KYSYMYS: Olen naimisissa ja tapasimme mieheni kanssa jo teini-iässä. Välitän hänestä paljon, mutta en tunne himoa häntä kohtaan. Nautin kyllä seksistä hänen kanssaan. Onko himon tunteet liikaa vaadittu pitkässä parisuhteessa? Pitääkö huolestua jos joskus tunnen seksuaalista kiinnostusta jotain toista miestä kohtaan?
Kissanainen, 33
VASTAUS: Pitkässä suhteessa tunteet vaihtelevat. Se on aivan normaalia. Erityisesti seksuaalinen vetovoima ja intohimo voi ajoittain osoittaa hiipumisen merkkejä. Joissakin parisuhteissa ei alun alkaenkaan ole voimakasta intohimoa, vaan suhde alkaa enemmänkin ystävyyden merkeissä. Joillakin intohimo on aluksi voimakasta, mutta tuntuu sitten tasoittuvan ja laantuvan. Monissa suhteissa seksuaalinen intohimo löytyy jossakin vaiheessa uudestaan. Mitään normaalia kaavaa ei ole, normaalia on vain se, että intohimoiset tunteet tulevat ja menevät.
Seksuaaliseen vetovoimaan ja haluamiseen voi toki myös vaikuttaa. Olet ehkä huomannut joitakin asioita, jotka edes jonkin verran tuntuvat herättävän kateissa olevaa intohimon tunnetta. Nämä asiat voivat liittyä sinuun itseesi, kumppaniisi tai olosuhteisiin. Näitä herättäviä asioita etsimällä ja niitä ruokkimalla voi intohimokin löytyä uudella tavalla. Tärkeää tässä on se, että nautit seksistä miehesi kanssa.
Entä seksuaalinen kiinnostus muita miehiä kohtaan? Pitääkö siitä huolestua? Ei tarvitse! Välität miehestäsi paljon. Välittäminen on ehkä rakkauden syvin muoto, koska siinä on vähiten itsekkyyttä. Koska välität, et tahallasi tee mitään sellaista, mikä loukkaisi häntä.
KYSYMYS: Elämäni meni pirstaleiksi...erosin avomiehestäni ...25 vuoden jälkeen...3 lasta josta jo 2 aikuista..elämä omalla kohdallani oli hektistä ennen eroa ..tein 2 työtä 4 vuoden ajan ...aamupäivät hoivapalvelussa..ja toinen iltapäivällä alkavana ..kävin kotona kääntymässä..ehkä tein ruuan valmiiksi..ja lähdin taas töihin..ravintola-alalle....yhteistä aikaa ei ollut miehen kanssa ..ei ollut loppuvaiheessa edes voimia..vaikka huomasin että mieheni kärsi..tilanteesta..mutta itse kun tulin töistä ..toki mieheni kuunteli ja oli hereillä ..haluten tietää päivästäni..ja josta hänelle myös kerroin ..mutta muistan että se oli yksipuolista..en välttämättä häntä kuunnellut tahi jos hän odotti sängyssä..josko se avopuoliso tulisi..uppoudun omiini, nautin viinilasillisen ja kävin netissä..ei ollut voimia muka muuhuunkaan..tai ajattelin itsekkäästi..14 tuntia töissä..oma aika nyt ja piste...ja lapsetkin joutuivat koetukselle..(mutta huomaan että heistä on kasvanut fiksuja ja ajattelevia nuoria/aikuisia.)....mutta haluan heittää varottavan esimerkin itsestäni...kaikki lähti taloudellisesta tarpeesta...silloin alussa..päätyö ei riittänyt tuntien takien ..oli pakko hankkia toinen työ korvaamaan ...sain toisen työn joka sopi minulle..hoivatyö joka toki palkitsi paljon..ihmiset oli pyyteettömiä ja kiitollisia minun palveluista..tuntui mukavalta...moni muu työ ei ole niin palkitsevaa kuin tässä..huomasin itsestäni muutoksia..työt jatkui...tuli kroonistuvaa nokkoihottumaa, parisuhdeongelmia, itse olin kireä kuin viulunkieli, en osannut nauttia ns. vapaista..piti tarttua muka aina johonkin nurkkaan..
kun mies joka on ollut aina tekevä ja osaava..ei osannut mielestäni kotihommia tehdä, syyttelyä, kylmyyttä..ja erkanin perhe-elämästäni...en nähnyt sitä kaikkea hyvää..mitä meillä jo oli..minä...nainen, joka oli synnyttänyt 3 lasta..ollut kotona vauva-ajat..järjestänyt arkea, huolehtinut vauvamuskarit, synttärit...rippijuhlia..innolla..muutuin totaalisesti ..aloitettua toisen työn...ero-ajatus alkoi todella..muka..itämään viime vuoden lopussa..(sitä ennenkin oli ollut jaksoja jossa oli ero mielessä).. olin ollut miehelleni kylmä, tunteeton ja etäisyyttävä hakeva..kaikki liikkeeni kuvasti sitä että olin varma mitä haluan..olen suorittaja..suoritin varmaan tätäkin liikettäni tällä tavoin....antaen ymmärtää että se on nyt näin..ja sitten..ennen.. lopullista lähtöäni yhteisestä kodistamme ..koimme yhteistä..pitkästä aikaan...juttelua todella syvällistä, seksiä, jota emme olleet harrastaneet tovin aikaan ja joka tuntui...ja minä tiesin että mieheni olisi valmis jatkamaan..mutta pistin kehiin semmoisen ihmiskimurantin jota vieläkin itse ...jopa häpeillen...ajattelen..oli muka joku ihastus..tässä iässä...ja joka johti yhden vaiheen jälkeen siihen että olin sitten ns. pauloissa ja koin ..olin jo kylläkin muuttanut omaan osoitteeni, mutta avomieheni kanssa..osittain sovittu yhteishengessä..että katsotaan ja otetaan etäisyyttä..jatketaan vielä näin..kun tunteita olikin..mulla..kin..ne heräsi ennen tätä ns. pettämistäkin..hyvin voimakkaasti..hänelle..mutta tilanne pääsi käsistä ja myönnän kyllä..itsestänikin..en pysty harrastamaan seksiä toisen kanssa ihan totaalisesti mutta muuten ..ja se pettymyksen määrä joka iski jälestä päin ja kyllä avomiehelleni heti myönsin tehneeni näin...ja se oli siinä...asiat lähti hänen kohdallaan tosi vauhdikkaasti liikkeelle..se viha ja petetyksen tunne..mikä hänellä tuli..oli voimakasta..piti sanoa summa mitä vailla..pankit, vakuutukset, irtisanomiset yhteiset..kaikki heti ..asiat meni ...olin auki..henkisesti..ja niin oli miehenikin..ei mitään yhteyttä kuin välttämöttömät...tunsi..että teen kuolemaa..
kävin edelleen töissä...12-14 h/pvä..joskus kaikki purkaantui työkavereiden läsnäollessa..tuli itkukohtauksia..ja mönnän miehenikin tukeneeni minua jossain vaiheessa prosessia...hän..joka oli ns. petetty ...antoi minulle voimia..mutta se oli ennen ..sitä...ja nyt..toista viikoa meni ..olin niin syvällä.. ja ajatus selviänkö..olen jo käynyt perhepsygologialla..se syyllisyys..ei jätä rauhaan..otin sitten mieheeni yhteyttä yksi aamupäivä...liittyen nuorimmaiseen...mutta oli ajatus..muutakin..kuulla hänen äänensä...ja se herätti...ja paljasti..ei se ole hänellekään ollut helppoa...ajatus ahdisti..että ollaan erottu..ja ..elämä on..kuin puolikasta...ja ollaan lähennetty...muutaman viikon aikana..toisillemme..mutta herää kysymys...kun tätä ihmistä..avomiestäni..haluan suojella...päästäänkö tästä yli ja mahdolisesti rakentamaan uutta pohjaa...ja minulla itsellä täysi muutos..olen sairaslomalla nyt jonkun aikaan..pystyisin rakentamaan jotain pohjaa arjelle.toisen työn lopettaminen..koska eihän elämä ole työtä...seuraavasta listasta seuraavaan..oma näkökenttäni supistui huomattavasti silloin kun ammensin työtä lisää..en jättänyt parisuhteelle aikaa..ja se herääminen..eron jälkeen..se vie kyllä jalat alta.....ihminen on aika pieni siinä myllerryksen joukossa..jos siitä koskaan selviää..ja toiveena itsellä olisi .,pelastaa tämä erottu parisuhde..mutta en ole ihan varma..koska tiedän toki..mies rakastaa edelleen minua..on sen sanonut..mutta onko se sama..että mies haluaa..yrittää uudelleen..pieni pelko vierellään??? ja 25 vuotta toki takana....
VASTAUS: Kiitos paljon kirjeestäsi. Sanoit, että yksi syy tilanteesi jakamiseen on olla varottavana esimerkkinä muille. Siksikin erityinen kiitos, että jaoit avoimesti tarinasi. Olet katsonut avautunein silmin elämääsi ja ratkaisujasi. Olet nähnyt ihmeteltävän tarkkaan, missä tienne lähti kuin huomaamatta väärille laduille. Ihailen rehellisyyttäsi ja avoimuuttasi. Et kaunistele valintojasi ja soimaat itseäsi välillä aika ankarasti.
Mennyttä ei voi pyyhkiä pois eikä tehtyä saa tekemättömäksi, mutta menneen kanssa voi päästä sovintoon, jos näkee ja myöntää virheensä, katuu ja pyytää anteeksi. Tässä on teidän mahollisuutenne tällä hetkellä. Olet ankara itsellesi, siksi toivon, että voisit antaa myös itsellesi anteeksi. Näen arvokkaana sen, että et puolustele etkä etsi syitä muissa, vaan kannat vastuun valinnoistasi.
Suhde uuteen ihmiseen paljasti sinulle todelliset tunteesi miestäsi kohtaan. Joskus epätyydyttävässä parisuhteessa elävä hakeutuu uuteen suhteeseen saadakseen syyn eroon. Sinun kohdallasi suhde paljasti, mitä perheesi merkitsee sinulle. Huomaat että 25 vuotta ei pyyhitä pois ja perheessä koettu moni hyvä asia nousee arvokkaana mieleesi.
Olisko tuumaustauko nyt paikallaan? Huomaan, että jo nyt olet pannut asioita uuteen järjestykseen, esim. olet valmis vähentämään työtäsi. Tietääkö miehesi sen, mitä olet kirjeesssäsi kirjoittanut? Kirjeen näyttäminen kertoisi hänelle, mitä todella ajattelet ja miten näet omat menneet valintasi. Kuulisit myös, mitä kertomasi herättää hänessä.
Teit nopeita ratkaisuja eron suuntaan. Nyt olisi viisasta edetä harkiten. Selvitä itsellesi, mitä sinä haluat, mitä sydämesi sanoo. Kuuntele myös järkeäsi, sillä vasta järki ja tunteet yhdessä muodostavat luotettavan kokonaisuuden.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja kevään tuomaa uuden elämän sykettä, sehän näyttää olevan jo pienellä taimella.
KYSYMYS: Tänään kävin mieheni kanssa ensimmäisellä käynnillä perheneuvonnassa. Tavallaan hyvä ja toisaalta huono fiilis, oikeastaan ehkä lamaantunut. Historiamme: 28 vuotta yhdessä (parikymppisistä saakka), 20v naimisissa, lapset 14v ja 10v. Vuosien ajan riidat vaan pahentuneet ja välit viilenneet.
Elämme kausia, jolloin mielestäni olemme kuin "kämppiksiä". Ei puhuta, ei läheisyyttä, suudeltu ehkä viimeksi 3 v sitten, ei kosketusta, ei seksiä, välillä ei pysty olemaan edes samassa huoneessa, Viimeinen 6 kk silmitöntä riitaa, ihan kaikesta - todellakin kaikesta mahdollisesta. Olen sanonut vuosien ajan miehelleni viimeisenä keinona lopettaa riitely, että erotaan. Ei käy miehelle, pakenee ja vaikenee tilanteesta. Sitten luovutan itsekin ja taas menee muutama kuukausi "kämppiksinä" kunnes räjähtää tunteet pihalle. Lapset kärsineet varmastikin tästä jatkuvasta kireästä ilmapiiristä ja riidoista. Tosiaan viimeiset 6 kk ajan tilanne revennyt käsistä, olen niin vihaa, katkeruutta, surua, pettymystä täynnä, että harkitsen oikeasti vakavissani eroa. Ei näin voi elää, ei kukaan.
En voi sanoa tuntevani rakkautta miestäni kohtaan. Olen yrittänyt keskustella rauhallisesti tilanteesta, hän sanoo: "Painu sinä akka V...uun siitä. Periaatteesta en eroa." Ala-arvoista kielenkäyttöä ja halveksuntaa saan joka kerta. Itsekin sorrun sitten haukkumaan ja kiroilemaan. Minä hoidan kodin kaikki asiat, lapset, koulut, lemmikit, viralliset asiat, talouden ym.ym. olen aina joutunut hoitamaan. Hän ei osallistu näistä mihinkään - satunnaisesti tekee pienen pienen askareen suurella näytöksellä. Kaivelee vanhoja asioita jatkuvasti. "Sanoit 15 vuotta sitten näin ja näin" tai "6vuotta sitten olit sitä mieltä..." Ei anna mitään anteeksi vaan selittää että pelkää ettei oma loppuelämänsä riitä häntä saamaan puntteja tasan kanssani, mitä on saanut minun osaltani paskaa osakseen.
Olen pyytänyt anteeksi ja ollut pahoillani mitä olen sanonut ja häntä loukannut. Ei auta. Pakko on vaan päästä mieltäni pahoittamaan ja päästä "tasoihin". Tosiaankaan ei suostu edes erosta kekustelemaan, sanoo ettei voi elää päivääkään ilman lapsia. Kotona ollessaan pääsääntöisesti painuu itsekseen makuuhuoneeseemme tietokoneen ja/tai kitaran ääreen. Minä ja lapset olemme keskenämme, hän ei osallistu juuri mihinkään. Silti aina painottaa ettei voi olla eri paikassa kuin lapset. Ristiriitaista?? Minulla ja lapsilla on erittäin hyvät ja tiiviit suhteet, avoimesti käymme läpi ihan kaikki asiat. Isälleen eivät kerro juuri mitään todella henk.kohtaista. Tuntuu, että koko kasvatusvastuu on alusta asti ollut minulla. Harrastelee oman ryhmänsä kanssa musisointia ja häipyy monesti treenikämpälle useiksi tunneiksi kerrallaan.
Emme pysty keskustelemaan, väittää rakastavansa minua mutta mielestäni se ei ilmene millään! Olen todellisessa umpikujassa. Tässä vasta pieni murto-osa siitä kaikesta mitä joudun sisälläni kantamaan ja ohtaamaan jatkuvasti. Pahimpia törkeyksiä en ilkeä edes kirjoittaa mitä hän on minulle sanonut vuosien saatossa.Tänään jopa perheneuvoja ehdotti vakavissaan alkaa miettiä mahdollista avioeroa yhtenä ratkaisuna. Seuraavan kerran menemme 3 vkon kuluttua jatkamaan perheneuvontaan keskusteluja. Oikein kauhistuttaa mitä siinä välissä tekisin... Haluaisin saada neuvoja teiltäkin.
VASTAUS: Kovin tuli surullinen olo lukiessani kirjettäsi. Sinulla on takanasi pitkä turhautumisen ja pettymysten sarja. Ei ihme. Olet jäänyt kovin yksin vastaamaan perheesi tarpeista, huoletimaan lapsista ja kantamaan vastuuta. Tosin olet saanut vastineeksi hyvät suhteet lapsiisi, se valopilkku on olemassa.
Tuntuu pahalta kuulla, millaista välinpitämättömyyttä ja ilkeää puhetta olet saanut osaksesi. Toivon pilkku on se, etät miehesi on ollut hlukas lähtemään perheneuvontaan. Joku halu hänelläkin on olemassa saada perhe-elämä siedettävään kuntoon. Hän ei halua erota, mutta hän on neuvoton parantamaan parisuhdetta.
Perheneuvonnassa käynti jätti sinuun huonon fiiliksen ja jollain lailla lamaantuneen olon. Toivottavasti saitte kuitenkin uutta ajateltavaa. Jos siellä mietitte eron mahdollisuutta, se saattaa panna miehesi miettimään, mitä ero todellisuudessa merkitsisi. Kun eroajatuksen joutuu kohtaamaan konkreettisella tasolla ja miettimään, mitä se käytännössä merkitsee, joskus tuo antaa todellista motivaatiota ryhtyä parantamaan parisuhdetta.
Perheneuvonnassa todennäköisesti joudutte kumpikin sanoittamaan sitä, mikä pitäisi muuttua, että parisuhde voisi jatkua. Joudutte miettimään, mitä muutoksia itse on valmis tekemään parisuhteen parantamiseksi ja mitä toivoo toiselta. Hyvä lähtökohta on myös pohtia, mitä kaikesta huolimatta on suhteessanne ja perhe-elämässänne sellaist hyvää, jonka toivotte jatkuvan. siitä löytyy pohjaa sille, että suhteen eteen kannattaa ponnistella.
Selvää on, että tilanteenne ei voi jatkua ennallaan. Pettymyksesi muuttuu kiukuksi ja katkeruudeksi ja sen kanssa itsesi ja läheistesi on hankala elää. Eikä miehelläsikään ole hyvä olla.
Olette jo muutoksen tiellä. Mihin tie johtaa, se ei ole vielä selvinnyt, mutta toivon sen johtavan sellaiseen elämään, että sitä jaksaa elää ja että siinä löytyy elämän ilo.
KYSYMYS: Olen ollut 6,5 vuotta suhteessa meksikolaiseen mieheen. Tästä ajasta noin puolet ajasta elimme kaukosuhteessa, joka osaltamme toimi hyvin. Poikaystäväni yritti alkuun etsiä töitä Suomesta, mutta ei saanut työpaikkaa. Kylmä totuus oli siinä vaiheessa, että joko minä muutan hänen kotimaahansa tai sitten erotaan, koska kumpikaan ei nähnyt järkeä jatkaa suhdetta kaukosuhteena. Tein päätöksen ja muutin Meksikoon. Poikaystäväni perhe vastaanotti minut hyvin ja on tukenut tähän päivään asti minua ja poikaystävääni. Olen saanut jonkin verran kavereita, mutta tuntuu, että tosiystäviä ei kuitenkaan ole.
Nyt reilun kolmen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen koti-ikävä on kasvanut ja halu palata Suomeen on minulla kova. Perheeni on minulle todella läheinen ja haluaisin nähdä heitä enemmän, mutta välimatka on pitkä ja matkustaminen on kallista. Poikaystäväni ei alkuun arvostanut panostustani suhteeseen ja meillä on ollut paljon erimielisyyksiä jo kulttuurierojenkin takia. Ajan myötä tunteeni laimenivat häntä kohtaan, koska en tuntenut arvostusta hänen puoleltaan. Nyt kuitenkin pitkän pohdinnan jälkeen keräsin rohkeuteni ja ilmoitin haluni erota. Varauduin siihen, että hän ajaa minut pois yhteisestä kodistamme, mutta reaktio olikin päinvastainen. Hän haluaa yrittää vielä. Ehdotti jopa pariterapiaa. Tietenkin ostin lentolipun jo etukäteen ajatellen, että mitä nopeammin lähden maasta sen parempi. Tänään jopa sanoi haluavansa mennä naimisiin kanssani. Oloni on kurja enkä enää tiedä, että mietinkö suhteen pelastamista säälistä vai onko minulla vielä tunteita. En ole enää pitkään aikaan halunnut seksiä poikaystäväni kanssa enkä muutenkaan enää ole hänelle osoittanut hellyyttä.
Ikää minulla on jo 32 vuotta eikä minulla ole työuraa siitä huolimatta, että minulla on hyvä koulutus. Olin jo suunnitellut palaavani Suomeen ja laittaa elämäni järjestykseen, mutta poikaystävän voimakas reaktio sai minut epäröimään. Meillä ei ole enää aikaa mennä terapiaan ennen kuin lähden Suomeen eikä minulla oli kuitenkaan suunnitelmia palata Meksikoon. Kuitenkin ajatus kaihertaa mieltä, että olisiko jotain vielä voinut tehdä, vai onko meidän tulevaisuuden suunnitelmat liian eriävät...
VASTAUS: Olet tienhaarassa. Takana on aika jolloin olit syvästi rakastunut kumppaniisi. Satsasit paljon suhteeseenne ja teit paljon myös uhrauksia uskoen, että rakkautenne kantaa erilaisuudestanne huolimatta. Minulle tulee vaikutelma, että antauduit täysillä suhteeseen, sitouduit, ja uskoit, että tässä on sinun elämäsi kohtalo - positiivisessa mielessä. Luovuit työurasta kotimaassa, luovuit ystävistäsi ja perheestäsi. Sijoitit todella paljon suhteeseen.
Pettymys hiipi mieleesi, kun huomasit vähitellen, että kumppanisi ei nähnyt, miten paljon olit sijoittanut suhteeseen etkä kokenut arvostusta hänen puoleltaan. Koti-ikävä alkoi vaivata ja valmistauduit palaamaan Suomeen.
Asiat saivat uuden käänteen, kun kerroit aikeistasi. Kumppanillesi tuli yllätyksenä aikomuksesi. Hän ei halua ajatella eroa. Sinä olet hänelle tärkeä, mutta hän oli alkanut pitää sinua itsestäänselvyytenä. Nyt tiedät, että hän rakastaa sinua ja haluaa sitoutua suhteeseen menemällä naimisiin. Se tkee sinut epävarmaksi. Pallo on nyt sinulla.
Sinulla on lentoliput Suomeen kädessäsi. Nyt on miettimisen aika. Ehkä Suomessa välimatkan päässä sinulla on mahdollisuus rauhassa miettiä, mitä mies sinulle merkitsee, mitkä ovat olleet suhteenne kantavat säikeet, onko teillä riittävästi yhteistä, jotta voitte jatkaa yhdessä. Kertaa mennyttä, etsi sieltä suhteenne mahdolliset rakennusaineet. Varmaan viime päivinä olette puhuneet, millaista tulevaisuutenne tulisi olemaan yhdessä. Uskon, että sydämesi tulee sanomaan sinulle, mikä on oikea tie.
Viivähdä rauhassa tienhaarassa, niin oikea valinta selkiytyy.
KYSYMYS: Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä noin 10 vuotta. Meillä on kaksi pientä lasta. Jollain tasolla rakastan miestäni, mutta en ole rakastunut häneen. Mitään seksuaalisia haluja minulla ei ole ollut häntä kohtaan enää pitkään aikaan. Haen ja saan huomiota vierailta miehiltä, mutta suutelua pidemmälle en ole mennyt. Vielä.
En ole kiinnostunut hakemaan apua, kun olen sitä mieltä, ettei se auta. Miehen kanssa olemme puhuneet asioista ja avioerokin on ollut puheissa - hän ei sitä halua. Mietin asioita paljon ja luulen, että tähän tilanteeseen on tultu, koska molemmat raskaudet ja vauva-ajat olen ollut hyvin yksinäinen, ehkä jopa vähän masentunut. Mieheni vain jatkoi omaa elämäänsä vanhaan malliin ja minä koin, ettei häntä kiinnostanut, ei raskaudet tai vauvat. Raskaudet oli kuitenkin yhteisiä päätöksiä. Olen huono puhumaan asioista, vaikka minulla on hyviä ystäviä. Koen, että minun kuuluisi olla onnellinen, koska minulla on "kaikki"; perhe, talo, työ ja volvo pihassa. Miksi en olisi? Mies osallistuu nykyään paremmin, on lasten kanssa ja antaa minun harrastaa. Mutta en vain osaa olla onnellinen! Ajatus avioerosta tuntuu ulospääsyltä, mutta mietin, että ovatko syyt siihen "riittävät". Ei ole perheväkivaltaa tai päihdeongelmaa tai jotain oikeaa ongelmaa. En usko, että uusi parisuhde toisi onnea, haluaisin vain keskittyä lapsiin ja itseeni, en halua olla vaimo enää, vain äiti ja nainen.
Joskus mietin, että olenko tulossa hulluksi? Rakastinko miestäni oikeasti mennessämme naimisiin vai teinkö sen vain, koska avioliitto tuntui oikealta ratkaisulta siinä iässä ja halusin lapsia? Haluanko oikeasti olla hänen kanssaan loppuelämäni? En halua.
Onneton
VASTAUS: Kiitos mailista, jonka olet kirjoittanut harmaana hetkenä perhe-elämäsi keskeltä. Olet miettinyt paljon suhdettanne ja perhe-elämäänne. Tunnet tyytymättömyyttä nykytilaan. Haluaisit jotain muuta. Kertaat menneitä yhteisiä vaiheitanne. Löydät sieltä hyvää, mutta myös epätyydyttäviä asioita, joilla ehkä on yhteyttä nykyiseen tyytymättömyyteesi.
Joku vetovoima teillä on ollut toistenne puoleen, kun olette perheen perustaneet. Olette rakentaneet puitteiltaan hyvän perhe-elämän. Ulkoisesti kaikki on kohdallaan. Haluat olla äiti ja nainen. Naisellisuuttasi ruokkii muilta miehiltä saamasi huomio. Jäikö ensimmäisen ensimmäisen lapsen odotuksen ja saamisen jälkeen trauma siitä, kun miehesi ei ollutkaan mukana odotuksessa ja iloitsemassa kanssasi lapsesta? Olet jäänyt silloin liian yksin. Luonnollisesti odotit, että voisit jakaa tunteitasi ja ajatuksiasi ja että miehesi olisi ollut kiinnostunut voinnistasi ja olisistte voineet jakaa yhteisiä unelmia perhe-elämästänne. Kerrot, että olet huono puhumaan. Ehkä tuolloin nuorena kokemattomana äitinä kätkit sisällesi mielipahan ja pettymyksen.
Koskaan ei ole liian myöhäistä selvitellä menneisyyden haavoittumisia. Voistko ottaa vielä miehesi kanssa puheeksi nuo sinua kuormittavat muistot. Luulen, että miehesi olisi valmis kuuntelemaan ja kuulemaan, koska hän ei halua menettää sinua ja perhettään. Jospa hänen silmänsä avautuisivat ja saisit tarvitsemaasi ymmärrystä.
Kerrot, että miehesi osallistuu nykyään enemmän perhe-elämäänne etkä muutenkaan moiti häntä. Ajattelet, että avioerosta löytyisi ulospääsy epätyydyttävästä tilanteesta. Kun ajattelet eroa, mistä haluaisit eroon? Voisiko siitä/niistä asioista päästä eroon muuten kuin eroamalla? Puhumalla. Kuuntelemalla. Selittelemällä. Kertomalla, mitä toivot parisuhteelta. Kertokaa kumpikin toisillenne, millainen on mielestänne hyvä parisuhde. Voisitteko kumpikin tehdä työtä, niin että edes joitain mainitsemistanne teille tärkeistä asioista voisi lähteä kasvuun.
Teillä on kaksi kasvavaa lasta. He ovat riittävä syy, yrittää parantaa parisuhdetta. Olettehan sanattomasti luvanneet heille kodin, isän ja äidin silloin kun olette kutsuneet heitä tähän maailmaan.
Minulla on sellainen tunne, että teillä on vielä kaikki mahdollisuudet tallella voidaksenne tehdä paremman parisuhteen. Kuulosti hyvältä, että olette puhuneet. Jatkakaa sitä edelleen. Kuunnelkaa toistenne toiveita ja pettymyksiä. Ottakaa pieniä askeleita kohti toisianne.
KYSYMYS: Mitä minun pitäisi tehdä, kun emme pysty enää keskustelemaan yhdessä mieheni kanssa ilman, että tulee riitaa?
VASTAUS: Kiitos kysymyksestä, joka oli varsin ytimekäs. Toiveenasi on rakentava keskustelu, mutta käytännössä päädytte riitelemään.
Joskus riitely voi olla parin tapa olla kontaktissa toisiinsa. Voi tuntua, ettei osata enää olla muulla tavalla läheisiä. Joskus riitelyä käytetään läheisyyden ja etäisyyden säätelyyn. Riita on tehokas tapa saada toinen pysyttelemään etäällä, jos läheisyys tuntuu syystä tai toisesta vaikealta. Jotkut taas tarvitsevat riitaa päästäkseen sitä seuraavan sovinnon teon avulla lähelle toisiaan. Kuluttavia tapoja nämä kaikki.
Tässä joitain neuvoja rakentavampaan kommunikointiin:
- Kuuntele rauhassa, mitä toisella on sanottavaa. Keskity aktiiviseen kuunteluun, älä siihen mitä aiot itse kohta sanoa. Yritä kuulla toisen sanomisista se olennaisin viesti.
- Kerro oma näkökulmasi rauhallisesti ja selkeästi.
- Puhu vain yhdestä asiasta kerrallaan. Älä hae potkua vanhoista asioita, vaan malta keskittyä kyseessä olevaan asiaan.
- Älä syyttele, silloin toinen siirtyy helposti puolustautumisasenteeseen eikä pysty yhtä hyvin kuuntelemaan asiaasi.
- Käytä minä-viestejä. Kerro, mikä merkitys tällä asialla on sinulle. Voi olla, että toinen ei ole edes tiennyt sitä.
- Toinen ei kuule sen paremmin vaikka huutaisit, vaan yleensä päinvastoin.
- Kun haluatte selvittää asioita, puhukaa selvin päin.
- Väkivallan käyttö missään muodossa ei ole hyväksyttävää. Kenelläkään ei ole oikeutta purkaa omaa kiukkuaan toiseen, lapsiin, lemmikkieläimiin tai tavaroihin.
- Opetelkaa sopimaan. Toisille sopii parhaiten ohje ”älä mene nukkumaan riidoissa”, toiset tarvitsevat vähän pidemmän ajan lauhtumiseensa. Tärkeintä on, että molemmat kantavat vastuuta sovinnon teosta ja aloitteesta siihen.
- Lasten on tärkeää nähdä, että vaikka vanhemmat joskus riitelevät, he eivät silti satuta toisiaan ja tekevät aina riidan jälkeen sovinnon.
- Ennen kuin olet aloittamassa pieniä ja turhanpäiväisiä riitoja, kysy itseltäsi: haluatko olla oikeassa vai onnellinen?
KYSYMYS: Olen 39-vuotias nainen ja seurustellut 6 vuotta miesystäväni kanssa. Meillä on 5 kk:n ikäinen vauva, maailman rakkain ja ihanin pieni ihminen. Vauva sai (muutaman vuoden yrittämisen ja yhden keskenmenon jälkeen) alkunsa IVF:llä, jonka maksoin (n. 17 000e) yksin asuntosäästöilläni, sillä miesystäväni ei halunnut rahallisesti osallistua. Miesystäväni ei erityisesti halunnut lasta, mutta suostui "avustamaan" toiveestani ja pyynnöstäni, jos hänen ei tarvinnut maksaa mitään.
Muutimme yhteen juuri ennen vauvan syntymää. Olemme aina riidelleet paljon ja suhteemme on ollut "epätasainen" (pitkään on-off), mutta riidat ovat pahentuneet raskauden aikana ja vauvan synnyttyä. Miesystäväni saa raivokohtauksia, jolloin hän paiskoo tavaroita hajalle yms. (viimeisillä raskausviikoillani hän esim. paiskasi täyden ruokalautasen sirpaleiksi lattialle n. 10 cm päähän minusta, toisena iltana kitaransa palasiksi lattiaan ja kerran voidepurnukkani pitkin kylppärin seiniä, lapsen synnyttyä pyykit pitkin keittiötä, ruokaa sinne tänne yms.). Hän ei ole lyönyt minua tai lasta.
Lapsen synnyttyä olemme riidelleet joka ilta, mikä on mielestäni hirveää - erityisesti lapsen kannalta - ja tunnen siitä suurta syyllisyyttä. Itse olen tehnyt päätöksen, etten korota lapsen kuullen ääntäni, mutta miesystäväni huutaa usein täyttä huutoa lapsen läsnäollessa. Pahin oli kerta, jolloin hän sai jälleen raivarin lapsen ollessa hänen sylissään: hän huusi aivan lapsen korvan kohdalla haukkuen minua huoraksi (yleisin "lempinimeni" nykyään, syyttä) eikä suostunut antamaan lasta pois sylistään vaan syöksyi toiseen huoneeseen lapsi sylissään ja paiskasi oven kropallaan kiinni, niin että vauva heilui sylissä hurjasti. Jälkeenpäin hän lupasi, ettei enää koskaan tee niin. Jos tekee, lähdemme heti vauvan kanssa.
Vaikka mies on erittäin hyväpalkkaisessa hyvässä työssä johtavassa asemassa, hän on koko suhteemme ajan käyttänyt todella runsaasti alkoholia. Raskausaikanani määrä oli joka ilta n. 1 pullo viiniä + muutama olut, lapsen synnyttyä se on onneksi jonkin verran vähentynyt. Piilopulloja löytyy (tyhjennettynä) kuitenkin usein mitä omituisimmista paikoista (esim. pyykkikorista). Joululomalla (2 vkoa putkeen) ja viikonloppuisin alkoholia kuluu joka ilta niin, että iso mies mm. kävelee (kirjaimellisesti) päin seiniä.
Raha saa miesystäväni raivoihin. Hän on huono rahankäyttäjä, maksuja jatkuvasti perinnässä, ja vaikka hänellä on todella poikkeuksellisen hyvä palkka, hän vaatii minulta "ruokarahaa" useamman satasen joka kuukausi (itse saan vain Kelan tukea), koska hän käy useammin kaupassa. Hän huutaa minulle rahasta jatkuvasti. Maksamme kaikki laskut ja asumismenot tasan puoliksi. Uusimpana hän vaatii lapsilisästä (n. 90 e) puolet itselleen... Hän ei ole koko aikana ostanut yhtään, ei yhtä ainoaa asiaa lapselle: ei tarvikkeita (tutit, pullot, amme jne.), ei vaatteita, ei leluja, ei isompia tarvikkeita (vaunut, turvaistuin yms., joista suuri osa onneksi saatu lahjoina minun suvultani).
Muiden kuin vihan/kiukun tunteiden näyttäminen on hänelle mahdotonta, eikä hän siedä sitä minultakaan - itkuni suututtaa hänet joka kerta. (Muistan hetken, kun vauva oli vasta muutaman viikon ja olin aivan poikki. Mies oli minulle vihainen, istui sohvalla tietokoneellaan, kun itkin vauva sylissä ja pyysin halaamaan meitä - mies ignoorasi meidät ja oli koko illan kuin emme olisi olemassa, aivan koko illan.)
Miesystäväni käy töissä ja harrastuksissa ja tapaa koko ajan kavereitaan (baarissa) yms., joten käytännössä hoidan lapsen yksin ja näemme vain iltasella tunnin parin verran (riidelläksemme). Miehelle en edes uskaltaisi vauvaa jättää, sillä kun hän on pienen kassa, hän ei vastaa itkuun (siihen ei kuulemma ole syytä) ja on vain tietokoneellaan - esim. suihkussa käyntini aikana vauva saattaa huutaa täyttä kurkkua miehen reagoimatta mitenkään.
Sydämeni särkyy, kun ajattelen, miten tämä kaikki vaikuttaa vauvaan. Päiväsaikaan koitan kompensoida rakkaalle pienelle ihmiselle ja laulamme, leikimme, tanssimme, luemme, sylittelemme jne. yhdessä koko päivän. Mutta riittääkö se?
En ole tietenkään syytön tilanteeseen. Sanon suuttuessani tosi ilkeästi miehelle. Lisäksi olen muuttunut seikkailunhaluisesta, hauskasta naisystävästä pelkäksi äidiksi - ja lapsen etu menee minulla AINA meidän molempien aikuisten tarpeiden edelle, enkä huomioi miestä enää juurikaan. En usko, että enää olen häneen ihastunut, mutta en tiedä, voisiko ihastumisen tunne joskus palata?
Meillä on ihana koti ja haluaisin vielä yrittää yhteiseloa. Voisiko pariterapia auttaa, vai kannattaisiko vain muuttaa erilleen? Tärkein on vauvan etu, mutta en enää osaa ajatella, mikä rakkaalle pienelle ihmiselle olisi parasta. Osaisitteko neuvoa?
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi ja luottamuksesta meitä kohtaan. Tulin lukiessani kovin surulliseksi ja myös huolestuneeksi.
Tekstisi oli sydäntä särkevää luettavaa. Suurin toiveesi on täyttynyt ja olet monen vuoden odottamisen jälkeen saanut suloisen vauvan. Jo heti viestisi alussa kerrotkin tilanteen kaikessa raadollisuudessaan: miesystäväsi ei lasta halunnut.
Kerroit, ettet ole häneen enää ihastunut. Rakkaudesta et puhu mitään. Ei hänen käytöksensäkään sinun kuvailemanasi järin rakastavalta vaikuta. Luepa oma tekstisi uudelleen läpi. Se on todella karua tekstiä. Riitelyä, raivokohtauksia, tavaroiden rikkomista, huorittelua, holtitonta alkoholin käyttöä, vastuuttomuutta raha-asioissa, välinpitämättömyyttä jne.
Vakavaksi tilanteen tekee sen, että kaiken tämän keskellä elää ihan pieni lapsi. Minulle nousee monen tasoinen huoli. Huoli vauvan fyysisestä turvallisuudesta nousee siitä, miten miesystäväsi on suuttuessaan riehunut vauva sylissään. Lisäksi siitä, että hän on paiskonut esineitä vauvan läheisyydessä ja sinun ollessasi viimeisilläsi raskaana. Kaikki nämä ovat väkivaltaista käyttäytymistä ja lapselle vahingollista.
Lapseen vaikuttaa myös se henkinen ilmapiiri, jonka keskellä hän elää. Jos yhdessäolonne on lähinnä pelkkää riitelyä ja huutamista, se ei ole hyväksi kenellekään. Vauvaan vaikuttaa suoraan myös se, miten sinä itse voit. Kerrot monesta sellaisesta asiasta, jotka aiheuttavat turvattomuutta. Olen huolissani sinusta ja jaksamisestasi. Kuinka paljon parisuhteen ongelmat vievät sinulta sellaista energiaa, jonka kuuluisi suuntautua lapsen ja sinun itsesi hyvinvoinnista huolehtimiseen?
Mietin, kuinka moni ihan parisuhteen perusasioista suhteessanne täyttyy. Rakkaus? Luottamus? Vastuun jakaminen? Huolenpito? Hyvä vanhemmuus? Henkinen ja fyysinen läheisyys? Ilojen ja surujen jakaminen? Mikä pitää teitä yhdessä? Teillä on ihana koti. Riittääkö se?
Olet hyvä ja rakastava äiti lapsellesi. Yrität kompensoida pahoja asioita omalla rakkaudellasi. Vauvan kanssa olemisesi kuulostaa hyvältä ja kauniilta. Se ei vaan valitettavasti riitä pyyhkimään pois turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä.
Aina kannattaa mennä pariterapiaan, jos molemmat haluavat pysyä yhdessä ja ovat motivoituneita muuttamaan omaa asennoitumistaan ja käyttäytymistään. Mutta ilman molempien omaa panostusta asioiden muuttamiseen on paraskin terapeutti voimaton.
Mihin tahansa päädytkin, muista, että lapsen etu menee kaiken edelle. Ja lapselle on tärkeää, että äiti voi hyvin.
Toivon sinulle viisautta toimia itsesi ja lapsesi hyvinvoinnin ja turvallisuuden parhaaksi.
KYSYMYS: Vaimo alkaa olla vaihdevuosissa ja välillä on todella vaikeaa. Hän on usein uhannut lähteä ja saanut ahdistusta aikaiseksi minussa. Seksi on lakannut. Hän ei halua, että häntä lähestytään ja kosketaan. Minä mielestäni kuitenkin olen hyvinkin siisti mies. Kun löytäisi ratkaisun. En enää jaksa uutta suhdetta. Jos sitten vielä pidän jakson 1-2 vuotta yksin ja käsittelen tunteeni, mitä minä enää sen jälkeen saan? Eihän kuusikymppisiä naisia enää ole. Ja viiskymppiset eivät minua kuuntele kuin oikeastaan vaan siinä mielessä, että ehkä olen vähämmän aggre.
VASTAUS: Kirjoitat vaimon vaihdevuosista ja seksin loppumisesta. Pidät itseäsi siistinä miehenä ja kuulen postissasi väsymistä ja ihmetystä tilanteen vuoksi. Kysymyksessäsi pohdit voisiko se auttaa, jos vielä jaksat 1-2 vuotta käsitellä asiaa yksin ja tuon jakson aikana kävisit läpi omia tunteitasi.
Et kerro postissasi siitä, miten paljon tai millä tavalla olet vaimon kanssa puhunut jo tunteistasi ja kaipauksestasi. Tämä taitaa olla niitä teemoja, joista ei ole kovin helppoa aina puhua, mutta kuulostaa siltä, että olet jäänyt näitä pohtimaan aika yksin. Voisin kuvitella, että tämä tilanne ei ole helppo tai ongelmaton vaimosikaan kannalta. Jokin syy hänellä on väistää lähentymisesi ja koskettaminen. Oletteko päässeet puhumaan tästä kaikesta yhdessä?
Vaimosi uhkaa lähtemisellä. Se on tietysti uhkaus, joka saattaa estää nämä yritykset puhua asioista. Miten voisit vielä yrittää avata keskustelua? Kuulostaa siltä, että kaipaisit toisenlaista yhteyttä ja vaihetta teidän suhteeseen.
Postin lopussa mietit, miten kuusikymppisiä ei enää ole ja viisikymppiset eivät ole aidosti kiinnostuneita sinusta? En aivan ehkä tavoita mitä tarkoitat, kun sanot, että viisikymppiset ajattelevat vain sitä, että olet ”vähemmän aggre”. Et siis ole aggressiivinen ja hyökkäävä?
Et kerro omaa ikääsi. Toisaalta tekisi mieleni vähän laajentaa tätä ikäkysymystä. Viisi- tai kuusikymmentä ei kai kuitenkaan ole ikä, jossa ei enää mitään voi tapahtua tai ketään ei voi löytää. Yhtä hyvin noilla kymmenillä omassa parisuhteessakin voi hyvin tapahtua monenlaista liikettä. Vaihdevuodet on myös tunteita herättävä sana. Jotkut naiset puhuvat vaihdevuosista itsekin ja joillekin teema on hyvin vaikea ja arka. Ei ole aina ihan helppoa puhua siitä mitä muutoksia kehossa ja mielessä tapahtuu. Tuo ikä ja vaihe ei ole mikään sairaus ja se kuuluu tulla. Siihen liittyy hormonituotannon vähenemistä ja varmaan monta juttua, joita meidän miesten on tarkasti vaikeaa käsittää. Vaihdevuodet eivät kuitenkaan aiheuta itsessään eroja tai sitä, että toisen lähelle ei enää halua. Siksi pohdin mistä muusta pitäisi puhua ja millä tavalla.
Olet kuitenkin etsimässä lähempään yhteyteen vaimon kanssa, kun uuden suhteen ajatteleminen tuntuu hyvin vaikealta. Tekee mieli rohkaista ottamaan asiat vielä avoimesti esiin. Mitä hän odottaa ja kaipaa sinulta, mitä sinä häneltä? Onhan se vaimollesi iso viesti, jos kerran haluat vaikeuksista ja pettymyksistä huolimatta etsiä häneen yhä yhteyttä.
KYSYMYS: Olen ollut viisi vuotta naimisissa mieheni kanssa ja meillä on parivuotias lapsi. Kumpikin ollaan töissä ja miehellä fyysisesti raskas työ. Ongelmaksi on tullut yhteisen ajan puute, jota olen itse tietoisesti yrittänyt korjata hankkimalla lastenhoitajaa että voidaan olla kahdestaan. Viimeksi kun oltiin taas yhdessä viettämässä iltaa niin mieheni roikkuu kännykällä facebookissa. Itse olen jo tähän niin tottunut etten edes huomannut mutta sitten eräs toinen mies sanoi siitä miehelleni arvostelevasti ja olin samalla kannalla hänen kanssa. Siitä meille tuli iso riita koska en muka puolustanut miestäni.
Olen aiemminkin valittanut hänen liiallisesta tietokoneen ja facebookissa roikkumisesta. Häntä vaan kiinnostaa ne enemmän kuin minä. Saatiin asia kuitenkin sovittua. Toinen ongelma on se, että minä olen aina se joka tekee aloitteen seksiin. Vuoden aikana mies on kerran tehnyt aloitteen kolmen aikaan aamuyöllä. Meillä on seksiä, mutta vain minun aloitteestani. Mies sanoo olevansa niin väsynyt töistä että vaikka Jennifer Lopez tulisi vastaan ei jaksaisi naida... Olen jopa yrittänyt auttaa miestäni löytämään toista työtä, mutta tässä maailman tilanteessa ei töiden saaminen ole helppoa.
Nyt vielä itselleni on tullut ihastuksia toisiin miehiin ja en ole siis tehnyt mitään, mutta ahdistaa kun on välillä niin puutteessa ja tulee torjutuksi oman miehensä puolelta. Meillä on suukottelua ja halailua päivittäin, mutta niin kuin mieheni aina sanoo tarviiko sitä aina nussia? Minulla on kanssa kysymys miksi naiset joutuu uhrautua antamaan mutta miesten ei tarvitse enää uhrautua naistensa vuoksi? Ollaan käyty aiemmin yhdellä ryhmämuotoisella avioliittokurssilla mutta se oli ihan turhaa..
VASTAUS: Kuulostaa siltä, että kysyt paikkaasi miehesi elämässä: mitä hänelle merkitset? Elätte pikkulapsiperheen elämää, jossa parisuhdeaikaa pitää yleensä tietoisesti raivata. Niin olet tehnytkin, mutta ilmeisesti kaipaisit jonkinlaista panostusta myös miehesi puolelta. Olet ymmärrettävästi loukkaantunut ja pettynyt, jos miehesi roikkuu kesken kahdenkeskistä iltaanne Facebookissa. Kännykkä on silloin ikään kuin parisuhteenne kolmas osapuoli, joka kilpailee miehesi huomiosta. Olet päätellyt, että FB on miehellesi kiinnostavampi. Surullista, jos näin todella on. Suosittelisin sinua kuitenkin tarkistamaan asian vielä mieheltäsi: mikä loppupeleissä on hänelle tärkeää. FB ja muut sosiaaliset mediat koukuttavat helposti, mutta koukkuun jäänyt saattaa olla viimeinen, joka tämän huomaa ja joka tästä kärsii. Silloin asiaan pitää puuttua lempeästi mutta jämäkästi.
Toiseksi ongelmaksi kerrot miehesi passiivisuuden seksialoitteiden suhteen. Mies selittää asiaa työhön liittyvällä väsymyksellään. Onko näin jatkunut pitkään? Ovatko seksuaaliset tarpeenne olleet aiemmin helpommin yhteensovitettavissa vai oletteko olleet aina erilaisia tässä suhteessa? Olet ymmärrettävästi turhautunut ja loukkaantunut kun tulet torjutuksi. On myös inhimillistä, että ihastut muihin miehiin kun et saa mieheltäsi kaipaamaasi huomiota. Ihastuksia tulee ja menee, mutta ratkaisevaa on, kuinka silloin toimii. Olet toiminut viisaasti kun et ole lähtenyt ratkaisemaan parisuhdeongelmaa uusilla suhteilla. Lisäksi minusta kuullostaa hyvältä, että parisuhteessanne on säilynyt päivittäinen arkihellyys. Pitäkää siitä kiinni!
Pohdit myös, miksi naisten täytyy uhrautua antamaan, mutta miesten ei. Jäin miettimään, että onko asia todella niin? Itse ajattelen, että kenenkään ei tarvitse uhrautua seksiin - sukupuolesta riippumatta. Seksin täytyy olla vapaaehtoista, muuten siitä katoaa ilo ja nautinto.
Kuulostaa siltä, että parisuhteessanne on vaihe, jossa läheisyyden ja erillisyyden tarpeenne eivät oikein kohtaa miehesi kanssa. Antakaa tälle vaiheelle aikaa ja mahdollisuutta korjaantua itsestään. Jos kuitenkin pidemmän päälle tuntuu, että kaipaatte ulkopuolistakin apua, niin suosittelen teitä hakeutumaan pariterapiaan.
KYSYMYS: Olen seurustellut puolisoni kanssa 2 vuotta. Hän on maailman ihanin ja huomaavaisin ihminen. En näe hänessä mitään vikaa. Muutimme puolen vuoden seurustelun jälkeen yhteen ja kaikki meni hyvin, kuitenkin haimme molemmat opiskelemaan ja opiskelujen takia jouduimme muuttamaan eri kaupunkeihin. Minä asun nyt Helsingissä ja puolisoni asuu arkisin Itä-Suomessa. Hän tulee silti joka viikonloppu luokseni, meidän suhde on todella monipuolinen ja intohimoa löytyy. Silti tämä muutos tuntuu pahalta. Olemme niin tottuneita tekemään niin paljon yhdessä ja kommunikoida usein.
Puolisoni oli aika äskettäin eronnut kun tapasimme, hän oli seurustellut 4 vuotta exänsä kanssa. Ja heille tuli ero pettämisen vuoksi. Puolisoni exä oli pettänyt ja sit taas hän oli pettänyt kostoksi. Nyt puolisoni kertoi minulle että hän on nähnyt unta exästä ja hän on hämillään mistä tämä voi johtua. Hän sanoo että tunteita ei ole, ja että hän ei halua palata yhteen tämän exän kanssa. Puolisoni sanoo että unet tulee nykyään usein ja pahenee kokoajan. Mutta silti hän väittää että tunteita ei ole. Hän on tosi ahdistunut unien takia eikä ymmärrä miksi ne tulee, koska hän on minun kanssa ja rakastaa minua. Mistä tämä kaikki johtuu? Hän on silti ollut tosi onnellinen ja helpottunut että hän pystyy kertomaan minulle tästä ja olemme puhuneet paljon näistä asioista, mutta jokin ratkaisu tähän pitää tulla. Olemme jo ruvenneet miettimään sitä, että ottaisimme tauon että hän pääsisi selvittämään päänsä. Emme enää tiedä mitä pitäisi tehdä.
Tämä vaivaa meitä molempia, ja minusta tuntuu pahalta ajatella että hän näkee unia exästä - mutta silti yritän ymmärtää häntä. Tiedän että haluan olla hänen kanssaan, meillä on muuten ollut asiat niin hyvin, etten haluaisi että mikään tällänen tuhoaa meidän onneamme. Onko tähän joku järkevä ratkaisu? Rakastaako hän exäänsä edelleen?
VASTAUS: Olet huolissasi. Toimivaan suhteeseenne on tullut häiriö. Pelkäät sen tuhoavan onnenne. Mitä teille oikein on tapahtumassa?
Elätte parisuhteenne alkuvaihetta, joka on tärkeä vaihe suhteen rakentumiseksi kestävälle pohjalle. Silloin toisesta näkee ne parhaat puolet, on nautinnollista olla yhdessä ja erillään oleminen on ikävää. Suhde kuitenkin muuttuu koko ajan, ja väistämättä siihen alkaa tulla myös säröjä. Aika tavallista on, että menneisyyden haamut alkavat tällöin kummitella suhteessa tavalla tai toisella.
Teitä on alkanut häiritä kumppanisi unet exästään, jotka ovat muuttuneet yhä ahdistavammiksi. Yön unet työstävät mielessämme jotain päivällä tapahtunutta, eikä niitä ole syytä ottaa kirjaimellisesti. Ymmärrettävästi epäilet, että kumppanillasi olisi vielä tunteita exäänsä kohtaan. Jos ero exästä tapahtui nopeasti, jotain heidän välillään on saattanut jäädä selvittämättä. Mutta tämä kaikki on menneisyyttä. Entäpä jos unissa onkin kysymys teidän suhteestanne? Voisivatko ne kertoa kumppanisi pelosta, että teille käy samalla tavalla kuin hänen edellisessä suhteessaan kävi? Pelkääkö hän menettävänsä sinut kuten sinä nyt pelkäät joutuvasi luopumaan hänestä? Onko esimerkiksi siinä, että nyt olosuhteiden pakosta asutte eri paikkakunnilla, jotain mikä herättää tuon ahdistuksen sinun menettämisestäsi? Näitä kysymyksiä teidän kannattaa yhdessä pohtia.
Mietin myös, oletteko nyt suhteessanne siinä kohdassa, että alatte yhdessä olemisen lisäksi kaivata myös omaa tilaa. Kertokaa toisillenne, mistä unelmoitte henkilökohtaisesti ja mitä kaipaatte suhteeltanne. Kohtaavatko ne riittävästi, että voitte jatkaa parina – yhdessä, toisianne ainutlaatuisina ihmisinä kunnioittaen.
