Vapaamatkustaja

“At a time when ordinary people across Europe have been stripped of many basic social rights, it is perverse that the EU supports an international investment regime which provides VIP protection to largely speculative foreign investors.” - Cecilia Olivet, Transnational Instituten tutkija

“Kun kyse on viidestäkymmenestä prosentista maailman bruttokansantuotetta ja kolmestakymmenestä prosentista koko maailmankauppaa, saadaan vielä hienot sopat keitettyä.” - Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb

Puolet maailman bruttokansantuotteesta ja kolmannes maailmankaupasta ovat isoja lukuja. Niin isoja, että niitä on hyvä toistella julkisuudessa samoin kuin tulevia miljardeja ja miljoonia työpaikkoja, jotka Yhdysvaltain ja EU:n välinen vapaakauppasopimus (TTIP) tuo tullessaan. Paljon muuta ei sopimuksesta sitten kuulukaan, sillä neuvotteluja käydään suljettujen ovien takana.

Viime lokakuussa Corporate Europe Observatory (CEO) -tutkimusryhmä vuoti julkisuuteen salaisen asiakirjan, joka paljasti Euroopan komission reagoineen Euroopan laajuiseen kritiikkiin luomalla TTIP-sopimusta käsittelevän viestintästrategian. Strategian tavoite on muokata julkista mielipidettä vapaakauppamyönteiseksi keskittymällä sopimuksen positiivisiin puoliin kansalaisjärjestöjen ja asiantuntijoiden arvostellessa sopimuksen sisältöä, valmistelua sekä demokraattisuutta .

Kriitikoiden huoli on, että TTIP siirtää juridista valtaa kansallisilta oikeusistuimilta ylikansallisille epädemokraattisille sopimustuomioistuimille ja suosii kansainvälisiä suuryrityksiä. Huoli on aiheellinen, sillä tullessaan voimaan TTIP vaikuttaa työntekijöiden oikeuksiin, immateriaalioikeuksiin, luonnonvaroihin ja lähes kaikkeen maan ja taivaan välillä. Jopa Euroopan parlamentin tilaaman selvityksen mukaan, sopimus saattaa vaikeuttaa ympäristön ja ihmisten hyvinvoinnin turvaamiseen tähtäävää sääntelyä Euroopassa, mikäli se sisältää laajan sijoitussuojan.

Vapaakauppasopimusta kritisoineet tutkijat Markus Kröger ja Mika Flöjt muistuttavat Ylen haastattelussa, että investointisuojan turvin esimerkiksi ulkomaiset kaivosyhtiöt voisivat toimia Suomen lakien vastaisesti. Kuulostaa äkkiseltään hurjalta, mutta on syytä muistaa, että jo nykyisten sopimusten puitteissa sijoittajilla on mahdollisuus perätä oikeuksiaan myös Euroopassa. Kansainvälisiä investointeja ohjaa jo nyt 3 000 kansainvälistä sopimusta, joilla WTO:n ja EU:n toimijat "vapauttavat kauppaa".

Otetaanpa kaksi esimerkkiä yllättävän läheltä. Kanadalainen Gabriel Resources -yhtiö kiristää Romanialta 1,4 miljardin euron korvausvaateella, koska valtio ei myöntänyt toimilupaa "valtavaksi ympäristökatastrofiksi" verratulle kaivoshankkeelle. Vattenfall puolestaan haastoi Saksan oikeuteen päätöksestä olla rakentamatta lisäydinvoimaa.

CEO julkaisi viikon alussa yhteistyössä Transnational Instituten (TI) kanssa raportin Profiting from Crisis – How corporations and lawyers are scavenging profits from Europe’s crisis countries eli vapaasti suomennettuna Kriisistä hyötyminen - Miten suuryritykset ja lakimiehet hyötyvät Euroopan kriisimaista. Raportin mukaan sijoittajat vaativat nyt 1,7 miljardin euron korvauksia pelkästään Espanjalta, Kreikalta ja Kyprokselta pelastustoimenpiteiden vuoksi. Toisin sanoen: espanjalaiset, kreikkalaiset ja kyproslaiset veronmaksajat joutuvat mahdollisesti maksamaan ulkopuolisten määräämiä sakkoja poliittisista päätöksistä, jotka ulkopuoliset päättivät heidän puolestaan.

Ainoa selkeä voittaja sopimuskiistoissa ovat suuret kansainväliset lakiasiaintoimistot, jotka kertovat minne investoida, milloin haastaa oikeuteen ja vieläpä parhaimmillaan edustavat kumpaakin osapuolta. Transnational Institute mukaan asianajo- ja käsittelypalkkiot ovat keskimäärin noin kahdeksan miljoonaa dollaria sovittelutapausta kohden. Nämä samat lakiasiaintoimistot ja konsulttipalvelut kätkevät diktaattorien rahat ja etsivät niitä vuosi myöhemmin oikeudessa sekä lobbaavat eniten maksavaa ja käyttävät oikeustoimia painostaakseen suvereeneja valtioita muuttamaan politiikkaansa. Esimerkiksi Yhdysvaltalaisen lakitoimisto K&L Gatesin muistio vuodelta 2011 kehottaa asiakkaitaan käyttämään tuomioistuinten uhkaa lyömäaseena kahdenvälisissä neuvotteluissa.

Kriisimaat maksavat miljoonien oikeudenkäyntikuluja samaan aikaan kun esimerkiksi Espanja on leikannut 22 prosentti terveydenhuollosta ja 18 prosenttia koulutuksesta. Keskiverto kreikkalainen on puolestaan 40 prosenttia köyhempi kuin vuonna 2008, kodittomuus on kasvussa ja joka kolmas lapsi elää köyhyysrajan alapuolella. Naftan arvioidaan vieneen aikanaan miljoona työpaikkaa. Jää nähtäväksi, montako TTIP lupauksista huolimatta vie.

Uuden vapaakauppasopimuksen tarkoitus ei ole vapauttaa kauppaa vaan luoda sille reunaehdot. Pelkästään Yhdysvaltain neuvotteludelegaatioon kuuluu 600 yritysten edustajaa. Kansanedustajat ovat tässä ryhmässä marginaali. Lähtöasetelmat huomioiden ei tule yllätyksenä, että sopimus hyödyttää lähinnä suuryrityksiä, jotka sen valmistelivat. Talousintressit vielä ymmärtää, mutta vaikeampi on ymmärtää suomalaisia ministerismiehiä, jotka toistavat EU-komission propagandaa kuin rikkinäinen levy.

Vuoden 2011 alussa valtiovarainministeri Jyrki Katainen vaati että Euroopan pysyvään kriisinhallintamekanismiin (EVM) kirjataan selkeästi myös yksityisten sijoittajien vastuu. Loppuvuodesta Katainen kertoi, että Suomen vaatima linja oli puskettu voitokkaasti läpi "kutakuinkin sellaisessa muodossa kuin se on pitempään ollut". Kolme vuotta myöhemmin pääministeripuolue ajaa linjakkaasti läpinäkymättömään päätöksentekoon pohjaavaa vapaakauppasopimusta, joka sälyttää sijoittajien vastuun veronmaksajille sijoittajien karhutessa kriisimailta korvauksia.

Sama tarina toistuu ympäri maailmaa. Argentiinan vuoden 2001 kriisi ja CEO:n raportti osoittavat, miten sopimuksia käytetään häikäilemättä hyväksi kriisitilanteissa ja miten ne talouskasvun sijaan, jolla sopimus oikeutettiin, ainoastaan suojaavat pääoman etua. Ulkomaalaiset sijoittajat haastoivat Argentiinan 40 kertaa oikeuteen vain, koska se oli joutunut tekemään sijoittajien intressien vastaisia taloudellisia uudistuksia pelastaakseen kansantaloutensa. Maa joutui maksamaan miljoonien oikeudenkäyntikulujen lisäksi 980 miljoonan dollarin korvaukset sijoittajille.

Immateriaalioikeuksia, yhteisiä luonnonvaroja tai demokraattista päätöksentekoprosessia ei pidä ulkoistaa monikansallisten yritysten ja kansainvälisten sopimusten armoille, joiden positiivisia kerrannaisvaikutuksia on mahdotonta arvioida, mutta joiden negatiiviset vaikutukset ovat hyvin tiedossa. Kysymys ei ole siitä, tuoko TTIP kasvua vai ei vaan siitä, ovatko kansalliset tuomioistuimet ohittavat monikansalliset tribunaalit ylipäätään kansainvälisten sopimusten saati demokratian henkisiä; miksi tribunaalit tuomitsevat kriisitilanteissa kriisitoimenpiteista, jotka hyödyttävät kansalaisia sekä kaikkia muita paitsi keinottelijoita; miksi sopimukset neuvotellaan salassa ainoastaan yksityisen sektorin eturyhmiä konsultoiden ja ajaako EU komissio kritiikinvastaisine viestintästrategioineen äänestäjien vai eturyhmien agendaa?

Kun vastaavan mittakaavan asioista päätettiin viimeeksi, oli vuosi 1998 ja asialistalla Emu-jäsenyys, josta oli tuleva TTIP:n kaltainen menestystarina. Vuonna 2012 käytiin 514 investoijan ja kansallisvaltion välistä oikeustaistelua. Vuonna 2014 luku on suurempi. Kahdenväliset investointisopimukset näyttäisivät olevan ajan henki, joten Euroopan kannattaa varautua uusien sopimusten sijaan melkoiseen juridiseen rumbaan kriisin joskus ratkettu. Valitettavasti transatlanttinen vapaakauppasopimus ei tarjoa uusia ratkaisuja vaan ainoastaan syventää vanhoja ongelmia.

“I’m a gun for hire.” - entinen Euroopan parlamentin työntekijä ja nykyinen lobbari Paul Adamson

“Nyt Suomessa eletään vähän niin kuin villissä lännessä tai ehkä jopa niin kuin banaanitasavallassa. Meillä ei ole lobbauksesta minkäänlaisia säännöksiä tai määräyksiä.” - Hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää

Vuonna 2005 europarlamentaarikko Alexander Stubb kirjoitti blogissaan, että “yhden kurkkupastillipussin taisin saada, kun valmistelin lausuntoa vitamiineista ja mineraaleista.” Kolme vuotta myöhemmin Stubbin itävaltalainen kollega Hans-Peter Martin kertoi pitäneensä päiväkirjaa eri eturyhmien voiteluyrityksistä ja laski lahjojen arvon nousseen viikkotasolla 10 000 euroon.

Puhutaanpa hetki lobbaamisesta. Maailman vanhin ammatti, viides valtiomahti, korruptiota, käytäväpolitiikkaa vai edunvalvontaa? Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta määritelmä on suht vakiintunut: lobbaamisella tarkoitetaan pyrkimystä vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.

Lobbaus on hankala asia ja vielä vaikeampaa tuntuisi olevan asiasta keskusteleminen. Toiset näkevät lobbaamisen silkkana korruptiona - yhteiskunnan eliitin markkinointikanavana, joka ajaa ohi demokraattisen päätöksenteon - ja toiset demokraattisen päätöksenteon elinehtona - siltana kansalaisyhteiskunnan ja päätöksenteon välillä.

Kuten termi “maailman toiseksi vanhin ammatti” antaa ymmärtää, lobbaamista on aina ollut ja tulee varmasti olemaan jatkossakin. Pihvi on viime kädessä siinä, miten lobbaamista valvotaan ja miten läpinäkyvää edunvalvonta on. Ei tarvita professoria kertomaan, että se joka lobbaa epärehellisin keinoin tai rikkoo lakia tuskin ilmoittaa toiminnastaan itse.

EU:ssa otettiin käyttöön lobbausrekisteri vuonna 2011. Yksi aloitteen pääarkkitehdeistä oli nykyinen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerimme ja silloinen europarlamentaarikko Alexander Stubb, joka ehdotti vapaaehtoista rekisteriä. Ajatus oli, että isojen osallistuminen pakottaa kaikki osallistumaan. Vuosia myöhemmin rekisteri kattaa arvioidusta 15 000 - 20 000 Brysselin käytävillä toimivista lobbareista ainoastaan 60-75 prosenttia ja kulkee nimellä Avoimuusrekisteri.

EU:ssa lobbaamiseen liittyvät ongelmat on tiedostettu, mutta toisin on Suomessa. Meillä ei ole minkäänlaista rekisteröintiä tai valvontaa. Ei edes eettistä ohjeistusta. Kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinosen sanoin: “Ei saisi olla niin, että ovet aukeavat helpommin, jos on kansanedustajan kaveri tai entinen työtoveri.” Mutta näin se menee. Myös SDP:n kansanedustaja Mikael Junger on huolissaan ja ehdottaa lääkkeeksi Heinosen ja Stubbin tavoin vapaaehtoista rekisteriä.

A-Studion haastattelussa kansanedustajat unohtivat valitettavasti mainita elinkeinoelämän etujärjestöt ja työmarkkinajärjestöt, jotka ovat Suomen suurimmat lobbaajat. Tämä ei liene sattumaa. Ei etenkään, kun molemmat haastateltavat mainitsevat sivulauseessa vaalirahoituksen. Keskustelussa ei myöskään huomioida ammattilobbaajia eli edunvalvonnan palkka-armeijoita laki- ja viestintätoimistoja, joiden palvelut ovat eniten tarjoavan ostettavissa. On naivia mussuttaa Greenpeacen rahoituksesta, kun järjestön tavoitteet ovat täysin selvät toisin kuin juristien.

Katsokaas, toiset siat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. On helppo perustella lobbaamista kansalaisyhteiskunnan osallistumisella ja demokratialla, mutta todellisuudessa rahalla saa ja hevosella pääsee. The Economist -lehden tutkimuksen mukaan suhteellisesti voimakkaimmin lobbaukseen panostavien yhdysvaltalaisyhtiöiden osakkeiden arvo nousi tutkimuksessa kymmenen vuoden aikana vuodessa 11 prosenttia enemmän kuin vertailuryhmän. Kun Nalle Wahlroos käy puhumassa aamuteeveessä omiaan, seurauksena on juttu pari jokaisessa vähänkään tärkeässä mediassa. Ymmärrätte varmasti mitä ajan takaa.

Ehkä meidän pitäisi kysyä oliko Stubb esteellinen vaatiessaan vapaaehtoista avoimuusrekisteriä? Työskenteleehän rouva Stubb eu-asioiden lobbaamiseen erikoistuneen lakitoimisto White & Casen Brysselin-toimistossa juristina. Pitäisikö meidän kysyä, lobbaako valtiovarainministeri Jutta Urpilainen Euroopan vakausmekanismia (EVM) valtiovarainministeriössä ja hallituksessa nostaessaan palkkioita Luxemburgissa toimivasta yrityksestä? Kenties voisimme kysyä, puhuuko Nalle pankkien suulla, joiden hallituksissa istuu vai omallaan? Entäpä entinen ministeri ja nykyinen edunvalvoja Jyri Häkämies?

Kun Suomessa vasta keskustellaan lobbausrekisteristä, EU-tasolla rekisteristä ollaan hiomassa pakollista. Moni väittää, ettei lobbaajilla ole todellista valtaa, mutta samaan aikaan käytännön esimerkit kertovat toista. Vastikään Euroopan unionin sisämarkkina- ja palvelukomissaari Michel Barnier kehotti esikuntaansa kieltäytymään kaikista tapaamisista finanssisektorin lobbaajien kanssa. Mielestäni kehotus kertoo lobbaamisesta enemmän kuin harva uskaltaa sanoa.

Meillä Suomessa kyllä markkinoidaan läpinäkyvyyttä verotuksessa ja päätöksenteossa sillä lähtöoletuksella, että olemme molemmissa maailman kärkeä. Valitettavasti totuus on kuitenkin hieman toinen luin hallituspoliitikkojen suusta kuultu.

Kun Suomi on vihdoin herännyt keskustelemaan lobbaamisesta, hallintarekisteri, joka kätkee omistussuhteet ja mahdollistaa veronkierron, etenee valtiovarainministeriössä; Transparency International mukaan emme enää tunnista korruptiota; politiikan professori vertaa suomalaista EU-päätöksentekoa salailua Vatikaaniin eikä lobbausta valvota millään tavalla, olemme perunatasavalta.

Ollaanpa hetki rehellisiä. Myös tämä teksti on lobbausta. Sen tarkoitus on edistää läpinäkyvyyttä, kansalaisten tasa-arvoisia vaikuttamisen mahdollisuuksia ja toimivaa kansalaisyhteiskuntaa. Vapaaehtoiset rekisterit ja kansanedustajien korruptiopäiväkirjat ovat toki söpöjä, mutta pukki kaalimaan vartijana on aina huono vartija. Sen ymmärtää sekä lobbaaja, lobattava että kansalainen, joka lobbaa ainoastaan äänellään.

Mikäli lobattavilla ja lobbareilla ei ole mitään salattavaa, miksi vapaaehtoinen rekisteri? Kaikki vaativat pelisääntöjä, mutta kukaan ei tee mitään? Voisiko olla mitenkään mahdollista, että lobbaavat tahot ovat ajaneet omaa etuaan eli lobanneet savuverhon puolesta?

E: Toisin kuin tekstissä annetaan ymmärtää Jutta Urpilainen ei nosta palkkioita EVM:sta. Tiedon varmistaa Urpilaisen esikunta.

"Suurin osa suomalaisista köyhistä kaipaisi suoraan sanottuna vain 'ympäri korvia'", Henri Heikkinen, kokoomusnuori, naistenmies ja maailmanmatkaaja

Niin kutsuttu suomalainen rikas jaksaa ärsyttää. Etenkin Helsingin Sanomien ja muun median esiin nostamat “elämässä onnistujat”. Kyllä, minua opiskelevaa freelanceria, sinkkumiestä ja maailmanmatkaajaa rasittavat nämä mukamas “vitun rikkaat”.

Onneksi Suomesta puuttuu täysin sellainen rockafellermainen varakkuus, josta muualla nautitaan. Lähes absoluuttisen rikkauden puuttuminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Suomessa olisi sellaisia ihmisiä, joilla olisi rahaa.

Tämä kirjoitus ei kuitenkaan koske niitä muutamaa harvaa, jotka ovat ansainneet varallisuutensa aidosti ja isosti. Se koskee suurta määrää ihmisiä, jotka ovat mielellään uhriutumassa rikkaiksi.

Esimerkiksi Björn “Nalle” Wahlroosin tarinasta löytyvät kaikki mahdolliset syyt menestykseen aina rikkaasta suvusta lievään psykopatiaan, korkeaan koulutukseen ja valmiiksi pedattuun elämään.

Tämä artikkelin perusteella käsitys rikkaudesta on se, että asutaan kymmenen miljoonan kartanossa ja poltetaan sikaria, vaikka veroihin tai työntekijöiden palkkoihin ei ole varaa. Toinen esimerkki on ihan kuka tahansa suuren suvun 20-vuotias vesa, joka ei ole hakenut yhteenkään työpaikkaan - koskaan, mutta päässyt jokaiseen.

Toisaalta tämä artikkeli koskee niitä, jotka mieltävät itsensä rikkaiksi mussuttaen aiheesta milloin missäkin mediassa, vaikkei tilillä ole miljoonan miljoonaa.

Kiitän tässä välissä Henri Heikkistä kokoomusnuorista innostavasta tekstistä. Otin vapauden jalostaa osuvaa pohjaa totuudenmukaisemmaksi.

Kuten varmaan kaikki huomasivat, Suomessa julkaistiin kuluneella viikolla verotiedot ja taas sai hävetä suomalaista rikasta. Ei sieltä mitään Bill Gatesia tai Mark Zuckerbergia taaskaan paljastunut. Tosin sitäkin enemmän pienituloisia julkkiksia, lööpeistä tuttuja sukunimiä ja vanhaa perittyä rahaa. Mukarikkaita mukamenestyjiä.

Suomessa tuloerot ovat globaalisti verratuna pieniä. Tästä huolimatta trendi on kasvava, eikä tilanteesta voi kiittää Kataisen hallitusta. Silti jokasyksyinen verobingo katkeroittaa kansaa kuin vapaussota.

Koska onhan se väärin. Ei mun raha-asiat muille kuulu. Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin mukaan tietojen julkistaminen on “perverssiä”, vaikka verotietojen ja rahaliikenteen läpinäkyvyys on keskeinen osa oikeudenmukaista pankkijärjestelmää.

Koska ei ole mitään salattavaa. Siitäkin huolimatta, että kaikista rikkaimmat ja kaikista rikollisimmat ovat kaikista innokkaimpia hallintarekisterien, pankkisalaisuuden ja verotietojen varjelijoita.

Global Financial Integrity arvioi kansainvälisten laittomien rahavirtojen määräksi varovaisen huikeat biljoona dollaria. Se on erittäin paljon rahaa, joka koostuu huume-, ase- ja ihmiskaupasta, korruptiosta, laittomista liiketoimista ja transaktioista. Kun päälle lätkäistään veronkierrosta koituvat veromenetykset, puhumme aivan käsittämättömästä summasta.

Yhdysvallat, jonka kauppatase on ajanut säästöliekille, hakee nyt verosaataviaan maailman pankkiholveista. Nimihirviö Foreign Account Tax Compliance Actin (Fatca) uhotaan tekevän lopun veroparatiiseista.

Fatca toimii yksinkertaisesti: ulkomaiset pankit lähettävät Yhdysvaltain kansalaisten tiedot veroviranomaisille. Jos pankki kieltäytyy, sille mätkäistään 30% sakkoverot. Käytännössä sopimus kääntyy myös toisinpäin, ja voimme pyytää kaikki Suomen kansalaisten tiedot Yhdysvalloista.

Samaan aikaan kun Suomessa ajetaan hallintarekisteriä, joka mahdollistaisi yritysten omistussuhteiden salaamisen, Britannia päätti julkistaa kaikki yritysten omistussuhteet. Suomi esiintyy mukamas avoimena yhteiskuntana, mutta samaan aikaan valmistelee lainmuutosta, joka tekisi meistä veroparatiisin, ja saa Yhdysvallat ja Britannian näyttämään robin hoodeilta. Tämä, jos mikä on perverssiä.

Pelkästään Fatca ja suomalaisten verotietojen julkistaminen eivät riitä. Korruption ja laittomien pääomavirtojen kitkemiseksi tarvitsemme automaattisen, globaalin verotietojen vaihto-ohjelman sekä yrityskohtaiset maaraportit. Suurimpia veronkiertäjiä eivät ole yksittäiset rikkaat vaan kansainväliset suuryritykset.

Eikä meillä ole edes niitä. Nokia meni, kaikki on ohi. Onneksi on yllättäjiä kuten Supercell, joka ei uhkaa loikata Irlantiin, maksaa mielellään veroja ja arvostaa suomalaista osaamista. Tällaisia rikkaita mukarikkaat vasta vihaavat, sillä kansa rakastaa heitä. He ovat rikastuneet omalla työllään ja innovaatioillaan.

Mukarikkaat puolestaan syyttävät kaikkia muita. Valtio on ongelma, työttömyys on valinta, duunari on laiska ja ennen kaikkea tämä järjestelmä sortaa rikkaita. Oikeiden rikkaiden suusta samaa kuulee tuskin koskaan.

Suomen “rikkaat” ovat jo vuosia toistelleet “miksei tässä maassa saa menestyä” -mantraa ja kateellisten panettelua. Kaikki, jotka kyseenalaistavat miljoonaoptiot ovat ankeuttajia. Ehkä suurin ero Nallen ja Supercellin välillä ei ole rahan määrä vaan se miten se ansaittiin.

En minä oikeasti vihaa rikkaita. Rikkaissa ei ole mitään vikaa, mutta rikollisissa paljonkin. Valitettavasti myös Suomessa on Casmir-Olliloita, joilta löytyy salaisia miljoonatilejä Liechensteinista ja Luxemburgista. Pelkkä ajatus Casmir-Ollilan karikatyyristä herättää minussa aggressioita.

Casmir-Ollilat ovat ulkoistaneet tiedotuksensa uskollisille mukarikkaille, jotka unelmoivat pääsystä Casmir-Ollilaksi Casmir-Ollilan paikalle. Eivät he oikeasti pääse ja lopulta Casmir-Olliloiden vero-optimointi on pois myös mukarikkaiden kukkarosta. Jo nyt Suomi menettää varovaisten arvioiden mukaan 800 miljoonaa euroa vuodessa kansainväliseen sijoitustoimintaan liittyvän veronkierron vuoksi. Tästä meidän tulisi keskustella sosiaaliturvalla hilluvien vapaamatkustajien sijaan.

Poliittista keskustelua seuratessa tuntuu välillä siltä, että elintaso on elämäntapavalinta. Laitetaan puku päälle, skumppa käteen ja toistellaan suuren rahan sloganeita. Siinä on sitten hyvä vihata köyhiä, jotka tienaavat sossun tuilla enemmän kuin rehellinen yrittäjä. Sen paljastuminen verotiedoista on jokaisen mukarikkaan pahin painajainen.

Kaikista kauheinta on, jos joku muu ei jaa unelmaasi. Se vitun köyhä, jolle riittää riittävä toimeentulo. Se vasta onkin väärin!