nyt asettaa ne etusijalle? Voisitko sallia itsellesi vapauden?
Kerrot, että eläkevuodet alkavat jo häämöttää. Miten haluaisit niitä viettää? Anna itsellesi lupa unelmoida ja suunnitella. Monet asiat ovat vielä mahdollisia, kunhan annat itsellesi niihin luvan.
Ymmärrän, että kysymys eroamisesta tai jäämisestä on iso eikä sitä päätöstä pidäkään tehdä hätiköiden. Suosittelen, että haet itsellesi keskusteluapua ja vertaistukea. Kahdenkeskinen keskustelu ammattilaisen kanssa auttaa usein selvittelemään omia tunteita (esim. sitä syyllisyyttä) ja ajatuksia. Al-Anon tarjoaa vertaistukea alkoholistien omaisille. Sivulta löydät lisätietoja ja paikat, joissa kokontuu omaisten ryhmiä ympäri Suomea.
Tässä vielä videopätkä, jossa perheneuvojat keskustelevat siitä, kun päihteiden käyttö on ongelmana parisuhteessa:
Lempein ja rohkaisevin terveisin Paula, perheneuvoja
KYSYMYS: Mieheni haukkuu ja vähättelee minua yhteisen lapsemme nähden ja hänelle. "Äiti ei osaa pitää sinusta huolta, hän haluaa että kuolet." Hän on myös esittänyt lyövänsä minua lapsen nähden, huutanut ja rikkonut tavaroita lapsen nähden. Perhetyöntekijämme mielestä käytös on vain isän huolta lapsesta ja kyvystäni pitää lapsesta huolta sillä lapsi on loukannut itseään useasti läsnäollessani.
Perhetyöntekijä lähinnä myötäilee isää eikä ole tarpeeksi jämäkkä puhuessaan jaan kiertelee ja kaartelee.. Mikä olisi oikea taho hakea apua perheelle? Ja missä menee raja, jonka jälkeen lapsellemme on enemmän haittaa kuin hyötyä yhdessä pysymisestämme? Meillä on paljon erimielisyyksiä esim. Lapsen syömisistä ja ulkoiluista, miehen mielestä 2 vuotiaamme saa syödä silloin tällöin sipsiä ja juoda kokista, eikä hän käy juurikaan ulkona lapsen kanssa vaan katsoo paljon televisiota ja pelaa tabletilla.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Se sai minut huolestuneeksi. Huutaminen, haukkuminen, väkivallalla uhkaaminen, tavaroiden rikkominen, toisen vanhemmuuden kyseenalaistaminen, yms. ovat vakavia asioita ja henkisen väkivallan tunnusmerkkejä. "Äiti ei osaa pitää sinusta huolta, hän haluaa että kuolet", on todella väkivaltainen viesti lapselle. Tähän pitää puuttua heti!
Kirjoitat, että perhetyöntekijänne mielestä miehesi (väkivaltainen) käytös on vain isän huolta lapsesta ja kyvystäsi huolehtia hänestä. Tällaista huolta kumpi tahansa vanhemmista voi toki ilmaista, mutta tapa millä se nyt tehdään, ei kuullosta asialliselta. Kirjoitat, että perhetyöntekijä lähinnä myötäilee isää eikä ole mielestäsi tarpeeksi jämäkkä. Jäin miettimään, että olettekohan jo lastensuojelun asiakkaita ts. onkohan perhetyöntekijänne ohjautunut teille lastensuojelun kautta? Vai onko perhetyö kunnan ennaltaehkäisevää palvelua? Mikäli ette ole vielä lastensuojelun asiakkaita, suosittelen sinua kääntymään viipymättä kuntanne sosiaalitoimiston puoleen! Mikäli olette jo lastensuojelun asiakkaita, voit ilmaista tyytymättömyytesi perhetyöntekijän toiminnasta hänelle itselleen ja / tai hänen esimiehelleen. Kuullostaa siltä, että jäät nyt kovin yksin hätäsi ja mielipahasi kanssa. Vielä tiivistetysti: Kysyit, mikä on oikea taho hakea apua perheelle ja mielestäni se on ensisijaisesti lastensuojelu.
Kirjoitit kasvatuksellisista erimielisyyksistä kuten lapsen ulkoilusta ja syömisestä. Kaksivuotias lapsi tarvitsee monipuolista ja terveellistä ravintoa, jokapäiväistä ulkoilua ja riittävästi unta. Lisäksi hän tarvitsee paljon rakkautta ja rajoja sekä ennen kaikkea rauhallisen kasvuympäristön. Kaksivuotias ei jää mistään paitsi vaikkei hänen elämässään olisi lainkaan sipsiä, kokista (tai muita vastaavia herkkuja), tablettia tai televisiota (tai muita ruutuja). Toki edellä mainittuja asioita (ja muitakin) voi tulla lapsen elämään vähitellen, mutta sopivasti annosteltuna ja lapsen kehitystaso huomioiden. Mikäli parisuhdetilanteenne jatkuu pidempään riitaisena eikä siihen löydy riittävää apua, kannattaa eroa miettiä vakavana vaihtoehtona. Mutta ensisijaista olisi nyt saada lastensuojelu kuvioon mukaan tai tehostaa sen toimintaa.
KYSYMYS: Olemme olleet poikaystäväni kanssa yhdessä jo viisi vuotta, rippikouluikäisistä asti. Parisuhde on ollut alussa on-off-tyyppistä, mutta aina ollaan yhteen palattu ja nyt olemme jo kauemman aikaa olleet koko ajan yhdessä. Tänä vuonna olemme muuttaneet yhteiseen asuntoon. Muuttamisen jälkeen poikaystäväni on alkanut pelaamaan tiettyä tietokonepeliä päivittäin. Hän tulee illalla kotiin töistä ja alkaa heti pelata ja pelaa sitten siihen asti että menee nukkumaan. Vapaapäivinä hän pelaa koko päivän, siitä asti kun herää, siihen asti että menee nukkumaan. Välillä hän saattaa pitää 10 minuutin taukoja, jolloin viettää hetken minun kanssa. Viikonloppuisin hän on aina kavereidensa kanssa. Eli periaatteessa minun kanssani hän ei vietä aikaa muuta kuin nukkuessa. Kaikki muu tuntuu menevän minun edelleni. Olen yrittänyt saada häntä menemään hakemaan apua, mutta hän ei näe tässä mitään vikaa. Kaipaisin enemmän läheisyyttä parisuhteeseemme, ja olen siitä hänelle useasti sanonutkin, mutta ilman tuloksia. Seksiäkin olemme harrastaneet viimeksi puoli vuotta sitten. Haluttomuus lähtee aina hänen puoleltaan, hän sanoo aina vain ettei jaksa. En enää tiedä mitä tehdä, tuntuu kuin minut olisi ajettu nyt umpikujaan. Erotakkaan en haluaisi, rakastan häntä kuitenkin todella paljon kaikesta huolimatta.
Cs
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Kirjoitat viisivuotisesta parisuhteestasi, jonka aloititte rippikouluikäisinä. Parisuhteessanne on ollut erilaisia vaiheita: eroamista, yhteen palaamista ja muutto yhteiseen kotiin. Et kirjoita tarkemmin siitä, miksi suhde oli alussa on-off-tyyppinen. Kokemukseni mukaan erot ja yhteen palaamiset jättävät parisuhteeseen aina haavoja, jotka voivat näyttämöllistyä parin välillä myös myöhemmin. Joka tapauksessa yhteen muuttamisen jälkeen poikaystäväsi tietokonepelaaminen on alkanut häiritä suhdettanne. Mietin, mikä on tuo tietokonepeli, joka vangitsee poikaystäväsi näin perusteellisesti? Kirjoitat hänen pelaavan joka tapauksessa päivittäin, toisinaan niin, että hän pitää ainoastaan 10 minuutin taukoja. Pidän inhimillisenä, että hänellä ei ole voimavaroja esimerkiksi läheisyyteen kanssasi, kun hän pelaa näin paljon. Samalla hän viestittää väistämättä, että asettaa pelaamiseen ja esimerkiksi kaverinsa parisuhteenne edelle. Ikään kuin alkuajan on-off-suhde jatkuisi edelleen hiukan eri variaationa. Hänhän on usein paikalla, mutta kuitenkin poissa.
Kirjoitat ajautuneesi umpikujaan, etkä tiedä, mitä tekisit. Toisaalta olet tehnyt jo monenlaista: Olet yrittänyt sanallistaa kokemustasi poikaystävällesi ja tukea häntä hakeutumaan avun piiriin. Hänen on ollut kuitenkin vaikea tavoittaa omaa osallisuuttaan, minkä vuoksi joudut kantamaan kohtuuttoman paljon vastuuta yksin parisuhteestanne. Sinä itse etsit apua suhdeklinikan kautta. Rohkaisen sinua olemaan yhteydessä myös oman alueesi perheasianneuvottelukeskukseen, josta voisit saada vielä tukea tämän asian pohtimiseen. Päätät kirjeesi kauniisti kuvaamalla sitä, miten et tahtoisi erota, koska rakastat poikaystävääsi. Tasapainoinen ja onnellinen rakkaussuhde edellyttää kuitenkin aina vastavuoroisuutta ja turvallista tunneyhteyttä, minkä puutteesta kuulen sinun kirjoittavan. Haastan sinua pohtimaan, mitä kaikkea rakastat poikaystävässäsi ja millaisena näet tulevaisuutesi yhdessä hänen kanssaan. Rohkaisen sinua myös etenemään siihen suuntaan, joka tekee sinut onnelliseksi.
Kaikkea hyvää sinulle toivottaen, Joona, perheneuvoja
KYSYMYS: Kerkesimme seurustelemaan ja asumaan avomieheni kanssa yhdessä hieman yli vuoden. Suhteemme aikana olin äärettömän onnellinen ja minulla oli hyvä ja turvallinen olo hänen seurassaan. Hän kertoi myös olevansa onnellinen ja rakastimme ja välitimme toisistamme. Sunnittelimme yhdessä tulevaisuutta ja näin, että rakkautemme oli ja on aitoa molemmin puolin. Hänen kanssaan haluan elää niin kauan kunnes sydämeni lakkaa lyömästä.
Kaikki oli mielestäni hyvin suhteessamme, kunnes hän yllättäen ilmoitti haluavansa erota. Järkytyin. Molempien perheet ja ystävät yllättyivät myös suuresti. Syyksi hän ilmoitti, että haluaa elää yksin ja tehdä kuinka haluaa ilman että tarvitsisi huomioida toista osapuolta. Tätä ratkaisua hän on miettinyt kuulema puoli vuotta, mutta sanoi koska oikeasti rakastaa minua hän jaksoi yrittää. Näillä näkymin hän omien sanojensa mukaan haluaa elää yksin lopun elämäänsä. Toisaalta ymmärrän häntä, koska hän ei ole koskaan asunut yksin, eikä ole niin sanotusti viettänyt "villiä" elämää. En voi silti käsittää, että hän haluaa erota hyvästä parisuhteesta tämän takia. Kuinka voi haluta erota, kun hän silti rakastaa minua?
Olen hyväksynyt hänen ratkaisunsa ja kunnioitan hänen päätöstään. Haluamme molemmat jatkaa tästä kuitenkin vielä kavereina. Minun on kuitenkin vaikea olla miettimättä, että onko meillä tulevaisuudessa mahdollisuus palata yhteen? Suhteemme oli hyvä, emmekä kumpikaan satuttaneet ikinä toisiamme. Siksi ajattelenkin että meillä olisi hyvät lähtökohdat jatkaa siitä mihin jäätiin, sitten kun olemme molemmat valmiita. Vaikka kaikki käskevät jatkaa eteenpäin (mitä yritän tehdä), on minulla silti tunne sisimmässäni, että tulevaisuudessa meidän "tiemme kohtaavat". Onko tämä tyhmää vai satutanko itseäni vain enemmän ajattelemalla näin? Pääni on ihan sekaisin, enkä tiedä mitä ajatella.
Atok, 25
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kuvaat kauniin runollisesti suhdettasi entiseen avomieheesi, jonka kanssa olisit tahtonut jakaa yhteisen elämänmatkan. Suhde päättyi kuitenkin yllättäen avomiehesi aloitteesta. Kirjoitat hänen kaipaavan omaa tilaa ja erillisyyttä. Mietin, mikä on herättänyt hänessä näin voimakkaan erillisyyden tarpeen juuri nyt? Olette seurustelleet hieman yli vuoden. Kokemukseni mukaan parisuhteen alkuvaihe – esimerkiksi juuri ensimmäinen vuosi saattaa näkyä voimakkaana hullaantumisena ja tarpeena viettää tiivisti lähes kaikki aika yhdessä. Kirjeesi perusteella on vaikea arvioida, onko teidän tilanteenne ollut tällainen? Kuinka tiiviisti olette eläneet ensimmäisen vuoden? Parisuhteesta riippuen oman tilan tarve alkaa väistämättä nousta enemmin tai myöhemmin. Tuolloin keskeiseksi kysymykseksi nousee se, miten parit voivat sietää erillisyyden kokemusta, siis sitä, että kumppanilla on omia harrastuksia, kiinnostuksenkohteita ja esimerkiksi ystäviä. Erillisyys muodostuu joillekin pareille niin vaikeaksi kysymykseksi, että he ratkaisevat sen eroamalla. Kirjoitat avomiehesikin haluavan elää loppuelämänsä yksin, mikä on myös mahdollista. Toisaalta ajattelen, että meihin ihmisiin on ikään kuin sisäänrakennettu kaipaus toisesta ihmisestä, rakkaasta, jonka puoleen voi kääntyä ja jakaa elämänkysymykset. Sinä tunnistat itsessäsi tämän kaipauksen entistä avomiestäsi voimakkaammin, joskin kirjoitat myös hänen tunnistavan tämän yhteyden ja erillisyyden välisen jännitteen. Kirjoitatkin hämmästeleväsi sitä, että hän rakastaa sinua, mutta haluaa kuitenkin erota.
Olet hyväksynyt hänen tarpeensa erota ja kunnioitat hänen päätöstään. Haluatte jatkaa kavereina. Jotkut parit onnistuvat olemaan seurustelun jälkeen kavereita ja toiset taas eivät. Tilannettanne voi vaikeuttaa se, että kirjoitat teillä kummallakin olevan rakkauden tunteita toisianne kohtaan.
On vaikea ottaa kantaa siihen, voisitteko vielä palata yhteen. Siihen vaikuttavat monet elämänkysymykset ja valinnat, joita sekä sinä että entinen avomiehesi teette. Rohkaisen sinua pohtimaan ennen kaikkea omaan elämääsi liittyviä valintoja laajemminkin. Mitä tahdot elämältäsi, mikä sinut tekee onnelliseksi, missä näet itsesi vuoden, entä viiden vuoden kuluttua? Keitä elämääsi kuuluu tuolloin jne. Kannustan sinua etenemään elämässäsi ja olemaan avoin sille, mitä kaikkea elämällä on sinulle tarjottavana.
KYSYMYS: Olen reilu 40-vuotias nainen, joka on ollut puolisonsa kanssa yhdessä 15 vuotta. Perheeseen kuuluu lisäksi 12 ja 10-vuotiaat lapset.
Yhteinen elämä on ollut koetteleva: autokolari, kodin vesivahinko ja sen myötä rahapula. Selvisimme näistä kaikista ja olemme jatkaneet yhdessä tukien perheen yhdessäoloa.
Pari vuotta sitten puolisoni jätti omat laskunsa maksamatta, minkä seurauksena häneltä meni luottotiedot. Muutama kuukausi sitä ennen nuorempi lapsi alkoi joutua hankaluuksiin koulussa.
Maksuhäiriö poistuu vuosien mittaan ja lapsi on erittäin älykäs ja selviää koulupäivistään pienryhmässä, mutta nyt minun jaksamiseni on tullut tien päähän.
Työskentelemme molemmat täysipäiväisesti ja puolisoni työpaikka on kauempana ja hän kotiutuu arkisin vasta klo 19:30 ja hän on lisäksi lähes joka lauantai töissä. Molemmat lapsemme harrastavat aktiivisesti, eikä arkisin ole yhtään vapaailtaa, jolloin en kuskaisi jompaa kumpaa lasta jonnekin.
Minusta tuntuu, että koska hoidan lasten läksyt ja kouluasiat, harrastukset, ruoan, kaupassakäynnit täysipäiväisen työn lisäksi, tarvitsisin tukea arjen pyörittämiseen. Koska puolisoni on niin paljon poissa, mietin ristiriitatilanteissa, johtuuko näkemykseni mukainen huono tapa hoitaa riita-asiat siitä, ettei hän kunnolla enää tunne lapsiaan. Minulla ei ole sukua tai tukiverkkoa lähimaillakaan, joten apua ei ole saatavilla.
Olemme yrittäneet keskustella asiasta, mutta mustavalkoisesti tiivistäen puolisoni ilmoitti minulle, että kaikki haasteet suhteessamme loppuu, kun asenteeni muuttuu. Hänen mielestään elämämme on hyvin tavallista perhe-elämää ja lapsilla on hyvä koti, hänellä on mieluisa oma työ ja itselle kiva harrastus, jossa on ystäviä. Minun pitää vain lopettaa turha stressaaminen ja elämä näyttää valoisalta.
Ongelma on, että minä näen asiat IHAN eri lailla. Tarvitsisin myös omaa aikaa, oman harrastuksen ja henkilön, joka saa minut hymyilemään. Puolisoni tullessa kotiin, suru ja ahdistus täyttää sydämen ja haluan vain pois. Miten tästä eteenpäin?
Viavaleria
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kirjoitat koskettavasti monenlaisista vaikeuksista, esimerkiksi autokolarista, vesivahingosta ja rahapulasta. Olette selvinneet vaikeuksista yhdessä perheenne kanssa, mitä pidän arvostettavana. Kirjoitat ongelmasta, joka on varsin tuttu monille lapsiperhearkea eläville pareille. Ongelmana on arkiasioiden epätasainen jakaantuminen. Kuvailet puhuttelevasti, miten kannat vastuuta käytännössä katsoen koko kodin piiristä. Tämänkaltainen asetelma, jossa nainen kantaa vastuu koko kodin piiristä on ollut tavallinen aiemmin. Tämä on ollut mahdollista silloin, jos mies on ollut leiväntuoja ja nainen on ollut kotona. Nykyään monien perheiden tilanne on kuitenkin toisenlainen. Sinäkin kirjoitatkin siitä, miten käytte kummatkin täysipäiväisesti työssä. Juuri tästä johtuen perheenne arkisten vastuiden tulisi jakautua myös tasapuolisemmin.
Pidän kohtuuttomana, että joudut kantamaan yksin niin paljon vastuuta. Tarvitset ymmärrettävästi myös omaa aikaa, harrastuksen ja ihmisen jonka puoleen voit kääntyä. Tilanteen muuttuminen edellyttäisi kuitenkin sitä, että voisitte kantaa miehesi kanssa vastuuta yhdessä. En ole tavannut vielä parisuhdetta, jossa vaikeudet ratkeaisivat pelkästään sillä, että toinen puolisoista muuttuu. Kummankin osallisuuden tarkasteleminen on tärkeää. Pohdin kirjettäsi lukiessani, olisiko teidän mahdollista sopia yhdessä miehesi kanssa vastuiden jakaantumisesta eri tavoin? Olisiko teillä esimerkiksi ystäväperhettä, jonka kanssa voisitte jakaa kokemuksia ja saada vertaistukea? Tarvittaessa voisitte hakeutua myös alueenne perheasianneuvottelukeskukseen, jossa voisitte pohtia yhdessä miehenne kanssa, kuinka pääsisitte eteenpäin.
KYSYMYS: Olen 50 v nainen ja olen suhteessa samanikäiseen mieheen jolla on ollut useita suhteita. Itse olen 4 lapsen yh ja eronnut 10 v sitten. Myös minulla on ollut monta treffejä mutten kiinnostunut kenestäkään. Sitten yks kaks tämä herra kiinnosti minua, en jäänyt takiaiseksi vaan odotin että mies ottaa yhteyttä jne. Nyt 6 kk yhdessä. Mies vaan haluaa olla yhdessä ja se ei riitä minulle koska minulla on tunteita, miehellä ei ole vaan haluaa vaan että suhde on harmooninen. Hän ei siis rakasta minua. Eräs kaunis päivä aloitin draamakohtauksen tämän takia. Jälkeenpäin kaduin ja nyt haluan lopettaa suhteen koska hän vaan on mun kaa muttei rakasta. En jaksa etsiä uuttaa enkä halua metsästää rakkautta. Onko mahdollista että se joskus syttyy hänelle, ja miten saisin hänet rakastumaan minuun?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kirjoitat haluavasi lopettaa 6 kuukautta kestäneen seurustelusuhteen saman ikäisen miehen kanssa. Koet, että hän ei rakasta sinua. Kerrot, että sinulla on tunteita miesystävääsi kohtaan, mutta häneltä puuttuvat tunteet. Kuinka päädyt tällaiseen käsitykseen? Ajatteletko laajemminkin, että joillakin ihmisillä on tunteita ja toisilla ei?
Väitän, että kaikki ihmiset koemme tunteita, mutta olemme erilaisia siinä, kuinka ilmaisemme niitä. Esimerkiksi sinun tapasi ilmaista rakkaudenkaipuutasi on aloittaa draamakohtaus. Haastan sinua pohtimaan, miksi käytät juuri tällaista keinoa ilmaisemaan sitä, että haluaisit tuntea olevasi rakastettu? Toisinaan ihmissuhteissamme käy niin, että muut näkevät vain käyttäytymisemme, mutta eivät sen taustalla olevia tunteita. Voisiko kohdallanne käydä juuri näin, että miesystäväsi näkisi ainoastaan draamakohtauksesi, muttei tavoita sen taustalla olevaa rakkauden kaipuutasi? Ehkä juuri tästä syystä miesystäväsi toivoo suhteeltanne harmoniaa.
Viestisi saa minut miettimään, oletteko ylipäätään kovin erilaisia tunneilmaisultanne? Joka tapauksessa sillä, miten ilmaisette tunteitanne, on suuri vaikutus suhteeseenne. Rakkaussuhteen kannalta on erityisen tärkeää, että kykenisimme ilmaisemaan syvimpiä tunteitamme sanallisesti. Mitä paremmin kykenemme sanallistamaan tunteitamme, sitä varmemmin tulemme ymmärretyksi. Olisiko teidän mahdollista harjoitella yhdessä tunteiden sanoittamista ja esimerkiksi keskustella siitä, mitä tunnette toisianne kohtaan ja millaisia odotuksia teillä on parisuhteeltanne? Halutessanne voisitte tutustua myös Väestöliiton sivuilla oleviin parisuhdetta käsitteleviin aineistoihin, joista voisitte saada apua.
Päätät viestisi kysymällä, olisiko joskus mahdollista, että miesystäväsi rakastuisi sinuun. Tähän kysymykseen on vaikea vastata miesystäväsi puolesta. Mielestäni jotakin kertoo kuitenkin se, että hän on seurustellut kanssasi kuusi kuukautta. Aavistelen, että hänellä on joitakin kiintymyksen tunteita sinua kohtaan.
KYSYMYS: Haluaisin neuvoa exäni suhteen jonka kanssa meillä oli yhteinen suunnitelma palata yhteen, mutta edetä hitaasti. Alku sujui hyvin ja saimme kaikki vanhat asiat puitua läpi ja aloitimme puhtaalta pöydältä ilman mitään ongelmia paitsi hän päästi yhden pienen valheen. Sen jälkeen tilanne jatkoi jälleen normaalina kunnes syyskuussa meillä alkoi olla paljon riitaa hänen toimintansa takia joita hän ei edes itse osannut selittää: olisin esimerkiksi tarvinnut tukea häneltä kun menetin työni ja sain kuulla, että asuntonikin menee alta vesivahingon takia. Hän yritti hetken puhua minulle, mutta koska hän ei keksinyt miten piristää minua joten hän aikoi lähteä ystävänsä kanssa kahville ja jättää minut yksin. Sanoin tästä hänelle, että en ole koskaan jättänyt häntä yksin kun hän on tarvinnut minua ja olen pyrkinyt olemaan yksinkertaisesti läsnä vaikka en keksisi mitään sanottavaa. Hän pyyti tätä anteeksi, mutta viikon päästä sama toistui ja suutuin hänelle siitä. Jälleen hän pyyti anteeksi ja lupasi ettei tämä toistu eikä toistunutkaan.
Toinen tapaus oli, että hän sanoi minulle yksi perjantai, että tulee juttelemaan kanssani skypeen illalla, koska minulla oli paha olo, mutta häntä ei näkynyt joten laitoin hänelle viestin missä hän oli. Hän oli mennyt äitinsä kanssa Korkeasaareen ilmoittamatta laisinkaan minulle ja olin odottanut häntä 3 tuntia Skypessä (olemme olleet etäsuhteessa). Kysyttyäni miksi hän ei ilmoittanut minulle hän sanoi ettei ehtinyt, koska lähtivät kiireellä ja paikanpäällä hän unohti kokonaan ilmoittaa minulle. Loukkaannuin tietysti, koska oli kulunut vasta muutama päivä noista edellisistä tempauksista. Olimme muutaman päivän hiljaa ja tilanne palasi entiselleen. Kuitenkin syyskuun lopussa meille tuli riitaa ja minusta alkoi tuntua etten halua olla hänen kanssaan, mutta hän halusi olla kanssani ja päätin antaa mahdollisuuden. Olin muutaman päivän etäinen ja kun tilanne tasottui hän lupasi minulle, että lopettaa kaikki nämä hänen vanhat temppunsa ja sovimme myös tapaamisen lokakuulle (aikaisemmin hän ei mitenkään osannut pitää kiinni sovituista päivistä jolloin meidän oli tarkoitus nähdä vaan aina oli jokin este). Nyt hän sanoi, että tulee vaikka läpi harmaan kiven ja näyttää minulle, että on tosissaan. Seuraavana päivänä juttelimme hieman intiimeistä asioista jonka aikana hän vihjaili minulle epäsuorasti, mitä tekisimme kun tapaisimme. Vastasin hänen vihjailuunsa omallani, mutta sitten hän sanoikin vitsillä ''En haluakkaan''. Esitin muka loukkaantunutta ja kysyin ''Aha? Etkö sitten haluakkaan?''. Hän vastasi ensin ''Vitsi vitsi, kunhan kiusaan''. Minulle tuli kuitenkin tuttu tunne, että hän ei nyt kertonut ihan koko totuutta joten kysyin tosissani eikö hän halua minua. Hän vastasi ''En tiedä kun on ollut vähän riitaa, mutta välitän susta kuitenkin. Älä suutu''. Minua satutti se, että hän ensin oli vaikuttanut olevansa tosissaan, mutta sitten oli valehdellut minulle, että halusi minua. Tietenkin suutuin hänelle, koska hän oli luvannut lopettaa myös valehtelun. Hän ei osannut sanoa miksi valehteli. Hän kuitenkin lupasi ettei se toistu, mutta minua alkoi epäilyttää sillä muistin miten hän silloin aikaisemmassa suhteessamme valehteli ihan vain siksi ettei suututtaisi minua. Hän inhoaa sitä, että hänelle suututaan joten hän voi valehdella ihan vain siksi ettei hänelle suututa. Olen sanonut hänelle monta kertaa, että minä suutun hänelle vielä enemmän jos hän valehtelee.
Olen ollut hänelle nyt vihainen pari päivää enkä tiedä pääsenkö eroon tästä kalvavasta tunteesta, että vanhat tilanteet palaavat uudelleen. Olen sanonut hänelle, että teot merkkaavat nyt eivätkä sanat ja hänen on ansaittava luottamus takaisin ja näytettävä, että hän on tosissaan. Hän lupaili jälleen, että hän näyttää minulle, mutta sanoi, että hän ei noin vain pääse vanhoista tavoista eroon ja, että hän on hidas oppimaan ja toteuttamaan asioita. Hän kuitenkin sanoi, että ymmärtää jos haluan näyttää hänelle ovea, koska olen jaksanut häntä kuitenkin todella kauan.
Haluaisin pyytää neuvoja sen suhteen miten häntä voisi auttaa lopettamaan tuon valehtelun ja pysymään sanoissaan. Erikoista on se, että kun hän halusi yrittää uudelleen niin silloin ei ollut mitään ongelmaa vaan nämä tulivat aivan yllättäen aivan kuten edellisessäkin suhteessamme eikä hän osaa selittää niitä. Luulen kuitenkin, että sillä on tekemistä hänen edellisen suhteensa kanssa jossa hän valehteli miehelleen menoista mm. sen takia, koska mies oli hyvin mustasukkainen ja vanhemmilleenkin ja ystävilleenkin hän on valehdellut miellyttääkseen heitä ja välttääkseen suuttumista. Hänellä on myös heikko itsetunto mikä näkyy mm. läheisriippuvaisuutena ja juuri tuona konfliktien välttelynä ja hän on myös hyvin mustasukkainen muille naisille. Mitä olen ymmärtänyt niin hän ei kuitenkaan valehtele minulle yhtä paljon, kuin muille, mutta jokatapauksessa se hiertää välejämme silloin kun hän tekee niin, koska luottamus kärsii joka kerta ja kummallekkin tulee paha olo ja pelkään luottaa häneen uudelleen. Jos hän ei valehtelisi ja kykenisi pysymään sanojensa takana niin suhteemme olisi täydellinen. Psykologille hän ei suostu menemään eikä parisuhdeterapeutille eikä se kovin helposti onnistuisikaan, koska asumme eri kaupungeissa. Keskustelimme ja hän haluaa petrata ja onnistua, mutta sanoo sen olevan vaikeaa ja hän ei itsekkään edes tiedä miksi toimii kuten toimii.
Minäkin olen siinä pisteessä jo, että jos hän ei tosissaan ota itseään niskasta kiinni niin minä lähden. Me molemmat tiedämme, että kukaan muu ei olisi jaksanut tätä hänen temppuiluaan vaan olisi jo näyttänyt hänelle ovea. Se, että lähden ei tarkoita ainoastaan sitä, että hän menettää miehen joka on hänen omasta mielestään paras mahdollinen hänelle vaan hän menettää myös sen ihmisen joka kuuntelee häntä aina ja on tukena ja turvana ja lohtuna. Silti hän ei jostain syystä saa näitä temppujaan loppumaan. Kaipaisin neuvoja miten tässä tilanteessa voisi toimia. Haluaisin auttaa häntä, mutta koska ongelma taitaa olla ''sisäinen'' niin en tiedä mitä tehdä. Yrittääkkö jaksaa vai lähteä, koska jos ongelmia ei olisi niin olisimme täydellinen pari, mutta kärsivällisyys alkaa olla loppu.
VASTAUS: Luin pitkän viestisi, jossa kuvaat tilanteita, joissa koet tyttöystäväsi jättäneen sinut yksin sekä hänen käyttäytymistään, jonka koet loukkaavana ja valehteluna. Olette jo kerran eronneet mutta halunneet yrittää vielä uudelleen. Tilanteet kuitenkin toistuvat välillänne ja mietit omalta osaltasi jaksatko vielä yrittää. Viestisi painopiste on tyttöystävässäsi, hänen käyttäytymisensä kuvauksessa. Mietit kovasti miten voisit ja voitko auttaa häntä muuttamaan käyttäytymistä joka sinun näkökulmastasi aiheuttaa ongelmia suhteeseenne. Jäin miettimään sitä, että jos olisikin ollut niin päin, että tyttöystäväsi olisi lähettänyt viestin, jossa kuvaa suhdettanne omasta näkökulmastaan, miten hän olisi tilannettanne ja vaikeuksianne kuvannut. Todennäköisesti kuvaus olisi ollut vähintään jonkin verran erilainen kuin sinun kuvauksesi. Miten hän kuvaisi suhteenne ongelmia? Mistä asioista hän suhteessanne kärsii? Miten hän kokee sinun käyttäytymisesi? Mitä asioita hän suhteessanne kaipaa? Minkälaista muutosta hän toivoisi sinun käyttäytymiseesi?
Olen tehnyt pitkään työtä parien kanssa ja kovin harvassa ovat ne parit, jossa parisuhteen vaikeuksia voi kuvata vain toisen käyttäytymisen aiheuttamaksi. Meidän on usein helpompi nähdä toisen osuus ongelmissa ja olemme joskus hyvinkin sokeita omalle osuudellemme. Se, miten toinen kokee käyttäytymisemme, saattaa kuitenkin olla kovin erilaista kuin mitä tarkoitamme käyttäytymisellämme viestittää.
Kuulen viestistäsi, että olet hädissäsi suhteenne puolesta. Pelkäät, että jos ette saa epäluottamusta ja turvattomuutta suhteeseenne tuovia tilanteita ratkaistua, niin suhteenne tulee mahdollisesti päättymään. Haluat kovasti tehdä asioille jotain ja auttaa tyttöystävääsi ja sillä tavalla pelastaa suhteenne. Olet myös väsynyt ja turhautunut, joten mietit myös lähtemistä. Mutta miten tyttöystäväsi kokee tämän kaiken, pohjimmiltaan hyvää tarkoittavan auttamisen ja yrittämisen? Hän on aika ahtaassa raossa: ”Ota itseäsi niskasta kiinni tai lähden”, ”Kukaan muu ei olisi jaksanut tätä temppuiluasi vaan näyttänyt ovea”, ”Jos et muutu, niin menetät miehen, joka on paras mahdollinen sinulle”. Nuo ovat aika ankaria lauseita kuultavaksi. Entä miten hän mahtaa kokea mm. sen, että pidät häntä valehtelijana, määrittelet hänet läheisriippuvaiseksi ja heikolla itsetunnolla varustetuksi? Suurin osa meistä ei halua tulla määritellyksi ulkopuolelta, silloinkaan kun nuo asiat olisivat totta. Aito muutos ei synny vaadittuna, pakotettuna. Yleensä me ihmiset pystymme muuttumaan vain silloin kun meillä on riittävä tila ja rauha muuttua sekä itsestämme lähtevä halu.
Parisuhteen vaikeuksien ratkaisemiselle ei ole hedelmällinen lähtökohta, että ongelma on toisessa. Siksi haastaisinkin sinua miettimään myös itseäsi ja sitä kautta sitä yhteistä kielteistä vuorovaikutuskehäänne missä kumpikin teistä vaikuttaa toisen käyttäytymiseen omalla käyttäytymisellään. Emme yleensä pysty muuttamaan toisen käyttäytymistä. Usein kuitenkin oman käyttäytymisemme tarkastelu ja muuttaminen saattaa vaikuttaa merkittävästikin toisen käyttäytymiseen. Ehdottaisin myös, että sen sijaan että kuvailet tyttöystävällesi niitä asioita, joihin toivot hänen käyttäytymisessään muutosta, kysy häneltä uteliaana hänen näkökulmiaan sinuun ja suhteeseenne. Kun hän kertoo niin pysähdy ottamaan vastaan ja pohtimaan niitä. Älä väitä vastaan tai puolustaudu vaikka mieli tekisi. Hänellä on oikeus kokea asiat omalla tavallaan. Te olette kaksi erillistä ihmistä ja kaksi erillistä mieltä. On tärkeä ymmärtää yhdessä miten erilaisuutenne vaikuttaa toisiinne ja yhteiseen suhteeseenne.
