Omenainen vastaisku

Counter-Strike on taas vaihteeksi päivittynyt. Nykyisin sen saa Steam-palvelun kautta myös Mac-tietokoneille. Uuden päivityksen myötä pc-raudalla ja Maceilla varustautuneet pelaajat voivat jopa pelata keskenään, mikä on melko poikkeuksellista – tyypillisesti moninpelit karsinoivat pelaajat laitekannan perusteella.

En liioittele kovin paljon, jos väitän, että Counter-Strike on yksi tärkeimmistä tuotteista verkkoräiskinnän historiassa. Perusasetelma on yksinkertainen: terroristit tekevät tuhmia, virkavalta yrittää pysäyttää heidät. Skenaarioihin kuuluu panttivankien pelastelua sun muuta, mutta tyypillisesti tilanne ratkeaa sillä, että yksi osapuoli räiskii jokaisen toisen osapuolen edustajan hengiltä. Se ei ole mitenkään monimutkainen kuvio, mutta peli tarjoaa silti haastavan ja hauskan taktisen harjoituksen, jossa tarvitaan refleksejä, tilannetajua ja vihollisen ennakointia.

Peliä on myyty miljoonkaupalla, ja suosiota riittää vieläkin, mikä on aika älytöntä kun ottaa huomioon, että peli tuli alun perin ulos vuonna 1999. Jos kyseessä olisi elokuva, 10 vuotta ei tuntuisi missään, mutta pelien tekninen kehitys on ollut niin ripeää, että niin vanha peli näyttää ja tuntuu väistämättä melko karulta: kun on kerran tottunut edistyneempään, on vaikea palata kulmikkaamman ja suttuisemman grafiikan pariin. Counter-Strike ei tietenkään ole nykyisin alkuperäisessä kuosissaan, sillä sitä on päivitelty paljon vuosien varrella, mutta iän huomaa silti helposti.

Se ei kuitenkaan tunnu erityisemmin haittaavan pelin intohimoisimpia ystäviä, joista monet ovat pelanneet peliä todella pitkään ja hartaasti. Se tekee Counter-Strikestä melko hankalan pelin ummikolle: jos pelaaja ei ole jo kärryillä, voi varautua siihen, että turpaan tule koko ajan ja ihan täysillä.

Tämä ilmiö on varmasti tuttu myös monelle esimerkiksi Modern Warfarea kylmiltään pelaavalle – sitä hyppää verkkopeliin, kaikki tuntuu kaoottiselta, ja äkkiä hahmo onkin kuollut. Aikaa kului kahdeksan sekuntia, eikä pelaaja edes tiedä kuka tyypin ampui, mistä, tai miten. Counter-Strike vie sen kuitenkin vielä pidemmälle, sillä siinä missä modernimmat pelit päästävät pelaajan melkein heti takaisin taistoon, Counter-Strikessä luotiin juosseet istuvat loppuerän jäähyllä – joskin erät ovat tyypillisesti varsin nopeita. Pelaajahahmojen vaurionkesto on myös melko vähäistä: siinä missä tuoreemmissakin realismin illuusiolla leikittelevissä peleissä hahmojen henki on melko höllässä, niissä hahmojen terveydentila yleensä palaa ennalleen, jos pelaaja onnistuu välttämään uudet osumat. Counter-Strikessä ei ole puhettakaan moisesta, vaan meno on selkeästi armottomampaa.

Asiaa ei tietenkään helpota se, että Counter-Striken veteraaneilla on massiivisen pitkä treeniputki taustalla, ja niinpä he ovat melkoisia koneita. Pärjääminen vaatii siis melkoista suorittamista, mutta juuri siitä pelin fanit pitävät.

Counter-Strike on minusta melko kiehtova esimerkki poikkeuksellisen ajattomasta pelisuunnittelusta. Varmasti pelin pitkäikäisyyteen vaikuttaa myös monen pelaajan tuntema nostalgia, mutta se ei yksinään riitä pitämään mitään peliä elossa tällä tavalla: siinä missä moni muu verkkoräiskintäpeli on noussut, uhonnut ja kuollut hiljaa pois vuosien varrella, Counter-Strike jaksaa porskuttaa… nyt myös omppukoneilla.