Myöntäkää pois, tekin olette sitä joskus pohtineet. Nimittäin oman elokuvan tekemistä. Harvat meistä ovat sitä todella tekemässä, mutta jo pelkkä kuvittelu on kivaa. Sama kuin pohtisi, mitä tekisi loton päävoitolla. Oikeastaan kuvittelu taitaa olla kivempaa kuin elokuvan tekeminen oikeasti olisi.
Itse olen jo siirtynyt kuvittelun seuraavaan vaiheen, pohtimaan sitä, millainen elokuvani ei olisi. Koska olen päässyt itsetunnosta täydellisesti eroon jo aikoja sitten, voisin keskittyä itse elokuvaan egoni sijaan. Olen turha olento ja ylpeä siitä.
Elokuvastani ei tulisi omaelämäkerrallinen, koska en halua kiusata ihmisiä tylsällä elokuvalla. En kuvittele, että ne harvat elämäni vähän dramaattisimmat vaiheet muita kiinnostaisivat. Ja vaikka kiinnostaisivatkin, mielikuvitukseni keksii kyllä jotain vielä kiinnostavampaa.
En koskaan puhuisi luomisesta, taiteesta tai itseilmaisusta. Tuollaisia termejä käyttävät vain omahyväiset ja teennäiset taidepellet, joille elokuva on pelkkä masturbointiväline. Elokuva on liian hyvä ja kallis keksintö, jotta sitä kannattaisi käyttää pelkästään itseilmaisuun ja taiteilemiseen. Mikäli elokuvantekijä ei itse maksa koko lystiä, hänen velvollisuutensa on ajatella ensisijaisesti katsojia. Niin tekisin minäkin.
Elokuvanani ei sijoittuisi menneisyyteen eikä tulevaisuuteenkaan. Jokaiselle menneisyyteen sijoittuvalle suomalaisleffalle pitäisi määrätä rangaistusvero. Sota-aikaa ja menneen ajan maaseutu-Suomea on käsitelty jo aivan tarpeeksi. Palataan asiaan sitten taas 2100-luvulla uudelleen.
Elokuvani ei sijoittuisi talveen. Tämä on silkka käytännön juttu. En halua kylmään ja pimeään tekemään pitkiä työpäiviä. Sitä paitsi kesä on muutenkin nätimpi juttu kuin julma talvi. Kesä on myös talvea seksikkäämpi. Lyhyt hame ja napapaita.
En tekisi lastenelokuvaa, sillä arvostan lapsia aivan liikaa. Tulen lasten kanssa toimeen ja itsekin olen yhden sellaisen siittänyt, mutta tuon hommat muut osaavat hoitaa paremmin. Aivan ehdottomasti elokuvastani ei tulisi suomalaiskansallisen synkkää. Kaikkein vaikeinta olisi tehdä onnistunut räkänaurukomedia. Niin kovaan urakkaan en halua laiskana ihmisenä ehkä ryhtyä.
Päähenkilöni ei olisi sen paremmin mies tai nainen siinä mielessä, että sukupuoli olisi se kaikkein tärkein juttu. Näin siksi, että en halua suunnata elokuvaani ensisijaisesti mies- tai naiskatsojille. Tai jos pitää valita, niin sitten naisille. Heitä on kuitenkin katsojista puolet, mutta elokuvista vain murto-osa on tehtyä nimenomaan naisia ajatellen. Kilpailua olisi siis vähemmän.
En haluaisi elokuvani pääosaan suurta tähteä, sillä haluaisin, että varsinainen tähti olisi elokuvan tarina. En haluaisi sanoa tai julistaa mitään, opettamisesta puhumattakaan. En lähtisi parentamaan maailmaa. Nämä motot eivät mielestäni estä sitä, että elokuvassa olisi silti joku pointti. En haluaisi, että katsojalla ei olisi lainkaan löytämisen ja keksimisen iloa. Älykkään ja tyhmän välissä on monta välivaihetta, joista voi valita.
En haluaisi, että elokuvaani vain kehuttaisiin, mutta se ei löytäisi katsojiaan. Elokuva, jolla ei ole katsojia, on turha elokuva. Hyväkin. Tosin uskon, että laatu aina nousee tavalla tai toisella pintaan. Jos ei muuten, niin ajan kanssa kulttisuosikiksi.
Suurin ongelma tässä on, että en oikeastaan halua tehdä koko elokuvaa. Se kuulostaa niin vaivalloiselta prosessilta. Elokuvan tekemisessäkin olen Groucho Marxin linjoilla: En halua olla mukana seuroissa, jotka hyväksyvät kaltaiseni ihmisen jäsenekseen.
