Suhdeklinikka

KYSYMYS: Olemme keski-ikäinen avopari, molemmat 59-vuotiaita, tapasimme neljä vuotta sitten. Kumppanini oli ollut naimisissa kolmisenkymmentä vuotta ja hänellä on aikuisia lapsia. Minä taas olin aiemmin avoliitossa yli kymmenen vuotta. Nykyisen kumppanini kanssa muutimme yhteen vuosi tapaamisemme jälkeen yhdessä ostamaamme taloon. Puoli vuotta sitten möimme talomme ja muutimme Pohjois-Suomeen, josta ostimme vielä ihanamman talon. Mieheni on kotoisin Etelä-Suomesta, minä täältä pohjoisesta. Muutto pohjoiseen oli mieheni ehdotus – hän kun on kalamiehiä ja tykkää reissailla Lapissa (emme asu Lapissa asti).
 
Kaikki on siis ollut mallillaan neljä vuotta. Ja on päällisin puolin edelleen. Suhteemme on hyvä, olemme toistemme parhaat ystävät, halailemme ja hellimme toisiamme päivittäin, olemme molemmat sitä mieltä, että oli suuri onni, että kypsällä iällä tapasimme toisemme. Harrastamme seksiä pari kertaa viikossa. Seksi on ainoa asia, josta meillä on erilaisia näkemyksiä. Mieheni sanoo olevansa erittäin seksuaalinen ja on sanonut usein, että suhteessamme seksiä ei ole tarpeeksi. Minä tykkään seksistä myös mutta olen usein väsynyt työstä enkä jaksa paria kertaa enempää. Mieheni haluaisi myös "kiimaisempaa" seksiä, hän on usein sanonut minulle, että en ole tarpeeksi "kiimassa", en iske hänen kimppuun kuin sika limppuun, en viettele seksikkäillä vaatteilla, olen liian siveä ja häveliäs. Hän haluaisi sellaista pornofilmien seksiä eikä minun "pyhäkoulutytön" seksi riitä hänelle. Hän onkin sanonut minulle, että "elät keijumaailmassa". Siitä nimimerkki. Kuitenkin mieheni sanoo rakastavansa minua ja viimeksi eilen sanoi, että hänen on hyvä olla täällä kotona.
 
Asumme ihanassa talossa maalla ja meille molemmille tämä koti ja yhteiselomme ovat elämämme peruspilareita. Mieheni jäi omasta tahdostaan puoli vuotta sitten eläkeputkeen ja on oloonsa tyytyväinen: saa rakennella kotona mitä haluaa ja käydä kalassa. Minä olen virkanainen, asian-tuntija-asemassa, hyvin palkatussa työssä. Taloudellisesti siis tulemme toimeen hyvin. Yhdessä harrastamme tanssia (käymme talvella lavatanssikerhossa ja kesällä mökkeily ja luonnossa oleminen vievät ajan), pyöräilyä, talvella hiihtämistä, ulkoilua. Teemme kaiken yhdessä.
 
MUTTA. Kuukausi sitten mieheni oli unohtanut spostinsa auki. Aiemmasta "viisastuneena" (suhteemme alussa hänellä oli enemmänkin nettiyhteyksiä) kävin hänen spostiaan läpi tietäen sen olevan laitonta ja löysin sieltä muutaman viestin, jotka ilmiantoivat hänen olleen spostiyhteydessä johonkin maksulliseen naiseen. Mieheni oli etsinyt seksiseuraa seksipalstalta ja viesteillyt sen jälkeen pari kertaa Hanna-nimisen naisen kanssa. Mieheni oli kirjoittanut pari lausetta tyyliin "mä nuolen sut ihanasti sen jälkeen kun annat mulle persettä". Vastausviestissään nainen ilmoitti hinnan, 250 euroa. Viesteily oli loppunut siihen. Mieheni spostissa oli lisäksi viesti "ilmoituksenne nro xxx on julkaistu".
 
Otin nämä viestit mieheni kanssa puheeksi heti. Hän alkoi vähätellä ja kertoi, että juttu ei ole ol-lenkaan niin paha kuin miltä näyttää. Että kun hän kävi jollain pornosivulla (mitä hän tekee poissa ollessani tietäen, että en pidä siitä – siitä on riidelty monet kerrat), ruudulle pompahtelee kaikenlaisia ilmoituksia ja hän päätti ottaa selvää miten se toimii. Meni kuulemma viikkoja ennen kuin yhtään vastausta tuli, jona aikana hän jo ajatteli, ettei se systeemi edes toimi. Sitten tuli tämän Hanna-nimisen naisen viesti ja kun nainen ilmoitti hintansa, mieheni kertoi miettineensä itsekseen, ettei hänellä ole varaa sellaiseen. (Rahako oli este – en minä!)
 
Asia jäi mietityttämään minua mutta siitä ei puhuttu sen enempää. Mieheni ei halunnut puhua, hän häkeltyy näistä jutuista, menee lukkoon, toteaa minulle, että taas sinä kehittelet draamaa. Hän käyttäytyy rauhallisesti, ei huuda, eikä riehu missään tilanteessa.
 
Muutama päivä myöhemmin löysin autotallista hänen työpöytänsä laatikosta pornolehden (jossa oli lisäliite miesten välisestä seksistä) ja hiukan myöhemmin autostamme kondomin. Vuosi sitten asuessamme edellisessä talossamme löysin tuolloin autotallista kondomin kuoren, vain muovikuoren. Kysyin siitä tuolloin heti ja mieheni sanoi, että haluaa selittää. Hän otti kaapista tuolloin kokonaisen paketin ja selitti, että hänellä on niitä, koska joskus itseään tyydyttäessään miehet käyttävät sellaista, etteivät paikat sotkeennu. Tuolloin selitys kuulosti uskottavalta.
 
Nyt autosta löytämäni kondomin annoin olla siellä ja mietin miten otan asian esille. Kävin autotallissa tutkimusmatkalla ja löysinkin kondomipaketin (niitä samanlaisia kuin vuosi sitten löytämäni – ehkä sama paketti. Vuosi sitten paketista oli käytetty kaksi, nyt viisi). Kului muutama viikko ja kondomi pysyi auton lokerossa. Olimme vaihtamassa autoa ja eräänä aamuna ehdotin miehelleni, että "siivotaan tänään vanha auto, sopiiko että minä siivoan sisältä ja sinä ulkopuolelta". Mieheni kiirehti heti kohta ulos ja autolle – arvasin, että hän meni nappaamaan kondomin talteen ennen kuin löydän sen. Aloimme siivota autoa kuten oli sovittu. Kondomi oli tietysti hävinnyt. Siivouksen jälkeen istuimme pihalla ja sanoin miehelleni: "Otit sitten sen kondomin autosta pois etten löytäisi sitä." Mieheni häkeltyi ja totesi: "Niin otin koska en halunnut kuulla sitä vittuilua." Kerroin, että löysin sen jo muutama viikko sitten, mihin hän, että miksi et kysynyt siitä mitään. Vastasin, että en kysynyt, koska tiedän, mitä varten kondomi on ja tiedän myöskin, että minun kanssa sinä et sitä tarvitse. Mieheni yritti selittää, että se oli tätä varten tehden kädellään runkkauseleen. Totesin sarkastisesti, että niin että olisit siis lähtenyt autolla kaupungille runkkailemaan.. - ei todellakaan. Mieheni jäi sanattomaksi. Asian käsittely loppui siihen. Eikä siitä ole sen jälkeen puhuttu. Siitä on nyt reilu viikko.
 
Nyt kun olen taas herännyt pari vuotta kestäneestä KeijuNaisen unestani, olen alkanut tutkia kaikkea: autotallia, sposteja, kännykkää, skypeä.. Muutama viikko sitten löysin myös skypestä kolme viestiä viime kevättalvelta: mieheni oli ottanut kolmena eri iltana skypeyhteyden kolmeen eri naiseen ulkomailla. Ne olivat yhteyksiä, joissa nainen ohjaa soittajan maksullisille omille sivuilleen. Lysti ei ollut päässyt alkua pitemmälle, kun mieheni ei ollut halunnut maksaa ja oli lopettanut yhteyden. En ole kertonut tästä löydöstäni miehelleni, koska haluan seurata skypeä: jos kerron, hän oppii poistamaan jäljet.
 
Alkukesästä myös huomasin mieheni Visa-laskun, jossa hän oli maksanut ulkomaille yhteyksistä maltalaiseen seksipalveluyritykseen. Kysyin tuosta mieheltäni. Ensin hän yritti valehdella, että on ostanut jotain. Mutta oikaisin häntä heti sanomalla, että tiedän, että tämä on seksipalvelusivusto. Sitten hän kertoi, että hän yritti pari kertaa yhteyttä, minkä jälkeen hänen Visa-tiliään alettiin velot-taa tämän tästä vaikka hän ei yhteyksissä ollutkaan. Hänen piti kuolettaa koko Visa-kortti päästäkseen siitä eroon. Siitä ei keskusteltu enempää. Nyt seuraan myös hänen Visa-ostoksiaan.
 
Muistin nuo kesäkuussa löytämäni spostiviestit ja että siellä oli jokin viesti, että "ilmoituksenne nro xxx on julkaistu." En ollut tuolloin kesäkuussa yrittänyt selvittää sitä, koska silloin huomioni keskit-tyi tuohon Hanna-nimisen naisen kanssa vaihdettuun pariin viestiin. Olin kuitenkin tuolloin ottanut ylös tuon mainitun ilmoituksen numeron. Kokeilin kepillä jäätä: laitoin vaan googleen "ilmoitus xxx". Ja sieltähän rävähti ylläri! "..jos haluat kokeilla miestenvälistä runkkailua ja pornovideoiden katsomista samalla kun jätkä imee sun parruas halukkaasti niin laita viestiä." Ja ilmoituksen yh-teydessä lähikuva elimestä, joka näytti tutulta… Ilmoitus siis osiossa "mies etsii miestä"!
 
Olin järkyttynyt. Houkuttelin jopa mieheni seksiin samana iltana, jotta voisin tarkastella lähemmin hänen penistään varmistuakseni, onko kuvan penis mieheni. Tarkastelun tulos tuotti positiivisen tuloksen: en näe yhtään syytä, ettei kuvassa oleva kalu voisi olla mieheni sukupuolielin. Jopa lähialueen ihossa on tuttuja kohtia. Tuosta on nyt kaksi päivää. Olen miettinyt mitä tehdä. Muistin keskustelumme neljä vuotta sitten.. Keskustellessamme tuolloin seksistä mieheni jossain sivulauseessa mainitsi, että miehenkin huomio imartelee.. Mieheni elämänfilosofia on, että elämässä pitää kokeilla monenlaista, eikä jättää elämättä.. "Once in lifetime" on hänen usein toistamansa motto..
 
Olen nyt perustanut spostiosoitteen, joka viittaa jonkin miehen etunimeen. Aion vastata tuolla sähköpostiosoitteella tuohon ilmoitukseen. Toivon saavani varmistuksen, onko ilmoitus mieheni laatima.
 
Yhtäkkiä päällisin puolin seesteinen elämäni onkin sekaisin. Jos otan tämän asian puheeksi mieheni kanssa, se on katastrofi. Hän lukkiutuu ja toteaa, että tämä oli sitten tässä (tarkoittaen meidän suhdetta) kuten on aiemminkin reagoinut kun olen päässyt selville jostain hänen nettiseksiju-tuistaan. Hän varmasti – kuten ennenkin – sanoo, että "tästä ei tule mitään kun sinä tutkit joka paikan, kyttäät ja nuuskit etkä luota yhtään". Hän ei näytä tajuavan, että hänhän se itse on se, joka toiminnallaan aiheuttaa sen, että en luota ja joudun tutkimaan ja nuuskimaan kaikkea.. Minusta parisuhteessa ei pitäisi joutua siihen, että joutuu tutkimaan ja epäilemään. Ongelma ei ole siinä, että nuuskii ja kyttää vaan siinä, että aiheuttaa asioita, joista toinen saa aiheen epäillä eikä voi luottaa..
 
Pitäisikö minun vain hyväksyä, että miehelläni on lisäkseni seksuaalisia tarpeita, joita minä en täytä? Miten otan tämän esille mieheni kanssa?
 
KeijuNainen
 
VASTAUS: Kiitos että osoitat luottamusta palveluamme kohtaan ja jaat kipeän tilanteesi kanssani. Seksuaalisuuden alueelle osuvat loukkaukset, epäilykset ja tyytymättämyydet tuntuvat usein erityisen kipeiltä ja vaikeilta ratkaista. Teen oletuksen, että et ensisijassa halua erota, koska et mainitse sitä ja että haluaisit korjata tilannetta välillänne. lähden rakentamaan vastustani tältä pohjlata.
 
Näyttää minun silmiini, että jonkinasteinen tyytymättömyys ja epäluottamus ovat olleet seksiseurananne jo pitkään. Kerroit, että jo suhteenne alussa miehelläsi oli nettisuhteita tms. Sen perusteella osasitkin epäillä ja tutkia nyt asioita tarkemmin. Kuvailet (minun mielestäni) jännitteistä tilannetta välillänne: sinä olet työssä – miehesi eläkeputkessa, maalle tai ainakin "pohjoiseen" on muutettu ja monesta vanhasta on luovuttu ja uutta rakennettu ja siihen sopeuduttu, onko leppoisa rakentelu ja kastelu kaikki mitä miehesi haluaa? Sinulla on työsi, millainen on miehesi elämä? Millainen sosiaalinen verkosto teille on muodostunut uudella paikkakunnalla?
 
Kerrot että miehesi on tyytymätön pyhäkoulutyön seksiisi. Et kerro miltä moinen sinusta tuntuu, mutta uskoisin, että monesta se voisi tuntua aika riipaisevalta. Viestisi lopussa kuitenkin viittaat mahdollisiin riittämättömyyden kokemuksiin. Et kerro mitään mahdollisista keskusteluista näihin okemuksiin liittyen. Tunnutte läpikäyvän seksuaalielämäämme miehesi kautta. Miehesi halut ja haluttomuudet nousevat etualalle, mitä sinä haluat? Miltä yhteinen seksinne sinusta tuntuu? Mitä sinä odotat läheisyydeltänne? Mitä on sinulle hyvä seksi ja nautintoa tuottava läheisyys? Mitä ylipäänsä haluat suhteeltanne ja tulevaisuudeltasi? Entäpä mitä miehesi vastaisi? Kehottaisin teitä keskustelemaan asiasta.
 
Olenko väärässä, että teidän ei ole kovin helppoa puhua asioista? Miten tunteiden kanssa askartelu sujuu? Oletteko harjaantuneita siihen vai joudutteko vieraalle maalle helposti? Millaiset tavat olette oppineet elämänne matkalla tunteiden ja ristiriitojen käsittelyyn? Pelkään, että vastukseni voi tuntua sinusta kaukaa haetulta tai jopa syyllistävälle. Kaivanhan kaikenlaisia asioita sieltä ja täältä, enkä käy miehesi petollisuuden kimppuun lainkaan. Näen tilanteesi niin, että seksin ja seksuaalisuuden ongelmien kautta voi tulla näkyväksi kaikenlaisia puolia suhteestanne ylipäänsä. Pelkkä seksin korjailu ei ehkä yksin auta, jos turvattomuutta, epäluottamusta, etääntymistä, hyväksytyksi tulemisen kaipuuta ei käsitellä samalla. Ne saattavat olla jopa tärkein syy seksiongelmiin.
 
Valitettavasti minun on vielä hätyyteltävä sinua lisää, en tee sitä syyllistääkseni, vähätelläkseni tai moittiakseni sinua, vaan sen tähden, että voisit löytää jonkun ikkunan, josta päästää erilaista valoa tilanteeseesi. Tämä kysymykseni menee jopa kauemmaksi miehesi valheellisista käytöksestä ja seksistä kuin aiemmat kysymykseni. - Millainen on oma itsetuntosi? Miten suhtaudut itse itseesi? Oletko päivittäinen ilo itsellesi vai loputtomien korjailuprojektien kohde? Katsotko itseäsi hyväksyen ja lempeästi, vai onko katseessasi muuta, ehkä jotakin kovempaa? Kelpaatko itsellesi? En kysele näitä sanoakseni, että vika olisi sinussa, vaan siksi, että sinullakin on oikeus hyvää seksiin sekä läheiseen ja turvalliseen suhteeseen. Mutta millaista se olisi? Enkä kuka ja mitä on se nainen, jonka kansa miehesi vuoteenne jakaa? Ehkäpä seksielämänne korjaantuminen voikin alkaa sinun matkastasi lähemmäksi itseäsi, tarpeiltasi, halujasi ja oikeuksiasi. Sehän voi jopa tehdä vaikeasta asiasta hauskan ja innostavan, vaikka (kokemukseni mukaan) ei välttämättä helppoa.
 
Kerroit, että aiot ehkä vastata miehesi ilmoitukseen valheellisella nimimerkillä. En kiellä sinua niin tekemästä, mutta voisi olla tilanteenne kannalta hyödyllistä miettiä ensin, mitä siitä seuraa ja miksi niin teet. Sinulla on jo riittävät todisteet miehesi toimista. Mitä tavoittelet sillä, että vastaat ilmoitukseen? Miten valevastuksen lähettämien ja miehesi satimeen saattaminen palvelee sinun tavoitteitasi? Mitä kaikkea edes tavoittelet? Yhtäältä tunnut haluavan suhteenne korjaantumista. Toisaalta joku puoli sinussa ei ehkä ole yhtä rakentavilla motiiveilla liikenteessä. Se on okei. Kun tulee loukatuksi, on normaalia suuttua, loukkaantua jne., mutta ehkä haluat vielä harkita, mitä tilanteessa kannattaa tehdä. Jos tavoitteesi on kosto, miehesi nöyryyttäminen tai hyvityksen saaminen, neuvon ottamaan kaiken ilon irti feikkivastauksestasi. Jos tavoitteesi on henkinen SM-seksi, muistutan että SM-seksiin kuuluu aina molempien tietoinen valinta ja mahdollisuus sanoutua siitä irti. Sinänsä nettiseksileikki tyyliin "pyhäkoulupoika/tyttö haluaa tutustua isoon mieheen" – saattaisi olla mukava. Mutta en saa sitä vaikutelmaa, että se olisi juuri nyt se mitä haet. Ennen kuin vastaat miehesi ilmoitukseen, kysy itseltäsi miltä sen jälkeen itse näytät omissa ja miehesi silmissä? Mitä ajattelet näkemästäsi?
 
Mutta mitä ajattelisit keskitien vaihtoehdosta? Saat ilmoittaa, että miehesi on jäänyt kiinni, mutta samalla annat itsellesi mahdollisuuden kertoa omista tuntemuksistasi. Mitä jos vastaat viestiin, mutta omana itsenäsi ja kerrot siinä miltä sinusta tuntuu, mitä kaipaat ja mitä haluat mieheltäsi, suhteeltanne ja ehkä jopa seksiltä? Jos todella haluat keskustelua, kokemukseni mukaan, syyttely ja raivo eivät yksin riitä. Niiden lisäksi on kerrottava miten itseen sattuu ja mitä nyt toivoo ja tarvitsee.

Ihan sama miten kerrot miehellesi, miltä hänen tekonsa sinusta tuntuvat ja mitä haluat, pääasia että kerrot. Muuta tietä en tilanteesta näe ulos. Jos miehesi nyt näyttäisi etsivän itseään, seksuaalisuutensa monenlaisia puolia, niin miksi ei sinulla olisi sama oikeus. Ei sinunkaan tarvitse tietää ja olla varma mitä haluat tai et. Miehesi etsii ja kokeilee, miksi et sinäkin – tai mikä parempaa, miksi ette etsi yhdessä?! Yhteisen etsimisen ja löytämisen edellytyksenä on kokemus turvallisuudesta, hyväksytyksi tulemisesta ja molemminpuolisesta kiinnostuksesta, lämmöstä ja rakkaudesta. Pitäisikö niitä rakentaa ensin?
 
Ehkä näillä eväillä saat jonkun langan päästä kiinni. Aluksi voi olla tarpeen hoitaa parisuhteenne akuutti kriisi vaikkapa pariterapeutin avustuksella. Myöhemmin arvioit haluatko ja onko tarpeen sinun jatkaa omaa matkaasi itseesi ja halutko matkakumppaniksi koulutetun terapeutin. Ehkäpä sinulle olisi iloa myös Ang Leen kauniista Brokeback Mountain –elokuvasta, jossa miehen näkökulmasta kerrotaan erään miehen, avioliiton, perheen ja rakkaussuhteen kohtaloista. Elokuvan tilanne on toinen kuin teillä, mutta ehkä voit samaistua vaimon rooliin, kun seksi ei tyydytä heistä kumpaakaan ja lisäksi paljastuu miehen pitkäaikainen suhde toiseen mieheen. Lisäksi linkitän sinulle Helsingin Sanomissa olleen kolumnin, Lujasti lempeä, josta voit saada jotain vinkkiä matkallesi.
 
Hyvää loppukesää toivottaen
perheneuvoja Iiris

KYSYMYS: Taustaksi meidän ikämme: Äitini 83 v, minä 58 v ja adoptiotyttäreni 31 v, tyttärenpoika 4,7 v. Minä asun maalla omakotitalossa, jossa äidilläni on oma asunto erillisellä sisäänkäynnillä, mutta myös yhteys sisäkautta minun asuntooni välieteisen kautta. Saunatilat on asuntojen välillä ja ne ovat yhteiset.

Meillä on aina ollut ongelmia siinä, että äitini tahtoo puuttua ja ohjata kaikkea tekemistäni, en osaa tehdä mitään hänen mielestään, olen laiska ja sairas hänen mielestään, kun en jaksa ”hypätä” hänen tahtiinsa leikkaamaan ruohoa ja tekemään muita pikku tilan töitä.

Hän on ottamassa aina mm. polttopuun tekijöitä, vaikka asialla ei ole mikään kiire. Itsekin osaan tehdä niitä, mutta en saa niitä tehdä silloin kun itse haluan. En pidä kuulemma lapsestani huolta kun en ihan joka päivä soita hänelle. Äitini tulee asuntooni vaikka laitan oven lukkoon, ilmeisesti on teettänyt toisen avaimen tai sitten jollain konstilla saa oven auki.

Minä kustannan hänen asumisensa, kun hänellä on elinikäinen asumisoikeus ja hän on kuitenkin koko ajan pyytämässä minulta lisää rahaa mm. omiin puhelinlaskuihin ynnä muuhun. Tämä äitini käytös on aiheuttanut sen, että olen alkanut vihata häntä, niin väärin kun se omaa äitiä kohtaan onkin. Olen hänen ainut lapsensa.

Kun tyttäreni tulee käymään vauhti vaan kiihtyy, emme osaa hoitaa poikaa, emme osaa antaa hänelle muka ruokaa ja kaikki on aivan hyvin kuitenkin. Ainut asia, mitä tyttäreni kanssa haluamme, on oma rauha ja ruokaakin haluamme syödä silloin kun meillä on nälkä ja osaamme sitä itsekin tehdä. Jos laitamme välioven lukkoon, kuuluu hänen huutonsa välieteisestä oven läpi. Olemme hyvin väsyneitä tähän ja tyttäreni ei halua enää tulla vierailulle. Itsekin lähden välillä pois, sillä pinnani on niin kiristynyt tästä jatkuvasta painostuksesta mitä kodissani saan. En saa edes levätä silloin kun haluan.

Olenkin jo sairastunut masennukseen ja sen takia osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Välillä tuntuu etten kertakaikkiaan jaksa. Mikä avuksi? Olen rukoillut ja pyytänyt apua sitä kautta.

VASTAUS: Kuvaat elämää useamman sukupolven perheessä. Sinä ja äitisi asutte saman katon alla, tyttäresi poikansa kanssa käy välillä vierailemassa. Tällaisissa perhetilanteissa on aina omat ongelmansa. Helposti astutaan toisten reviirille eikä anneta heille riittävästi omaa tilaa ja rauhaa. Kuvauksesi perusteella kuulostaa kuitenkin siltä, että äidillesi on aivan  erityisen vaikeata kunnioittaa toisten perheenjäsenten yksityisyyttä. 

Mietin, onko asia aina ollut näin? Onko kyse äitisi persoonallisuuden piirteestä, ehkä sairaudestakin? Toisen asunnossa kulkeminen omin luvin, ehkä omilla avaimillakin, jatkuva moittiminen, vähättely ja mitätöinti kuulostavat henkiseltä väkivallalta sinua ja tytärtäsi kohtaan. Rahan pyytäminen vaikuttaa hyväksikäytöltä. 

Millaiset mahdollisuudet sinulla on irtautua tilanteesta henkisesti ja fyysisesti. Voitko vaihtaa lukot ja pitää sitten avaimet tarkasti tallessa? Rahaa sinun ei tarvitse antaa. Jos keskustelu äitisi kanssa alkaa saada syyttelyn ja vähättelyn piirteitä, ehdotan, että lähdet heti pois. Voit sanoa rauhallisesti, että et kuuntele loukkauksia ja juttelet hänen kanssaan mielelläsi, mutta vain silloin, kun puhe on asiallista.  

Ymmärrän vihan tunteesi äitiäsi kohtaan. Sinulla on täysi oikeus olla vihainen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että näistä tunteista puhuminen äitisi kanssa ei hyödytä mitään. Olisiko muita ihmisiä, joiden kanssa voisit puhua? Voisitko ottaa yhteyttä äitisi lääkäriin? Hän on vaitiolovelvollinen potilaansa asioista, mutta hän voi kuunnella sinua ja saada siten tärkeätä tietoa ja ehkä mahdollisuuden vaikuttaa jotenkin. Itse voit ainakin puhua omalle lääkärillesi. Toivottavasti sinulla on ystäviä, joiden kanssa voit jakaa jotakin tästä. Mielenterveystoimiston kautta voit myös kysyä keskusteluapua itsellesi, että jaksat. On tärkeätä, että et jää yksin näiden asioiden kanssa. Pidä omat rajasi arkielämässä niin hyvin kuin pystyt ja puhu näistä kokemuksista jonkun ulkopuolisen kanssa.

Entä mikä kaikki tuo sinulle iloa ja auttaa unohtamaan vaikeudet edes hetkeksi? Pyri säilyttämään ja lisäämään kaikkea sellaista elämässäsi.

Voimia sinulle!
Päivi, perheneuvoja

KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä 17-vuotiaasta saakka, pian 28 vuotta, joista 20 naimisissa. Meillä on kaksi ihanaa lasta, joista vanhempi armeijassa ja aloittelemassa omaa elämäänsä. Oma talo, terveyttä, töitä. Yhteiselo on ollut vaihtelevan myrskyisääkin, mutta olemme aina tykänneet tehdä asioita yhdessä ja olleet sitoutuneita ja luottaneet toisiimme.

Tai näin luulin. Keväällä näin vahingossa mieheni lähettämän viestin “tosi hyvälle” työkaverilleen. Pari kolme kuukautta ihmettelin mikä on meneillään, kun en kelpaa oikein muuhun kuin seksiin ja monet tapani tehdä asioita olivat arvostelun alla.

Nyt lävähti silmille tämän naispuolisen työkaverin huomionhakuinen esiintyminen eräässä tapahtumassa ja puhuimme asiasta mieheni kanssa. Naisellakin on perhe, pienet lapset. Toivoin, että mieheni jatkossa kertoisi minulle, jos pitää muuta kuin työhön liittyvää yhteyttä tähän naiseen ja näin luvattiin. Tästä ei kulunut kuin pari päivää ja minulle tuli olo, ettei kaikki ole ok. Tapojeni vastaisesti katsoin mieheni kännykkää ja siellä oli tältä naiselta hyvän yön toivotus suukkojen kera. Se oli vastausviesti eli mieheni oli lähettänyt ensin.

Olen nyt ihan rikki ja loukattu. En tiedä mitä tekisin. Luottamus meni sirpaleiksi. Mieheni itki myös ja kertoi tehneensä tätä ehkä jännityksen vuoksi. Ja katuvansa. Eikä halua että eroamme. En minäkään haluaisi, mutta miten pystyn ikinä enää luottamaan häneen?

VASTAUS: Teillä on pitkä yhteinen historia, perhe ja kokemusta tykkäämisestä sekä hyvästä yhdessäolosta. Vaikuttaa siltä, että miehesi ihastuminen työkaveriinsa tuli järkytyksenä teille molemmille, niin sinulle kuin hänellekin. Tällaisessa tilanteessa mieleen nousee monenlaisia mielikuvia, arvailujakin, siitä, mistä kaikesta voisi olla kysymys.
 
Pitkässä parisuhteessa voi puolihuomaamatta käydä niin, että keskusteleminen vähenee. Joskus alussa on voitu puhua paljon siitä, mistä kumpikin pitää, mitä toivoo elämältä, mitä tavoittelee, mitä pelkää, mihin suuntaan haluaa kulkea. Vähitellen suhteen päivittäminen jää taka-alalle. Kuvitellaan, että jo tiedetään ja tunnetaan toinen läpikotaisin ja osataan puolesta sanasta arvata, mitä hän on sanomassa ja ajattelemassa. Osin tämä on totta, mutta vaarana on se, että ei huomata, miten elämä muuttaa meitä. Uusia puolia itsestä nousee esille, monesta asiasta voi ajatella eri tavalla kuin ennen. Jos toisesta on tullut itsestäänselvyys, monta mielenkiintoista asiaa hänestä jää tietämättä ja suhteeseen alkaa hiipiä etäisyyttä.
 
Iälläkin on merkitystä. Neljän- tai viidenkympin kriisillä tarkoitetaan vaihetta, jossa ihminen oivaltaa, että elämä on suunnilleen puolivälissä ja on välitilinpäätöksen aika. Olenko tyytyväinen elämääni sen eri osa-alueilla? Haluanko jatkaa näin? Mitä haluaisin muuttaa? Oma kuolevaisuuskin nostaa päätään. En olekaan enää ihan nuori. Työssäkin voi olla raskasta eikä etenemismahdollisuuksia näy.
 
Nämä tunnelmat petaavat vahvan tilauksen ihastumiselle. Ihastuminen on huikea noste, joka säteilee kaikille elämänalueille. Sen vallassa voi kokea uutta nuoruutta ja voimaa, luovuutta, seksuaalisuuden kukoistamista.
 
En tiedä, onko näissä arvailuissani mitään kohdalle osuvaa teidän tilanteessanne, mutta puhumalla se selviää. Neuvoisin välttämään nopeita, äkkinäisiä ratkaisuja. Istukaa alas ja jutelkaa asioista. Puhukaa tunteista ja toiveista, seksistä, pettymyksistä, kipeistäkin asioista. Yrittäkää olla syyttämättä toisianne. Kuunnelkaa toisianne rauhassa ja yrittäkää ymmärtää, miltä toisesta tuntuu. Jos tunteet kuohuvat, ottakaa aikalisä ja vetäytykää erillenne vähäksi aikaa. Jatkakaa keskustelua sitten, kun kumpikin on rauhoittunut. Yrittäkää myös jatkaa mukavien asioiden tekemistä yhdessä, jotta koko elämä ei kapeudu vaikeiden asioiden selvittelyksi.
 
Teillä on hyvät mahdollisuudet selvitä tästä yhdessä. Suhteessanne on paljon toimivuutta, koska se on kestänyt näin kauan. Kriisi on aina uusi mahdollisuus. Se nostaa esille sen, että joihinkin asioihin tarvitaan muutosta. Keskustellen selviää, millaisiin asioihin suhteessanne olette tyytyväisiä ja mihin kaipaatte tuuletusta. Jos kahdenkeskinen puhuminen ei onnistu, kannattaa hakea apua pariterapiasta.
 
Hyvää jatkoa toivottaen
Päivi, perheneuvoja

KYSYMYS: Olen 18-vuotias nainen, joten elämää on vielä nähtävänä paljon. Ongelmanani on entinen kumppanini.

Erosimme melkein vuosi sitten. Suhteemme oli kaunis, lukuunottamatta myrskyisiä riitoja. Ja lukuunottamatta sitä että petin häntä, internetissä keskustellen miesten kanssa rivoja.

Hän on ensimmäinen ihminen kehen olen syvästi rakastunut. Näen hänessä kaikki hänen huonot puolensa ja kaikki hänen hyvät puolensa ja silti voin vielä myöntää kuinka paljon rakastan tätä ihmistä. Hän ei ole joka naisen unelma tai valinta, mutta minusta hän on sellainen ihminen juuri minulle. Se Oikea.

Erottuamme juttelimme päivittäin, joko riitelimme tai olimme sovussa. Halailimme ja harrastimme seksiä, ihan kuten suhteessakin. Sitä kesti kuukauden tai kaksikin, kunnes hän löysi tyttöystävän ja minä jäin takaa-alalle. Riitelimme silti usein, koska olin erostamme sekaisin ja halusin selvittää asiat jotta minun olisi helpompi edetä elämässä eteenpäin ja oppia suhteessamme olleista virheistä. Emme nähneet kahteen kuukauteen, mutta netissä riitelimme hyvä ettei melkein joka päivä.

Kahden kuukauden aikana, olin kasvanut onnelliseksi ihmiseksi, opin rakastamaan itseäni ja tunsin olevani vahvempi ja mikä tärkeintä - yli eksästäni.

Kahden kuukauden jälkeen hän otti yhteyttä ja halusin jutella hänen kanssaan asiat halki kasvotusten. Tulimme minun luokseni, koska muualla emme saaneet rauhaa. Keskustelu meni hyvin, istuin kahden metrin päässä hänestä tuolilla ja hän istui sängylläni. Kunnes hän pyysi minua hieromaan hänen hartioitaan. Koin, että kyllä minä ystävänäsi voin näin tehdä.

Hän silitteli jalkojani ja minulle tuli hyvä olo. Turvallinen olo. Se olo, jonka vain hän saa aikaiseksi minussa. Se johti halailuun hänen aloitteesta, muttei muuhun.

Viikon päästä tapasimme sattumalta ja tällä kertaa hän halusi jutella. Menimme jälleen luokseni. Kommunikoimme vähän, kunnes hän alkoi pyytää ihan omituisia asioita minulta.

Halailimme jälleen, mutta tällä kertaa myös pussailimme. Ja yhtäkkiä olemmekin alasti ja harrastamme seksiä. Näin hän on pettänyt kumppaniaan ja meillä molemmilla on hirveä olo.

Siitä päivästä lähtien, hän tuli käymään luonani välillä. Juttelemaan, harrastamaan seksiä ja saamaan läheisyyttä - vaikka hänen tyttöystävänsä asuu minusta 7km päässä!

Ei aikaakaan kun eksäni erosi tämän naisen kanssa, naisen tahdosta, koska nainen oli pettänyt häntä. Eksäni ei kehdannut edes tuossa vaiheessa myöntää pettäneensä häntä, mutta kun minä petin eksääni netissä, hänen mielestään minun olisi pitänyt kertoa koko maailmalle asiasta.

Meillä jatkui kuukauden sellainen seksiä & läheisyyttä suhde. Hän tuli tänne paljonkin sen takia ja siinä vaiheessa hän vielä jutteli minulle oma-aloitteisesti.

Hän löysi uuden tyttöystävän ja alkoi seurustella. Koin olevani pohjalla, olin masentunut ettei hän vieläkään ymmärrä kuinka paljon olen uhrannut hänen vuokseen ja että olisin valmis tekemään kaikkeni että hänellä olisi hyvä olla, että myös minulla olisi hyvä olla.

He olivat seurustelleet melkein kolme viikkoa ja näin hän tulee käymään luonani. Harrastimme seksiä. Hän petti jälleen kumppaniaan. Eksäni kertoi minulle, että nainen ei anna hänelle mitään läheisyyttä ja siksi hän tekee näin. (eksäni tarvitsee läheisyyttä paljon)

Toiminta jatkui, seksiä silloin tällöin. Otin usein puheeksi että haluan suhteen hänen kanssaan ja kuinka rakastan häntä. Kun olin kysynyt (ensimmäisen tyttöystävän vaiheessa) että pystyisikö hän seurustelemaan kanssani enää koskaan, hän totesi että ehkä joskus vielä.

Kun hän oli eronnut toisesta naisesta, kysyttyäni saman kysymyksen.. sain vastaukseksi että minulla olisi ollut mahdollisuuksia aina näinä kertoina kun hän on käynyt luonani, mutta koska minä olen yhä samanlainen (hänen sanojensa mukaan valehteleva, turhasta raivoava itkupilli, omien ongelmieni hänen niskaan heittäjä) eli koska en ollut muuttunut, niin hän ei halunnut olla kanssani. Tästä vielä kuukausi kaksi eteenpäin, hän sanoi ettei enää ikinä haluaisi seurustella kanssani. Harrastimme silti seksiä ja läheisyyttä, nauroimme ja kaikki tuntui hänen käynneissään ihan samalta kuin se suhteessakin oli.

Nyt hommaa on jatkunut 7 kuukautta. Pari viikkoa sitten vedin hänelle äärettömät raivarit, koska olin ollut kotipaikkakunnallani pohjoisessa lomailemassa ja näkemässä perhettäni sekä vanhoja ystäviäni, sitten hän pyytää minut tänne monen sadan kilometrin päähän koska hänellä on tärkeätä asiaa, jota ei voi sanoa kuin kasvotusten, enkä saisi kuulla asiaa jos en lähtisi seuraavana päivänä ja koska olemme molemmat halukkaita. Hänen tärkeä asiansa ei ollut sellainen jonka takia olisi pitänyt tulla tänne. "Minä vain halusin seuraa."

Olin vihainen, koska täällä kotona olin monesti ahdistuksen partaalla. Ystäväni asuivat muualla tai olivat töissä, joten yksin oli oltava paljon.
Riitelymme jälkeen hän ei ole kovinkaan puhunut minulle aloittaen itse keskustelua. Hän ei käy juurikaan vaikka lupasi käydä usein. Ainoa hetki jolloin hän puhuu, on kun hän tarvitsee jotain. Rahaa tai seksiä tai kiihoketta. Viime aikoina kun hän jutteli minulle, hän monesti totesi että juttelee minulle koska hänellä on tylsää ja muut eivät puhu hänelle.

Ongelmani ydin on riippuvuus hänestä. Koen olevani riippuvainen hänestä sillä ajattelen häntä usein, johtuen siitä että elämäni pyöri 1,5vuotta hänen ympärillään koska olin jättänyt pohjoiseen entisen elämäni hänen vuokseen. Kun näen unia, hän on jokaisessa jonka muistan - ihan tosi!

Istun kotona ja mietin mitä hän tekee, katselen koska hän on viimeksi ollut facebookissa paikalla tai whatsappissa, mietin miksei hän juttele minulle enää, kun käyn kaupassa mietin sitä jos hän tulee käymään niin onhan minulla jotain mitä hän voi syödä, ostan alusvaatteita miettien että hän varmaan pitää näistä, en voi kuvitella harrastavani seksiä kenenkään muun kanssa..

En halua olla riippuvainen hänestä. Enää en näe unia hänestä enkä ajattele ihan jatkuvasti. Minulla on deittipalstoilla ilmoituksia ja kuvasivustoilla kuvia, mutta en ole löytänyt ihmistä joka erottuisi edukseen kuten eksäni. Suurin osa on pelkän seksin perässä juoksevia niljakkeita.

Olen hyväksynyt että olemme eronneet ja ettemme palaisi koskaan yhteen, vaikka silti toivon sitä enemmän kuin mitään maailmassa että saisin olla hänen ja tehdä asiat toisella tavalla kuin ennen, mutten voi ketään pakottaa.. Olen yrittänyt olla juttelematta hänelle ja siinä onnistunkin, kunnes hän puhuu minulle. En halua katkaista välejä, koska joudumme tulemaan toimeen jokatapauksessa opiskelujen vuoksi. Enkä halua ottaa laastariksi ketään, koska se on epäkunnioittavaa ketään kohtaan enkä halua seurustella jonkun kanssa jollen ole siihen täysin valmis.

Tarvitsen apua.

Läheisriippuvainenko?

VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Jo se, että kirjoitat vaiherikkaasta puolestatoista vuodesta entisen kumppanisi kanssa, kertoo hänen merkityksestään elämässäsi. Kerroitkin hänen olevan ensimmäinen ihminen, johon olet (ollut) syvästi rakastunut. Ensimmäinen rakkaussuhde koskettaa meitä erityisesti ja toisaalta sen päättyminen tekee erityisen kipeää.

Kautta kirjoituksesi saan sen käsityksen, että olet varma omista tunteistasi: rakastat häntä, hän on sinulle Se Oikea, tunnet turvallisuutta vain hänen seurassaan, vertaat muita miehiä häneen... Toisaalta viime aikoina olet tunnetasolla jo hieman irrottautunut hänestä. Sen sijaan exäsi tunteet jäävät minulle kuvauksesi perusteella kysymysmerkiksi tai ainakin ne vaikuttavat varsin ristiriitaisilta. Välillä hän viestittää yhteenpaluunne olevan vielä mahdollinen, toisinaan taas ei. Tämän täytyy olla sinulle todella rankkaa. Kirjoitit hänen puhuvan sinulle nykyisin vain silloin kun hän tarvitsee sinulta jotakin: rahaa, seksiä tai kiihoketta. Jäin miettimään, että entä mitä sinä tarvitset? Riittääkö sinulle se, että saat viettää hyviä hetkiä exäsi kanssa silloin tällöin, hänen ehdoillaan? Vai kaipaatko kuitenkin kokonaista ihmissuhdetta, jossa myös sinun tarpeesi tulevat huomioiduksi?

Kirjoitit ongelmasi ytimen olevan riippuvuutesi häneen. Olet jättänyt entisen elämäsi pohjoisessa hänen vuokseen ja koet itsesi uudessa asuinpaikassa yksinäiseksi. Olet etsinyt uutta miesseuraa netistä vaikka toisaalta epäiletkin valmiuttasi ryhtyä vielä uuteen suhteeseen. Jäin pohtimaan kohdallasi enemmänkin itsenäistymisen ja yksin olemisen teemoja kuin (läheis)riippuvuutta. Oletko asunut aiemmin yksin? Ovatko kaikki sukulaisesi ja ystäväsi jääneet pohjoiseen? Onko kontakti heihin säilynyt puhelimen, sähköpostin, ym. kautta? Joskus yksinäisyyden hetkellä puhelinsoitto vanhalle ystävälle voi olla parasta terapiaa. Oletko löytänyt uusia kavereita ja harrastuksia nykyisestä asuinpaikastastasi? Mitä tarvitsisit jotta oppisit nauttimaan myös ajoittaisesta yksin olemisesta? Miten löytäisit turvan itsestäsi?

Mitäpä jos panostaisit tässä vaiheessa omaan hyvinvointiisi ja lähtisit rakentamaan omaa elämääsi uudella paikkakunnalla tutustuen sen tarjoamiin mahdollisuuksiin? Jos saisit muuta ajateltavaa, sinun ei ehkä tarvitsisi enää niin seurata exäsi liikkeitä Facebookissa ja Whatsuppissa tai varautua hänen mahdolliseen vierailuunsa. Kerroit tapaavasi exääsi opintojen puitteissa jatkossakin, mutta voisiko se riittää ainakin tässä vaiheessa? Jotenkin ajattelen niin, että sinä ansaitset enemmän kuin mitä exäsi on tällä hetkellä valmis sinulle antamaan. Itsensä riuhtaiseminen irti vaikeasta ihmissuhteesta voi tehdä aluksi kovin kipeää, mutta pitkällä tähtäimellä se voi kuitenkin olla parempi ratkaisu. Jos vielä myöhemmin haluatte kumpikin pohtia parisuhteen uutta mahdollisuutta, tapahtuisi se sitten nk. puhtaalta pöydältä.

Omien ajatustesi ja tunteittesi selventämiseksi suosittelen sinua hakemaan keskusteluapua opiskelijaterveydenhuollosta. Kuten alussa kirjoitit, olet vasta 18-vuotias ja sinulla on elämää vielä paljon nähtävänä. Ole avoin uusille mahdollisuuksille... kokonaiselle elämälle.

Lämpimin terveisin

Perheneuvoja Kaisa

KYSYMYS: Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä liki 9 vuotta. Suhteemme on ollut aina melko myrskyisä ja alkuaikoina varsin intohimoinen. Olemme persoonina hyvin erilaisia, ja erilaisuus alkaa olla itselleni vaikea pala purtavaksi.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän vietämme aikaa yhdessä, ja on entistä hankalampaa keksiä yhteistä tekemistä, joka tyydyttäisi molempia. Myötäilen paljon mieheni mielenkiinnon kohteita, jotta voisin olla osa hänen maailmaansa, ja että hän viettäisi aikaa kanssani. Juttelemme yleensä hänen harrastuksistaan ja mielenkiinnon kohteistaan. Minulle omista asioista mies ei osaa puhua, kun ne eivät häntä kiinnosta.

En osaa enää ehdottaa mitään yhteistä tekemistä, koska järestään mies on tyrmännyt ne sillä, ettei häntä kiinnosta, ei jaksa tai ei ehdi. Viikonloput on pahimpia. Kun aikaa olisi, mies juo, jolloin minä jään taas paitsioon. Olen sanonut tästä, mutta ei ole hyödyttänyt. Itse en juo, koska olen raskaana, enkä haluaisi enää viettää viikonloppuja alkoholin parissa kuin korkeintaan satunnaisesti.

Olen sanonut olevani yksinäinen. Olen tottunut olemaan yksin, mutta enää en sitä jaksaisi, että saman katon alla asuva olento ei jaa kanssani mitään, mistä minä pidän. Aina kaikki valitaan miehen maun mukaan, ruoka, elokuva, musiikki, ajanviettotapa, jopa seksikin on nykyään niin, ettei minun kannata tehdä aloitetta. Odotan vain, milloin hän näkisi minut sellaisena kuin olen, tuntuu, ettei hän edes tunne minua, enkä suoraan sanottuna tunne enää itseänikään.

Mitä siis tehdä? Pääni on niin sekaisin tilanteesta, etten näe metsää puilta ja tunteeni vaihtelevat rakkauden kaipuusta vihaan. Mies ei enää ottaudu keskusteluun, mikä sekin on uutta. Ennen naimisiinmenoa voitiin puhua asiat puhki, nyt ne roikkuvat ilmassa kuin löysässä hirressä. Jostain syystä emme enää edes ymmärrä toistemme puhetta. Olen monta kertaa yksinkertaisesti käsittänyt asioita väärin, ja mies sitten huutaa että minulle pitää vääntää asioita rautalangasta. Sitten minä olen ihan ihmeissäni, että mistä on oikein kyse. Meillä ei ole edes yhteistä kieltä, vaikka samaa murretta puhummekin.

VASTAUS: Teillä on vuosien yhteinen historia ja olette päätyneet myös hankkimaan perheeseenne lapsen. Suhteessanne on siis ollut sellaisia asioita, jotka ovat kantaneet ja kestäneet kauan. Olisiko tässä kohtaa muistelemisen aika? Jospa viettäisitte yhteisen illan ja valokuvia katsellen tai ihan muuten vain keskustellen kävisitte läpi yhteistä historiaanne. Kuinkas me oikein kohdattiin? Mitä tapahtuikaan, kun...? Millaista intohimoa välillämme oli? Eniten tykkäsin, kun sinä... Mitä me haluttiinkaan tehdä yhdessä? Mitä minä edelleen haluaisin sinun kanssasi tehdä? Vielä vuosienkin jälkeen pidän siitä, kun sinä.. Mitä entistä mukavaa haluaisin meidän virittelevän uudelleen? Mitä uutta ja erilaista haluaisin kanssasi yhteiseen elämäämme?

Lapsen tulosta olisi hyvä puhua paljon. Ehkä se vaatii ihan oman iltansa. Mitä odotuksia, toiveita ja pelkoja siihen sisältyy. Miten voitte tukea toistenne vanhemmuutta? Miten säilytätte parisuhteenne tullessanne vanhemmiksi? Millaisia lapsuusmuistoja teillä on? Kaivakaa esiin lapsuuden valokuvia ja kertokaa niistä toisillenne.

Muutostoiveita on helpointa lähteä esittämään sitä kautta, että ensin kertoo siitä, mitä toisessa arvostaa ja rakastaa. Tiedättehän sen sanonnan, että yhtä negatiivista palautetta kohti pitäisi antaa viisi positiivista.

Muistelkaa siis menneitä, hyviä aikoja. Mitä sieltä voi ammentaa tähän päivään? Kritiikkiä voi esittää toivomusten muodossa. Silloin on helpompi ymmärtää, että minä ihmisenä olen hyvä ja kelpaan. Toimintaani voin kuitenkin muuttaa, jos saan kiinni siitä, miltä se toisesta tuntuu ja miten paljon muutos häntä ilahduttaisi.

Onnellista odotusta!

Päivi, perheneuvoja

KYSYMYS: Tilanne oli pitkään se, että tulin miehen puolelta torjutuksi seksuaalisesti, sen lisäksi lähes alusta asti on tilanne ollut se että mies ei puhu tunteistaan, miehen kanssa ei voi puhua tunteista/seksistä/ongelmista, ei siis mistään tärkeästä. Jos kysyn mieheltä että miksi hän on tehnyt jotain tietyllä tavalla, tai miksi on ollut haluton tms vastaus on aina en tiedä tai en muista tai hiljaisuus. Ja kun kohta yhteistä elämää on takana 7vuotta, alan olemaan todella turhautunut.

Noin 1v 8kk sitten tilanne kärjistyi siihen että käskin miehen painua helvettiin (koin vahvasti että hän ei välitä koska ei ilmaise sitä sanallisesti, koska ei suostu keskustelemaan asioista jotka painoi mieltäni ja siihen mennessä miehen haluttomuus oli kestänyt 2vuotta koko sen ajan yritin saada keskustelua asiasta aikaiseksi ja vastassa oli aina hiljaisuus).

Mies hankki asunnon ja minä hajosin, itkin miestä takaisin, mutta hän ei tullut. Monta kuukautta mies torjui minut täysin. Silti aina halasin kun haki lapsemme ja kerroin että rakastan, yritin selittää sitä miksi olin niin vihainen, miksi reagoin sillä tavalla. 6kk päästä mies haki avioeroa, kertomatta minulle, hän vielä itse kyyditsi minut hakemaan haastetta (jonka itse kuvittelin liittyvän kuolinpesän jakoon) kotona aloin itkee sitä ja mies totesi lapselle, että mitä se sitte odotti kun lapsi sanoi että äiti itkee. Tuon jälkeen aloimme kuitenkin lähentyä pikku hiljaa. Lopulta kävimme sexpon tarjoamassa ilmaisessa seksuaalineuvonnassa (paripsykoterapeutti/seksuaaliterapeutti), ja sen jälkeen seksikin elpyi. Kaikki on muuten hyvin. Mutta mies pitää edelleen sitä asuntoa jonka hankki 1v 8kk sitten!

Minä koen että mies pitää tuota asuntoa varalta jotta pääsee häipymään jos siltä tuntuu, sen takia olen välillä todella vihainen, en jaksa epävarmuutta se ahdistaa. Mitä siis voisin tehdä ahdistukselleni? myöskin menneet loukkaukset kummittelee.. avioerohakemus on todella iso asia, se pistää miettii että mies todella pystyy sen tekee jos tahtoo ja kun mies ei puhu tunteistaan, niin enhän minä tiedä jos jokin on vialla.

Mitä tässä tilanteessa voi tehdä? Voiko menneitten asioiden aiheuttamalle epävarmuudelle ja vihaisuudelle tehdä mitään?

VASTAUS: Vaikuttaa siltä, että jossakin vaiheessa asiat välillänne menivät tiukkaan umpisolmuun. Seksuaalinen haluttomuus on herkkä ja hankala kysymys ja sen ympärille voi kehkeytyä paljon loukkaantumista ja puhumattomuutta. Saitte kuitenkin tilanteeseen avun ja löysitte puheyhteyden sekä seksuaalisen läheisyyden uudelleen. Siitä teitä voi onnitella! Haitte apua ja pystyitte hyödyntämään sitä ja löysitte uudelleen paljon hyvää ja toimivaa. Sinua kuitenkin huolettaa se, että mies pitää edelleen asuntoa, jonka hän erillään asumisenne aikana hankki.

Voisiko ajatella, että meillä on jokaisella omat aikataulumme? Ehkä mieheltäsi vie enemmän aikaa alkaa luottaa siihen,että hyvä muutos välillänne kestää. Entä, jos yrittäisit nyt rauhoittua ja keskittyisit nauttimaan siitä, että pääasia eli teidän yhteiselämänne toimii ja odottelisit rauhassa, mihin tahtiin miehesi tekee ratkaisua asunnon suhteen. Joskus sellainen päätös voi nopeutuakin, kun ei tunnu, että sitä kohti hoputetaan. Voisitko kysyä häneltä, millaisia merkkejä hän odottaa näkevänsä suhteessanne voidakseen luopua tuosta turvapaikastaan? Se voisi auttaa niin häntä kuin sinuakin konkretisoimaan etenemistänne. Entä millaisen ajan kuluttua istuisitte alas ja pohtisitte, minkä verran asetettuja tavoitteita on saavutettu? Mistä kumpikin voi kiittää toista? Entä mitä vielä olisi tarpeen muuttaa? Sitä myötä, kun kumpikin näkee etenemistä tapahtuvan, voi sitten olla helpompi päättää toisesta asunnosta luopumisesta.

Jatkakaa ihmeessä tähän malliin! Olette ihan oikealla tiellä.

Päivi, perheneuvoja

KYSYMYS: Olen 27-vuotias, neljä ja puoli vuotta avoliitossa asunut nainen. Aikaisemmassa suhteessa, josta on noin 8 vuotta aikaa, minua petettiin ja tästä jäi arvet jotka vaivaavat edelleen. Minulla on todella vaikea luottaa enää kenenkään. Nykyinen mieheni on pettänyt aiemmissa suhteissaan, mutta minua ei ole pettänyt tai ainakaan en tiedä siitä. Olen toki sanonut tästä miehelleni että on vaikea luottaa kun luottamus on petetty kertaalleen ja hän sanoo ymmärtävänsä.

Kun olemme mieheni kanssa yhdessä kaikki on hyvin ja totta kai luotan silloin kun itse olen paikalla ja näen mitä hän tekee. Ongelma onkin siinä että kun mies lähtee kavereidensa kanssa johonkin, iskee piinaava ahdistus ja mustasukkaisuus, en pysty nukkumaan, rintaa puristaa ja kokoajan tekisi mieli soitella/ laittaa viestiä että mitä siellä tapahtuu, mutta en halua olla vainoharhainen ja mieluummin kärsin sen ajan yksin. Kun mieheni tulee reissusta tai iltaa viettämästä olen todella epäileväinen vaikka mieheni kertoisi ettei mitään ole tapahtunut ja toki suutahtaa tästä kun en pysty uskomaan. Tästä yleensä aiheutuukin sitten pieni muotoinen riita kun en pysty luottamaan.

Nyt näin häiden alla olen alkanut miettimään olenko tekemässä virheen? Olisiko minulla parempi olla yksin kun en kerta pysty luottamaan ettei minua satutettaisi? Onko tämä oikein miestäni kohtaan? Voiko luottamus enää koskaan olla 100%? Missään nimessä en haluaisi olla ilman miestäni, jo pelkkä ajatus saa maailmani horjahtamaan, mutta tämä on todella raastavaa minulle ja varmasti myös miehelleni.

Tälläkin hetkellä mieheni on viettämässä viikonlopun mittaisia polttareita kavereidensa kanssa toisella paikkakunnalla ja oloni on aivan kamala!

Vainoharhainen(ko?)

VASTAUS: Sinulla on huoli, joka perustuu huonoihin kokemuksiin aiemmasta suhteestasi, jossa tulit petetyksi. Nykyisessä suhteessasi mietit välillä, voisiko samaa tapahtua nytkin. Olette kuitenkin edenneet suhteessanne niin pitkälle, että olette menossa naimisiin. Mihin siis luottamuksesi on tähän asti perustunut? Koette ilmeisesti kumpikin suhteessanne olevan paljon hyvää, koska olette jo häiden kynnyksellä. Kerrot, että minkäänlaista uskottomuutta ei ole tullut tietoosi. Johtuuko pelkosi siis vain tuosta aiemman suhteen vaikeasta kokemuksesta? Jos näin on, mikä auttaisi sinua voittamaan tuon pelon? Yhden asian meinitset itsekin: kun olet kavereiden kanssa, pelko hälvenee.

Tämä on ominaista peloille. Ne vaanivat yksinäisinä hetkinä, mieluiten illalla ja yöllä. Auttaisiko sinua silloin, jos soittaisit jollekulle ystävällesi tai ryhtyisit tekemään jotakin mukavaa? Joitakuita auttaa tuollaisen yksinoloillan suunnitteleminen jo etukäteen täyteen kiinnostavaa tekemistä. Ymmärrän, että miehellesi soittaminen on monivivahteinen juttu. Ei ole mukavaa, jos hänen täytyy omana vapaailtanaan kantaa huolta sinun selviämisestäsi ja tuntea, että häneen ei luoteta. Nämä soittamiset ja viestit ovat toki neuvottelukysymyksiä välillänne.

Onko niin, että pelkosi aktivoituvat vain miehesi ollessa kavereiden kanssa iltaa viettämässä? Sujuuko tavallinen arkielämänne yhdessä hyvin? Onko teillä mukavaa keskenänne? Nautitteko toisistanne? Jos tilanne on pääosin näin - tarkoittamatta, että mikään suhde olisi pelkkää ruusuilla tanssia - vaikuttaa siltä, että teillä ei ole hätää.

Sinua huolestuttaa se, että miehesi on pettänyt aiemmassa suhteessaan. Oletteko keskustelleet siitä, mikä tilanteeseen tuolloin johti? Entä siitä, miten säilytätte omassa suhteessanne avoimuuden, läheisyyden ja sellaiset teille tärkeät asiat, jotka lujittavat suhdettanne. Mitä paremmin suhteenne voi, sitä pienempi mahdollisuus millään kolmannella osapuolella on saada sijaa.

Hyvää elämää sinulle ja miehellesi!

Päivi, perheneuvoja

KYSYMYS: Olemme riidelleet ajankäytöstä taannoin paljon mieheni kanssa. Onko normaalia että 25-vuotias mies pelaa tietokonepelejä kaiken vapaa-aikansa? Hän saapuu töistä kello neljän aikoihin ja menee suoraan tietokoneelle. Jos hän ei pelaa tietokoneella kavereidensa kanssa, hän tuijottaa TV:tä tai lukee kirjaa. Onko tämä ihan normaalia pariskuntien arkielämää?

Viikonloppuisin jos olemme kotona, hän pelaa koko viikonlopun tai katsoo sarjoja tietokoneelta. Olen yrittänyt kysyä häneltä, mikä niissä peleissä on niin hienoa, että niihin täytyy jumittua. Mies on sanonut että ne tuovat jännitystä ja onnistumisen tunteita muuten tylsään elämään. Hän sanoi myös että ihailee ihmisiä joilla on joku selkeä intohimo ja hänellä se on pelaaminen. Hän on tyyliltään selvästi nörtähtävä, ja olen kyllä aina tiennyt että tietokoneet kuuluvat hänen ykkös kiinnostuksiinsa, mutta tuntuu todella pahalta, miten hän laiminlyö aikaa kanssani. Hän on käyttänyt kaiken vapaa-aikansa pelaamalla ilmeisesti jo niin pitkään, että kuvittelee ettei ilman pelejä olisi mitään elämää. Suurin osa hänen kavereistaan pelaa tätä samaa tietokonepeliä, eli nähdessään kavereitaan vaikkapa kahvilla, saan kuunnella kuinka he keskustelevat tästä pelistä. Alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää.

Ja siis tässä ei ole kyse nyt siitä että olisi tullut joku uusi peli mitä hehkutetaan, vaan mieheni on pelannut tätä samaa peliä jo yli 10 vuotta ja edelleen jaksaa pelata sitä päivittäin ja puhua siitä päivittäin vielä sen lisäksi kavereidensa kanssa. Jos sanon että tuo ei ole nyt ihan normaalia elämää käyttää peleihin kaikki aikansa, hän vain sanoo, että kyllä se hänen kaveriporukassaan on. Mitä minun pitäisi tehdä? Olen sanonut pelaamisesta jo miehelle ja olemme riidelleet siitä tuhannet kerrat, mutta miehen käytös ei vain muutu. Tuntuu että minun sanallani ei ole hänelle mitään painoarvoa. Jos pyydän häneltä enemmän aikaa yhdessä, hän laittaa sen "naisten ulinana" toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

VASTAUS: Kuulostaapa hankalalta tilanteelta. Kysyt, onko normaalia, että miehesi viettää tietokonepelien (tai TV:n tai kirjan) parissa kaiken vapaa-aikansa ja onko tämä normaalia pariskuntien arkielämää. Jotta saisin kokonaiskuvan tilanteesta, tarvitsisin myös miehesi kertomuksen elämästänne. Mutta näiden tietojen valossa vaikuttaa kyllä siltä, että miehellesi on vuosien saatossa kehittynyt peliriippuvuus, joka valtaa mielen ja sitä myötä ajankäytön. Parisuhteen kustannuksella. Mitähän miehesi itse ajattelee parisuhteesta ja elämästään? Onko hän näihin tyytyväinen? Vai kaipaisiko hänkin muutosta? Peliriippuvuuksia hoidetaan A-klinikalla, mutta hoidon onnistumisen edellytyksenä on asiakkaan oma motivaatio. Jos mies ei koe pelaamista ongelmaksi, on yhtälö vaikea.

Sanonta kuuluu, että mikään ei muutu ellei mikään muutu. Olet moneen kertaan puhunut miehellesi pelaamisesta ja kuinka kärsit siitä, mutta tämä ei ole auttanut. Kun vanhat konstit eivät auta, täytyy keksiä uusia. Kysymys kuuluu: Haluatko sinä jatkaa tällaisessa parisuhteessa, jossa koet itsesi jatkuvasti laiminlyödyksi? Mihin voit jatkossa suostua ja mihin et? Mennyttä aikaa ei voi muuttaa, mutta tulevaa voi. Millä ehdoilla sinä olet valmis jatkamaan parisuhdetta? Mitä itse kaipaisit? Onko sinulla omia ystäviä ja harrastuksia, jotka voivat ainakin jossakin määrin korvata sitä, mitä et mieheltäsi tällä hetkellä saa? Riittääkö se sinulle? Vai tarvitsetko parisuhteen, jossa koet olevasi kumppanillesi ykkönen?

Mitäpä jos katkaisisit tietokoneen virran (ainakin symbolisesti) ja vaatisit miestäsi keskustelemaan parisuhteenne jatkumisen edellytyksistä? Voisiko se pysäyttää häntä? Jos rakentava keskustelu ei onnistu omin avuin, voitte hakeutua keskustelemaan esim. kirkon perheneuvontaan.

Voimia muutoksen tiellä!

Perheneuvoja Kaisa

Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Tällä kertaa aiheena on biletyksen vaikutus parisuhteeseen.

Uusi artikkeli julkaistaan Suhdeklinikalla kerran kuukaudessa.

Teksti: Mirja Wuokko
______________________________________________________________________________

Suomalaiset tunnetaan maailmalla kovina bilettäjinä. Kuppi maistuu ja muuten hiljaiset ihmiset tanssivat pöydillä ja karjuvat täysillä musiikin mukana. Meidän piti oppia eurooppalaisille juomatavoille, mutta yhdistimmekin tissuttelun ja ryyppäämisen. Nuorten aikuisten biletyskulttuuri venyy ja laajenee. Ennen vanhaan juhlat oli juhlittu kun mentiin naimisiin, nyt biletetään vaikka kotona olisi jo kumppani ja/ tai lapsia.

Nuorten aikuisten pastori ja psykoterapeutti Juha Petterson Helsingin seurakuntayhtymästä ei näe biletyksessä sinänsä mitään ongelmaa.

”Miten tää biletys nyt määritellään? Tarkoitetaanko yökerhoja vai kapakoita? Esimerkiksi Helsingin Kallion alueella kämpät on niin pieniä, että ihmiset menevät oleskelemaan ravintolaan kuin olohuoneeseen.”

”Biletys on suurimmaksi osaksi aika viatonta. Haetaan exit-juttua omasta elämästä, halutaan arjen ylittävä kokemus, joka tuo jotakin lisää elämään. Se voi olla biletystä, se voi olla uskonto. Miksi luetaan tai urheillaan? Elämä on aika tylsää. Käytämme paljon aikaa itsemme viihdyttämiseen. Voidaan tietysti kysyä, onko se mennyt överiksi?”, Petterson pohtii.

”Jos ajattelee parisuhdetta ja uskottomuutta, niin onko niillä (biletyksellä ja uskottomuudella) jokin yhteys toisiinsa? Estot häviää kännissä, harkintakyky helpommin pettää. Kuinka paljon bilettäminen aiheuttaa tilanteita, joita joutuu selvittelemään jälkikäteen? Vähän niin kuin muutkin asiat elämässä, bilettäminen voi olla oiva juttu ja tuoda paljon myönteisiä asioita, tai jossakin toisessa tapauksessa se voi aiheuttaa ongelmia”, Petterson sanoo.

Sairaan siistii, en muista mitään

”Suomalainen tarina bilettämisestä on aika mielenkiintoinen. Jossain toisessa kulttuurissa ei ehkä olisi hienoa kertoa, että heräsin aamulla nakit silmillä. Bilettämistä romantisoidaan tarinoissa. ”Oltiin ulkomailla ja dokattiin viikko putkeen. Oli sairaan siistii, mitään en muista.” ”, Petterson kuvailee.

Keskustelemme Pettersonin kanssa Helsingin Sanomien uutisoimasta sosiologi Antti Maunun yökerhoja käsittelevästä väitöstutkimuksesta ”Yöllä yhdessä”. Maunun mielestä biletyksellä haetaan kuulumista yhteisöön. Ravintolasta etsitään huippukokemusta. Alkoholi on monelle vain sivujuoni.

Petterson hieman kyseenalaistaa ihmisten itsensä kertomat syyt biletykselle.

”Miten asia on ja miten se selitetään? Minkä funktion se täyttää ihmisen elämässä? Psykoterapeuttina olen huomannut, että vähän epävarmaa on, tietääkö ihminen itsekään (syytä tekemisilleen)?”

Miten kirkko suhtautuu biletykseen?

”Kirkolla on hyvin harvaan asiaan mitään yhtä käsitystä. Yksi ääni per mies -periaatteella toimitaan useimmin”, Petterson sanoo.

Kirkko on kyllä ottanut kantaa parisuhteen tai perhe-elämän harmoniaa vaarantaviin tekijöihin.

”Esimerkiksi alkoholinkäyttö voi mennä vaikka parisuhteessa överiksi, jos toinen on kauhea bilettäjä ja toinen ei”, Petterson varoittaa.

Yhdessä vai erikseen?

Väestöliiton tutkimuksen mukaan monet suomalaiset parit arvostavat paljonkin yhdessä biletystä. Pienet humalat ja yhdessä juhliminen tuovat iloa monen parin elämään. Pettersonin mukaan biletyksen herättämä huoli voikin johtua muista syistä.

”Kyse voi olla mustasukkaisuudesta tai päihteiden liikakäytöstä, tai ihan asioiden priorisoimisesta. Liittyykö siihen muita kysymyksiä? Jos menee omien kavereiden kanssa ulos, liittyykö siihen syyllisyyttä? Joutuuko tekemään tarkkaa tiliä illan kulusta ja osallistujista. Liittyykö asiaan mustasukkaisuutta? Liittyykö omaan käytökseen jotain sellaista, mikä herättää mustasukkaisuutta?”, Petterson avaa.

”Jos omien kavereiden kanssa meneminen ja bilettäminen tuntuu tärkeämmältä kuin puolison kanssa vietetty aika, voi kysyä onko oman puolison kanssa niin ahdistavaa, että täytyy olla poissa?”

Pettersonin kokemuksen mukaan naiset eivät edelleenkään voi bilettää ihan yhtä vapautuneesti kuin miehet. Joidenkin naisten biletys-kielteisyys voi johtua poliisin roolin rasittavuudesta.

”Jos mennään vaikka yhdessä bileisiin, ehkä miehelle sallitaan enemmän. Nainen joutuu usein olemaan se päällekatsoja, että mies selviää kotiin. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun vedetään ne överit. Naisten humalahakuisuutta ei enää katsota niin pahalla, mutta kun muistelee omia kokemuksia yleensä, on niin, että miehet on enemmän humalassa”, Petterson sanoo.

Haetaanko baarista aina seuraa?

42-vuotias Petterson muistelee omaa nuoruuttaan, jolloin oli itsestään selvää, että kavereiden kanssa juhliessa kaikkia kiinnosti myös pariutuminen.

”Kuvio on ehkä muuttumassa. Tinderit sun muut ovat tulleet vaihtoehdoiksi. Moni on aika kypsä olemaan pe-la ravintolassa, kun on vasta keskiviikkoon mennessä toipunut. Parisuhdetta etsitään paljon nettipalveluista. Ravintolat, työpaikka tai harrastukset eivät ole ainoa paikka etsiä paria”, Petterson sanoo.

Moni on huomannut pariutumispaineen vähentyneen ravintoloissa. Tyttö- tai poikaporukassa voi heilua baarissa ihan rennostikin. Ei ole pakko olla tutka päällä koko ajan.

Vahvistan mun identiteettiä

Joissakin ravintoloissa saattaa pyöriä vakiojengiä viikonlopusta toiseen. Ulos mennään tapaamaan samanhenkisiä ihmisiä, tai ihan vaan näyttäytymään.

”Ravintoloilla on tietynlainen rooli jonkinlaisen identiteetin vahvistamisessa. Käymällä tietyssä paikassa voit vahvistaa identiteettiä itselle ja muille. Että sä kuulut tavallaan tiettyyn porukkaan, jos vaikka käyt Teatterissa. Siellä on habitukseltaan erilaisia ihmisiä kuin On the Rocksissa. Ei partasuu liivimies välttämättä mene Teatteriin pukumiesten joukkoon”, Petterson kuvailee.

Ja vielä viinasta

Kaikkeen biletykseen ei liity alkoholin ongelmakäyttöä.

”On niin erilaisia biletyskulttuureja. Johonkin bilekulttuuriin liittyy huumeiden käyttö tai muu päihteiden käyttö. Keskustan bilemestoissa et ainakaan opiskelijabudjetilla kännejä juo, kun drinksut maksavat toista kymppiä. Ei ole yhtä varmaa motiivia kaikelle biletykselle”, Petterson kertoo.

”Alkoholin ongelmakäytöllä ja biletyksellä ei välttämättä ole mitään tekemistä keskenään. Jos menet bilettämään, aika moni kokee sosiaalista jännitystä siinä tilanteessa. Pitäisi olla skarppina, jos tutustuu uuteen ihmiseen. Suurin osa vetää sen pari drinksua pohjille”, Petterson sanoo.

Pettersonin mukaan alkoholismi alkaa usein siitä, ettei ujous ja jännitys lähdekään parilla tuopilla. Kaikki suomalaiset voivat saman tien nimetä pari alkoholistia. Juoppoja päivitellessä unohtuu, että on myös paljon ihmisiä, joille alkoholi ei näyttele minkäänlaista roolia elämässä, Petterson muistuttaa.

Eikö kumppani riitä bilettäjälle?

”Mikä tahansa juttu voi tulla parisuhteessa väliin. Normi-ihminen alkaa miettiä, että miten merkityksellinen olen sulle, jos tulet kotiin aina kello 21, tai joka perjantai vaan takavalot näkyy ja nähdään sunnuntaina”, Petterson sanoo.

Pettersonilla on parisuhteen ongelmista ns. valumisteoria. Kaikki ei ehkä ole kunnossa, jos parisuhde vuotaa koko ajan jonnekin.

”Itselläni on ajatus parisuhteen uskottomuudesta, että siinä on kolmas osapuoli. Parisuhde ikään kuin vuotaa toisaalle. Se voi olla työ, harrastus, biletys, toinen nainen tai toinen mies. Parisuhteessa on yhä enemmän tarpeita, jotka täyttyvät jossakin muualla”, Petterson avaa.

”Jos tunnistaa itseään tästä, että sulla on siis aika paljon meneillään jossain muualla, voi miettiä, onko mussa puolia, jotka ei tule esille parisuhteessa? Mitä ne on? Onko mulla tarpeita, joista en uskalla kertoa? Miksi esimerkiksi biletys ottaa jonkin niskalenkin elämästäni?”, Petterson kysyy.

Pitäisikö osata asettua aloilleen?

”Onko tämä ongelma? Voi pohtia laajemminkin asiaa. On paljon puhetta siitä, että koulutettujen naisten sinkkuus on suuri yhteiskunnallinen ongelma. Mitkä tekijät vaikuttavat taustalla? Kuinka paljon on ihmisiä, jotka eivät näe parisuhdetta tavoitteellisena tilana, vaan haluavat esimerkiksi tapailla erilaisia ihmisiä?”, Petterson kysyy.

”Useita deittikumppaneita ei enää moralisoida. Kuinka paljon on ihmisiä, jotka eivät edes halua sitoutua? Sitoutumiseen voi liittyä sen sureminen, ettei kaikki ole enää mahdollista.”

Pettersonin mukaan biletysvaiheen venymiselle on muitakin syitä:

”Nykyelämään liittyy niin paljon asioita ennen kuin pääsee siihen vaiheeseen, että ajattelee perheen perustamista.”

Sori, vain iloisille

Petterson miettii, kuinka hyvin ravintolaympäristö vastaa ihmisten tarpeisiin ja saako siellä olla oma itsensä.

”Bilekulttuuri on tavallaan performanssi, joka toimitetaan. Kuinka paljon ihmiset uskaltavat olla omia itsejään? Ja mitä se ylipäätään on? Monella on rooli päällä. Onko mielikuva se, että sinne mahtuu vaan ne kauniit, rohkeat ja menestyvät? Onko painetta olla jonkin kaltainen mahtuakseen mukaan? Onko hehkutus jotain, joka ei ihan pidä paikkaansa? Oliko pettymyksiä? Toteutuivatko omat toiveet? Ravintolamiljööseen ei välttämättä sovi synkistely. Monella on monenlaisia asioita, jotka vaivaavat mieltä ja joista haluaisi puhua jonkun kanssa”, Petterson kuvailee.

Onko sinulla ravintola-temperamentti?

Pettersonin mielestä biletykseen ja ulkona hillumiseen vaikuttaa myös ihmisen temperamentti.

”Onko ihminen intro- vai ekstrovertti? Jotkut voimaantuvat ravintolassa ihmismassasta, toiselle väenpaljous saattaa olla liikaa. Temperamentti vaikuttaa siihen, miten viihdyt”, Petterson kertoo.

Erilainen temperamentti ei välttämättä aiheuta ongelmia suhteelle.

”Parisuhde merkitsee ihmisille erilaisia asioita. Moni asia on ok, jos se sopii molemmille.”

Abstraktin kanssa naimisissa

Petterson muistuttaa parisuhteeseen panostamisen tärkeydestä. Kumppanin kanssa pitää joskus viettää aikaa, jos haluaa suhteen säilyvän elävänä.

”Elämästä toteutuu niin paljon kodin ulkopuolella. Valveillaoloajasta ollaan enemmän tekemisissä työkavereiden kuin oman puolison kanssa. Parisuhde on usein abstraktio. Kuinka paljon on loppujen lopuksi tekemisissä sen puolison kanssa? Ei mitään asiaa voi ylläpitää vain abstraktion tasolla, se alkaa hajota liitoksistaan”, Petterson muistuttaa.

Petterson ei halua kuitenkaan määritellä, miten tiiviisti parien kuuluisi elää. Ihmiset ovat läheisyyden tarpeissaan niin erilaisia. Jotkut ovat hyvin intiimissä suhteessa, toisille riittää hieman etäisempi systeemi. Ongelmia tulee, jos tarpeet eivät kohtaa, tai jos ihmiset elävät jonkinlaisten omien kuvitelmien ja harhaluulojen vallassa.

”Kun mennään parisuhteeseen, meillä on paljon kuvitelmia asioista. Ne eivät välttämättä pidä ollenkaan paikkaansa omassa suhteessa. Asioista pitäisi puhua”, Petterson sanoo.

Pettersonin mukaan ihmiset saattavat ajatella parisuhteensa toimivan samoin säännöin kuin omilla vanhemmilla - tai kuin edellisessä suhteessa. Nykyinen kumppani ei voi kuitenkaan asettua valmiiseen muottiin.

”Pariterapiassa ei ole harvinainen ilmiö, että ihmiset ensimmäistä kertaa, tai pitkästä aikaa, tutustuvat toisiinsa. Suhde on voinut jo hiipua. Ei keskustella, ja omat käsitykset suhteesta eivät enää ole ihan ajan tasalla”, Petterson kertoo.

Pettersonin mukaan monet parit lukevat toisiaan väärin. Esimerkiksi päälle päin syytökseltä näyttävä tyytymättömyys voi kummuta pelosta ja huolesta, ettei toinen välitäkään minusta enää. Usein tarpeet unohdetaan kertoa ääneen. Aina ihmiset eivät edes itse tiedosta niitä. Toinen saattaa kokea syyllisyyttä tämän epävarman puolison matalasta mielestä. Enkö ole sulle tarpeeksi?

”Terapeutti voi toimia tulkkina tässä”, Petterson sanoo.

Suolaa arkeen

Pettersonin mukaan myös ikävaiheet vaikuttavat juhlimiseen. Esimerkiksi pikkulapsiperheessä harvemmin biletetään sikana joka viikonloppu. Sunnuntaibrunssi rivitalon pihalla tuttavaperheen kanssa voi olla viikon huippuhetki.

Jos unohtaa päihdeongelmat, vieraantumisen ja mustasukkaisuuden, voi biletyksessä nähdä enimmäkseen hyviä puolia.

”Mikäs sen mukavampaa kuin viettää ystävien ja läheisten kanssa aikaa? Ihmissuhteet ovat elämän suola. Kaikki eivät asu naapurissa, vaan vaatii eforttia, että saa porukat kasaan. Ravintola voi tarjota hyvät puitteet, jos ei ole sellaista kotia, että voi kutsua kymmenen ihmistä mukaan”, Petterson sanoo.

Janne Toivonen: ”Biletyskin rakentaa Suomea”. HS 5.7.2014

KYSYMYS: Olen perusterve 30-vuotias nainen, joka on nyt toisessa pitkässä parisuhteessaan. Aiempi 7 vuoden parisuhde kariutui noin 5 vuotta sitten, ja nykyisen kumppanin kanssa olen ollut yhdessä 3,5 vuotta. Minua askarruttaa kuitenkin se, mitä minulle tapahtuu aina parisuhteen edetessä ja tietyissä elämään liittyvissä tilanteissa.

Kun en ole parisuhteessa, minulla ei ehkä ole ahdistusta itsestä niin paljon kuin silloin kun olen parisuhteessa, ainakaan tietyissä osa-alueissa. Olen sosiaalinen ja menevä ihminen, ja en vaadi itseltäni niin paljoa kuin silloin kun olen parisuhteessa. Parisuhteessa kuitenkin mietin kovasti, olenko rakkauden arvoinen ja miksi joku minua rakastaa, sekä muutun itsekriittisemmäksi sekä mustasukkaiseksi ja vaadin huomiota ja rakkauden todistelua teoin ja sanoin puolisolta. Varmasti riesaksi asti. Minusta tuntuu epävarmalta enkä osaa arvostaa itseäni vaikka toinen sanoisikin ihania asioita minusta. Tämä johtaa siihen, etten voi olla avoimin mielin ja nauttia suhteesta vaan ahdistelen itseäni ja rankaisen: en ole sen arvoinen, olen huonompi ja en tarpeeksi hyvä millään osa-alueella. Puoliso antaa huomiota muille ihmisille ja minusta tuntuu että olen epäonnistunut ja en saa huomiota joten hän ei ilmeisesti välitä minusta. Näin minusta tuntuu useasti. Tämä on tyhmää, tiedän sen mutta tunne on niin vahva etten osaa muuttaa käytöstäni. Pelkään tämän vaikuttavan elämääni liikaa.

Olen lisäksi työssäni ja vaatimuksissani itselleni usein ankara. Liian kriittinen myös kaikelle mihin ryhdyn. Olen hiljattain alkanut miettiä, mistä epävarmuuteni johtuu ja miten pääsisin siitä eroon. Katsoin erään ohjelman, jossa eräällä naisella oli saman kuuloinen tilanne ja käytös kuin minulla. Siinä kerrottiin isäsuhteen vaikutuksesta tilanteeseen. Isäsuhde kuulosti samalta kuin omani ja tämän henkilön ongelmat samoilta kuin minun. Isäni oli lapsuudessani etäinen, eikä hän sietänyt lasten temppuilua. Mitään väkivaltaa ei juuri ollut (satunnaisesti risua ja kovistelua ja aloillaan pitämistä), vaan lähinnä henkinen paine tuntui jo pienestä asti. Ei milloinkaan tuntunut, että kelpaisin isälle - hän ei näyttänyt tunteitaan ja oli siten saavuttamattomissa. Koin varmasti senomaksi syykseni vaikka näin ei ollut välttämättä. Äitini vannotti, että isä kyllä rakastaa mutta ei osaa näyttää tunteitaan. Ei lapsena tiedä mitä se tarkoittaa, jos koettu tunne ei ole sen mukainen. Sittemmin tiedän kyllä, että isäni välittää minusta eikö ole paha ihminen ja teki varmasti parhaansa, mutta tämä ajattelumalli oli jo rakentunut; en ole tarpeeksi hyvä.

Tämä ajattelu on jossain määrin värittänyt taivaltani läpi koulujen, harrastusten ja työelämän. Olen erittäin tunneherkkä asioissa, jotka koskevat suoritustani kaikissa näissä osa-alueissa ja koen olevani epävarma vaikka osaisin jonkun asian hyvin. Henkinen kanttini ei vain ota kestääkseen. Murrun kohtalaisen helposti ja stressaan todella paljon - olen mm. lopettanut minulle rakkaiden asioiden harrastamisen itsekritiikin takia. Tämä ahdistus on kulkenut mukana parisuhteissakin, ja nyt tämä nykyinen on vahvoilla kantimilla mutta minusta tuntuu että kaikki meidän ongelmamme johtuu siitä, millainen olen. Olen niin epävarma ja haluan huomiota ja varmuutta välittämisestä että joudumme suotta usein törmäyskurssille. Haluan eroon turhasta itsekritiikistä ja vahvistaa parisuhdetta sen sijaan että teen sille itse jatkuvasti hallaa.

Mitä tehdä?

VASTAUS: Kiitos koskettavasta viestistäsi. Olet pohtinut elämääsi, ajattelu- ja tunnemaailmaasi sekä tapaasi olla parisuhteessa. Kuullostaa siltä, että kuvaamasi epävarmuus, itsekriittisyys ja vaatimustaso aiheuttavat kohtuutonta kärsimystä itsellesi ja kapeuttaa elämääsi. Mietit omaa kelpaavuuttasi ja arvoasi suhteessa muihin ihmisiin. Vastakysymykseni kuuluvat: Miksi et kelpaisi? Miksi et olisi rakkauden arvoinen? Mitä pitäisi tapahtua, että voisit katsoa itseäsi hyväksyvämmin ja lempeämmin silmin?

Pohdit omaa isäsuhdettasi ja sen vaikutusta tunteisiisi ja ajatuksiisi. En voi näiden tietojen valossa ottaa kantaa tähän, mutta yleisesti voin sanoa, että kyllä: vanhempien (liiallinen) vaativuus jättää kasvavaan lapseen omat jälkensä ja nämä näkyvät usein myös aikuiselämässä. Silloin aikuisen lapsen haasteena on löytää lempeys ja armollisuus itsestään. Se ei ole helppo tie, mutta mahdollinen. Vaikka isäsi oli etäisempi, oliko kuitenkin niin, että äitisi kykeni välittämään ehdotonta rakkautta sinua kohtaan?

Kirjoitit, että ajattelumalli "en ole riittävän hyvä"on värittänyt elämääsi niin opinnoissa, työssä kuin harrastuksissakin. Olet jopa lopettanut itsellesi rakkaita harrastuksia itsekritiikin takia. Epävarmuutesi puolisona rajoittaa mahdollisuuksiasi nauttia parisuhteesta aiheuttaen ehkä jännitettä välillenne, kun kaipaat jatkuvaa todistelua kumppanisi rakkaudesta. Minulle tulee tästä surullinen ja myötätuntoinen olo. Haluaisin lähettää sinulle sylillisen armollisuutta, toivottavasti tämä edes hieman välittyy tästä kirjeestäni.

Kirjoitat hyvin reflektoivasti ja oivaltavasti itsestäsi. Arvelen, että hyötyisit yksilöpsykoterapeuttisesta kontaktista, johon voisit ohjautua esim. työterveyshuoltosi kautta. Erityisesti mietin kohdallasi kognitiivista psykoterapiaa, jossa pureudutaan pinttyneisiin ajatusmalleihin kuten "en ole riittävän hyvä" ja pyritään purkamaan niitä. Muutos on mahdollinen!

Lempeydellä,
perheneuvoja Kaisa