KYSYMYS: Olen 39-vuotias nainen. Olen ollut nykyisessä parisuhteessa hieman vajaan vuoden. Suhde on ensimmäinen eroni jälkeen (ero 1/2013). Nykyinen parisuhde on hyvä. Mieheni on erittäin huomioiva sekä minua että lastani kohtaan. Hän on rehellinen ja luotettava. Aiemmin olen joutunut kokemaan suhteissani epärehellisyyttä ja pettämistä. Vaikka tämän hetkinen parisuhteeni on selkeästi paras ihmissuhteeni koko aikuiselämäni aikana, niin silti myös tässä suhteessa kärsin samasta ongelmasta, kuin jokaisessa aikaisemmassa suhteessani. Minua ahdistaa läheisyys ja erityisesti seksi. Rakastan miestäni ja haluan sitoutua häneen ja meidän yhteiseen elämäämme sekä uusperheeseen.
Suhteemme on kaikilta muilta osin hyvä ja tasapainoinen, mutta oma ongelmani läheisyyden ja seksin suhteen vaivaa meitä molempia. Tämä sama ilmiö on siis toistunut suhteissani aina. Lyhyen alkuhuuman jälkeen tarve läheisyyteen katoaa ja sen seurauksena läheisyydestä ja seksistä tulee minulle peikko, joka nostaa ahdistuksen välittömästi, jos mieheni ehdottaa seksiä. Seksin välttely saa aikaan sen, etten halua mennä miehen lähelle esim. kainaloon tai silittelemään, koska tiedän hänen toivovan asioiden etenevän seksiin. Olen pohtinut pitkään, että tarvitsenko asiaan jotain terapiaa esim. perheasiain neuvottelukeskuksessa. Olisi todella kurjaa, jos näin hyvä suhde kariutuisi ongelmaani. Sitä en toivo enkä halua, vaan haluan jakaa elämäni mieheni kanssa ja kokea läheisyyttä niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla. Valitettavasti en vaan jostain syystä fyysiseen läheisyyteen kykene. Itse en osaa tilannettani ratkaista, mistä saisin apua? Yksityisiin terapiakäynteihin ei ole taloudellista mahdollisuutta.
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kerrot että elät muuten hyvässä ja tasapainoisessa parisuhteessa, mutta että yksi asia hiertää sinun ja puolisosi suhdetta, nimittäin kokemuksesi seksistä ja läheisyydestä.
Seksuaalisuus läpäisee koko olemuksemme ja on osa identiteettiämme. Monet syyt vaikuttavat siihen, miksi kysymys seksistä muotoutuu parisuhteessa ongelmaksi. Tässä yhteydessä en lähde luettelonomaisesti arvuuttelemaan syitä siihen, miksi läheisyys ja seksi ahdistaa sinua. Mutta yritän esittää näkökulmia ja kysymyksiä jotka toivottavasti vievät sinua eteenpäin.
Kerroit että alkuhuuman jälkeen tarve läheisyyteen katoaa ja seksistä tulee sinulle peikko. Kerroit myös että sama ilmiö on toistunut suhteissasi. Siitä voisi tosiaan päätellä että ongelma on nimenomaan sinun ongelmasi, kenties menneisyyteen juontuva kysymys, johon syy löytyisi terapian avulla. En kuitenkaan olisi näin yksioikoinen. Muitakin syitä toki on: esimerkiksi väsymys, stressi, kuormittava elämäntilanne, parisuhteen ristiriidat ja hormonitoiminnan muutokset. Voisiko esimerkiksi lääkärillä käynti sulkea pois joitakin mahdollisia syitä?
Mietin sitäkin, että pelkäät kaikenlaista läheisyyttä puolisoltasi, koska tiedät että hän toivoo sen johtavan seksiin. Jos todellakin on näin, entäpä jos sopisitte että olette vain lähellä ja pidätte toisianne hyvänä? Vapautuisitko sinä osoittamaan ja samaan hellyyttä kun ei tarvitsisi pelätä ”seksin peikkoa”? Mitä uutta löytäisit itsestäsi, puolisostasi ja seksuaalisuudesta?
Mainitset tosiaan kahteen otteeseen, että sama ilmiö on toistunut suhteissasi. Saako tämä sinut etsimään syytä nimenomaan sinusta itsestäsi? – Näinhän ei välttämättä asian laita ole. Kaikesta huolimatta ajattelisin, että olisi hyvä jos hakeutuisitte esimerkiksi perheasiain neuvottelukeskukseen vaikkapa ainakin aluksi yhdessä puolisosi kanssa. Yhdessä keskustellen ja useaa näkökulmaa yhdistellen voidaan lähteä etsimään ratkaisuja ja kenties avata yllättäviäkin lukkoja.
KYSYMYS: Suunnittelen lähtöä yli 30 vuotta kestäneestä suhteesta vain henkilökohtaiset tavarat mukanani. Jätän hyvän miehen ja yläasteikäisen lapsen keskenään. Vain sen takia, että en enää tunne muuta kuin kaveruutta miestäni kohtaan. Vuoden sisällä salamarakastuin toisaalla, mutta lähtöpäätökseen se ei vaikuta, eli kyse ei ole hyppy suhteesta seuraavaan. Kuinka suureen katkeruuteen läheisten taholta on varauduttava? Onko teko liian julma ja itsekäs? Pitääkö kuitenkin vain jatkaa suhteessa, vain sen takia, ettei muiden maailma romahda? Ja ettei suhde lapseen rikkoonnu?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi ja luottamuksesta Suhdeklinikkaa kohtaan. Olet tärkeässä kohdassa elämässäsi ja suurten päätösten äärellä.
Ensimmäisenä huomioni kiinnitti se, että suunnittelet pakkaavasi omat tavarasi ja vain häipyväsi. Toimimalla tavalla, joka olisi omien sanojesi mukaan julma ja itsekäs. Tuot esiin vain kaksi äärimmäistä vaihtoehtoa: olet itsekäs ja jätät kaiken vanhan taaksesi tai olet epäitsekäs ja jäät muiden takia. Olisiko mahdollista löytää muitakin vaihtoehtoja?
Kerrot, että puolisosi on hyvä mies. Sinun rakkautesi häntä kohtaan on kuitenkin hiipunut, mistä kertoo se, että rakastuit toiseen ihmiseen. Voiko olla, että miehesi on jo jollain tasolla tajunnut,että olet suuntautunut kodista ulospäin? Vaikka hän ei olisikaan mitään vielä huomannut, ajattelen, että hän ansaitsisi kyllä sen tietää. Monet ihmiset eroryhmissä ja perheneuvojan vastaanotolla ovat ihan hajalla sen takia, ettei heille annettu edes mahdollisuutta keskusteluun ja asian sulatteluun. Että puoliso vain otti ja lähti. Jätetty puoliso jää siinä suuren taakan kantajaksi. Salamaerossa hänen elämänsä muuttuu totaalisesti vastoin hänen tahtoaan ja ilman mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Hän jää yksin toipumaan shokistaan ja joutuu lisäksi kannattelemaan lasta, joka myös tulee toisen vanhempansa yllättäen hylkäämäksi.
Olet aikuinen viisikymppinen nainen, jolla on paljon elämänkokemusta. Uskon, että sinulla on varmasti hyvät syyt miettiä eroa. Voihan olla, että olet henkisesti jo niin pitkällä, ettei paluuta takaisin enää edes ole. Pysähdy kuitenkin hetkeksi vielä miettimään, oletko enemmän lähdössä vanhasta pois vai jotain uutta kohden?
Onko elämässäsi tällä hetkellä joitain hankalia, stressaavia tekijöitä, jotka uuvuttavat sinua? Joskus ihmiset, jotka ovat tyytymättömiä elämäänsä ja kaipaavat siihen muutosta, ajattelevat, että ero voisi olla ratkaisu. Joskus se onkin. Joskus ihmiset eron jälkeen huomaavat, että elämä on vieläkin raskaampaa. Muut hankalat asiat ovat pysyneet ennallaan ja lisäksi ovat tulleet kaikki eroon liittyvät asiat, syyllisyys, lapsiin liittyvät sopimiset, raha-asiat, uuden kodin hankkiminen ja niin edelleen.
Vaikka pysyisitkin eropäätöksessäsi, voit vaikuttaa paljon tulevaan elämääsi, yhteiseen vanhemmuuteenne ja suhteeseesi lapseen sillä, miten toimit nyt. Tässä vaiheessa voit vielä vaikuttaa ehkä muiden tuntemaan katkeruuteenkin. Toimimalla mahdollisimman hienotunteisesti, ottamalla läheisesi ja heidän tunteensa huomioon voit helpottaa teidän kaikkien tulevaisuutta. Yhteinen vanhemmuus pitää sinut kiinni lapsesi isässä joka tapauksessa lopun ikääsi. Sitä ei voi juosta pakoon.
Toivon sinulle viisautta valita oikea tie ja tapa, mitä jolla sitä lähdet kulkemaan.
KYSYMYS: Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä syksyllä 12 vuotta ja naimisissa 4. Meillä on alle 2-vuotias lapsi ja hoidan häntä kotona. Olemme alusta saakka olleet tuttujen ja kavereiden mielestä ns. “vanha pariskunta. En silloin ensimmäisinä vuosina tajunnut mitä he tarkoittivat, mutta nyt ymmärrän. Tapasimme kun muutin 16-vuotiaana opiskelemaan ja mieheni, silloin 21, asui samassa opiskelija-asuntolassa. Olin nuori ja naiivi, hän on ensimmäinen poikaystäväni. Tulin alkoholistiperheestä ja olin ensimmäisinä vuosina aika masentunut ja kävin sen johdosta terapiassa. Etenimme suhteessa lähinnä minun mielestäni sen vuoksi, kun se vain kuului asiaan. Tiedostin kuinka kauan olimme olleet yhdessä ja koin sukulaisilta ja ystäviltä painostusta sitoutumiseen. Olen lukenut paljon romantiikasta ja rakastan romanttisia elokuvia, elämäni ei vain koskaan ole ollut sellaista kuin niissä.
En ole 100% varma tunteistani miestäni kohtaan. Mietin, että osittain se voi johtua sitoutumisen pelosta. On helpompaa pitää toinen kädenmitan päässä, kuin todella avata sydämensä ja antaa mahdollisuus rikkoa se. Kuuntelen ahdistuneena, kun tuttuni puhuvat "siitä oikeasta", ja siitä, että sen vain tietää kun on oikean ihmisen kanssa. Minä en tiedä. Meillä oli aikalailla erilliset elämät harrastuksineen, rahoineen ja ystävineen, kunnes saimme lapsen. Minusta tuntui, että miehellä ystävät, harrastukset ja rahat jäivät, mutta itse olen luopunut lapsen jälkeen kaikesta. Lapsi ei välttämättä ole ollut vaativa, mutta olen itse ollut alusta saakka vaativa itseäni kohtaan. Olen väsynyt, ja en koe miehen ymmärtävän minua henkisellä tasolla. Aikaisemmin pystyimme keskustelemaan suht paljon asioista, mutta lapsen jälkeen keskusteluyhteys on pikkuhiljaa näivettynyt. Emme ole saaneet yhteistä aikaa ja enää minua ei se oikeastaan kiinnostakaan. Mies oli ärsyttävän ahdisteleva, kun synnytyksen (sektio) jälkeen hän jaksoi kinuta seksiä vähän väliä. Hormonien vuoksi haluni palautuivat vasta lapsen ollessa 6kk ja tällä välillä harrastimme seksiä ehkä 3-4 kertaa. Yhdestäkään kerrasta en nauttinut ja koin sen vastenmielisenä ajanhukkana. Mieheni ei ymmärtänyt minua, eikä käsittänyt etten kyennyt haluamaan tai nauttimaan. Hän vain halusi seksiä ja kehtasi jopa nalkuttaa asiasta, kun "pihtasin".
Kun lapsi oli 2kk, mieheni oli koko päivän poissa. Ensin töissä, sitten iltamenoissa (“töissä"). Lapsella oli vatsavaivoja ja olin epävarma vanhempana. Rukoilin miestä tulemaan kotiin, koska olin jaksamiseni äärirajoilla ja pelkäsin tekeväni jotain huutavalle lapselle. Hän ei tullut kotiin. Vetosi, että hänen täytyy olla töissä. Työ oli tavallaan vapaaehtoistyötä ja kilometrin päässä. Hän olisi voinut ottaa "hätätapauksen" vuoksi puoli tuntia taukoa ja käydä kotona rauhoittamassa minua. Olisin halunnut hänen tulevan kotiin, rauhoittavan minua ja vakuuttavan, että jos tarvitsen, hän jää tuekseni. Petyin häneen niin paljon tuona päivänä, etten ole antanut tapausta anteeksi. Hädän hetkellä, hän ei uskonut minun tarvitsevan apua oikeasti ja valitsi minun, lapsen ja perheen sijaan työt.
Näin koen hänen valitsevan nytkin koko ajan. Hän käy töissä, sen jälkeen on urheiluharrastus 1-2x arkipäivä, sekä vapaaehtoistyötä 1-2 arkipäivää. Viikonloppuna 1x kisoja. Olen päivät ja lähes illatkin yksin lapsen kanssa. Olen väsynyt, ja kaipaan tukea. Saan apua perhetyöstä, mutta haluaisin apua mieheltäni. Haluaisin, että hän osoittaisi perheensä tulevan hänelle ykkösenä, mutta koen, että hän rankkaa meidät vasta omien tärkeiden harrastustensa ja menojensa jälkeen. Kavereita minulla ei juuri ole ja kun ei harrastuksiakaan, omaa aikaa ei tule vietettyä. Kaipaisin sitä, ja jaksamiseni tarvitsisi sitä, mutta sitä on vaikea saada aikaiseksi. Joko mies on menoissa iltaan saakka, tai sitten kun hän kerrankin on kotona lähtisin - minne(?).
En myöskään koe miehen olevan tarpeeksi läsnä arjessa. Meillä on iltaisin päällä tietokone, läppäri, kännykkä, telkkari ja hän ei ole henkisesti paikalla. Poissaolevan isäni jälkeen tämä on kipupisteeni johon kiinnitän huomiota. Tämä ei häirinnyt minua ennen lasta... En koe mieheeni monien pettymysten jälkeen enää sitä vähääkään henkistä yhteyttä, en halua kertoa hänelle asioistani, sillä häntä ei juurikaan enää kiinnosta. Puhun hänen mielestään liikaa ja hän ei ota minua vakavasti, "koska sinä puhut niin paljon" - en enää. Poissa oloaan kun olisin sitä kipeiten hätätilanteissa tarvinnut, hän vastaa olettaneen, että "taas" liioittelen asioita. Kuten sitä, että kerroin joskus isäni lyöneen äitiäni. Tämäkin oli hänen mielestään minun mielikuvitukseni tuotetta, sillä hän ei voinut kuvitella niin käyneen ja koska mies pitää puheitani jostain syystä liioitteluna. Tämä satuttaa minua.
En tiedä mitä tehdä. Parisuhdeterapiaa yritin, mutta mies ei lähtenyt. Eron uhallakaan - joka oli osaltani bluffia. Olen yrittänyt lukea artikkeleita, ehdottaa muutoksia, mutta mikään ei oikein toimi. Ehkä sekin on syynä, että henkistä yhteyttä ja pettymyksiä ei niin helposti korjatakaan.. Joka päivä mietin eroa, mutten uskalla lähteä. Mies on sanonut, että jos lähden, se oli siinä. Olen nimittäin ehdottanut väliaikaista asumuseroakin(!), että katsoisimme paranisiko tilanne,
mutta ei.
Olen neuvoton. En tiedä enää rakastanko, enkä tiedä enää haluanko rakastaa. Hän on pettänyt minut monesti henkisellä tasolla ja kärsin, kun en saa häneen sitä yhteyttä mitä sieluni kaipaisi. En kuitenkaan haluaisi viedä pojaltani isäänsä, koska kyllä ero siihen vaikuttaisi… En kuitenkaan tiedä mitä tehdä. Mies on muuten hyvä, ei juo, polta, käy töissä, huolehtii meistä ja tekee välillä kotitöitäkin. Koen kuitenkin jääväni henkisesti niin yksin, ja arjessa kun hän ei ole paikalla, että ahdistaa. Olen alkanut haaveilemaan löytäisinkö treffipalstalta henkistä yhteyttä mitä kaipaan, ja tämä huolestuttaa minua.. Seksiin en menisi, mutta eikö henkinen intiimiys ole melkeinpä pahempaa.
Seksi on aina ollut minulle tärkeää ja olen halunnut enemmän kuin mieheni, mutta nyt emme ole harrastaneet seksiä kuukausiin. Ei vain tee mieli, ja mieheni valittaa että pihtaan. Se satuttaa, koska en halua harrastaa hänen kanssaan seksiä, koska hänelle se tarkoittaa että kaikki on kunnossa.
Mitä tekisin...
Suruneito
VASTAUS: Hei ja kiitos kysymyksestäsi, joka herättää monia tunteita ja ajatuksia. Ensimmäiseksi lähdin kuuntelemaan sinun kasvutarinaasi. Olit nuorena tyttönä itsenäistymässä alkoholismin varjostamasta lapsuudenkodista, vähän masentunut ja etsimässä itseäsi. Voisin kuvitella, että siinä tilanteessa etsit ennen kaikkea turvallista kumppania, joka ei juo. Pitämällä toista käsivarrenmitan päässä sait itsellesi kasvutilaa ja elitte parisuhteessanne jossain määrin etäisiä, erillisiä elämiä, joihin symbioottinen, tajunnan räjäyttävä rakastuminen ei alussakaan kuulunut. Sait tilaa kasvaa ja vahvistua, mutta nykyisessä elämäntilanteessasi aikuisena, itsetunnoltasi vahvempana naisena ja äitinä tällainen suhde ei enää riitä sinulle. Nyt kaipaisit enemmän läheisyyttä, kumppanuutta, jakamista - ja rakkautta, rakastamista...mitä se oikeastaan olisikaan?
Miehesi tuntoja voin lähteä vain arvailemaan, mutta yritänpä sitä silti. Hän on sama mies kuin aina ennenkin. Tekee töitä, harrastaa, osallistuu vapaaehtoistyöhön. Kaikin puolin hyvä mies, siis. Sellainen elämä on ollut riittävää hänelle ja vaimokin on vaikuttanut tyytyväiseltä. Yhtäkkiä häneltä odotetaankin enemmän: kotona olemista, lapsen hoitamista ja tunnetason läsnäoloa. Kun vaimo alkaa itkien vaatia miestä jäämään kotiin ja purkaa uupumustaan lapsen kanssa, miestä alkaa ahdistaa ja pelottaa. Onko tuttu ja turvallinen elämä murtumassa? Ei hän koe osaavansa auttaa tällaisessa tilassa olevaa vaimoa. Tilanne on aivan uusi eikä sen hallitsemiseen ole keinoja. Pitääkseen edes itsensä tasapainossa mies vetäytyy entiseen tavalliseen elämäänsä, työhön, harrastuksiin ja vapaaehtoistoimintaan. Se osa maailmaa on sentään tuttu ja turvallinen. Itkevää, tarvitsevaa vaimoa hän ei osaa lähestyä. Keskusteleminen vähenee. Hän osaisi etsiä yhteyttä seksin kautta, mutta vaimo torjuu sen yrityksen.
Sitten kuuntelen suhdettanne. Elämäntapanne parina on ollut yhdestä näkökulmasta katsoen tilaa antava, toisesta etäinen. Lapsen syntymä kriisiyttää suhteen, koska mahdollisuudet näin suureen erillisyyteen vähenevät. Kumpikin joutuu siirtämään omien tarpeidensa tyydyttämistä ja elämään pikkulapsivaiheen asettamilla ehdoilla. Miten tasapuolisesti pari kykenee tätä luopumista tekemään? Jos vain toinen vanhempi luopuu omasta ajastaan ja toisen elämä näyttää jatkuvan entisen kaltaisena, tilanne vaatii puhumista. Näen tässä kriisissä suuren mahdollisuuden: saatte opetella ilmaisemaan tunteita toisillenne ja samalla etsimään läheisempää tapaa elää yhdessä. Jos uskaltaudutte olemaan läsnä toisillenne muullakin kuin järjen ja arjen tasolla, paljaina kaikenlaisine tunteinenne ja oloinenne, kriisi voi kääntyä kasvuun.
Kysy mieheltäsi, miltä lapsen syntymä on hänestä tuntunut. Miltä sen aiheuttamat muutokset elämässänne ja suhteessanne ovat tuntuneet? Mikä häntä ilahduttaa tässä elämänvaiheessa? Mikä pelottaa? Mitä oman lapsuudenperheensä elämästä hän haluaisi siirtää teidän perheeseenne? Entä mitä siitä hän haluaisi välttää? Kerro myös omista kokemuksistasi ja tuntemuksistasi. Älkää jättäkö tällaista keskustelua tallautumaan arjen jalkoihin vaan pitäkää yllä tunteiden jakamista. Antakaa toisillenne myönteistä palautetta heti, kun siihen on pientäkin aihetta.
Olette vetäytyneet suhteessanne puolustusasemiin, mutta uskon, että suunta on vielä korjattavissa. Se edellyttää kummaltakin pettymysten purkamista ja omien tarpeiden ja toiveiden jakamista. Kertokaa omista toiveistanne syyttelemättä ja kuunnelkaa toista puolustautumatta. Siten ymmärrys ja anteeksiantaminen voivat saada tilaa. Ne raivaavat usein tietä rakkaudelle.
Uusien alkujen kevättä toivottaen Päivi, perheneuvoja
KYSYMYS: Minä ja tyttöystäväni olemme tunteneet kohta 10kk. Elimme erittäin läheisesti ja molemmilla on syvät tunteet toisisaan kohtaan. Olemme ollut nyt 4kk kihloissa. Rakastamme toisiamme syvästi. Noin 2kk sitten hän tuli lomalta ja sanoi että hänen omat ajatukset ovat hyvin sekaisin. Hän ei tiedä mitä tuntee. Tunteeko mitään ketään kohtaan. Masennus oli alkanut. Nyt olen yrittänyt puhua ja olla tukena ja vierellä.
Häntä vain ahdistaa ja ihan hetki sitten hän kertoi minulle että on loppuun palanut. Hän ei jaksa. Hän ei halua nähdä minua tai puhua minulle ja haluaa tauon suhteessa. Ymmärtäväisenä minä kuuntelen ja edelleen tuen ja olen täällä häntä varten ja kerroin että odotan. Otamme tauon. En tiedä kauanko pidämme taukoa. Sillä ei ole väliä jos tauko rakastani auttaa. Tämä kyllä tekee kipeää, mutta haluan rakkaani vain takaisin sellaisena iloisena, ahkerana ja ajatuksensa kanssa omana itsenä mitä hän olikin. Voin vain odottaa ja odottaa ja toivoa parasta.
En tahdo enempää häntä häiritä vaan annan omaa tilaa ja aikaa. Mutta silti minua tämä pelottaa. Voin kaiken maallisen menettää. Kaiken muun voin menettää mutta häntä minä en tahdo menettää. Olenko liikaa yrittänyt ja aiheuttanut sen että hän on palanut loppuun? Hän on minulle kertonut että en häntä menetä. Hän on minulle se oikea. Olen hänelle lojaali elämäni loppuun asti ja rakastan ihan aina. Mutta silti minua pelottaa rakkaani puolesta. En oikein tiedä mitä yritän kysyä, mutta hätä minulla on. Kaikki apu on tarpeen.
En muutakaan enää osaa sanoa kuin että apua. Apua.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi!
Teillä on tyttöystäväsi kanssa ollut läheinen ja syvä suhde. Suhde on tuntunut niin lujalta, että olette menneet kihloihinkin. Ei ole ihme, että tyttöystävän puhe sekavista tunteista, tilan tarpeesta ja masennuksesta on iskenyt sinuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tällaista et ole osannut odottaa.
Mietin, minkä verran tunnette toisianne kymmenen kuukauden tuntemisen pohjalta. Onko tyttöystävälläsi ollut aiemmin elämässään masennuskausia? Jos on, mikä on auttanut häntä toipumaan niistä? Onko hän hakenut hoitoa masennukseensa, aiemmin ja nyt? Riippumatta siitä, mitä suhteellenne tapahtuu, hänen on tärkeätä saada apua itselleen ja selvittää, millaisia elämään liittyviä muutostarpeita masennus hänelle viestii. Millaisista kokemuksista, ajatuksista ja tunteista se nousee?
Samoin on tärkeätä, että sinä pidät huolta itsestäsi ja omasta hyvinvoinnistasi. Tarvitset läheisiä ihmisiä, joiden kanssa voit puhua tilanteesta ja tunteistasi. Voit myös hakeutua elämänvaiheestasi riippuen vaikkapa opiskelijaterveydenhuoltoon, työterveyspalveluiden puoleen tai terveyskeskukseen saadaksesi mahdollisuuden käsitellä ammattilaisen kanssa tätä kaikkea.
Oletko saanut tyttöystäväsi kanssa keskustellessanne selvyyttä siihen, millaiseksi hän kokee suhteenne? Liittyykö tilanteeseen joitain muutostarpeita teidän välillänne? Toivoisiko hän sinulta jotakin, mitä et ole osannut tai huomannut antaa? Entä millaiseksi sinä olet kokenut suhteenne? Kuka ja millainen sinä olet ihmisenä?Kaipaat rakastasi takaisin sellaisena iloisena, ahkerana omana itsenään, jollaisena olet hänet tuntenut. Tällainen henkilö voi palata elämääsi, mutta ehkä jollakin tavalla uudenlaisena. Kun tyttöystäväsi puhui loppuun palamisesta, aloin pohtia ylitunnollisuutta, ylisuorittamista ja liiallista kiltteyttä. Sinänsä hyvät, kauniit persoonallisuudenpiirteet voivat joskus muodostua ansaksi. Ihminen saattaa kokea olevansa hyväksytty ainoastaan suorittaessaan elämää tavalla, joka miellyttää muita. Entä, jos saisitkin tyttöystäväsi takaisin paitsi iloisena ja ahkerana, välillä myös kiukkuisena, surullisena ja rennosti laiskana? Ovatko iloisuus ja ahkeruus ajoittain olleet osa kulissia, jota hän on kokenut välttämättömäksi ylläpitää kelvatakseen ihmisille? Tällä en tarkoita sitä, että sinä olisit vaatinut häneltä tällaisia asioita, vaan että hän on itse saattanut olla ankara itseään kohtaan.
Tämä kaikki on minun puoleltani täyttä arvailua. Voi olla, että tyttöystäväsi kohdalla ja teidän suhteessanne on kyse ihan muista asioista. Vaikka pidätte taukoa, onko teidän jossakin kohdassa mahdollista keskustella toiveistanne, odotuksistanne, pettymyksistänne ja unelmistanne suhteessanne ja elämässä yleensä? Voiko taukoa pidettäessä silloin tällöin olla sovitusti yhteydessä ja jakaa sitä, missä kumpikin menee?
KYSYMYS: Olemme seurustelleet mieheni kanssa 7 kuukauden ajan. Olemme molemmat 27-vuotiaita. Olemme etäsuhteessa, välillämme on 170 km, mutta näemme viikoittain ja pisimmät ajat erillään ovat korkeintaan viikon mittaisia. Minä olen vuorotyössä ja vapaapäiväni ovat pääsääntöisesti arkipäivinä, jolloin ajan miehen luokse muutamiksi päiviksi kerrallaan. Miehelläni on kaksi lasta aikaisemmasta suhteesta ja lapset ovat pääsääntöisesti isällään joka toinen viikonloppu. Mieheni tulee luokseni silloin kun hänen lapset, työt tai minun työt ei sitä estä, mutta huomattavasti harvemmin kuin minä. Tämä on ollut tiedossa alusta asti enkä koe sitä ongelmaksi. Ongelma on se, että mieheni ei kestä etäsuhteen aiheuttamia haasteita.
Mieheni haluaisi minun muuttavan hänen luokseen ja olenkin hakenut muutamaa työpaikkaa sieltä suunnalta. Tällä hetkellä tilanne näyttää työpaikkojen suhteen huonolta. Olen tällä hetkellä koulutustani vastaavassa työssä, jonka koen omakseni. En haluaisi hakea mitä tahansa työtä, ja tehdä työkseni sellaista missä en viihdy. Myös urakehitykseni kannalta se olisi huonoa. Olen kuitenkin valmis mm. työttömyyden sattuessa (nyt määräaikainen sopimus), hakemaan myös muita kuin oman alan töitä.
Mieheni mielestä en yritä tarpeeksi tai halua tarpeeksi muuttaa hänen luokseen. Hän myös kokee menojensa suunnittelun olevan vaikeaa, koska minun ollessa hänen luonaan tai hänen tullessa luokseni, joutuu hän menoistaan luopumaan. Itse en ole häntä pakottanut valitsemaan näin. Toki toivon hänen tulevan tänne vastavuoroisesti silloin kun hän pääsee, jos vapaapäivämme osuvat samoille päiville. Nyt iltamme erillään menee viestitellessämme ja tätä asiaa puidessa. Miehellä on paha olla, mutta koen, että hän syyttää minua asiasta. Jos joskus vietän vapaapäiviä täällä, saan kuulla siitä aina jollain tavalla. Suoraan hän ei minua koskaan syytä, mutta se tulee aina jollain tapaa esille. Minulla on täällä kotikaupungissani muutama rakas harrastus, joista en halua luopua vaikka olenkin parisuhteessa. Koen, että niistä luopuessani menettäisin osan itsestäni. Myös perheen ja ystävieni näkemisen koen tärkeäksi - etten unohda heitä vaikka seurustelen. Tarvitsen myös välillä taukoa matkalaukkuelämästä, koska se käy välillä raskaaksi.
Viestittely on erittäin raskasta, kaikki pyörii vaan erimielisyyksien ympärillä. En muista milloin viimeksi olen saanut kuulla viestien kautta positiivisia asioita tai sitä mitä hänelle merkitsen. Yritän olla sovitteleva ja sanonut hänelle em. asioista, ja mies kokee, että tekee kaiken väärin, ei sovita toisillemme, on paska mies jne... Kaikki tämä riitely erillään ollessa vain etäännyttää meitä toisistamme. Itse olen valmis lopettamaan riitelyn ja uskomaan, että asiat lutviutuu aikanaan. Mies vaan ei kestä ajatusta, että tilanne saattaa jatkua samanlaisena vuodenkin vielä eikä oikein tunnu pääsevän riitelystä eroon vaan pui asiaa joka päivä. Tuntuu, että tässä on niin iso solmu, joka vielä johtaa eroon. En tiedä mitä voin hänelle sanoa, että hänen olonsa paranisi. Alan olla kurkkuani myöten tätä ja joka kerta kun saan häneltä viestin, ajattelen, että mitähän taas tällä kertaa. Lentäisin yllätyksestä selälleni, jos siellä olisi odottamassa joku mukava ja kannustava viesti. Mies näkee vain oman pahan olonsa.
Koen, että tilanne on kestämätön enkä tiedä kuinka kauan sitä tälläisenä kestän. Yhdessä ollessamme meillä on mukavaa ja hauskaa, toki riitoja on ollut silloinkin. Ne saamme kuitenkin sovittua jotenkuten. Asiat tuntuvatkin usein jäävän avoimiksi. Olen tästä hänelle sanonut ja pyytänyt, että pyytäisimme toisiltamme anteeksi ja annettaisi myös. Mies tarvitsee riidan jälkeen oman aikansa, että palautuu normaaliksi. Itse riitelen, ja pystyn sopimaan saman tien. Pääosin kuitenkin koen, että yhteinen aikamme on se asia, minkä vuoksi olen kestänyt tilannettä erillään ollessamme. Molemmat rakastamme toisiamme ja haluamme pysyä yhdessä. Onko ero kuitenkin ainoa mahdollinen ratkaisu vai voiko tästä päästä yli ja jatkaa yhdessä?
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi, joka liittyy kahteen yleiseen ja tärkeään aihepiiriin: etäsuhteeseen ja vaikket siitä tässä kohdassa paljon puhu, myös uusperheytymiseen. Molemmissa aihepiireissä on paljon puhuttavaa, kun suhdetta rakennetaan. Miehesi haluaisi ratkaista tilanteen siten, että muuttaisit hänen luokseen, mutta sinä et ole valmis luopumaan hyvästä työstäsi ja harrastuksistasi, joita sinulla on kotipaikkakunnallasi. Tilannetta jumiuttaa sen käsitteleminen tekstiviesteillä, jotka luovat negatiivista mielialaa.
Minusta tuntuu, että ennen kuin pääsette tekemään konkreettisia ratkaisuja, on tärkeätä puhua tunteista. Eihän kumpikaan tahallaan yritä olla hankala, vaan molempien näkökulmat perustuvat omiin toiveisiin, pelkoihin ja odotuksiin.
Miehesi ymmärrettävästi haluaisi sinut kokoaikaisesti lähelleen, jakamaan arjen elämän, sen läheisyyden ja ilot sekä surut. Kun tällaista kaipausta yrittää ilmaista lyhyissä viesteissä, se helposti kääntyy pettymyksen ja syyttelyn sävyiseksi eikä saakaan toista tuntemaan lämpöä vaan loukkaantumista. Sinä taas toivoisit miehen tulevan enemmän sinun luoksesi, jotta matkustamisen vaiva jakautuisi tasapuolisemmin ja varmasti myös siksi, että ollessaan mukana sinun elämänpiirissäsi hän oppisi tuntemaan sinua syvemmin. Hän tutustuisi ystäviisi, harrastuksiisi ja työminääsi.
Kumpikin haluaisi olla täydesti pari, olla yhdessä ja elää suhteessa keskenään omassa elämänpiirissään. Miten nämä molempien todellisuudet voitaisiin jakaa riittävällä tavalla?
Kertokaa toisillenne siitä, millaisesta tulevaisuudesta unelmoitte. Etäsuhde on tällä hetkellä todellisuuttanne, mutta mitä yhteistä tavoitetta kohti haluatte kulkea? Millainen koti kummallakin välkkyy mielessä?
Millaisessa maisemassa se sijaitsisi? Mitä tekisitte yhdessä arkena? Miten miehen lapset olisivat mukana yhteisessä elämässänne? Millainen teidän kummankin oma elämä olisi töineen ja harrastuksineen? Miltä tuntuisi tulla joka päivä yhteiseen kotiin? Mitä hyvää kumpikin saisi ja mistä joutuisi luopumaan yhteisessä tulevaisuudessa? Luopuminen ei ole negatiivinen asia vaan osa elämää. Valitessaan elämäänsä yhtä joutuu jättämään jotakin toista vähemmälle. Mistä kykenee luopumaan saadakseen tilalle uutta?
Yhdessä keskustelemalla voitte auttaa toisianne tässä muutosprosessissa. Jos haluatte olla yhdessä, kummankaan elämä ei voi jatkua samanlaisena kuin ennen. Miehesi ei voi vain siirtää yhtä osaa, sinua, omaan elämäänsä säilyttäen sen muuten täysin entisellään. Sinä joudut yhtä lailla valintojen eteen, mikäli haluat sitoutua jatkossakin suhteeseenne. Mistä kumpikin on valmis luopumaan yhteisen elämän vuoksi? On myös tärkeätä saada surra sitä, mistä luopuu, vaikka tekisi sen omasta päätöksestään saadakseen paljon hyvää tilalle. Puolin ja toisin on helpompi joustaa, kun kokee toisen arvostavan sitä ja ymmärtävän, ettei luopuminen ole helppoa.
Käytännön neuvona ehdotan, että ette erossa ollessanne yritä käsitellä vaikeita asioita viesteillä. Kirjoitetussa tekstissä asiat jyrkkenevät ja mustavalkoistuvat eikä kehon kieli ole mukana auttamassa tulkitsemaan sanomaa oikein. Puhukaa vaikeat asiat kasvotusten ja lähettäkää viestejä, kun haluatte kertoa lämmöstä, kaipauksesta, hassutuksista, ilosta ja rakkaudesta. Antakaa hyvää palautetta! Pitäkää vireillä sitä, mikä suhteessanne on hienoa ja minkä puolesta kannattaa nähdä vaivaa.
KYSYMYS: Olimme 17-vuotiaita kun yhteinen taipaleemme alkoi. Matkan aikana on ollut kausia kun tuntuu, että on kasvettu erilleen yms. Mutta aina ollaan jatkettu yhdessä. Meille on myös siunaantunut yksi pieni lapsi.
Nyt kuitenkin minulla on tilanne että en tiedä enää mitää teen.
Reilun vuoden ajan olen tuntenut outoa ahdistusta kotona. Vaikka kotona minulla on kaikki mitä tarvitsen.
Miestä ei tunnu hetkauttavan että minulla on välillä tosi paha olla. Ystäviä ei paljoa ole, joten yksin pienellä paikkakunnalla lapsen kanssa.
Keskustelimme vasta asioista ja huomasin että rakastanko enää edes tätä ihmistä jota hyvä kun tunnen enää. Jotenkin olemme ajautuneet ihan erilleen toisistamme. Seksiä ei ole, yhteinen aika jota harvoin on menee harakoille, minä ainoastaan huolehdin kodista ja koko perheestä. Joskus harvoin jos mies imuroi jaksaa se kehuskella monta viikkoa kuinka hän nyt siivosi koko talon.
Mitä teen että saan tuon miehen oikeasti tajuamaan että homma luisuu käsistä? Sen mielestä asiathan on hyvin.
Minulla taas tuntuu että kaikkien muiden miesten antama huomio on uskomatonta kun kotona en minkäänlaista huomiota edes saa. Pelkään että vielä petän miestäni jos hommaan ei mitään ratkaisua tule..
Haaveilen myös toisesta lapsesta. Seksittömyys itsessään tietenkin estää tämän haaveen, mutta hirveän stressin aiheuttaa myös se että minulla pitäisi soittaa aika lapsettomuustutkintaan. Pelkään uskomattoman paljon koko hommaa ja pitkitän koko ajan soittoa. Tämäkin asia miehestäni on ihan ilmaa vaan. Minun huoleni omasta terveydestäni ei hetkauta miestä ollenkaan.
Nainen, 24
VASTAUS:Koet ettei parisuhteesi toimi, ettei miehesi todella näe sinua. Mietit, onko suhteenne suhde ollenkaan. Haluaisit jotain muuta, mutta et oikein itsekään tiedä mitä se olisi. Tunnet vain outoa ahdistusta, vaikka kaiken pitäisi olla ulkonaisesti hyvin. Pelkäät jopa pettämistä, koska muut miehet antavat sinulle sitä kaipaamaasi huomiota, jota omaltasi et saa.
Vaikuttaa siltä, että olet omalta puoleltasi yrittänyt kaikin tavoin puhua miehellesi tilanteesta. Hän vain ei tunnu ymmärtävän tuntemuksiasi ja huolta terveydestäsi, hänen mielestään asiat ovat hyvin. Yhteys välillänne on heikentynyt, läheisyyttä ja seksiäkään ei ole. Ei ihme, että sinulla on paha olla.
Pahaan oloon ja ahdistukseen on saatavissa apua, sinun ei tarvitse kärsiä siitä yksin. Oletan, että käyt neuvolassa pienen lapsesi kanssa. Oletko puhunut siellä tuntemuksistasi? Vanhemmuus ja elämä pienen lapsen kanssa mullistavat väistämättä koko arjen ja muuttavat myös parisuhdetta. Ystävyyssuhteet voivat muuttua paljonkin lapsen syntymän myötä, kun ystävät elävät erilaista elämäntilannetta. Neuvolatyöntekijöille kokemuksesi ovat tuttuja ja he voisivat auttaa eteenpäin. He myös opastavat, missä on lähin pariterapiaa antava taho, jos päätätte lähteä yhdessä hakemaan apua tilanteeseenne.
KYSYMYS: Hei, minua vaivaa sellainen asia että puolisoni (avovaimoni) on todella riippuvainen perheestään, vanhemmat sekä sisarukset. Kun asuimme vielä samalla paikkakunnalla heidän kanssaan saattoi hän tavata heitä lähes päivittäin. Nyt olemme hetken asuneet toisella paikkakunnalla ja välimatkaa hänen perheeseensä on noin 300km. Tänä lyhyenä aikana mitä olemme täällä asuneet on sisaruksia käynyt jo kerran kylässä ja hän puolestaan myös kerran perheensä luona. Yhteydenpito on muutenkin jatkuvaa, ei edes vain päivittäistä vaan jollakin tapaa lähes joka hetkistä. Tämä kaikki on taas poissa meidän yhteisestä ajasta mitä on muutenkin hyvin rajallisesti.
Nyt pelkään että hän matkustaa sukuloimaan tyylin 2-3krt/kk ja siihen päälle vielä ehkä joku sieltäkin käy meillä ainakin sen kerran kuussa. Millä saisin hänet pois roikkumasta sukulaisistaan ja panostamaan enemmän meihin kahteen? tälläistä tilannetta en tule ainakaan jaksamaan kovin pitkään. Hän on hieman alta kolmekymppinen ja minä jonkin verran vanhempi, hän myös kärsii jonkinlaisesta masennuksesta eli riippuvuus sukulaisiin voi osittain johtua myös siitäkin.
VASTAUS: Sinua vaivaa asia, joka ei ole ihan tavatonta ja joka voi monella tavalla aiheuttaa haasteita parisuhteessa. Nimittäin molempien kasvuperheet. Parisuhteessa yhdistyy kaksi elämänikäistä historiaa, jotka voivat puolisoilla olla hyvinkin erilaiset. Teidän kohdallanne vaikuttaa siltä, että vaimollasi on hyvin kiinteät suhteet kasvuperheeseensä verrattuna omiin kokemuksiisi.
Kerrot, että vaimollasi on miltei jatkuva yhteys vanhempiinsa ja sisaruksiinsa ja se häiritsee teidän suhteenne kehittymistä. Koet jääväsi toiseksi kun puolisosi pitää yhteyttä kasvuperheensä jäseniin. On toisaalta luonnollista, että tunnet olevasi ulkopuolinen: heillä on takanaan elämänikäinen suhde, teidän parisuhteenne on vain murto-osa siitä. Heillä on omat muistonsa ja juttunsa, johon sinä voit osallistua korkeintaan kuuntelemalla ja kyselemällä.
Oletteko keskustelleet, mikä vaimosi perhettä on yhdistänyt? Joskus taustalla voi olla jokin perhettä kohdannut vaikeus, joka on pakottanut sen jäsenet turvautumaan toisiinsa. Vanhempiin ja sisaruksiin turvautuminen voi jäädä päälle ja vaikeuttaa itsenäistymistä sekä pysyvien ihmissuhteiden luomista vielä aikuisiällä. Kokemuksesi perusteella vaikuttaa siltä, että vaimosi ei ole vielä tähän mennessä ollut valmis irtautumaan kasvuperheestään ja kääntymään sinun puoleesi.
Entä millainen on oma taustasi? Millaisesta perheestä tulet, miten olet kokenut ja miten tällä hetkellä koet suhteet vanhempiisi ja sisaruksiisi, jos sinulla sellaisia on? Mitä yhteistä ja erilaista niissä on verrattuna vaimosi kokemuksiin? Mitä ajattelette toistenne kasvuperheistä? Näistä asioista teidän on hyvä puhua yhdessä, että ymmärtäisitte toisianne paremmin. Myös siitä on tärkeää sopia, millä tavalla pidätte yhteyttä molempien sukulaisiin. Tasapuolisuus yhteydenpidossa voisi olla hyvä periaate, jos se teidän tilanteessanne tuntuu mahdolliselta.
Itsenäistyminen omasta kasvuperheestä on yksi elämän kehitystehtävistä. Turhaan ei Isossa Kirjassa sanota: mies luopukoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa. Käännettävät kääntäen: myös vaimo luopukoon vanhemmistaan ja liittyköön puolisoonsa. Ajattelen tämän kehotuksen tarkoittavan laajemminkin sitä yhteisöä, jossa on kasvanut; siis myös sisaruksia ja muita sukulaisia. Luopuminen ei tietenkään tarkoita, että yhteydenpito pitäisi kokonaan lopettaa. Totta kai teillä voi olla läheiset ja lämpimät välit sukulaisiinne. Mutta te kaksi olette nyt uusi perheyksikkö, jonka suojissa sen mahdolliset tulevatkin jäsenet voivat rauhassa kasvaa ja kehittyä. Sen rakentamiseen teidän on nyt tärkeää keskittyä. Muut, ovat he sitten lähisukulaisia tai ystäviä, ovat vierailijoita, jotka sitten elävät ”talossa talon tavalla”.
Kysyt, miten saisit vaimosi panostamaan suhteeseenne sukulaisten sijasta. Käskemällä se tuskin onnistuu. Sen sijaan kysele, ole kiinnostunut vaimostasi: millaista hänen elämänsä on ollut, mistä hän haaveilee, mitä hän haluaa suhteeltanne. Kerro myös omista ajatuksistasi ja tunteistasi. Ehkäpä tätä kautta löydätte parhaiten tien toistenne luo.
KYSYMYS: Olen ollut mieheni kanssa naimisissa yli kymmenen vuotta. Meillä on alaikäisiä lapsia. Taloudelliset asiat ovat paremmin kuin hyvin. Mieheni on työnsä vuoksi paljon pois kotoa ja kotityöt ja lastenhoito ovat kaatuneet minun niskoilleni ajan saatossa, vaikka kotirouva en olekaan. Viime ajat ovat olleet hankalia, olen ollut väsynyt. Elämä on viime vuodet mennyt niin, että olen käytännössä elänyt lasten kanssa omassa kuplassani, tehnyt ansiotyöni ja hoitanut kodin. Mies on mennyt omia reissujaan. Olin usein pahoillani, että mieheni ei työpoissaolojensa lisäksi koskaan suunnitellut, mitä voisimme perheenä tai pariskuntana tehdä yhdessä. Olemme molemmat olleet tyytymättömiä, koska aina ei ole ollut näin ankeaa. Mieheni valitti, ettei saa seksiä tarpeeksi. Usein vaan olin niin väsynyt ja mies oli joskus minulle ilkeäkin, ei tehnyt yhtään mieli. En kokenut olevani tippaakaan rakastettu.
Kysyin mieheltäni ainakin pari kertaa, haluaako hän jatkaa kanssani. Pyysin häntä olemaan rehellinen ja sanoin, että tässä tilanteessa olisi aika joko erota tai tehdä suhteen eteen jotain. Mies sanoi aina, että ei missään nimessä halua erota eikä hänellä ole mitään tarvetta (eikä aikaa eikä jaksamista) katsella muita naisia. Olen aina luottanut mieheeni. En itse pystyisi ikinä pettämään miestäni, lasteni isää. Pettämiseen minulla olisi ollut mahdollisuuksia ja olisin joskus halunnutkin toista miestä. Mutta koska se olisi ollut niin törkeää miestäni ja perhettä kohtaan, jätin pettämiset sikseen.
Mieheni on nyt sitten pettänyt minua. Hän on pannut ainakin yhtä vierasta naista. Kun tämä tuli ilmi, olin todella palasina. Hyvä, etten hypännyt taloni vieressä vellovaan koskeen. Naisia on ollut ainakin kaksi, mutta vain toisen kanssa hänellä on ollut petihommia. Kuitenkin mieheni haluaa jatkaa elämäänsä minun kanssani. Minullekin tuli sellainen reaktio, että perhana tämä on minun mies ja minun miehenä hän pysyy. Olemme puhuneet paljon, mies lupaa jatkossa ikuista uskollisuutta ja kuuta taivaalta. Olen purkanut raivoani häneen välillä todella rajusti.
Kyllä haluaisin kovasti vielä jatkaa mieheni kanssa. Tämän kriisin jälkeen meidän suhde on voinut paremmin. Olemme taas kuin vastarakastuneet. Mutta nyt minulla on alkanut hiipimään masennus. En tiedä miten ihmeessä voin enää ikinä luottaa yhtään mihinkään, mitä mieheni sanoo. Niin moni hänen sanomansa on ollut valetta. Olemme menossa parisuhdeterapiaan. Tuntuu silti todella toivottomalta ja siltä, kuin olisin umpikujassa. Mies on kertonut mm. missä on tavannut naiset ja miten ovat pitäneet yhteyttä. Mies ei kuitenkaan halua paljastaa, ketä nämä naiset ovat. Sillä ei kuulemma ole mitään merkitystä. Naiset olivat kuulemma virhe, eikä hän halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä enää.
Se mihin haluaisin pikaisesti ulkopuolisen kommenttia on se, että mieheni ei kerro ketä nämä toiset naiset ovat. En tiedä miksi minulla on pakkomielle saada tietää, ketä nämä naiset olivat. Mies ei aio heitä paljastaa, vaikka se olisi enää ainoa ehto meidän avioliiton jatkumiselle. Mielestäni miehelläni ei ole oikeutta pyytää minua jatkamaan yhteistä elämää ja minun pitäisi tyytyä olemaan epätietoisuudessa. Mieheni vannoo rehellisyyttä ja uskollisuutta jatkossa. Asumme pienehköllä paikkakunnalla ja minusta on nöyryyttävää kulkea mieheni kanssa julkisesti, kun en tiedä kuka vastaantuleva nainen on hänen ex petikumppaninsa. Jos olen tästä naisten henkilöllisyydestä nyt ahdistunut, niin loppuuko tämä ahdistus ikinä vai onko tämä yhteiselon jatkaminen vain iso virhe?
VASTAUS: Hyvä petetty. Kirjeestäsi päätellen elätte monella tavalla raskasta elämänvaihetta. Perhe- ja työelämä on imenyt teistä kaiken ylimääräisen. Kerrot, että jo pidemmän aikaa olette molemmat kokeneet tyytymättömyyttä tilanteeseen. Tunteet ovat olleet kuin kuolleet, ei hellyyttä, ei seksiä, vain loukkaavia sanoja. Itse olet pohtinut ulospääsyä mm. miettimällä ulkopuolista suhdetta. Ratkaisit sen niin, ettet kuitenkaan halunnut pettää miestäsi. Miehesi sen sijaan ratkaisi toisin – ja petti sinua.
Pettäminen sai luonnollisesti sinussa aikaan tunnemylläkän. Kerrot, että miltei samalla vimmalla kuin välillä purat raivoasi ilmaiset välittämistäsi ja tämä tunne on molemminpuolinen: olette kuin uudelleen rakastuneita. Pettymys, pelko ja hellät tunteet vuorottelevat. Pettymys siitä, että toinen ei ollutkaan luottamukseni arvoinen. Pelko toisen menettämisestä, ja samalla kaikesta siitä, mitä olette yhdessä rakentaneet. Toisaalta nyt näet kirkkain silmin myös sen, mitä olet viime vuodet kaivannut: rakastavaa ja välittävää miestä.
Ei ole ihme, että mieli masentuu: on vaikea käsittää, miten voi niin syvästi vihata ja rakastaa samaa ihmistä. Siksi mieli suojautuu työntämällä nämä ristiriitaiset tunteet kauemmaksi. Jäljelle jää vain epämääräinen möykky ja ahdistus. Onko tämä siis merkki siitä, että emme sovi toisillemme, olisiko parempi jatkaa eri teitä? Eihän tällaisia tunteita kukaan pysty loputtomasti sietämään.
Tulemme nyt siihen, mitä rakkaudessa on usein niin vaikea ymmärtää. Onko rakkaus vain hyviä ja helliä tunteita? Vai kuuluuko siihen myös täysin vastakkaisia mielialoja: vihaa, mustasukkaisuutta, kateutta, pelkoa ja muita hankalia tunnetiloja? Onko se siis rakkautta, että vihaan ja tunnen syvää kiintymystä toista kohtaan samanaikaisesti?
Yksi parisuhteen kriisikohtia on se, kun huomaa, ettei toinen olekaan se unelmien prinssi tai prinsessa, joksi hänet on kuvitellut. Silloin joutuu pohtimaan, siedänkö itsessäni sen ristiriidan, ettei toinen ole täydellinen – sen enempää kuin minä itsekään. Voinko siis ”rakastaa renttua” - toisessa ja itsessäni?
Pariterapia auttaa teitä käsittelemään kriisiä ja kuuntelemaan itseänne ja toisianne. Uskottomuudesta voi selvitä – se vain vie aikaa ja voimia. Ja sille kannattaa antaa aikaa. Jos pääsette kriisin yli ja päätätte jatkaa yhdessä, suhteenne on realistisemmalla pohjalla – ja rakkaus entistä syvempää. Tämä on monen parin kokemus uskottomuuskriisin jälkeen.
KYSYMYS: Olen 27-vuotias nainen ja olen ollut saman ikäisen miehen kanssa parisuhteessa noin kaksi vuotta. Minulla on hyvin rikkinäinen koti ja käyn yhä yksilöterapiassa aukomassa solmujani ja hoitamassa masennustani. Nykyinen suhteemme alkoi heikoissa merkeissä, kun molemmilla oli melko tuore ero takana ja miehelläni vielä jonkin sortin suhde eksäänsä. Heidän eronsa oli ikävä, miehen eksän alkaessa seurustelemaan miehen parhaan kaverin kanssa. Meidän suhteemme kuitenkin käynnistyi mukavasti ensin kevyenä tapailuna ja tiivistyi pikkuhiljaa. Mies piti kokoajan eksäänsä kaverina yhteyttä ja itsekin saatoin omalle eksälleni viestin joskus laittaa. Itse olin päässyt jo entisestä suhteestani yli eikä mielihaluja yhteenpaluusta enää ollut. Mieheni kuitenkin päätti noin puolen vuoden kuluttua suhteemme, koska hän ei tiedä mitä haluaa tms. Myöhemmin sain kuulla, että tunteet eksää kohtaan olivat liian suuret. Päädyimme lopulta pitämään noin kuukauden mittaisen tauon, jonka jälkeen palasimme kuitenkin yhteen "vahvempina kuin koskaan" ja asia käsiteltynä. Olin hieman mustasukkainen eksälle ja tiesin, että tauon aikana mies oli eksänsä kanssa paljon tekemisissä. Seksiä ei kuitenkaan heidän suhteeseensa ilmeisesti kuulunut.
Mies osoitti haluja muuttaa yhteen puolisen vuotta sitten ja itse pitkällisen harkinnan jälkeen olin samaa mieltä. Muutimme yhteen lopulta noin pari kuukautta sitten. Elo on ollut melko tasaista pieniä kiukutteluja lukuunottamatta. Mies kertoo rakastavansa.
Olin kuitenkin typerä ja menin lukemaan nyt tilaisuuden tullen miehen ja eksän välistä viestittelyä. Tilaisuuksia on yhteisen koneen kanssa ollut paljon, mutta moraalini on pysäyttänyt mielihaluni. Nyt kuitenkin tuli heikko hetki ja uteliaisuus voitti... Kaduttaa lukemani viestit, sillä eromme aikaisessa viestittelyssä mies ja eksäni kuvailevat minua ja kirjoittamaani eroviestiä ilkein sanoin tms.
Kuitenkin mies oli se joka vuolaasti rakkauttaan yhteenpaluun aikana julisti. Lisäksi mieheni on vielä yhteenpaluumme jälkeen lähetellyt "ikävä"-viestejä eksälleen ja tavannut häntä baarissa (minulle on kyllä kerrottu, että on törmätty sattumalta) ja on puhuttu sopimuksesta mennä naimisiin, kun on riittävän vanhoja. Viestit loppuvat noin vuoden päähän, jonka jälkeen viestit ovat miehen eksän pyyntöjä lähteä kaljalle. En nyt tiedä, miten suhtautua. Tuntuu, että minulle on valehdeltu, sillä mies on kovin rakastava ja sanoo rakastavansa jatkuvasti. Myös niihin aikoihin, kun on viestejä vaihdellut eksänsä kanssa. Nykyään jos mainitaan eksä, mies sanoo, ettei ystävyys eksän kanssa toimi ja on pakko pistää välit poikki, minkä on ilmeisesti tehnytkin. Mutta miten voin luottaa miehen sanaan, kun on kuitenkin selkäni takana vielä eksää havitellut? Tiedän, että tein väärin lukiessani heidän yksityistä viestittelyä. Sekin syö suhteemme luottoa. Olen alkanut miettiä, pitäisikö nyt vain lähteä suhteesta ilman raastavia riitoja vai voiko meillä olla vielä toivoa tämän luottamuksen menetyksen takia? Eniten satuttaa, kuinka ilkeästi minusta on puhuttu ja mies yhä kuvailee eksäänsä “huipputyypiksi” minulle.
Olen herkkä ja tiedän, että minulla on taipumus antaa kohdella itseäni huonosti ja olla ns. ”kynnysmatto”, mutta ilkeyttä tuntemattomalta en koe ansaitsevani. Typerää, että näin kauan sitten tapahtunut asia vaikuttaa eroon ja en tajunnut lähteä silloin kun ero olisi ollut helppo, mutta en ole varma haluanko enää jatkaa ihmisen kanssa, jolle eksä on kuitenkin se ainoa upea huippunainen ja minä säälittävä itsetunnoton kynnysmatto.
Kynnysmatto
VASTAUS: Lukiessani kirjettäsi ymmärrän hyvin tuon tunteesi. Elät suhteessa, jossa joudut epäilemään, oletko se ainoa miehellesi vai ajatteleeko hän koko ajan toista. Rakastaako hän sinua kuten sanoo, vai onko niin, että tunteissaan hän on toisen luona. Hänen käyttäytymisensä näytti ainakin aiemmin viittaavan siihen, ettei hän tiedä, mitä haluaa. Toisaalta tapahtumista on jo kulunut aikaa, ja ainakaan tietääksesi miehesi ei enää pidä exäänsä yhteyttä.
Terapiassa olet miettinyt kotitaustaasi ja sen vaikutuksia elämääsi tänä päivänä. Siellä olet ehkä pohtinut, joudutko nykyisessä suhteessasi kokemaan samantapaisia tunteita kuin lapsuudessasi. Oliko sinulla silloinkin samanlainen kynnysmatto-tunne kuin nyt? Saitko riittävästi rakkautta ja huolenpitoa vai käveltiinkö tarpeittesi yli mennen tullen?
Meillä ihmisillä on taipumus pyrkiä ratkaisemaan elämän varrella syntyneitä haavoja ja puutteita nykyihmissuhteissamme. Usein puolisoksi valikoituu henkilö, jossa on jotain kummallisella tavalla tuttua. Ehkäpä juuri tuo tuttuus saa meidät ihastumaan toiseen. Tuttuus saattaa kuitenkin myöhemmin paljastua sellaiseksi piirteeksi tai ominaisuudeksi, mikä on meitä ennenkin haavoittanut. Sinun tapauksesi saa minut miettimään, onko puolisosi sinua loukkaava käyttäytyminen avannut myös vanhoja haavojasi?
Parhaimmillaan parisuhteessa voi tulla molemmin puolin hoidetuksi menneisyyden haavojen kanssa. Menneisyyttä ei voi muuttaa toiseksi, mutta toisen kuunteleminen ja myötäeläminen riittää. Saatko mieheltäsi ymmärrystä omaan rikkinäiseen taustaasi? Entä kuinka tarkkaan tunnet miehesi tarinan? Onko hänen taustassaan jotain, mikä voisi selittää hänen käyttäytymistään?
Kerrot, että teidän on vaikea luottaa toisiinne. Sinun luottamuksesi karisi viimeistään silloin kun uteliaisuutesi voitti ja löysit sinua halventavat viestit. On totta, että luottamusta on haasteellista rakentaa tällaisten tapahtumien jälkeen. Sinun on vaikea unohtaa sitä, mitä selkäsi takana on viestitelty. Ainut tie luottamuksen palautumiseen on avoimuus, ja se on vakavan keskustelun paikka: Mitä haluatte toisiltanne ja suhteeltanne, mihin olette valmiita sitoutumaan? Oletteko valmiita pyytämään ja antamaan anteeksi ja aloittamaan alusta?
Pohdit sitä, että lähtisitkö suhteesta nyt vain ilman raastavia riitoja. Se olisi kieltämättä houkutteleva vaihtoehto. Mutta jättäisikö se sinulle edelleen tuon kynnysmatto –olon: ylitsesi käveltiin taas kerran etkä sinä tunnu voivan sille mitään? Entä jos tällä kertaa nousisitkin puolustamaan itseäsi ja omia tunteitasi? Ansaitset tulla kuulluksi, nähdyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin oikeasti olet. Silloin et olisikaan enää kynnysmatto, vaan ovi, joka itse päättää, kenelle hän sisimpänsä avaa. Ovi, joka laittaa rajat sille, miten häntä saa kohdella ja miten ei. Miten suhteenne mahtaisi muuttua, jos sinä kynnysmaton sijasta alkaisitkin olla ovi?
KYSYMYS: Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä n 11 vuotta ja meillä on 5- ja 7-vuotiaat lapset. Ongelmamme tuntuu olevan minussa. Kun olen väsynyt/allapäin enkä osaa pukea sanoiksi mistä se johtuu, tällöin olen yleensä hiljaa ja omissa oloissani. Kaipaan mieheni olkapäätä mutta en osaa sitä sanoa ja työnnän mieheni pois kun hän yrittää auttaa. Mies yrittää kysyä mikä minu painaa mutta en osaa sanoa. Kun hän on aikansa yrittänyt hän vaikuttaa siltä, että olisi minulle vihainen siitä, että olen pahoilla mielin/väsynyt/kiukkuinen. Sitten minusta alkaa tuntumaan epäreilulle, että minulla ei ole tilaa olla väsynyt/pahoilla mielin. Sitten olemme molemmat hiljaa ja mökötämme.
Näin tapahtui viimeksi juuri äsken. Nukuin huonosti ja olen ollut väsynyt koko aamun ja tietenkin hiljainen ja omissa oloissani. Mieheni tuli lähelleni ja sanoi, että kiukkusuus tarttuu ja yritin puolustaa, että on epäreilua minua syyttää koska mielestäni minulla on oikeus olla väsynyt ja huonolla tuulella. sittenpä alettiin molemmat mököttää. Mökötys vaihe ei kauaa yleensä kestä mutta on se todella uuvuttavaa. Sen jälkeen halaamme ja pussaamme ja olemme sylikkäin. Mutta jotenkin se vaan väsyttää. Mitä tässä pitäisi tehdä? hakea ulkopuolista apua yhdessä vai olisiko minun syytä hakea apua?
Kiukkupieru 32v
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Voin hyvin uskoa, että koet tilanteenne hankalana ja uuvuttavana. Täältä Suhdeklinikan perheneuvojan näkökulmasta näen kertomuksessasi kuitenkin paljon hyvää ja kaunista.
Kerrot lapsiperheen elämästä, jossa on paljon väsymystä ja välillä kiukuttelua ja pahaa mieltä. Kuulen myös aitoa välittämistä, hellyyttä ja sitoutumista yhteiseen elämään.
Huonosti nukuttujen öitten jälkeen väsymys on ymmärrettävää, samoin se, että aina välillä olemme itse kukin allapäin ja huonolla tuulella. Yksin asuessa ne eivät olisikaan mikään juttu tai ainakin haittaisivat vain omaa elämää. Silloin kun eletään parisuhteessa, toisen mielialat heijastuvat yleensä tavalla tai toisella myös kumppaniin. Parhaassa tapauksessa molemmat ovat emotionaalisesti niin itsenäisiä, että toiset pahan tuulen puuskat eivät omaa hyvää mieltä suuremmin heilauta. Käytännössä käy kuitenkin usein niin, että huonolla tuulella oleva saa tartutettua oman mielialansa myös toiseen.
Kuulen sinun kertovan ristiriidasta: kaipaat miehesi olkapäätä, mutta työnnät hänen pois, kun hän yrittää lähestyä. Hienoa, että olet tietoinen tästä kuviosta. Omien käyttäytymismallien huomaaminen ei aina ole helppoa, mutta niistä tietoiseksi tuleminen on ensimmäinen ja tärkein askel kohti niiden muuttamista. Voit myös miettiä, mistä tai keneltä olet tällaisen mallin oppinut. Tämä on käyttäytymismalli, johon sinun kannattaa kiinnittää huomiota.
Mikäli et ole sitä vielä tehnyt, kerro miehellesi, että kaipaat hänen lohdutustaan, vaikka sinun on välillä vaikeaa ottaa sitä vastaan. On tärkeää, että miehesi saa kuulla sen sinulta. Muutoin on vaara, että hän näkee vain vetäytymisesi antaman viestin ja sen sanomahan on aivan toisenlainen.
Kerro miehellesi, että sinun on välillä vaikeaa ilmaista itseäsi juuri silloin, kun olet väsynyt ja pahalla mielellä. Kerro, mitä häneltä silloin toivot. Toivotko, että hän antaa sinun olla rauhassa vai että hän tulee kuitenkin halaamaan? Vaikenemalla jätät miehesi avuttomuuden ja neuvottomuuden tilaan. Hän välittää sinusta, on kiinnostunut tietämään, mikä on hätänä ja on halukas lohduttamaan. Nämä kaikki on ilmaisuja hänen rakkaudestaan ja on suuri sääli, jos ne menevät hukkaan. Pahimmassa tapauksessa hän sulkeutuu itsekin, lakkaa yrittämästä ja tie kohti vieraantumista alkaa.
Vaikka puhuminen huonona hetkenä tuntuu vaikealta, rohkaisen sinua kuitenkin opettelemaan sitä. Vähimmillään voit sanoa vaikka: ”Minä olen nyt huonolla tuulella. En osaa nyt sanoa miksi, mutta se ei johdu sinusta.” Näin toimimalla otat vastuuta omasta käyttäytymisestäsi ja vapautat miehesi huolestumasta. Voitte vaikka sopia, että tulet itse hänen lähelleen sitten, kun olet taas valmis kontaktiin ja ottamaan lohdutusta vastaan.
Ehdotan, että kokeilet näitä. Muutos vaatii aina useita toistoja, joten ole kärsivällinen ja anna sille aikaa. Ole armollinen itsellesi. Jos yrityksistä huolimatta tuntuu, ettette pääse keskenänne eteenpäin, hae tai hakekaa ihmeessä ulkopuolista apua. Terapiassa käyminen vaatii kuitenkin sen, että puhutte kotona keskenänne ja olette valmiita muuttamaan niitä käyttäytymismalleja, jotka ovat haitallisia. Voitte aloittaa ne kotona jo tänään.
Toivon, että pääsette eroon turhasta mököttämisestä ja voitte kohdata toisenne aidommin. Sinulle rohkeutta muutoksen aloittamiseen.
