Suomen elokuvasäätiön teettämän tutkimuksen anti on seuraava: kaksi kolmasosaa 15-vuotta täyttäneistä pitää uutta kotimaista elokuvaa kiinnostavana. Yli puolet sanoo että elokuvan kotimaisuus on tärkeä valintaperuste leffaan mennessä. Viimeisen kahden vuoden aikana parhaat kotimaiset elokuvat vastanneiden mielestä ovat: Postia Pappi Jaakobille sekä Rööperi. Tässä ilmiössä on monia kiinnostavia puolia. Viime vuonna elokuvateattereihin tuli 2o suomalaista ensi-iltaa. Näistä seitsemän oli retro-elokuvia: Kuulustelu sijoittui 1940-luvulle, Muukalainen 1930-luvulle, Täällä Pohjantähden Alla 1900-luvun alkuun. Ja niin edelleen.
Mutta melkein puolet näistä nostalgiaelokuvista sijoittui 1970-luvulle. Itsasiassa molemmat suosituimmista kotimaisista elokuvista sijoittuvat 1970-luvulle. Jos sosiologeihin uskotaan sukupolven avainkokemus muodostuu parin kympin tietämissä. Minkä sukupolven avainkokemus on avain 1970-luvun yleisyyteen nolkyt-luvun lopun elokuvassa? Luultavasti kyse ei ole mistään todellisesta sukupolviväritteisestä kokemuksesta. Menneisyys sinänsä riittää, aika jolloin kaikki oli hieman paremmin. Värit olivat räikeämpiä ja kaulukset leveämpiä, voi rasvaisempaa ja autoihin sai varaosia. Vaikka näitä elokuvia joskus kutsutaan "historiallisiksi" tai "epookkifilmeiksi" ne muodostavat enemmän tai vähemmän tyylitellyn kuvan menneisyydestä. Ne esittävät menneisyyden sellaisena kuin me haluaisimme sen olevan. Ja on olemassa kriitikoita joiden mielestä nostalgia-elokuva on heikkouden, jopa sairauden merkki. Sen yleisyys merkitsee että me olemme tulleet kyvyttömiksi esittää nykyistä kokemustamme itsellemme ymmärrettävässä muodossa.
Sama ilmiö näkyy politiikassa. Nuorisobarometrin mukaan nuoriso on oikeallamma kuin koskaan. Kun haastattelin äskettäin Asmo Maanselkää KD:stä kävi ilmi että paitsi puolueen perhepolitiikka, myös Asmon idea yhteiskunnasta on kuin retropostikortti. Silloin kun nykyisyys näyttäytyy sekavana ja jäsentymättömänä tarvitaan menneisyyttä jonkinlaiseksi apupyöräksi jäsentämään kokemusta -jopa totuuden kustannuksella. Silloin ei ole este sillä onko katsoja itse syntynyt 1970-luvulla. Tätä taipumusta elää menneisyydessä nykyisyyden sijaan voi pitää patologisena tilana joka ennen pitkää johtaa kulttuurin, tai elokuvan kuolemaan.
Sukupolvien tietämättömyys menneisyydestä takaa joskus elokuvan kestosuosion. Sukupolvi jonka avainkokemuksen muodosti Tähtien Sota (ilmestyi vuonna 1977)oli pääosin pihalla elokuvan nostalgia-elementistä. Intergalaktinen skisma näytti olevan kokonaan uusi juttu. Mutta aikaisemmat polvet kyllä huomasivat mistä oli kyse. Fredrick Jamesonin mukaan 1930 luvulta lähtien lasten avainkokemus Yhdysvalloissa oli lauantaisin lähetettävä Buck Rogers ja muut sen kaltaisen avaruusseikkailut. Tähtien sota kierrätti monia näiden sarjakuvasankareiden tuottamasta mielihyvästä. Jo näissä edeltäjissä oli miekan näköisiä hohtavia keppejä ja Prinsessa Leia Organa Solon prototyyppi. Vaikka hahmot eivät olleet todellisia niiden tuottama kokemus on. Vaikka Tähtien Sota ilmestyessään oli ilmeisesti tulevaisuuteen sijoittuva elokuva pinnan alla kyti aito täysverinen nostalgia aikaan jolloin isi katsoi mustavalkoista telkkaa olohuoneessa.