Olen viime aikoina pohtinut jatko-osia. Ne ovat pelialalla -- ja oikeastaan muillakin fiktion aloillla -- sekä siunaus että kirous. Hiukan yllättäen siinä missä elokuvissa jatko-osan laatu on usein hyvin kyseenalainen, pelien parissa on oikeastaan melko todennäköistä, että jatko-osa on ensimmäistä peliä parempi, ainakin jos sarjan osia kehitetään suunnilleen samoissa olosuhteissa.
Tämä johtuu pitkälti siitä, että pelien tekoprosessi ja elokuvien tekoprosessi on melko erilainen: siinä missä elokuvan kuvaaminen on jotain, joka useimmiten tehdään melko samalla tavalla -- otetaan kamera ja kuvataan ihmisiä, jotka tekevät asioita -- pelien kohdalla aloitetaan usein aivan alkutekijöistä. Pyörä pitää keksiä joka kerta uudelleen niin ohjelmoinnin kuin pelisuunnittelunkin puolesta. On toki mahdollista seurata tiukasti valmiita kaavoja, mutta jos haluaa tuotteen, joka eroaa joukosta edukseen, pitää aloittaa melko puhtaalta pöydältä. Se on prosessi, joka vie hyvin paljon aikaa ja vaivaa.
Jatko-osan kohdalla taas tilanne on toinen, sillä silloin voidaan perustellusti hyödyntää se, mitä ensimmäisen pelin kohdalla on tehty ja opittu, ja jalostaa siitä entistä parempi tuote. Ideaalitilanteessa ykkösosassa kuitenkin hikoillaan ja kiroillaan teknologian ja perustavanlaatuisten suunnittelupäätösten kanssa, mutta jatko-osan kohdalla elämä helpottuu. Tyypillisesti kehittäjätiimi voi silloin keskitytä pelin sisällön ja pelattavuuden hiomiseen sen sijaan, että ratkoo pelkkiä teknisiä ongelmia. Silloin visio on pakostakin kapeampi, mutta kokemuksesta voi tehdä rikkaamman.
Esimerkiksi kuluneen vuoden aikana on nähty monta erinomaista jatko-osaa, joissa on selvästi hyödytty siitä, mitä on tehty aiemmin: Uncharted 2, Left 4 Dead 2, Assassin's Creed 2, Mass Effect 2 -- jokainen näistä peleistä on selkeästi edeltäjäänsä jalostetumpi versio. Kun oppirahat on maksettu ja tiedetään, mitä ollaan tekemässä, voidaan revitellä vapaammin ja taitavammin valitun kentän sisällä.
Hyvässä pelissä pitää yleensä (joskaan ei aina) olla myös hyvä tarina, mutta pelien kohdalla se on vain puoli totuutta. Juju piilee siinä, että toisin kuin hyvää tarinaa, hyvää pelimekaniikkaa voi toistaa lähes loputtomiin: jos se on hauska, haastava ja oikein rytmitetty, pelaaja on valmis tekemään samaa asiaa tuntikaupalla, etenkin jos välissä on parin vuoden tauko jatko-osan valmistuessa.
Suositussa elokuvassa katsojan kokemus puolestaan irtoaa jostain paljon vaikeammin määriteltävästä asiasta: hyvä ja hyvin kerrottu tarina on eräänlaista alkemiaa, jossa yhdistyy hyvä käsikirjoitus, ohjaajan visio ja näyttelijöiden suoritukset, eikä ole helppoa taata, että yhdistämällä samat asiat saaadaan jälleen hyvä lopputulos.
Elokuvan tekeminen voi tietyllä tasolla olla helpompaa, mutta se on myös monella tavalla paljon herkempi teos kuin peli. Siinä missä yksi huono tai tunnelman rikkova hetki voi suistaa koko leffan raiteiltaan, pelien parissa rytmitys on paljon anteeksiantavampi: jos jokin hetki ei toimikaan, aina voidaan palata peruspelimekaniikan pariin vaikka seuraavaksi puoleksi tunniksi. Se ikään kuin puhdistaa kitalaen, ja kun koko pelikokemus voi joka tapauksessa kestää kymmeniä tunteja, yleisö yksinkertaisesti suhtautuu asiaan eri tavalla. Osa tästä johtuu luultavasti siitäkin, että siinä missä elokuvakerronta on nykyisin jalostunut hyvin pitkälle, peleissä ollaan tietyllä tavalla vieläkin lapsenkengissä, eikä ihme: toisella alalla on jo yli vuosisata historiaa, toisella ei.
Jatko-osa tekeminen ei tietenkään ole mikään takuu siitä, että pelistä tulisi merkittävästi parempi. Kolikon kääntöpuolelta löytyy laiskuus, nollakasvu sekä inspiraation ja luovuuden puute. Sen sijaan, että rakennettaisiin uutta jo tehdyn päälle, aina voi vain kaavamaisesti tehdä lisää samaa kamaa ilman sen kummempaa kunnianhimoa tai parantelun makua.
Tai ehkä tekijä ei yksinkertaisesti tajua, miksi ensimmäinen peli oli hyvä, ja muuttaa vääriä asioita. Minusta tuntuu, että yleensä ottaen useimmat ihmiset ovat aika hyviä tajuamaan, mikä on hyvää ja mikä ei, mutta melko harva osaa oikeasti artikuloida, miksi näin on.
