KYSYMYS: Olen 25v mies ja olen seurustellut 4v puolisoni kanssa. Meillä on yhdessä kaksi lasta 10kk tyttö ja 2v poika. Suhteemme on melkein aina ollut hankala, yhteiset asiat ja tekemiset ovat vähissä varsinkin nykyään. Suhteemme suurin riidan aiheuttaja on ollut läheisyys, rakkauden osoittaminen ja seksi. Viime aikoina asiat kuitenkin ovat kärjistyneet ja rauhaa ei meinaa syntyä. Taustalla suurin tekijä on minun luottamuspula häneen, koska keväällä puolisoni oli risteilyllä virossa ja laivalla illan päätteksi hän oli päätynyt laivalla esiintyneen yhtyeen seuraan. Tästä yö oli jatkunut bändin jäsenen hyttiin, jossa he olivat keskutelleet moninaisista asioista. Jostain syystä hän ei kuitenkaan ollut enää palannut omaan hyttiin vaan jäi yöksi tämän tuntemattoman miehen luokse. Tuntuu että en pääse asiasta yli vaan tunnen itseni välillä jopa vainoharhaiseksi ja todella uupuneeksi asian edessä. Mitä keinoja tälläisessä asiassa on?
Haluan jatkaa perheenä puolisoni kanssa, mutta en tiedä miten se on mahdollista. Tämä vuosi on muutenkin ollut meille raskas tyttäremme sairaus on vaatinut paljon aikaa ja varsinkin puolisoni on ollut myös tämän vuoksi etäinen. Puolisoni mielestä en olisi saanut loukkaantua laivalla tapahtuneesta koska mitään ei tapahtunut. Minusta taas tuntuu siltä kuin minua olisi petetty. Miten voisimme yrittää jatkaa tähän asti olemme yrittäneet pärjätä yksin olisko mahdollisesti pariterapiasta apua, molemmat kuitenkin haluavat olla yhdessä.
Ps. Saanko tuntea laivalla tapahtuneesta asiasta suuttumusta/pettymystä? Välillä jo mietin, että onko minun päässä vika koska asia vaivaa minua päivittäin.
Pete
VASTAUS: Hyvä Pete, kiitos meilistäsi. Kerroit, että parisuhteessanne on aina ollut hankaluuksia ja eniten riitelette läheisyydestä, rakkauden osoittamista ja seksistä. Onkohan niin, että teillä on ainakin jossakin määrin erilaiset tarpeet ja ehkä käsityksetkin näistä edellä mainituista asioista? Erilaisuus voi olla parisuhteen rikkaus, jos molemmat hyväksyvät ja kunnioittavat toistensa erilaisuutta ja ovat valmiita tietynlaisiin kompromisseihin. Toisaalta tarve läheisyyteen ja etäisyyteen vaihtelee samallakin ihmisellä eri aikoina. Joskus käy niin, että samalla kun toisella olisi tarve suurempaan läheisyyteen, niin toinen tarvitsee enemmän omaa tilaa. Toisessa kohtaa elämää asetelma saattaa kääntyä toisin päin. Parisuhde on haastava, mutta antoisa laji ;)
Te elätte nyt haasteellista aikaa kahden pienen lapsen kanssa. Pienen tyttärenne sairaus kuormittaa teitä. Onkohan teillä tukiverkostoa käytössä eli saatteko esimerkiksi lastenhoitoapua ja mahdollisuutta välillä hengähtää aikuisten kesken? Jos näin ei ole, suosittelen teitä kääntymään lastenneuvolanne puoleen ja tiedustelemaan alueenne tukipalvelumahdollisuuksia.
Mitä parisuhteeseenne tulee, niin olet ymmärrettävästi loukkaantunut ja pettynyt. Luottamustasi on koeteltu eikä puolisosi kuullosta kuvauksesi perusteella ottavan oikein vastuuta asiasta. Sinänsä myönteistä on, että hän on rehellisesti kertonut laivareissunsa tapahtumista. Minkälaiset pelisäännöt teillä on vastakkaiseen sukupuoleen tutustumisesta? Olisiko puolisollesi ok, jos sinä kertoisit hänelle vastaavanlaisen tapahtumasta, jossa olisit viettänyt aikaa vieraan naisen hytissä? Kirjoitit, ettei puolisosi ymmärrä loukkaantumistasi, koska hänen näkökulmastaan mitään (erityistä) ei laivalla tapahtunut. Sinulla on kuitenkin täysi oikeus omiin tunteisiisi.
Tämä luottamustasi rikkonut asia olisi hyvä saada keskusteltua ja selviteltyä, jotta voisitte jättää sen ajastaan taakse ja jatkaa eteenpäin. Luottamus voi palautua ajan myötä, jos molemmat sitoutuvat sen uudelleenrakentamiseen. Kysyit, olisiko pariterapiasta apua. Suosittelen sitä lämpimästi! Kirkon perheneuvonta tarjoaa maksutonta ja luottamuksellista keskusteluapua tällaisissa(kin) tilanteissa. Pariterapiapalveluita löytyy myös yksityispuolelta.
KYSYMYS: En tiedä oonko nyt oikealla sivulla kysymyksieni kanssa? Oon kohta 50v ja nainen, takana liitto joka on nyt sit loppusuoralla. Oon hakenut eroa itse Mieheni siitä tietämättä. Ehkä oon toiminut väärin? Suhteemme on ollu enemmän äiti-poika suhdetta, oon holhonnut miestäni. Hän elää niinkuin poikamies. Nyt noin 6kk oon asunut erillään. Ja välillä koen mahtavaa vapautusta ja toisinaan mieletöntä tyhjyyttä. Mieheni uskoo että palaan vielä hänen tykö. Oon ollut aika alistavassa suhteessa ja nyt sit yritän seistä omilla jaloillani. Mietin, että pitäisikö mun mainita hakeeni eroa vai annanko tulla yllätyksenä. Oon aika tyhjä.
VASTAUS: Olet isojen kysymysten äärellä. Kuvaamasi ristiriitaiset tunteet kuuluvat eroprosessiin. En tiedä tarkemmin liittonne kestosta ja vaiheista, mutta ehkäpä olet työstänyt erokysymyksiä jo pidempään. Huolimatta asumuserosta, lopullinen eropäätös saattaa kuitenkin tulla miehellesi yllätyksenä. Jotenkin ajattelen, että olisi reilua kertoa eroaikeista miehelle sopivan hetken tullen. Lisäksi ammatillinen keskusteluapu voisi auttaa teitä molempia tulevaisuutta ajatellen, jatkuu se sitten yhdessä tai erikseen. Kirkon perheneuvonta tarjoaa maksutonta ja luottamuksellista keskusteluapua mm. erokysymyksissä.
KYSYMYS: Olen 28-vuotias nainen, joka viettää häitään kahden kuukauden päästä. Nyt minua kuitenkin vaivaavat tuntemukset, jotka toisinaan saavat minut hätääntymään tulevasta avioliiton solmimisesta. Minulla on elämässäni hieno, ymmärtävä, uskollinen, hellä, hauska, huomioiva, rakastava ja hyvin sitoutunut mies. Meillä on hyvä suhde, jossa on rakkautta, hellyyttä, kiintymystä. Olemme olleet yhdessä monta vuotta. Meillä on välillä riitaisampia kausia, mutta saamme riidat aina yhdessä sovittua, ja ne ovat mielestäni normaaleja, kaikkiin suhteisiin kuuluvia erimielisyyksiä. Pitkin suhdetta olen kuitenkin välillä pohtinut, onko tämä ihminen oikea minulle, sovimmeko parhaalla mahdollisella tavalla yhteen. Sitten puolestani taas koen onnea ja rakkautta siitä, että olen löytänyt näin hienon ihmisen elämääni, jonka kanssa on hyvä olla. Eroaminen on tuntunut kauhealta ajatukselta. Miksi päästäisin tällaisen rakkauden elämästäni? Miksi kuitenkin ajoittain ahdistun?
Nyt ennen häitä saatan esimerkiksi aamulla herätessäni tuntea jonkinlaista ahdistusta tulevasta valinnasta. Onko tämä tie oikea? Olenko valitsemassasi juuri sitä ihmistä, joko on minulle oikea, ja kenelle minä olen oikea. Näiden yhteisten vuosien aikana olen jo nähnyt, kuinka olemme selvinneet vaikeammistakin vaiheista ja kuinka mieheni on sitoutunut panostamaan suhteeseemme ja uskoo siihen. Itse ajattelen myös niin, että kun päätän sitoutua, haluan tehdä tulevaisuudessakin kaikkeni sen eteen, että tämä liitto kestää.
Eniten minua ahdistaa tämä tunnekokemus, joka minut ajoittain valtaa. Olen yrittänyt löytää syitä siihen, miksi tunnen näin. Joskus olen yhdistänyt sen joihinkin mieheni "huonoihin" puoliin, tai joihinkin asioihin, missä ajatuksemme eivät ole kohdanneet. Tässä ajassa on kyllä jo hyvin tietoinen myös niistä toisen vähemmän ihanista piirteistä. Näitä asioita pohtiessani olen kuitenkin aina jälkeenpäi!n kokenut, etteivät asiat ole niin merkityksellisiä yhteiselämän kannalta, että niistä kannattaisi ahdistua, lähinnä ne ovat olleet makuasioita tai käytännönjuttuja. Koen, että arvomaailmamme on hyvin samankaltainen, haluamme samoja asioita ja pystymme puhumaan kaikesta. Olemme monenlta tapaa samanlaisia, mutta joissain asioissa myös hyvin erilaisia. Monelta osin erilaisuus täydentää suhdettamme, toisinaan toisen erilaiset tavat ja piirteet kyllä ärsyttävät ja suorastaan raivostuttavat. Suhteessamme ei mielestäni ole kuitenkaan mitään varsinaisesti pielessä, tai ainakaan en ole löytänyt varsinaisia ongelmakohtia. Ongelma on tämä oma epävarmuuteni, joka syö onnellisuutta. En kirjoita siksi, että vielä aikoisin perua hääni, mutta minua pelottaa, että nämä tuntemukset häiritsevät ajoittain avioliitossakin.
Joskus huomaan tulevani kateelliseksi, jos kuulen tarinoita, joissa ihmiset kertovat heti tienneensä: "Tässä se oikea on" tai "En ole koskaan kyseenalaistanut parisuhdettamme". Kai olen ajatellut, että haluan itse tuollaisen tunnekokemuksen, täyden varmuuden, ja olen jotenkin pettynyt siihen, etten ole kokenut jatkuvaa varmuutta suhteesta. Olen myös pohtinut, onko minulla epärealistiset ajatukset rakkauden täydellisyydestä. Minun on muutenkin vaikeaa tehdä elämässäni valintoja. Olen itse niistä vastuussa, ja siksi minua saattaa ahdistaa, valitsenko itselleni parhaan ratkaisun.
Meidän tarinamme alkoi niin, että olimme ensin kumpikin suhteissa tahoillamme, mutta havaitsin nykyisen mieheni kuitenkin heti mielenkiintoiseksi tyypiksi ja myöhemmin ystävystyin hänen kanssaan. Kun olimme molemmat sinkkuja, huomasin, kuinka hakeuduin koko ajan hänen seuraansa ja minun oli hyvä olla hänen kanssaan, huomasin olevani ihastunut. Hassua kyllä, yhteiset ystävämme kertoivat, että ihastus oli ollut muille selvä jo pitkään. Minulla kesti pitkään myöntää itselleni, että olin ihastunut, sillä uskoin, että meillä oli liian erilaiset taustat, jotta meistä voisi tulla mitään.
Tutustuttuamme havaitsin, että luuloni oli väärä, löysimme yhteisen aallonpituuden. Alusta lähtien olisin kuitenkin halunnut olla vielä varmempi, ettei yhdessäoloa olisi tarvinnut edes miettiä, sen olisi vaan tiennyt, että tässä tämä on. En tiedä saako tästä sekavasta kirjoituksesta mitään selkoa tai onko tässä mitään, mutta ehkä ulkopuolinen ihminen osaisi tarjota uutta näkökulmaa tähän epävarmuus asiaan.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Tuntuu aika hankalalle vastata sinulle, kun, aivan kuten itse sanot, liittonne tuntuu olevan hyvissä kantimissa eikä selkeitä rasitteita sen puolesta avioliitollenne näyttäisi olevan tai et niistä ainakaan kerro. Silti sinua joskus vaivaa epävarmuus valintasi oikeellisuudesta tai siitä onko hän sinulle "se oikea" tai toisin päin. Kadehdit ihmisiä, jotka eivät tunne epävarmuutta.
Elämässä on vain yksi asia varmaa: muutos. Kaikki muuttuu kaiken aikaa ja loputtomasti. Eikä kukaan näe tulevaisuuteen. Varmuutta on vain siitä, että näillä ehdoilla tässä tilanteessa tämä päätökseni näyttää hyvälle/oikealle. Seuraavassa tuokiossa, uusien asioiden valossa, voi joutua tekemään uudenlaisen päätöksen. Se ettei tunne epäilystä, voi kertoa siitä, että kieltää epäilyn mahdollisuuden tai siitä, että speksit ovat pysyneet pitkään jokseenkin samanlaisina. Sitä ei voi luvata, että aina kaikissa olosuhteissa sama päätös ikuisesti olisi oikein.
Avioliitto tai intiimisuhde ylipäätään on myös tahdon asia. Jokaisessa parisuhteessa parametrit muuttuvat välillä yhteiselämän kannalta haitalliseen suuntaan, silloin kysytään tahtoa. Tahtoa ja uskoa tarvitaan silloin, kun asiat menevät huonoon suuntaan ja kurssia on yhdessä reivattava parempaan suuntaan. Jos ongelmat pystytään ratkomaan yhdessä molempia tyydyttävällä tavalla, suhde on kehittynyt. Jos hyvistäkään yrityksistä huolimatta vaikeudet eivät poistu jää jäljelle kysymys onko suhteessamme muuten vielä jäljellä riittävät eväät tai perusteet liiton jatkumiselle. Mikäli ei ole, voi olla aika surra mennyt ja siirtyä eteenpäin.
Voitko tyytyä tähän epävarmuuteen? Voitko nauttia elämästä, vaikka se on epätäydellistä? Voitko iloita valinnoistasi, vaikka niihin liittyy riskejä ja epäonnistumisen mahdollisuus? Miten ylipäänsä suhtaudut elämääsi? Asetatko itsellesi ja tekemisellesi paljon vaatimuksia ja onnistumisen pakkoa? Kelpaatko sinä ja sinun elämäsi ja valintasi sellaisenaan? Oletko okei, vaikka mokaisit tai epäonnistuisit? Elääkö sinussa vaatija vai armahtaja itseäsi kohtaan? Ja onko vierelläsi tukijoita vai syyttäjiä?
Puhuit viestissäsi, että sinun on vaikea tehdä elämässäsi valintoja. Sinua ahdistaa epäilykset siitä, oletko tehnyt parhaat valinnat. Tästä minulle tulee mieleen ajatus itseluottamuksesta ja rakkaudesta itseä kohtaan. Mietin voitko tässä vajavaisessa elämässä puutteellisena itsenäsi hyväksyä sen, että olet tehnyt kussakin hetkessä parhaan sinulle siinä hetkessä mahdollisen (ei täydellisen) valinnan? Voitko elää myös sen asian kanssa, että joskus myöhemmin arvioituna, uuden tiedon ja kokemuksen valossa jokin ratkaisu voi näyttäytyä epäonnistuneena? Onko sinulla lupa epäonnistua?
Joskus käy niin, että jo valintaa tehdessä arvelee, että valinta ei ole kovin hyvä. Mutta ehkä se on siinä hetkessä paras mahdollinen. Sellaisessa epäonnisessa tilanteessa voi syyttää itseään tyhmyydestään/huonoudestaan, kun ei kykene valitsemaan paremmin. Toisaalta voi myös katsoa itseään armollisesti ja hyväksyen: valitettavasti juuri nyt minulla ei ole resursseja valita paremmin, mutta yritän voittaa esteet onnistuneempien valintojen tieltä. Kolmantena vaihtoehtona hahmotan sen, että valinta onkin aivan hyvä, mutta ei voi tyytyä hyvään, vaan tavoittelee täydellistä. Neljäs vaihtoehto on jähmettyä ja pysähtyä paikoilleen ja pidättäytyä valintojen tekemisestä. Silloin kun se on aikalisän ottamista miettimiselle, se on hyvä, mutta kun se on pelon aiheuttamaa jäätymistä, siitä tule este elämälle. Jos sinun tapauksessasi olisi kysymys itsensä tuomitsemisesta, pelosta tai siitä, että on vaikea hyväksyä keskeneräisyyttä, lienee aika tehdä asialle jotakin. Itsensä hyväksymisen oppiminen ei käy sormia napsauttamalla ja joskus siihen tarvitsee ammattilaisten tukea.
Toivon, että mietteistäni oli sinulle jotakin hyötyä, mutta on myös mahdollista, että ymmärsin viestisi aivan väärin. Arvioi itse mikä tekstissäni oli sinulle hyödyllistä. Kaikkea hyvää sinulle toivottaen
KYSYMYS: Miehen mielestä hän saa liian vähän seksiä ja hän miellyttää vain minua ja minä en koskaan häntä. Meillä on lapsia ja kumpikin käydään töissä. Minä vuorotöissä ja mies päivätöissä joka on ruumiillisesti väsyttävää. Kun ollaan kotona, teen kaikki kotityöt yksin. Mies on joko tallissa, tietokoneella tai kännykkä kädessä. Sitten kun aletaan nukkumaan niin minulla pitäisi jaksaa miellyttää häntä. Minä en jaksa tätä kuviota. Tämä ongelma on ollut aina ja ollaan keskusteltukin mutta saan kuulla et käytän aseena noita kotitöitä.
VASTAUS: Kuvaat perheenne kiireistä arkea. Lapset luonnollisesti vievät kahdenkeskistä aikaanne. Käytte työssä osittain eri aikoina ja kotonakin teette eri asioita: kun sinä teet kotitöitä, miehelläsi on muuta puuhaa. Ei ihme, että kun ensimmäinen yhteinen hetki päivästä myöhään illalla koittaa, te haluatte eri asioita. Miehesi haluaa sinua ja sinä haluaisit vain levätä hänen lähellään.
Kerrot, että olette keskustelleet asiasta. Kuvauksesi perusteella vaikuttaa siltä, että keskustelu ajautuu umpikujaan, syyttelemiseen ja puolustautumiseen. Siitä seuraa, että päädytte olemaan entistä kauempana toisistanne, vaikka molemmat pohjimmiltaan kaipaisivat toisen läheisyyttä ja lämpöä.
Ymmärrettävästi olet väsynyt tilanteeseenne. Miten pääsisitte ulos tästä turhauttavasta umpikujasta? Olisiko mahdollista, että järjestäisitte kahdenkeskisen illan tai viikonlopun, jonka aikana voisitte häiriintymättä puhua toisillenne näistä asioista? Siitä, miten läheisyyttä ja lämpöä voisi olla välillänne pitkin päivää, ei ainoastaan rättiväsyneenä illalla sängyssä. Puhukaa seksistä, mutta ei syytellen ja puolustellen, vaan siitä, mitä se kummallekin merkitsee, mitä toiselta kaipaa ja odottaa. Sopikaa myös siitä, miten järjestätte kahdenkeskistä aikaa, että voitte välillä rauhassa keskittyä toisiinne.
Jos tuntuu, että keskustelu kahden kesken ei suju, etsikää rohkeasti apua. Voitte ottaa yhteyttä paikkakuntanne perhepalveluihin, yksityisiin pariterapeutteihin tai lähimpään kirkon ylläpitämään perheasiain neuvottelukeskukseen. Ammattilaisen kanssa keskustelu avaa usein suhteen solmuja ja auttaa ulos umpikujasta.
Teillä on oikeus onneen. Sen eteen kannattaa tehdä yhdessä töitä. Toivotan teille hyvää matkaa kohti toimivampaa suhdetta.
KYSYMYS: Olemme nyt olleet avioliitossa 7 vuotta ja yhteensä seurustelleet reilut kymmenen vuotta. Perheeseemme kuuluu pari pientä lasta. Toisen lapsen odotuksen aikana tuntui, että kaikki alkoi muuttumaan. Vaimo koki raskauden jälkeistä masennusta, öitä valvottiin nuoremman kanssa puolisentoista vuotta ja parisuhde oli ymmärrettävästi kovilla. Varsinkin tuon masennuksen aikana hoidin niin taloudellisen puolen kuin suurimman osan ns. kotitöistä. (en edes tiedä miten olen siitä selvinnyt ja arvostus niitä yksinhuoltajia kohtaan jotka selviävät arjesta onkin noussut todella paljon).
Nyt kun olemme kaikista vaikeimmista hetkistä päässeet yli niin vaimoni haluaisi yrittää kolmatta lasta. Minua henkilökohtaisesti pelottaa ajatus, sillä en usko itse selviäväni siitä ajasta, olettaen että se olisi edes lähelle yhtä raskas kuin edellinen. Itseäni pelottaa se, että jossakin vaiheessa oma jaksaminen loppuu ja "menetän" perheen, jota rakastan.
Samaan aikaan kun olemme yhdessä tuumin sopineet että yrittäisimme kolmatta lasta, joskus tulevaisuudessa kun olisin siihen valmis niin huomaan vaimoni muuttuvan jatkuvasti epävarmemmaksi. Epävarmuus näkyy itsetunnon heikentymisenä, hellyyden osoitusten puuttumisena sekä ennenkaikkea siltä että olemme enemmän lastemme vanhempia kuin toisillemme mies ja nainen. Harrastamme seksiä, mutta vain ja ainostaan silloin kun minä teen aloitteen, osoitamme hellyyttä toisillemme kun minä teen aloitteen.
Tiedän että ongelmat joita koemme tällä hetkellä ovat pieniä, varsinkin kun on vierestä seurannut useammankin avioliiton menneen karille väkivaltaisuuden tai pettämisen johdosta. Jotenkin kuitenkin tunnen että jotain minun on tehtävä nyt kun kaikki on vielä mahdollista ja olkoon tämä viesti ensimmäinen :)
VASTAUS: Onnittelen sinua siitä, että otit tämän askeleen hakeaksesi apua parisuhteenne ja perheenne hyväksi! Elätte pikkulapsiperheen haastavia vuosia, jossa vauvavaihe on tällä hetkellä takana. Kerrot, että toisen lapsen synnyttyä vaimosi masentui ja jouduit kantamaan vastuun perheen taloudesta ja pitkälti kodistakin. Koit sen raskaaksi ja nyt vaimon puheet uudesta vauvasta ymmärrettävästi pelottavat. Mitä apua vaimosi sai masennukseen; onko hän toipunut siitä ja onko vaarana, että masennus uusiutuu uuden vauvan myötä? Voihan olla, että tilanne olisi tällä hetkellä toinen.
Olette sopineet, että uuden vauvan aika on kun sinä olet siihen valmis. Nyt koet, että vaimosi on alkanut etääntyä sinusta. Vaikuttaa siltä, että välillänne on paljon sanoittamatonta. Onko teistä tullut liian varovaisia, ettette vain rasittaisi toisianne omilla huolillanne? Olet vaistonnut, että vaimosi kokee itsensä epävarmaksi ja hänen itsetuntonsa heikkenee. Oletko tarkistanut, kokeeko hän itse samalla tavalla? Ajatteleeko hän kenties, että koska et halua lasta, et halua häntäkään? Miksi vaimosi haluaa kolmatta lasta: mitä hän toivoo ja odottaa lapsen myötä? Oletko sinä puolestasi kertonut vaimollesi siitä, miksi ajatus vauvasta pelottaa sinua – että pelkäät oman jaksamisesi loppuvan? Oletteko yhdessä jakaneet ajatuksia siitä, mitä toivotte parisuhteeltanne ja perhe-elämältä; millaista elämänne olisi tilanteen säilyessä tällaisena ja miten se muuttuisi uuden perheenjäsenen myötä?
Kerrot, että et haluaisi menettää perhettä, jota rakastat. Ulkopuolinen näkökulma usein auttaa tilanteissa, joissa solmut eivät kahden kesken ota auetakseen. Tarvittaessa voitte ottaa yhteyttä paikkakuntanne perhepalveluihin, yksityisiin pariterapeutteihin tai lähimpään kirkon ylläpitämään perheasiain neuvottelukeskukseen.
Nyt kannattaa jatkaa tästä ensiaskeleesta eteenpäin kohti yhdessä jaettua tulevaisuutta. Toivotan teille rohkeutta matkaan!
KYSYMYS: Olen 24-vuotias nainen ja seurustellut avopuolisoni kanssa nyt 6 vuotta. Puolitoista vuotta sitten hän jäi kiinni yhden illan suhteesta. Saman vuoden lopulla sairas isäni kuoli, tuli hautajaiset, paperityöt, kävin koulussa ja toteutin laajaa ja vaativaa projektia. Puolen vuoden ajan elämä oli pelkkää selviytymistä; koulusta kotiin, sänkyyn turvaan ja jotakin sarjaa eetteriin, jotta saisi ajatukset muualle. Aamulla ylösnoustessa ensimmäinen ajatus oli elämän lopettaminen siihen paikkaan. Minulla on taustalla ennestään masennusta ja viiltelyä.
Pettämisen käsittely jäi puolitiehen koska minulla ei ollut voimia ja puoliso halusi vain unohtaa. Minäkin halusin ja haluaisin yhä unohtaa, mutten pysty. Tiedän että kertoessaan pettämisestään hän on valehdellut minulle ja jättänyt paljon kertomatta, ajasta, paikasta, paikalla olleista ihmisistä, jotka myös tietävät tapahtuneen. Tämä kalvaa minua. Tiedän hänen myös pitäneen yhteyttä muihin naisiin, "ystäviin", joita minä en koskaan tavannut. Nyt hän on nämä yhteydenpidot lopettanut (toivottavasti) ja muutoinkin vakuuttaa olevansa muuttunut.
Minä en vain saa luottamusta takaisin. Haluaisin ajatella perheen perustamista, häitä ja lapsiakin joskus, mutta nyt nuo kaikki ajatukset satuttavat ja tekevät minut vihaiseksi. Miten voin kuvitella rakentavani tulevaisuutta ihmisen kanssa, joka hallinnoi elämän kriisitilanteita syrjähypyllä? Miehen, johon en saa haluamaani keskusteluyhteyttä, vaikka olen yrittänyt. Paljon hän on muuttunut kuuden vuoden kuluessa, mutten tiedä onko se tarpeeksi. Tuntuu, että mies on syrjähypyllään vienyt minulta kokonaan uskon itseeni, tulevaisuuteen ja rakkauteen.
Miksi sitten valitan vielä? Arki sujuu hyvin ja tasapainoisesti. Olen panostanut suhteeseen paljon, alusta asti olen ajatellut että selvitän kaikki karikot, kunnes joudun nostamaan käteni ylös ja sanomaan, etten enää osaa. Mieheni on kiltti ja hellä, uskon hänen aidosti välittävän minusta. Tahtoisin sanoa että rakastan häntä, mutta en enää tiedä onko se sittenkin vain syvää kiintymystä ja tottumusta. En koskaan ole ollut kenenkään toisen kanssa, en rakastu tai luota helposti ja tämä kriisi on vetänyt minut vain entistä pahemmin lukkoon. En päästä ketään lähelle enää sitäkään vähää. Itsetuntoni on täysin mennyt ja kaikkien kriisien mukanaan tuoman stressin takia en ole jaksanut hoitaa ystävyyssuhteitani, joten ystäviä ei oikeastaan ole.
Kai päällimmäinen kysymys minulla on, mitä teen? Kannattaako minun enää kaivaa mennyttä pettämistä uudelleen käsittelyyn, vai onko nyt aika sanoa, että täytyy erota? En haluaisi erota, mutta… Voiko jossain olla joku parempi? Ja miten voin avata itseäni uusille ihmisille, jotta löytäisin uskoa siihen, että minuakin voi joku aidosti rakastaa? Miten voisin antaa mahdollisuuden uudelle rakkaudelle, kun en halua antaa vanhankaan enää palata? Voinko päästä eteenpäin, jos saan pettämisen täydellisesti käsiteltyä, vai tuoko se vain uutta tuskaa mukanaan, kun puoliso myöntää valheensa?
Mistä löydän tukea, kun tunnen olevani niin yksin?
[i]Varjo, 24
VASTAUS:[/i] Hyvä ystävä, kirjeestäsi välittyi hyvin tämänhetkinen yksinäisyytesi, turvattomuutesi ja epätietoisuutesi siitä miten lähteä ratkaisemaan kertomiasi asioita. Olet jo aloittanut matkan kirjoittamalla niitä kirjeeseesi.
Kirjoittaminen on usein hyvä tapa alkaa jäsentämään elämäänsä.
Kerrot, että puolitoista vuotta sitten sait tietää avopuolisosi yhden illan suhteesta. Asian käsitteleminen jäi kesken. Sen jälkeen isäsi kuoli ja jouduit selviytymään voimiesi äärirajoilla. Tuolloin ajatuksissasi oli jopa elämäsi lopettaminen. Nyt, kun noista tapahtumista on kulunut jonkin verran aikaa, olet alkanut tarkastelemaan tapahtuneita. Luen kirjeestäsi myös, että tämä tapahtuneiden ja sen miettiminen mitä oikein haluaa ja tarvitsee, liittyy myös siihen, että suuntaat katseesi tulevaisuuteen, siihen, millaista elämää sinä haluaisit elää ja kenen kanssa.
On erittäin tärkeä kysymys pohtia sitä, että onko nykyisessä parisuhteessasi sellaiset perusteet, joiden varaan voisit rakentaa tulevaisuuttasi, perustaa perheen, saada lapsia. Monet ihmiset alkavat tarkastella parisuhdettaan tarkemmin kun nämä teemat alkavat tulla ajankohtaisemmiksi. Tällöin myös yleensä nousee tärkeäksi kriteeriksi turvallisuus. Kerrot kirjeessäsi myös, että olette olleet yhdessä 6 vuotta. Olet siis ollut vasta 18-vuotias yhteen mennessänne. Kerrot myös että avopuolisosi on ensimmäinen suhteesi.
Voisiko olla niin, että tapahtuneet asiat ovat sysänneet sinussa liikkeelle laajemminkin jonkinlaisen itsenäistymisprosessin. Vaikka tällaiset prosessit aiheuttavatkin usein hämmennystä ja jopa kaaosta ihmisen mieleen niin ne ovat kuitenkin usein tärkeitä vaiheita ihmisen elämässä. Niissä ihminen ikään kuin uudelleen kalibroi itsensä seuraaviin elämänvaiheisiin. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna epätietoisuus ja kaaos eivät välttämättä ole huonoja asioita.
Mutta yksinäisyys taas on huono asia. Se lisää usein kelpaamattomuuden tunteita ja vaikuttaa kielteisesti minäkuvaamme. Yksinäisyyden tunne aktivoi aivoissamme samoja kohtia kuin fyysinen kipu. Yksinäisyys tekee meidät huonolla tavalla riippuvaisiksi ja altistaa meitä sille, että emme pysty pitämään hyvällä tavalla kiinni omista rajoistamme. On tärkeää, että ympärillämme on muita ihmisiä ja että elämämme ei ole vain yhden ihmisen varassa. Se on hyväksi sekä ihmiselle itselleen että parisuhteelle. Jos meillä ei ole kumppanimme lisäksi muita ihmissuhteita on vaara, että parisuhteesta tulee liian tiivis. Tämä saattaa joskus altistaa myös uskottomuudelle. Uskottomuuden avulla yritetään tuoda ilmaa suhteeseen. Ilmaahan siinä tulee mutta valitettavasti ei kovin hyvänlaatuista. Ihmiset ympärillämme auttavat meitä myös peilaamaan itseämme eri kulmista. Yhden ihmissuhteen kautta näemme helposti liian yksipuolisen kuvan itsestämme, puhumattakaan siitä, että olemme ihan yksin.
Kerrot, että et saa haluamaasi keskusteluyhteyttä mieheesi. Koet, että pettämiseen liittyvät asiat ovat yhä epäselviä ja niihin liittyy mahdollisesti vielä valehtelua. Tästä näkökulmasta on hyvin ymmärrettävää, että et pysty jättämään asiaa taakse, unohtamaan. Käsittelemättömät pettymykset jäävät helposti vaikuttamaan parisuhteen taustalle ja saattavat myös aktivoitua myöhemmissä elämäntilanteissa uudelleen. Mikäli päädytte jatkamaan yhdessä, on tärkeää, että kyseiseen vaiheeseen liittyvät asiat tulevat jollain tapaa yhdessä puhutuiksi.
Jäin kovasti miettimään kirjeesi lopussa esittämiäsi hyviä kysymyksiä. Kannattaako kaivaa mennyttä pettämistä esille? Olisiko parempi sanoa, että erotaan? Miten voin avata itseäni uusille ihmisille ja mahdollisesti uudelle rakkaudelle? Mistä löydän tukea kun tunnen olevani niin yksin?
Suosittelen sinulle lämpimästi, että lähdet hakemaan itsellesi ulkopuolista tukea. Esimerkiksi kirkon perheneuvonta voisi olla tällainen paikka. Ikäsi puolesta saatat päästä myös johonkin nuorille suunnattuun hoitotahoon, erityisesti jos olet opiskelija. Etsi netistä paikkakuntasi tukea tarjoavia palveluja. Kerrot, että taustaasi liittyy myös masennusta ja viiltelyä. Ovatko tähän liittyvät asiat jääneet myös käsittelemättä?
Avun etsiminen saattaa aluksi olla vaivalloista, mutta kun oikea paikka löytyy, sieltä sinun on mahdollista saada tukea jonka avulla löydät itse omia vastauksia noihin esittämiisi kysymyksiin. Sinä osaat kuvata ja eritellä asioita hyvin joten sen perusteella voisin ennustaa, että sinulla on hyvät mahdollisuudet löytää kadottamaasi uskoa itseesi, tulevaisuuteen ja rakkauteen.
KYSYMYS: Olen pyörinyt erään miehen kanssa vuoden. Tutustuin aivan uuteen kaveriporukkaan, johon kyseinen mies kuuluu. Alussa olimme epävarmoja toistemme tunteista, mutta kuukausien myötä asiat selkeytyivät. Ystävystyin kuitenkin alussa myös mieheni kavereiden kanssa, erityisesti yhden niistä. Juttelimme ja näimme paljon, kuitenkin vain kaveripohjalta. Olemme mieheni kanssa tästä asiasta monesti riidelleet ja asiat ovat myös useampaan otteeseen kärjistyneet; mieheni epäilee, että minulla on ollut tunteita kyseistä kaveria kohtaan, vaikkei koskaan niin ole ollutkaan.
Juttelin myös kyseisen kaverin kanssa Facebookissa normaaliin tapaan, niin kuin monen muunkin, mutta asia tuli ilmi vasta lähiaikoina kokonaisuudessaan. Mieheni oli olettanut yhteydenpidon loppuneen ja minä oletin, että mieheni tietää minun jutelleen edelleen hänen ja muiden kanssaan. Olen myös ollut matkan varrella epärehellinen ja asiat eivät ole aina selvinneet tarpeeksi hyvin ja nopeasti minun osaltani, mikä vaikeuttaa tilannetta. Fyysisesti en ole häntä koskaan pettänyt, eikä se ole käynyt mielessäkään. Suhteeltamme on kuitenkin pudonnut pohja; luottamus ja rehellisyys on mennyt.
Minä haluaisin jatkaa ja yrittää korjata suhteemme, koska mieheni on aivan erilainen kuin muut aiempani ja hänen kanssaan haluaisin elämäni viettää. Kaikki on kuitenkin alusta lähtien mennyt vikasuuntaan, enkä tiedä kuinka saisin kaiken korjattua ja suhteen oikeille raiteille. Molempien voimat tilanteeseen alkaa olla loppu.
Annuliini
VASTAUS: Hyvä Annuliini, kiitos kirjeestäsi. Kerrot, että sekä sinä, että seurustelukumppanisi olette uupuneita luottamuspulan takia. Olet tapaillut kumppanisi kaveria ja viestitellyt FB:ssa. Tilanteen tekee hankalaksi se, että olet valehdellut ja kun totuus on tullut ilmi, miehesi on ollut entistä vaikeampi luottaa sinuun.
Kerrot, että suhteeltanne on pudonnut pohja epäluottamuksen ja epärehellisyyden takia. Sinä haluaisit jatkaa ja korjata suhteen, koska arvostat seurustelukumppaniasi ja hänessä on piirteitä, joita monessa muussa ei ole.
Kirjettäsi lukiessa jää hiukan epäselväksi, haluaako mies jatkaa suhdetta. Ehkä jollain tasolla halauaisi, koska puhut monikkomuodossa, että molempien voimat alkavat loppua tilanteeseen.
Oletko kertonut seurustelukumppanillesi, että olet toiminut ajattelemattomasti. Vaikka kyseessä ei ole ollut seksisuhde, on se loukannut kumppaniasi. Luulen, että sinäkään et hyväksyisi, jos kumppanisi ylläpitäisi läheistä ystävyyssuhdetta ja kontaktia jonkun sinun kaverisi kanssa. Voit kysyä seurustelukumppaniltasi, mikä häntä loukkasi sinun ja hänen ystävänsä kaveruudessa. Mitä hän mahdollisesti pelkäsi. Kuuntele häntä tarkasti. Toivottavasti voit rehellisesti sanoa hänelle, että et ole halunnut aiheuttaa hänelle mielipahaa ja huolta ja ilmaista katuvasi yhteydenpitoa.
Kuulostele samalla itseltäsi, oletko valmis sitoutumaan yhden ihmisen kumppaniksi ja että kaikki muut kaveruus ja ystävyyssuhteet ovat avoimia ja seurustelukumppani saa tietää niistä. Oletko valmis sitoutumaan avoimuuteen ja rehellisyyteen?
Kun luottamusta rakennetaan uudelleen, silloin on oltava jopa liioitellun avoin, että epäilylle ei jää sijaa. Kuulostele, millaista avoimuutta seurustelukumppanisi toivoo. Haluaako hän tietää, kenen kaveri olet FB:ssa? Ovatko postaukset hänen nähtävissään? Haluaako hän tietää ketä tapaat, kenen kanssa viestittelet? Sopivatko hänen asettamansa rajat sinulle? Epäluottamuksella on hintansa ja se sinun on maksettava, jos haluat suhteen jatkuvan. Epäluottamusepisodin jälkeen on aika jolloin yhteydenpito vieraisiin miespuolisiin ei paranna tilannetta. Kun luottamus pääsee vahvistumaan, tilanne alkaa normalisoitua.
Millainen teidän suhteenne muuten on? Viihdyttekö toistenne seurassa? Onko teillä yhteisiä kiinnostuksen kohteita? Ihailetteko ja arvostatteko toisianne? Haluatteko ilahduttaa toisianne? Arvostatteko ja haluatteko samoja asioita? Onko teillä hauskaa yhdessä?
Toivon hartaasti, että saatte selvitettyä sotkuun menneen vyyhtenne. Siinäkin tapauksessa, että tienne eroaisivat, on tärkeää puhua asiat selväksi. Toivon kuitenkin, että voisitte vielä rakentaa luottamuksen pohjan uudelleen ja löytää yhteisen tien, jolla on yhdessä sovitut liikennesäännöt.
KYSYMYS: Voiko eron jälkeen palata yhteen? Vaimoni ja silloin kaksivuotias tyttäremme muutti poisyhteisestä kodistamme tasan kaksi vuotta sitten. Itse eron aiheutin.
Elämä oli liian täynnä työtä, luottamustoimia yms. Vuonna 2011 sairastuin yllättäen 1-tyypin diabetekseen, mikä masensi. Olin poissaoleva, välinpitämätön eikä kommunikaatio toiminut. Ex- vaimoni halusi, että mentäisiin pariterapiaan, mutta kieltäydyin jyrkästi. Mielestäni ei ollut ongelmaa. Loppuvuonna 2012, siis heti eron jälkeen, minun lähimpiä ihmisiä kuoli. Äiti, kaksi setää, kummitäti ja kaksi ystävää. Siis vajaassa puolessa vuodessa. Eikä töissäkään mennyt hyvin. Tuli keskivaikea masennus. Reilu vuosi sitten hakeuduin hoitoon.
Yritin opetella vihaamaan ex-vaimoa. Purin pettymystäni häneen. Välit olivat todella viileät.
Jostain syystä päästiin ex-vaimon kanssa keskusteluyhteyteen viime joulukuussa. Kuin kohtalon oikusta tyttäremme sairastui helmikuun alussa 1-tyypin diabetekseen. Kanssakäynti oli tiivistä ja molempien tunteet heräsivät uudelleen. Meillä oli perheenä todella hauskaa ja nautimme myös ex-vaimon kanssa toistemme seurasta.
Halusin kovasti uutta alkua, mutta hän epäröi. Kaikki tuntui menevän aina vain paremmin, mutta nyt yllättäen hän sanoi, ettei tule mitään. Hän ei uskalla heittäytyä, ettei tule uutta ikävää eroa. Hän ei luota, että olen muuttunut. Minun arvomaailmani on kahden viime vuoden aikana muuttunut totaalisesti, mutta en tiedä millä saisin hänet uskomaan. Millä saisin hänet uudelleen luottamaan? Hän toivoo meidän olevan ystäviä, mutta ei sen enempää. Luovutanko vai yritänkö vielä vakuuttaa? Kovasti toivoisin saada perheeni takaisin. Varsinkin, kun itse tiedän sen hajottaneeni.
Pete, 43 vuotta
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Oletpa todella joutunut kokemaan kovia. Fyysinen sairastuminen, ero, monen läheisen ihmisen kuolema lyhyen ajan sisällä, ongelmia töissä ja masennus. Kaikki tämä muutaman vuoden sisään. Elämä on todella ravistellut sinua.
Hienoa, että osasit hakeutua hoitoon masennusdiagnoosin saatuasi. Se on varmaankin auttanut sinua selvittelemään elämääsi, ajatuksiasi ja tunteitasi. Sitä kautta myös uudenlainen keskusteluyhteys ex-vaimoosi on mahdollistunut.
Eroprosessiin kuuluu usein vihan tunteiden vaihe. Vihan ja kiukun avulla pyritään pääsemään irti vanhasta, jotta pystyttäisiin suuntautumaan kohti uutta. Vihaa tuntee luonnollisesti se, joka on jätetty ja jota on kohdeltu huonosti. Myös eropäätöksen tehnyt osapuoli on monesti vihainen exälleen ja ajattelee ja puhuu hänestä ilkeästi.
Siinä on usein takana syyllisyys omasta toiminnasta ja siitä tuskasta, jota on entiselle kumppanilleen aiheuttanut. Koska syyllisyys ja häpeä ovat ankeita tunteita kantaa, ne naamioituvat helposti vihan valepukuun. Silloin ex-puoliso saa niskaansa kohtuutonta ja ansaitsematonta kiukkua. Toinen asia sitten on, että varmasti jokaisen eron takana on myös ihan todellisia pettymyksiä ja loukkaantumisia, jotka nostattavat negatiivisia tunteita vielä eron jälkeenkin. Arvelisin, että sinun tapauksessasi on kyse näistä molemmista.
Kun toinen entisistä puolisoista, tai molemmat, on vihainen ja ilmaisee sitä, on selvää että välit viilenevät. Teidän tapauksessanne oli onnellista, että siitä huolimatta keskusteluyhteys välillänne löytyi uudestaan. Yhteisen lapsenne kannalta, ja etenkin hänen sairastumisensa takia, tämä on ollut todella upea juttu.
Olet kokenut monenlaisia menetyksiä, joista nyt haluaisit korjata sen, joka ehkä voisi vielä olla mahdollista. Ex-vaimosi on näiden parin vuoden aikana käynyt läpi omia prosessejaan ja pyrkinyt selviytymään erostanne mahdollisimman hyvin. Voin hyvin kuvitella, että lämmennyt yhteys välillänne on ollut hänelle hyvin hämmentävää. Hän on todennäköisesti ollut, ja on ehkä edelleenkin, monenlaisten tunteiden myllerryksessä. Osoittaa vastuullista vanhemmuutta, että hän pyrkii varjelemaan tytärtänne uudelta pettymykseltä, mikäli uusi yhteinen alku ei onnistuisikaan. Osoita, että ymmärrät tämän. Painostaminen ei auta. Parasta olisi, että hän itse näkee sinussa tapahtuneen muutoksen.
Ottaa varmasti aikaa ennen kuin hän voi luottaa sen olevan pysyvää. Älä siis kiirehdi yhteen paluun kanssa. Olkaa rauhassa ystäviä keskenänne ja vanhempia tyttärellenne.
Näytä käytännössä, että olet tosissasi hänen suhteensa. Osoita kaiken tavoin olevasi hänen luottamuksensa arvoinen. Teot ja käytäntö ovat paljon vahvempia kuin sanat ja lupaukset. Anna niiden siis puhua puolestasi. Ystävinä voitte ehkä käydä joskus ulkona yhdessä syömässä tms? Tai vähintään voitte retkeillä yhdessä tyttärenne kanssa.
Neuvoni on, että lakkaa painostamasta häntä parisuhteeseen ja keskity olemaan hyvä isä tyttärellenne ja luotettava ystävä hänelle. Ne ovat reittejä, joita kautta voit sulattaa hänen sydämensä, jos se vielä jotenkin on mahdollista.
Toivon lämpimästi, että voit vielä voittaa puolellesi ex-vaimosi luottamuksen ja rakkauden sekä toivotan kärsivällisyyttä matkallasi sitä tavoitetta kohden.
KYSYMYS: Kahden vuoden suhde päättyi, koska alussa mies ei kertonut mm. olevansa naimisissa. Yritimme jatkaa, puhumattomuus asioista, pidin sisälläni kaiken. Masennus alkoi hiipiä sisimpääni, lamaantuminen, pitkään huonoilla yöunilla, sitten jotain kilahti täysin. En vastannut enää viesteihin ym. Tiedän, että tein väärin. Lähdin matkaan, en etsien uutta vaan hakemaan apua. Kirjoitin kaiken mikä oli suhteessa loukannut minua. Vahva tunne vei eteenpäin, haluan selvittää ja puhua kumppanille, jonka olin jättänyt mitään selittämättä.
Otin yhteyttä n. 2kk jälkeen erostamme. Hän oli rikki, murskana, koska tunteet oli aitoja minua kohtaan. Hänellä oli jo uusi suhde. Putosin polvilleni, liian myöhään lähdin selvittämään syitä. Tapasimme, shokissa olin, hän puhui minä itkin, jotain jäi kesken. Masennus syveni, haen apua terapiasta, lääkkeistä, liikunnasta.
Kirjoitin hänelle ja kerroin kaiken rehellisesti, miksi, mitkä asiat saivat minut putoamaan tähän mustaan kuiluun. Erokirje häneltä. Ystävänä haluaa olla, on sinut itsensä kanssa. Petti kumppaniaan kanssani. Mies lähestyi uudestaan, halusi nähdä, miettii joka päivä minua, tapahtumia. Avoimesti puhuttiin, jotain jäi kesken suhteessamme, rakastamme toisiamme, tunne vahva molemmilla. Hän kantaa syyllisyyttä siitä, ettei ollut rehellinen suhteemme alussa ja myös minun masennuksesta.
Koen, että käytti hyväkseen minun heikkoa tilannettani, halusi omaa syyllisyyden takaa keventää, nähdä, että miten heikossa kunnossa todellisuudessa olen. Omaa oloani tämä vain pahensi, halusi minua, uskoin, että hän oli tosissaan mitä puhui. Pettämällä minua, uutta kumppaniaan, itseään, paljon asioita mitä pitää selvittää... hänellä. Antoi minulle toivoa yhteenpaluusta... eli aikaa pelaa, että näkee ja kulee aika ajoin, vointini kohonneen, selvinneeni tästä traumasta. En ota itse yhteyttä häneen.
Mielestäni tasapainoinen aikuinen mies ei toimi näin. Miten selivätä tästä eteenpäin, elämän tärkeimmästä asiasta, rakkaudesta toiseen, olla avoin, riisuttuna naamio pois.
VASTAUS: Hyvä ystävä, kerrot tutun tarinan rakkaussuhteessa pettymisestä. Tutun sikäli, että et ole ensimmäinen etkä viimeinen joka rakkaussuhteen jälkeen kärsii, yrittää toipua, selvitä eteenpäin ja opetella uudelleen luottamaan. Tarinan tuttuudesta huolimatta jokainen rakkaustarina on myös omanlaisensa, ainutlaatuinen. Rakkaussuhteen aiheuttavat haavat osuvat meillä ihmisillä eri kohtiin, usein myös aukaisten vanhoja haavojamme. Siksi niiden aiheuttamat kärsimykset ja vaikutukset ovat myös yksilöllisiä.
Kuulen kirjeestäsi kärsimyksesi ja se koskettaa. Ja kuulen tulevaisuuteen kurottavan kysymyksesi: "Miten selvitä eteenpäin?"
Kirjeesi lopussa sanot, ymmärtääkseni tästä rakastetustasi, että " mielestäni tasapainoinen, aikuinen mies ei toimi näin." Ajattelen, että aikuisuudessa on osaltaan vastaus myös tuohon kysymykseesi – aikuisuudessa ja ajassa. Sinä olet aikuinen. Pystyt pitämään huolta itsestäsi ja elämäsi ei ole lapsen tavoin muiden ihmisten varassa, vaikka aikuisinakin tarvitsemme lähellemme muita ihmisiä. Aikuisena pystyt seisomaan omilla jaloillasi, kärsimään, suremaan ja niin vähitellen toipumaan. Sureminen ja itkeminen ovat tärkeitä, eteenpäin kuljettavia asioita. Kerrot käyttäneesi kirjoittamista apunasi. Kirjoittaminen on hyvä tapa hahmottaa omia ääriviivojaan ja rakentaa itseään uudelleen. On myös monia muita tapoja: ystävät ja läheiset, lukeminen, musiikki, liikunta, ammattiapu. Ammattiapu on erityisen tärkeää jos tuntuu, ettei aikuisuus minussa meinaa kantaa. Aikuisuus on. mm. sitä, että emme suostu suhteeseen hinnalla millä hyvänsä siksi, että emme pysty olemaan yksin.
"Rauta rautaa hioo. Ihminen hioo ihmistä" sanotaan raamatussa. Niin kipeää kuin rakkaussuhteen haavoista toipuminen onkin, niin rakkaussuhteemme, ne kipeät ja vaikeatkin, tai ehkäpä juuri erityisesti ne, opettavat meille paljon itsestämme ja elämästä. On tärkeää yrittää kuunnella näitä opetuksia. Kirjoittamasi perusteella jäin miettimään sitä, miten hyvin sinä osaat pitää itsestäsi, omista tarpeistasi kiinni ja sanoa toiselle ihmiselle: "Tässä ovat rajani, tätä minä tarvitsen". Se, että pystymme hyvällä tavalla pitämään kiinni omista rajoistamme mahdollistaa sen, että voimme päästää toisen lähellemme ja silti pysyä itsenämme.
Se, että uskaltautuu pettymyksen jälkeen vähitellen luottamaan uuteen ihmiseen vie yleensä aikaa. Sen on hyväkin viedä aikaa. Ylipäätään aika, yksin oleminen suhteiden välillä tekee yleensä hyvää meille. Se mahdollistaa sen, että pysymme ottamaan vastaan uuden ihmisen hänenä itsenään, ei entisen korvaajana tai haavojemme hoitajana.
Kokemamme rakkaudet jättävät meihin jälkiä, jotka muuttavat muotoaan vuosien saatossa. Nuo rakkausjäljet ovat osa meitä.
Toivotan Sinulle hyvää rakkaussuhteesta toipumista!
Perheneuvoja Iiris Koskinen on pahasti mustelmilla. Häntä on taas eilen lyöty. Koskinen ottaa turpaan mielellään, koska se kuuluu hänen harjoittamaansa kamppailulajiin. Ehkä vapaaehtoisen matsin otto vaikuttaa Koskisen käsityksiin väkivallasta. Hän näkee siinä paljon harmaan sävyjä.
”Monet ovat sitä mieltä, että väkivallasta on puhuttava yhden kohdistamana vallankäyttönä toiseen. Tämä tekee vakavasta asiasta ymmärrettävän tai hallittavan, mutta aihe ei tyhjene siihen. Toinen saadaan näyttämään vallankäyttäjältä ja toimijalta ja homma on hoidettu. Sillä metodilla saadaan kyllä ehkä vallankäyttö loppumaan”, Koskinen sanoo.
Väkivalta on kiinnostava ja herkullinen teema
Jyrkän linjan väkivallan tuomitsijat saattavat suuttua seuraavista kommenteista:
”Väkivalta on kiinnostava ja herkullinen teema.”
Koskisen mukaan lähisuhdeväkivallassa on aina kaksi osapuolta. Jos toinen tekee väkivaltaa, on vastapuolella uhri, joka sallii sen.
Kuinka paljon väkivalta tulee esiin työssäsi?
”Riippuu väkivallan määritelmästä. Varmasti joka päivä. On fyysistä, psyykkistä, seksuaalista, taloudellista ja uskonnollista väkivaltaa. Tämä on vasta toiseen kohdistuvaa väkivaltaa. Sitten on paljon itseen kohdistuvaa väkivaltaa. Ihmiset vahingoittavat, pilkkaavat ja solvaavat itseään jatkuvalla syötöllä”, Koskinen sanoo ja jatkaa:
”Meillä näkee taloudellista väkivaltaa. Parilla on esimerkiksi yhteistalous, jossa kumppani tienaa enemmän kuin toinen, mutta molemmat maksavat yhteisistä menoista yhtä paljon. Onko se reilua? Ei. On perheitä, joissa nainen hoitaa lapsia kotona ja mies antaa kuittia vastaan rahaa ruokaan”, Koskinen kuvailee.
Taloudellista väkivaltaa voi perheessä kohdistaa myös mieheen. Monet suomalaisnaiset ansaitsevat miestään paremmin.
Miten väkivalta-ongelma esitetään parineuvonnassa?
”Yleensä sitä ei esitetä, eikä sitä nimetä mitenkään. Mä sen vaan jotenkin poimin sieltä, ja varmaan aika usein en poimi. Väkivalta on yhden asian ilmenemismuoto. Se on tunteiden käsittelyn vaikeuden tai kyvyttömyyden ilmaus. Väkivalta ei ole asia tai jana, jossa olisi selvä epäjatkuvuuskohta, että tämän pisteen jälkeen on väkivaltaa, ja tämän ei”, Koskinen sanoo.
Kuka on väkivaltainen?
”Vaikea sanoa. Tilastojen valossa mies. On myös sellaisia suhteita, joissa vain nainen on väkivaltainen. Oleellinen elementti on pelko. Nainen saattaa monissa tilanteissa lyödä ja läpsiä, mutta mies ei välttämättä tunne pelkoa, eikä mies joudu väkivallan uhan takia valvomaan toimiintaansa. Ei esimerkiksi pelkää mennä nukkumaan. Väkivalta on silti epämiellyttävää, alentavaa ja loukkaavaa, kaikin tavoin surullista toimintaa”, Koskinen painottaa.
”On naisia, jotka ovat niin väkivaltaisia, että mies pelkää - ja syystä. Uhataan esimerkiksi lyödä lasilla naamaan tai lyödä nukkuessa.”
”Sitten on tää henkinen väkivalta. Usein ne kulkevat käsi kädessä. Jos on fyysistä, on myös henkistä väkivaltaa. Ja parisuhteessa niihin liittyy usein kolmas, seksuaalinen väkivalta. En ole tavannut pareja, joissa puoliso A on henkisesti ja puoliso B fyysisesti väkivaltainen. Eli tämä ”muija nalkuttaa ja mä vetäisin sitä turpaan” ei ole koskaan tullut vastaan. Se että puntit olisivat oikeasti tasan ei ole myöskään koskaan tullut vielä vastaan. Jos uhka on se, että mä auon päätäni ja saan kohta turpaani, niin en kauaa auo päätäni”, Koskinen selventää.
”Henkinen väkivalta ei ole sukupuolesta riippuvaista. Sitä on myös homo- ja lesbosuhteissa. Henkinen väkivalta voi olla mykkäkoulua, syyttämistä, moittimista, herjaamista, toisen naurettavaksi tekemistä, halventamista jne.”, Koskinen kuvailee.
Oma kyvyttömyys kohdata tunteita nimetään toisen syyksi.
Miten väkivaltaa selitetään?
”Sellaista selitystä kuulee jatkuvasti, että kun toi toinen on niin ärsyttävä, niin mä vedän sitä turpaan. Oma kyvyttömyys kohdata tunteita nimetään toisen syyksi. Meillä perheneuvonnassa tulee väkivaltaa ilmi harvemmin kuin tilastollisesti pitäisi, eli ihmiset ei kerro”, Koskinen sanoo.
”Tulee se olo, että he (väkivallan tekijät) kokevat itsensä valtavan uhatuiksi, että heidän rajojaan uhataan, lähinnä psyykkisiä rajoja”, Koskinen valottaa.
”Naisiin ja miehiin kohdistuu erilaista väkivaltaa. Miehiä lyödään, naisia kuristetaan ja potkitaan, ja naisten päätä hakataan lattiaan tai seinään. Olen miettinyt syytä naisten kuristamiselle. Ehkä se on jotain ”nyt hiljaa, joudun tämän ihmisen kanssa tekemisiin sellaisten tunteiden kanssa, joita en siedä”?”, miettii Koskinen.
Miten autat?
”Jos mukana on pelkoa, paria ei voi auttaa yhdessä, vaan kumppaneita tavataan erikseen. Saatan ohjata Lyömättömään linjaan tai muihin palveluihin. Heillä on toimivia keinoja väkivallan lopettamiseen. Jos ei ole pelkoa, eli jos ottava osapuoli ei pelkää, on mahdollista tavata myös parina, mutta sellainen on harvinaista. Sellaisia parisuhteita, joissa molemmat mätkivät, on haastavaa hoitaa. Joutuu tarkkaan miettimään missä määrin osapuolten on mahdollista puhua avoimesti. Joskus toinen joutuu pelkäämään sitä, että jos otan tämän asian puheeksi, tuleeko jo hississä turpaan. Joudun siis koko ajan miettimään mitä parille tapahtuu istunnon jälkeen”, Koskinen kertoo.
Koskinen tapaa väkivaltaisia pareja joskus myös erikseen, esimerkiksi viisi tai kymmenen minuuttia ennen yhteistä aikaa kysyäkseen, miten meni viime kerran jälkeen. Onko turvallista puhua asioista vielä lisää?
Koskinen toivoo ihmisten arvostavan ja suojelevan itseään. Se paitsi suojaa mahdolliselta väkivallalta, myös helpottaa väkivallasta selviytymistä.
”Ne jotka ovat väkivaltatilanteessa edes yrittäneet tehdä jotakin, vaikka tulisivat hakatuksi tai raiskatuksi, selviävät kriisitilanteesta parhaiten. Jotkut pakenevat, jotkut lamaantuvat, mutta puolustautumista voi myös harjoitella”, Koskinen sanoo.
Jos lyöt vielä kerran
”Väkivalta on myös vallankäyttöä, eikä ole hyväksyttyä missään tilanteessa, paitsi itsepuolustuksessa. Itsepuolustus on toivottavaa. Toisen väkivaltaan on vastattava riittävällä voimalla ja sopivalla tavalla, että sen saa loppumaan. Tavat voivat olla pakeneminen, puhuminen, rauhoittelu ja poistuminen paikalta, sovittelu jne. Fyysiset keinot ovat aina viimeisiä ja on aina huono juttu, jos niihin asti joutuu menemään”, Koskinen neuvoo.
”Missä on uhrin itsesuojeluvaisto? Miksei hän poistu suhteesta? Tämä on väkivallan mahdollistava puoli. Tämä on hankala asia. Mutta toinen mahdollistaa väkivallan, jos ei pistä hanttiin, jos ei pidä puoliaan”, Koskinen valaisee.
”Jo Suomen laki sanoo, ettei ihminen saa antaa pahoinpidellä itseään, ei edes nyrkkeilyottelussa tai sm-seksissä. Vaikka antaisit sen luvan, toinen ei saa niin tehdä. Jos lievemmät keinot eivät tepsi, etkä pääse pakoon, on luvallista puolustaa itseään niillä keinoilla, jotka ovat mahdollisia”, Koskinen alleviivaa.
Jos miestä vedetään turpaan kadulla, ei hän välttämättä tee siitä ilmoitusta. Väkivallan käyttäminen ja sietäminen on kuulunut miesten kulttuuriin
”Olen. Ja miehet itse myös vähättelevät sitä. Miehille on aika häpeällistä myöntää, että mua lyödään tai muhun kohdistuu muunlaista väkivaltaa. Naisten on tässä yhteiskunnassa helpompi puhua itseensä kohdistuvasta väkivallasta. Montako miestä tunnet, joka sanoisi ”tulin muuten raiskatuksi”?”, Koskinen kysyy.
”Jos miestä vedetään turpaan kadulla, ei hän välttämättä tee siitä ilmoitusta. Väkivallan käyttäminen ja sietäminen on kuulunut miesten kulttuuriin”, Koskinen selittää.
Muistelen muutaman vuoden takaista julkisuudessa huomiota saanutta hätäkeskussoittoa, jossa vanhempi poliisimies tokaisi väkivaltaa kotona kohdanneelle miesuhrille, ettei tämän pitäisi ottaa naiselta pataan. Koskinen tietää, etteivät kaikki miehet halua tai pysty laittamaan väkivaltaiselle vaimolleen fyysisesti vastaan.
”Sanoisin väkivaltaa kohtaavalle miehelle, että kannattaisko sun lähteä sieltä? Kannattaisiko poistua asunnosta? Aina se ei onnistu, esimerkiksi jos ei saa lapsia mukaan”, Koskinen sanoo.
Tekijä on uhri?
Koskinen ymmärtää toisten rajoja ylittäviä ihmisiä. Kaikilla ei ole ollut turvallista lapsuutta ja kivaa elämää.
”On ihmisiä, joiden on ollut pakko ylittää rajoja. Ihminen on voinut kasvaa ympäristössä, jossa ainoa selviytymiskeino on ollut käydä päälle, olla vahva ja dominoiva. Onneksi ihmiset voivat oppia muitakin tapoja”, Koskinen lisää.
Koskisen mukaan väkivaltaa käyttävä ihminen yrittää piilottaa vastuutaan tai vähätellä omaa toimijuuttaan. Päätä on turha työntää pensaaseen.
”Jossain kohtaa se päätös täytyy tehdä, oli se enemmän tai vähemmän tietoinen. Olen itsekin joutunut pari kertaa sellaiseen tilanteeseen, että nyt tekee mieli lyödä, mutta päätän etten tee sitä. Kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa on päätettävä lyönkö vai enkö”, Koskinen sanoo.
Väkivaltaisten terapiassa etsitään merkkejä vihan heräämisestä. Ihminen voi opetella tiedostamaan, missä pisteessä hän yleensä turvautuu väkivaltaan. Silloin voi oppia ennakoimaan tuntemuksia ja voi opetella toimimaan uusin tavoin. Vihan heräämistä voi hidastaa, ja saada näin lisää harkinta-aikaa. Sekopäisen vihainen voi poistua tilanteesta, tai päättää, että tällä kerralla en lyö.
”Ihmiselle tulee hyvä olo, kun on itsensä herra ja voi tehdä valintoja”, Koskinen kannustaa.
Väkivallan kulttuurissa
Koskinen näkee Suomessa rakenteellista naisvihaa.
”Esimerkiksi Johanna Tukiaista lyödään kuin vierasta sikaa. Meidän yhteiskunnassa ja tässä maailmassa naisia vihataan sukupuolen takia. Meillä Suomessa tämä on vielä kevyttä. Mutta tämä on syvällä meidän yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Samalla tavalla mieheen kohdistuva väkivalta ei ole mitään. 'Tottakai miehen pitää ottaa vähän koppia. Tottakai miehen pitää käyttää väkivaltaa'”, Koskinen kuvailee.
”Väkivalta on kyvyttömyyttä käsitellä tunteita. Se on surullista. Moni kärsii. Jos mies hakkaa vaimoaan, myös lapset kärsivät, miehen vanhemmat ovat häpeissään ja huolissaan ja naisen vanhemmat ovat sydän syrjällään odottamassa viimeistä lyöntiä. Väkivallan seuraukset ovat laajat”, Koskinen varoittaa.
”Väkivalta voi kohdistua myös lemmikkeihin. Jos et sä...niin mä potkin sun koiraa tai leikkaan sun kissoilta korvat irti.”
”Väkivalta liittyy joissain tilanteissa kunniantuntoon. Se ei todellakaan ole vain maahanmuuttajien ongelma. Miehen kunnia voi vaatia tietynlaisia tekoja”, Koskinen valaisee.
Suomalaiset naiset ovat Koskisen mukaan kuitenkin erittäin hyvin puolensa pitäviä moniin maahanmuuttajiin tai ulkomaalaisiin naisiin verrattuna. Hyvä niin. Naisten uho voi tosin viedä harhaan. Koskinen on huolissaan nuorista naisista. Osa harrastaa lisääntyvää väkivaltaa parisuhteessa. Tämä suuntaus on tuhoisa.
”Väkivallalla on taipumus pahentua kerta kerralta. Jos se alkaa läppäisyllä, se voi seuraavalla kerralla olla pahempaa”, Koskinen varoittaa.
Ei kannata jäädä odottamaan väkivallan pahenemista ja itsetunnon murenemista.
”Ihminen turtuu väkivaltaan. Vaikka aluksi pistäisit hanttiin, murtaa väkivalta ihmisen toimijuutta pienemmäksi kerta kerralta. Lopulta ihminen ei pysty lähtemään pois. Itsetunnon rakentaminen on vaikeaa. Se on ehkä alun perin ollut matala. Itsetunto rapistuu väkivaltaisessa parisuhteessa todella nopeasti, koska usein mukana on myös henkistä ja seksuaalista väkivaltaa”, Koskinen valaisee.
”Väkivalta voi olla niin tuttua. Sisäinen käsitys itsestä voi olla, että mä oon huono, en ansaitse parempaa. Tosta uskomuksesta lähtien on vaikeaa valita ihanaa, hellää, rakastavaa ja tukevaa puolisoa”, Koskinen kuvailee.
Voiko kuka tahansa joutua väkivaltaiseen suhteeseen?
Koskinen miettii.
”Jos jostain syystä hulluna rakastuu johonkin tyyppiin, joka on ensin hurmaava, mutta vähitellen aloittaa myyrän työn. Alkaa vähättely, syyttely ja rajoittaminen. Tämä olisi mahdollinen tapahtumasarja, mutta ehkä hyvän itsetunnon omaavalla alkaisivat hälytyskellot soida. Väkivaltaiset ihmiset ovat tosin paljon muutakin kuin pahoinpitelijöitä. He voivat olla ihania ja kivoja ihmisiä muulloin”, Koskinen selittää.
Usein väkivaltaiset suhteet piinaavat aina samoja ihmisiä. Tähän Koskinen haluaisi kiinnittää lisää huomiota.
”Kun kolmannen kerran päätyy alkoholistin tai väkivaltaisen puolison kanssa suhteeseen, täytyy siinä naisessa tai miehessä itsessäkin olla vikaa! Kannattaa tarkastella omia motiivejaan. Vika on niin syyllistävä sana ja syyllistäminen ei näitä ihmisiä mitenkään auta, vaan tuki ja apu. Toivoisin myös, että viranomaiset kiinnittäisivät enemmän huomiota siihen jos joku henkilö tulee toistuvasti väkivallan uhriksi. Hoitoon ohjausta ja puuttumista pitäisi tapahtua enemmän”, Koskinen vaatii.
”Jokaisen on hyvä tutustua tuntemuksiinsa. Kun esimerkiksi herää sietämätön viha, miten tunteet hallitsee? Jos itseen on kohdistunut väkivaltaa vaikka jo lapsuudessa, eikä ole päässyt käsittelemään siitä syntyvää vihaa, katkeruutta ja häpeää, on mahdollista, että ihminen ulkoistaa tämän palvelun vaikka puolisolle. Mitä ei voi käsitellä itsessään, sen helposti käsittelee toisten ihmisten kautta”, Koskinen avaa.
”Ammattiauttajan näkökulmasta tunnen valtavaa hellyyttä ja myötätuntoa niin tekijöitä kuin uhrejakin kohtaan. Tuomion tai syyttelyn pelon takia ei kannata jättää hakematta apua”, Koskinen sanoo.
4 vinkkiä kotirauhaan
Jottei turpaan antamisen ja ottamisen kierre jatkuisi, antaa Koskinen neljä hyvää vinkkiä pareille. Vinkit sopivat kätevästi sekä väkivallan tekijälle että uhrille. Pelkkä ensimmäinen ohje riittää, jos ottaa sen tosissaan.
Koskisen vinkit uhrille ja tekijälle:
1. Ole itsellesi lempeä ja kunnioita itseäsi.
2. Laita itsellesi rajat.
3. Hae apua. Älä jää yksin.
4. Pelastaudu, jos väkivalta ei lopu.
