Vuotavia höyrykattiloita. Höyryä. Hammasrattaita. Kuparisia suojalaseja. Olisi hauskaa, jos meitä ympäröivät vehkeet toimisivat vetämällä. Sen sijaan meidän ympärillämme on valtavasti elektroniikkaa, koneita ilman vietereitä, jotka itsepintaisesti pysyvät mykkinä. No, miltä kuulostaisi vedettävä kännykkä josta nousee höyrypatsas?
Kone, joka ruksuttaa paljaine rattaineen, eikä umpinainen tyhmä laatikko.
Todellinen höyrypunkkari toivoo itse muuttuvansa koneeksi, joka toimii vetämällä. Vedetään muutama kierros, ja mars, kuparista kiillellen toimistoon, höyryävän kuuman kuparisen läppärin ääreen.
Martin Scorsesen uudessa elokuvassa Hugo on yllin kyllin taskukelloja, nitiseviä valurautapömpeleitä ja hammasrattaita. Ja tietenkin höyryä. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Höyrypunkin estetiikka on ollut osa mainstreamia ainakin Wild Wild Westistä lähtien. Ja koko termihän keksittiin joskus vuonna 1987. Scifikirjailija K.W. Jeterin mielestä Steampunkin piti olla cyberpunkin seuraava, looginen askel.
Hugoa luonnehtii mutterifetissi. Siinä muttereissa on taikaa, ne eivät ole pelkkiä muttereita, tai vain vaikuttavia kulisseja. Voisimme melkein puhua hammasrataserotiikasta. Tämä viedään niin pitkälle että itse tarinan sankari, pikku poika nimeltä Hugo, haaveilee olevansa mutteri. Hänelle elämä mekaanisena härvelinä olisi mielekkäämpää kuin ihmisenä olo.
Mutterilla on tarkoitus. Se ei voi olla ylimääräinen. Se ei voi olla orpo, jota ilkeä aseman tarkastaja (Sacha Baron Cohen) ajaa takaa verikoiran kanssa.
Olkaamme siis muttereita.
Tämä on Hugon tag-line.
kuva: wikipedia
Hugo tekee selväksi, että viktoriaanisella teknoretroilulla on selvä yhteys myös elokuviin. Hugossa vedettävä mekaaninen robotti johdattaa nimiosaa esittävän pikkupojan miehen luo, joka sattuu olemaan kuuluisa mykkäelokuvien ohjaaja George Melies.
Hänellä on lelukauppa, jossa on myynnissä mm. vedettäviä hiiriä. Draama syntyy siitä, että Hugo, joka rakastaa mykkäelokuvia ei tiedä olevansa tekemisissä mykkäelokuvan sankarin kanssa. Scorsese sen sijaan on tehnyt katsojalle selväksi, keitä hänen sankarinsa ovat. Hugon inspiraatio on jossain Harold Lloydin suunnalla. Loppukohtaukseen takaa-ajo on suora lainaus Lloydin 1920-luvun alun klassikosta Safety Last. Mutta mykkäelokuvan vaikutus Hugoon ei jää tähän, vaan elokuvan huumorikin on peräisin vanhasta kunnon kermakakkumeiningistä.
Kysymys kuuluu: onko tämä mykkäelokuvan keinoilla flirttailu kaupallinen itsemurha? Olen sitä mieltä että mykkäelokuvasta tykätään samasta syystä kuin kuin steampunkin sihisevistä boilereista. Jos nimittäin tulee katsoneeksi vaikkapa Meliesin elokuvia huomaa, että niissä ihminen on kuin kone jonka voi tarvittaessa hajottaa osiin: http://www.youtube.com/watch?v=ZU_yfU34BBk. Ja mitä muuta elokuva on kuin kone?
Jostain syystä näiden mykkäleffojen epäinhimillisyys voi tuntua ajoittain inhimilliseltä. Mykkäelokuva on kuin rautainen härveli. Se on mekaaninen, kömpelö ja hieman naurettava. Mutta se tuntuu aidolta.
Eikä Hugo ole suinkaan ainoa esimerkki mykkäelokuvien comebackistä: maaliskuun alussa ensi-iltaan tuleva Baftavoittaja The Artist on vielä syvemmällä kädet mykkäelokuvassa. En voinut olla panematta merkille sitäkään, että Hugossa hehkutetaan "maailman ensimmäistä scifileffaa", Meliesin Matkaa Kuuhun. Se restauroitiin viime vuonna Techicolor Film Foundationin ja Lobster Filmin toimesta. Elokuvan 16 minuuttinen versio on nyt nähtävissä väreissä, ja soundtrackista vastaa elektropopyhtye Air.
http://en.aircheology.com/Discographie/Albums/Le-voyage-dans-la-Lune/Le-voyage-dans-la-Lune