Suhdeklinikka

KYSYMYS: Taustallani on erilaista hyväksikäyttöä, jonka olen vasta ihan viime aikoina tajunnut. En tarkoita suoranaisesti esim. raiskausta, vaan hyväuskoisen nuoren (alaikäisen) naisen vedättämistä erilaisiin intiimeihin tilanteisiin. Olin 11-vuotias, kun silloinen opettajani
kommentoi epäsuorasti kehittyneisyyttäni. En tiedä, onko siitä vai mistä tullut minulle sellainen olo, että nainen on esine, jota voidaan käyttää ja kohdella miten sattuu, ja täten antautunut erilaisiin tilanteisiin, jotka todennäköisesti ovat syöneet itsetuntoani. Olen myöhemmin kahdessa työpaikassani tullut kiusatuksi. Ikään kuin olisin antanut kaiken
tapahtua, ikään kuin minussa olisi joku vika, että juuri minua saa kohdella huonosti.

Seurustelin joitakin kertoja, kunnes löysin nykyisen mieheni. Menin aikaisin naimisiin (sukuni on sen sortin uskovaisia, että avoliitto ei käynyt päinsä) ja olen pääosin onnellinen puolisoni kanssa. Olen käynyt läpi masennuksia, jotka ovat vaikuttaneet parisuhteeseen aika paljonkin. Petin aikoinaan puolisoani, päädyin sänkyyn asti, mutta en nauttinut siitä yhtään. Ajattelin, että minussa on jotain vikaa, kun seksi ei tunnu kivalle, ei puolison eikä vieraan ihmisen kanssa.

Nykyisellään tykkään seksistä silloin, kun sitä harvakseltaan minun aloitteestani on. Puolisoni on tuttu ja turvallinen, tietää mistä minä tykkään. Olen kuitenkin aina jotenkin passiivinen. Jotenkin tuntuu, ettei minulla ole mistä antaa. Toki tiedän, että tämä liittyy osittain masennukseen, mutta on hämmentävää, kun koen, ettei seksi ole kunnolla vastavuoroista. Vai ajattelenko taas, että minun pitäisi tehdä jotain, että kelpaisin? Mies on aika avoimesti kertonut fantasioistaan ja mieltymyksistään. Minä inhoan korkokenkiä ja sukkahousuja, joista hän syttyy.

Miehen mielestä meillä ei mene hyvin. Hän ei aio jättää minua, mutta kertoo aika ajoin, että hän on turhautunut elämään kanssani. En kuitenkaan masentuneena jaksa panostaa suhteeseen niin paljon kuin olisi tarvetta. Yritän kuitenkin tsempata, kuunnella, kiittää ja kehua, olla vieressä, taputtaa, halata, silittää. Hoidan kodia, pesen autoa. Opettelen pyytämään apua, opettelen puhumaan asioiden sijaan tunteistani ja toiveistani. Mutta se on vaikeaa. Ehdotin jossakin vaiheessa pariterapiaa tms. mutta mies ei halua setviä asioitamme ulkopuolisten ihmisten kanssa. Pyrin käyttämään enemmän aikaani hänen kanssaan, menemään välillä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tekemällä uusia asioita, jotka ovat hänelle tärkeitä. Toki lapsiperheessä ei ole paljoa aikuisten keskistä aikaa, mutta koetamme olla kekseliäitä.

Olen taas alkanut ahmia salaa kaikenlaisia herkkuja. Opettelin viime vuonna erilaisia rentoutuskeinoja, joilla sain ahdistuksen hallintaan, mutta nyt ne eivät enää riitä vaan tilalle on tullut esim. tuo pakkosyöminen. Tästä en ole vielä saanut puhuttua lääkärilleni. Jotenkin hävettää.

Tiedän, että masennuksesta toipuminen kestää pitkään (onnekseni minulla on hyvät hoitosuhteet ja vertaistukea, en todellakaan ole mielialaongelmieni kanssa yksin, mutta parisuhteesta ja sen ongelmista on vaikea puhua nenäkkäin), mutta silti haluaisin löytää joitakin keinoja vakuuttaa mies siitä, että minä olen ihan mukava ja fiksu ihminen. Haluaisin kuulla, että hän kertoisi, että haluaa olla jatkossakin minun kanssani. Kun itse olen kuitenkin sitoutunut tähän suhteeseen, ja perheeni on minulle tärkeintä, mitä maailmassa on.

Mitähän minun pitäisi tehdä?

Elisa, 37 v.

VASTAUS: Kerroit, että sinulla on hyvät hoitosuhteet ja että saat apua masennukseesi. On tärkeää, että puhut kaikista asioita lääkärillesi, myös pakkosyömisestä. Ei siinä ole mitään hävettävää. Jokainenhan kehittää jonkin tavan purkaa ahdistustaan; syöminen, juominen, juokseminen.... Mikä tahansa, mikä jonkin verran tuntuu auttavan. Varmaankin terapiassa olette miettineet myös erilaisen hyväksikäytön vaikutusta elämääsi ja avioliittoosi, erityisesti seksuaalisuuden alueella. Kuka tahansa voi tulla hyväksikäytetyksi ja kiusatuksi. Kukaan ei sitä halua. Oli väkivallan, hyväksikäytön tai kiusaamisen aste mikä tahansa, niin tekijä on aina siitä vastuussa, ei kohde.

Ehkä sinun pitäisi seksin osalta vielä tarkemmin miettiä, mitä sinä itse haluat. On mahdollisuus haluta, jos voi myös olla haluamatta. Miehesi on kertonut omista fantasioistaan ja kertomasi mukaan hän myös tietää, mistä sinä pidät. Kannattaa silti miettiä omia rajoja: mikä on sinulle mahdollista. Eihän kukaan voi täyttää kaikkia toisen toiveita. Toisaalta parisuhteessa on kysymys myös siitä, että tekee jotain vain siksi, tai enimmäkseen siksi, että se on toiselle tärkeää. Mutta jokaisella on olemassa raja: mihin asti voin joustaa ja olla toiselle mieliksi. Se raja pitää asettaa jokaisen itse, tai muuten tulee hyväksikäytetyksi tavalla tai toisella.

Kerroit kuinka paljon panostat suhteeseenne: kuuntelet, kiität, kehut, huomioit, osoitat hellyyttä, olet lähellä, hoidat kotia, peset auton. Olet opetellut puhumaan tunteistasi. Menet oman mukavuusalueesi ulkopuolelle tehdäksesi niitä asioita, mitkä ovat puolisollesi tärkeitä. Kuitenkin toisaalta kirjoitat, ettet jaksa panostaa suhteeseen niin paljon kuin olisi tarvetta. Minusta panostuksesi on melkoinen! Mitä voisit vielä tehdä enemmän?

Kerro sinä puolisolle, mitä häneltä tarvitset? Mitä tarvitset ja haluat seksiin liittyen? Mitä et halua? Mitä haluaisit häneltä kuulla? Mistä tietäisit, että puolisosi on yhtä sitoutunut suhteeseen kuin sinä?

Heikki
Perheneuvoja

KYSYMYS: Minusta on jo pitkän aikaa tuntunut etten jaksa tätä avioliittoani. Tämä tunne on jatkunut 3 vuotta ja olen lapsen takia yrittänyt pitää tätä yllä. Meillä oli läheinen suhde miehen kanssa ennen avioliittoa mutta lapsen syntymän jälkeen kaikki muuttui.

Miehelle lapsi on kaikki kaikessa, kuten tietenkin minullekin, mutta hänelle minä en ole enää mitään. Hän on vuosien saatossa useaan otteeseen arvostellut ulkonäköäni ym. sekä mikä pahinta, minua äitinä. Rakastan lastani yli kaiken ja teen parhaani. Mies on KAIKKI aikansa lapsen kanssa mutta minä en vain pysty koska kotityötkin täytyy hoitaa, siitä hän on syyllistänyt minua toisinaan. Miehellä ja lapsella on erittäin läheiset välit ja mielestäni meilläkin oikein hyvät.

Mies juo, jota en voi sietää. Nytkin hän oli vastuussa lapsesta lauantaina kun olin töissä aamuvuorossa ja hän oli vielä puoli 4 aikaan yöllä hereillä oluttölkin kanssa ja suuttui minulle silmittömästi kun pyysin nukkumaan että jaksaa herätä lapsen kanssa aamulla, heitti juomat päälleni ja räki.

Eilen hän kyseli lapseltamme kumman luona hän haluaisi asua, johon poika tietenkin vastasi että isin, mutta minusta näin ei saisi toimia. Eihän 3,5-vuotias lapsi kykene ymmärtämään edes tuon asian sisältöä. Lapsemme on joutunut kuuntelemaan väittelyämme toisinaan ja alkaa silloin itkemään ja se kaikki on väärin.

Me emme miehen kanssa puhu mitään arkisin, koska ei ole puhuttavaa. Arki on sitä, että leikimme lapsen kanssa ja puhumme hänelle. Jos yritän puhua jotain, mies sanoo että keskitytään vain nyt lapseen,minusta kuitenkin lapsen aikana aikuisetkin voi puhua keskenään ja lapsen pitäisi voida kuulla vanhempien normaalia puhetta.

Lisäksi mies on ylisuojeleva. Tai sitten minä en vain osaa nähdä näitä kaikkia vaaroja, esim ilmapallon naru on vaarallinen, koska lapsi voi kuristua siihen tai kylpytakin nauha ym...

Olen useaan otteeseen miehelle puhunut että minusta jo lapsenkin takia meidän pitäisi erota, koska emme pysty normaalia perhemallia hänelle näyttämään yhdessä. Mies uhkaa minua että hän ottaa lapsen ja minä saan tapaamisoikeuden, olen yrittänyt lukuisia kertoja puhua että kyllä lapsi tarvii molemmat vanhemmat, eikä lapsi saisi olla kilpailukapula.

Minulla on vahva tunne että tämä on miehen keino pitää minut täällä. Lisäksi hän on saanut minut uskomaan että olen huono äiti, joten olen vain jäänyt vaikka minulla on paha olo täällä.

Minulla on tunne, että jos asuisin muualla ja saisin olla sellainen kun olen kiloineni ja ulkonäköineni ym voisin paljon paremmin ja ennenkaikkea olisin parempi äiti.

Olemme käyneet lukuisissa terapioissa, ne auttavat aina vain hetken. Minulla on vahva tunne että mieheni on narsisti, sillä hän jaksaa kehua itseään ja siinä sivussa haukkua minua.

Tuli tekstiä aika pitkästi, mutta tämäkin jo helpotti oloa.

Voimaton, 44v

VASTAUS: Teillä oli läheinen ja hyvä suhde, kunnes lapsi syntyi. Silloin kaikki muuttui. Näin usein käy. Kaikki muuttuu, elämä ei jatku sellaisena kuin se oli. Lapsen syntymä muuttaa parisuhteen kolmiosuhteeksi. Parisuhteeseen tulee kolmas. Se ei ole yksinkertaista. Kolmiosuhde pitää jotenkin jokaisen ratkaista. Olette molemmat onnistuneet luomaan hyvän suhteen lapseenne. Hän on molemmille kaikki kaikessa. Hyvä näin. Molemmat rakastatte lastanne yli kaiken. Sitä lapsi juuri tarvitsee, vanhempien varauksetonta rakkautta. Kaikessa ihanuudessaan lapsi on kuitenkin haaste parisuhteelle. Lapsi saa osakseen tiedän molempien rakkauden, mutta sinulle jää tunne, että et ole miehellesi mitään. Onkohan hänellä samanlainen tunne?

Teille on käynyt niin, että keskiöön on noussut molempien suhde lapseen. Tämä on tapahtunut teidän kahden välisen rakkaussuhteen kustannuksella. Näin monelle käy. Lapsen syntymä on suuri muutos. Teistä on tullut perhe. Usein käy niin, että tässä elämäntilanteessa oman lapsuuden perheen asiat nousevat mieleen, tai ainakin vaikuttavat tiedostamattomalla tavalla. Millainen on hyvä perhe? Minkälainen äiti haluan olla? Minkälainen isä? Minkälainen puoliso? Olette molemmat kasvaneet omissa perheissänne, ehkä erilaisissa. Minkä mallin itse
olette saaneet?

Lapsen syntymän myötä olette molemmat muuttuneet myös ihmisinä, yksilöinä. Teille on tullut uusi rooli, joka on nyt keskeinen osa identiteettiänne. Naisesta on tullut myös äiti ja miehestä on tullut myös isä. Onko teille käynyt niin, että tuo sana "myös" on unohtunut:
naisesta on tullut vain äiti, ja miehestä vain isä. Ainakin tuntuu että nämä äidin ja isän roolit ovat niin pinnalla olevia, että parisuhde, naisen ja miehen välinen suhde, on jäänyt taka-alalle. Näin ainakin voisi päätellä, kun kirjoitat: "mies sanoo, että keskitytään nyt vain
lapseen." Kirjoitat omista ajatuksistasi: "olen lapsen takia yrittänyt", ja toisaalta: "jo lapsenkin takia meidän pitäisi erota". Entä teidän itsenne takia?

Parisuhteessa joudutaan lapsen syntymän jälkeen etsimään ja rakentamaan uudestaan läheisyyttä ja yhdessä olemisen tapaa. Ehkä tämä on teillä vielä tekemättä. Järjestäkää kahdenkeskistä aikaa niin, että voitte puhua siitä, mitä teillä kahdella alun perin oli. Millainen suhde teillä oli ennen lapsen syntymää? Miten te haluaisitte ainakin yrittää huomioida toistanne naisena ja miehenä.? Miten äidin ja isän rooli on muuttanut teitä? Mitä hyvää näette toisissanne äitinä ja isänä?

Heikki, perheneuvoja

KYSYMYS: Miten uudessa parisuhteessa voi rakentaa luottamusta?

Koen olevani hyvin epäileväinen sen suhteen, onko uusi miesystäväni minulle uskollinen. Hän ei ole ollut kaikista asioista minulle alun alkaen rehellinen, eikä hän kerro asioistaan. Ei menneisyydestään, ei haaveistaan tai unelmistaan eikä tunteistaan tai ajatuksistaan.
Olemme tapailleet lokakuusta lähtien ja seurustelleet helmikuusta lähtien.

Koen, että minun on äärimmäisen vaikea luottaa häneen. Mikä neuvoksi?

VASTAUS: Luottamuksessa on kysymys kahdesta tärkeästä asiasta. Ensinnäkin siitä, onko toinen ihminen luotettava. Toiseksi siitä, luotanko minä häneen. Luottamus on siis toisaalta asioiden todellinen tila, toisaalta tunne.

Mitä tarkoittaa, että joku ihminen on luotettava? Eikö ainakin sitä, että hän tekee sen, minkä lupaa. Luotettava ihminen ei myöskään valehtele. Onko kukaan näillä kahdella kriteerillä mitattuna sataprosenttisen luotettava? Tuskin. Ihminen voi unohdella lupaamiaan asioita. Tai hän voi tulla luvanneeksi liikaa, eikä pysty pitämään kaikkia lupauksiaan. Jokainen on joskus turvautunut jonkinlaiseen valheeseen, tai ainakin jättänyt jotain sanomatta. Tuskinpa nämä asiat tekevät ihmisestä epäluotettavaa.

Sitten tämä toinen puoli luottamusta. Mistä tulee se tunne, että johonkin ihmiseen voi luottaa? Eikö kokonaisuus ole ratkaisevaa? Onko hän pettänyt luottamukseni esimerkiksi valehtelemalla jossain isossa asiassa tai jättämällä jotain tärkeää kertomatta? Meillä on usein erilainen käsitys siitä, mikä on iso asia. Se mikä voi toiselle olla merkittävää, voi toiselle olla harmiton unohdus, tai pieni valkoinen valhe. Joskus kertomatta jättämisellä tai suoranaisella valehtelulla voidaan pyrkiä hyvään päämäärään. Kuitenkin luottamuksen tunteeseen on tullut särö.

Mietit, onko miesystäväsi sinulle uskollinen. Epäilet asiaa. Oletko kysynyt sitä suoraan? Jos hän sanoo olevansa uskollinen, miksi epäilet? Ehkä siksi, että luottamuksen tunteeseesi on tullut kolhu. On siis selvitettävä, mistä asioista hän ei ole ollut sinulle rehellinen ja miksi. Siihen löytyy varmasti syy. Luottamuksen tunteen voi palauttaa keskustelemalla avoimesti.

Sinun luottamuksen tunteeseesi vaikuttaa myös se, että hän ei kerro asioistaan. Ei menneisyydestään, ei tulevaisuudestaan, ei unelmistaan eikä tunteistaan. Ihmiset ovat tässäkin suhteessa erilaisia: toinen puhuu enemmän, toinen vähemmän. Se ei sinänsä liity siihen, onko ihminen luotettava. Minä en ainakaan usko siihen, että mitä enemmän puhetta, sen luotettavampi ihminen.

Onko sinun yleensä helppo vai vaikea luottaa ihmisiin? Onko luottamuksesi petetty? Myös nämä asiat vaikuttavat siihen, kuinka helppo sinun on luotaa miesystävääsi. Kuinka helposta ja tarkasti etsit merkkejä epäluotettavuudesta.

Luottamuksen rakentamiseen on yksi keino, johtuu se sitten hänen epäluotettavuudestaan tai sinun vaikeudestasi luottaa. Luottamusta voi rakentaa vain puhumalla asioista avoimesti. Kerro hänelle ajatuksistasi ja vaikeudestasi luottaa häneen. Selitä hänelle missä asioissa sinun on vaikea luottaa, ja missä asioissa pidät häntä luotettavana. Kerro, että luottamuksen rakentamiseen tarvitset hänen apuaan. Kerro mitä tarvitset häneltä, että sinun olisi helpompi luottaa.

Heikki, perheneuvoja

KYSYMYS: Epävarmuus vaivaa. Olen seurustellut kuusi vuotta nuoremman miehen kanssa puoli vuotta. Näemme muutaman kerran viikossa välimatkan vuoksi.

Ongelmani on se, että erossa ollessani oma epävarmuuteni vaivaa. Mies ei koskaan sano minun olevan tärkeä tai mitään muutakaan mukavaa. Itse saatan laittaa viestissä, että hän on tärkeä ja hän vastaa hymynaamalla. Muutaman kerran hän on vastannut tykkäävänsä minusta tai jos kysyn sitä, hän sanoo, ettei muuten olisi tässä.

Kun olemme yhdessä, hän kyllä halaa ja pussaa ja seksikin sujuu. Erossa ollessamme vaivaan päätäni sillä, että välittääkö hän minusta oikeasti. En uskalla puhua, kun en halua paljastaa epävarmuuttani. Itselläni on taustalla suhteita, jossa en ole koskaan ollut mitään... Tiedän, että ne vaikuttavat.

Mutta mistä tiedän, olenko vain ajankulua vai onko kaikki omaa epävarmuuttani? Mistä tiedän, olenko tällä kertaa oikeasti tärkeä, kun en ole ennenkään ollut? Eivätkö miehet vain osaa puhua näistä asioista?

Minulla on ollut itsetunto-ongelmia aiemminkin. Olen käynyt psykoterapiassa, eivätkä ongelmat eivät enää vaivaa muussa arjessa, vain parisuhteessa. Monesti tekee mieli lopettaa suhde, kun en kestä tätä epävarmuuden tunnetta.

Hella

VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kirjoitit asiasta, joka koskettaa monia muitakin.

Suhteen alkuaikoihin kuuluu usein epävarmuus. Ollaan epävarmoja itsestä: olenko riittävän hyvä, kaunis tai sopiva toiselle. Ollaan epävarmoja toisen tunteista: välittääkö hän minusta oikeasti, haluaako hän olla kanssani. Alussa koko suhde on epävarmalla pohjalla: tuleeko tästä mitään, voiko tämä suhde kestää.

Me ihmiset siedämme epävarmuutta eri tavalla. Kerroit, että sinulle tämä epävarmuus on niin hankalaa, että mietit koko suhteen lopettamista. Onko se sinulle tyypillinen tapa toimia ahdistusta herättävässä tilanteessa? Aiemmissa suhteissasi olet tullut huonosti kohdelluksi. Ymmärrän, että sellaiset kokemukset vaikuttavat. Mutta mieti, kuinka paljon haluat antaa niiden vaikuttaa elämääsi ja ihmissuhteisiisi tänä päivänä. Kannattaako niiden takia uhrata mahdollisesti potentiaalinen ihmissuhde? Vai kertovatko lopettamisajatukset myös sinun epävarmuudestasi tätä suhdetta kohtaan?

Varo lankeamasta olettamusten ja luulojen ansaan. Huonojen kokemustesi jälkeen sinulla saattaa olla taipumus tulkita toisen toiminta negatiivisesti silloinkin, kun siihen ei ole mitään aihetta. Muista, että se ensimmäinen tulkinta, joka mieleesi tulee, ei aina ole oikea.

Nopein tapa saada tietää, mitä miesystäväsi ajattelee ja tuntee, on puhua hänen kanssaan suoraan. Voi olla, että se on aluksi vaikeaa teille molemmille, mutta sitä tärkeämpää sen opettelu on. Sanoit, ettet uskalla puhua, koska et halua osoittaa epävarmuuttasi. Näin toimimalla peität toiselta oikean minäsi ja näytät vain paraatipuolen. Sehän on toki ihan ok monissa sosiaalisissa tilanteissa. Mutta jos haluat oikeaa ja aitoa ihmissuhdetta, omien heikkouksien paljastaminen toiselle on väistämätöntä.

Voi olla, että miesystäväsi on vielä epävarma suhteestanne. Voi myös olla, että hän pitää sinusta paljon ja ilmaisee välittämistään halaamalla, suutelemalla ja rakastelemalla. Sanat ovat joillekin vaikeampia kuin teot. Gary Chapman on kirjoittanut kirjan nimeltä Rakkauden kielet. Siinä kerrotaan erilaisista tavoista ilmaista rakkautta: puhumalla, teoilla, koskettamalla, lahjoilla, yhteisellä ajalla. Voit lukea siitä lisää esimerkiksi tästä blogista.

Jos olet varma omista tunteistasi, kannustan sinua ottamaan riskin ja kertomaan epävarmuudestasi miesystävällesi. Se, miten hän siihen suhtautuu, kertoo paljon. Rehelliseen suhteeseen pääsee vain olemalla itse avoin ja rehellinen, vaikka se pelottaa. Uskalla ottaa riski. Se on ainoa tapa päästä eteenpäin.

Rohkaisevin terveisin

Paula perheneuvoja

KYSYMYS: Olemme seurustelleet pari vuotta. Meillä on 10kk ikäinen lapsi, ja minulla on kaksi lasta edellisestä liitosta. Asumme miehen talossa, mutta tunnen ulkopuolisuutta. Koen myös, että suhteessamme yhdeksi haasteeksi on noussut vanhemmat lapseni, heidän elatuksensa, heidän kasvattamiseen liittyvät kysymykset ym. Emme ole yhteisellä aaltopituudella emmekä saa keskusteltua asioita selväksi.

Yritän itse puhua tunteistani, yritän selvittää asioita, mutta seinä on noussut vastaan. Mies antaa ymmärtää suorin sanoin sanoen, ettei jaksa kuunnella enää saman toistoa ja jankkaustani. Silti asiat eivät selviä. En koe tulevani ymmärretyksi ja alkaa tuntua, että arvomme ovat liian erilaiset. Liian usein kuulen lauseita "jos lapsiani ei olisi", "minä en lapsiasi elätä enkä maksa heidän olemistaan".

Olen taloudellisesti ahdingossa, sillä olen hoitamassa nuorimmaista isän toiveesta kotona alkusyksyyn saakka. Taloudellisesti minun tulisi kyetä alentuneella maksukyvylläni tarjoamaan lapsilleni, itselleni sekä tälle suhteelle ne edellytykset kuin minulla olisi töissä käydessä. Se on mahdotonta, eikä mies kykene kunnolla tulemaan asiassa vastaan isompien lasteni vuoksi. Hän on tiennyt jo tavatessamme lapsistani ja muuttaessamme tähän taloon, olen tehnyt selväksi, millainen kuvio tulee olemaan eli myös vanhemmat lapseni tulevat olemaan pääsääntöisesti meidän kanssamme vaikka isäänsä tapaavatkin.

Olen arjet yksin, mies on keikkatyössä muualla ja sekin oli tiedossa. Minua odottaa kolmivuorotyö hoitovapaan jälkeen, johon en luonnollisestikaan voi palata enää tässä tilanteessa. Yritän hakea uutta paikkaa. Minulla on työtapaturmana sattunut niskavamma, joka vaatisi lepoa päivän mittaan sekä säännöllistä lääkitystä kipuun. En pysty arjessa juurikaan lepäämään, sillä olen aina yksin lasten kanssa. Lääkkeitä en voi ottaa ilman toista aikuista, sillä ne vaikuttavat voimakkaasti keskushermostoon ja menen niistä pöhnään. Olen siis hyvän tahdon ja positiivisten ajatusten varassa.

Asumme paikkakunnalla, jossa kukaan ei käy meillä kylässä. Yhteydenpito ystäviin on olemassa, mutta läsnäolevia ihmisiä ei. Meillä kävi viimeeksi vieraita tammi-helmikuussa, kun lapsellani oli synttärijuhlat. Joulun alla olin erittäin uupunut. Vauva valvotti ja minulla on erityislapsi, joka vaatii jatkuvaa aikuisen valvontaa. Olisin tarvinnut huolehtimista osakseni, olisin tarvinnut apua lasten kanssa mutta myös selviytyäkseni väsymyksestä ja masentuneesta olostani. Mieheni kanssa oli mahtavat riidat niihin aikoihin. Itkin polvillani hänen edessään että auttaisi minua, mutta hän halveksi, oli kylmä, vastasi vihaisesti enkä saanut riittävästi tukea. Minun on vaikea luottaa häneen rinnallani, sillä koen ettei ole lunastanut paikkaansa.

Tarvitsisin näyttöä että uskaltaisin luottaa, minulla ei ole apua ollut saatavilla, siksi se niin vaikeaa. Hän joskus on, joskus ei ole. En koskaan tiedä milloin mitenkin. Olen työstänyt oloani ilman lääkkeitä ja ammattiapua. Olen todella yksinäinen, mutta oloni on kohenemaan päin.

En silti tunne olevani rakastettu enkä koe olevani tasa-arvoinen, sillä en kykene missään vaiheessa, vaikka palaisin töihin, lunastamaan paikkaa tässä parisuhteessa, sillä vanhemmat lapseni ovat jotenkin aina välissä. En koe, että voisin heidän kustannuksellaan ja tästä kaikesta mustasta huolimatta jatkaa tätä suhdetta ja siltikin sydämeni kysyy, että onko tämä todella loppuun nähty?

VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Se sai minut mietteliääksi. Sinulle on tapahtunut paljon asioita viime vuosina. Olet aloittanut uuden parisuhteen ja muuttanut miehesi taloon isompien lastesi kanssa. Teille on syntynyt vauva. Työelämään paluusi lähestyy… Siis paljon isoja elämänmuutoksia, jotka vaativat sopeutumista kaikilta perheenjäseniltä.

Uusperhekuvioissa on tyypillistä, ettei kahdenkeskistä seurusteluvaihetta juurikaan ole vaan lapset ovat mukana kuviossa alusta alkaen. Tämä asettaa uusparisuhteelle omat haasteensa. Onkohan teillä ollut mahdollisuutta kahdenkeskisyyteen ja rauhassa toisiinne tutustumiseen? Kirjoitit, että tunnet ulkopuolisuutta talossa... Kyseessä on kuitenkin myös sinun ja lastesi koti. Olisi tärkeää, että voisit ulkopuolisuuden tunteen sijaan vähitellen tuntea itsesi enemmän "sisäpuoliseksi". Olisikohan tämä mahdollista?

Uusperheen muotoutumiseen katsotaan menevän useita vuosia. Aikaa ja kärsivällisyyttä siis tarvitaan. Minkälaisia odotuksia sinulla ja kumppanillasi mahtoi olla uusperhettä perustaessanne? Mitkä odotukset ovat täyttyneet? Mihin olette joutuneet pettymään? Entä minkälaisia odotuksia sinulla ja kumppanillasi on tulevaisuudelta? Ovatkohan nämä odotukset yhteensovitettavissa? Mistä olette valmiita tinkimään? Entä mikä on teille luovuttamatonta?

En tiedä isompien lastesi ikää, mutta oletan heidän olevan joka tapauksessa erilaisessa kehitysvaiheessa kuin pienokaisenne. Lisäksi yksi lapsistasi tarvitsee erityistä tukea. Nämä edellä mainitut asiat asettavat vanhemmuudelle omat haasteensa. Oman jaksamisesi kannalta olisi tärkeää, että voisit jakaa näitä haasteita kumppanisi kanssa. Kirjoitit kaipaavasi enemmän apua ja tukea mieheltäsi. Olet kertonut tarpeistasi ja toiveistasi-jopa itkenyt polvillasi hänen edessään. Kirjoituksestasi välittyy yksinäisyys ja uupuneisuus. Lisäksi kuvasit taloudellisia ja terveydellisiä huolia. Jäin miettimään, että kuinkahan kauan mahdat jaksaa jatkaa nykyisessä, monin tavoin kuormittavassa tilanteessa?

Kirjoitit olevasi hyvän tahdon ja positiivisten ajatusten varassa. Nämä ovat hyviä voimavaroja, mutta eivät ehtymättömiä. Myönteinen elämänasennekin tarvitsee säilyäkseen edes jossakin määrin vastavuoroista ystävällisyyttä, lämpöä ja myötätuntoa. Jos näitä ei ole saatavilla, on riskinä myönteisyyden hiljainen hiipuminen, uupuminen, ehkäpä kyynistyminenkin. Kirjoitit, ettet kykene lunastamaan paikkaasi uudessa parisuhteessasi, sillä isommat lapsesi ovat jotenkin aina välissä. He ovat kuitenkin sinun lapsiasi ja vain kerran pieniä. Uusperheasetelmassa uudelta kumppanilta vaaditaan aikuisuutta hyväksyä tämä tosiasia. Kirjoitit, ettet voi lastesi kustannuksella ja kaikesta mustasta huolimatta jatkaa tätä suhdetta. Olet siis ilmeisesti pohtinut myös eroajatuksia.

Kirjoitit sydämesi kysyvän, onko tämä (suhde) todella loppuun nähty. Tämä on iso kysymys, johon sinun täytyy itse löytää vastaus. Onkohan niin, että molemmat vaihtoehdot - sekä suhteen jatkaminen että siitä luopuminen - tuntuvat kovin raskailta? Kumpaa valintaa arvelet katuvasi vähemmän vuosien kuluttua?

Omien tunteittesi ja ajatuksiesi kirkastamiseksi suosittelen sinua hakemaan keskusteluapua. Sitä voit lähteä kyselemään vaikkapa lastenneuvolan tai terveysasemasi kautta. Suomessa toimii 41 kirkon Perheasiain neuvottelukeskusta, joista voi myös saada ammatillista keskusteluapua ihmissuhdekysymyksissä. Palvelujen piiriin voi hakeutua yksin tai kumppanin / perheen kanssa. Älä jää yksin murheidesi kanssa vaan ota ensimmäinen askel kohti muutosta jo tänään!

Lämpimin ajatuksin
Perheneuvoja Kaisa

KYSYMYS: Olen 27-vuotias nainen, enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. En ole koskaan suudellut ketään, enkä ole koskaan harrastanut seksiä kenenkään kanssa. Haluaisin kyllä, mutta menneisyyteni kummittelee, enkä uskalla luottaa keneenkään.

Olin koko peruskoulun kiusattu ja sitä jatkui myös ammattikoulussa. Saan tänäkin päivänä kuulla ulkonäöstäni. Kiusaaminen johtui ja johtuu isosta nenästä, pienistä silmistä ja luonnonkiharasta tukasta. Myös äitini ivasi minua näistä samoista asiosta ja hän tekee sitä edelleenkin välillä. Itselläni ei ole yhtään ystävää tai kaveria kenelle puhua.

Olen kaupassa töissä, ja siellä välillä joku mies on pyytänyt ulos, mutta en uskalla luottaa kehenkään. Pelkään että se ulos pyytäminen on taas joku vitsi. Vastaan on tullut mielenkiintoisilta ja hienoilta vaikuttavia henkilöitä, mutta haluan vain pitää heidät kaukana. En uskalla päästää ketään lähelleni.

Miten oppisin arvostamaan itseäni ja luottamaan muihin, kun oloni on todella lytätty?


VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Ja kiitos siitä, että uskalsit luottaa meihin ja kertoa elämästäsi.

Kiusatuksi tuleminen on rankka kokemus, joka voi jättää pitkäkestoiset jäljet, kuten itsekin kuvasit. Kurjalta tuntuu, ettet saanut tukea äidiltäsi, vaan että hänkin ivasi sinua ulkonäköösi liittyvistä seikoista.


On ymmärrettävää, että itsesi suojaaminen vetäytymällä ja sulkeutumalla ovat olleet toimivia defenssejä eli minän puolustuskeinoja silloin kun olit lapsi ja nuori. Me kaikki olemme oppineet lapsuudessamme toimintatapoja ja -malleja, jotka ovat toimineet hyvin ja olleet tarpeellisia silloin. Monesti huomaamme, että nyt aikuisuudessa ne eivät ole enää hyödyllisiä vaan voivat olla jopa haitallisia.


Tätä mietin ajatellessani sinua antamassa pakkeja kaikille, jotka yrittävät sinua lähestyä. Toimit kenties niin varmuuden vuoksi. Samalla tulet kuitenkin kieltäneesi elämästäsi mahdollisesti monenlaista hyvää. Muista, ettet ole enää se sama arka pieni tyttö, jota ivattiin ja kiusattiin. Nyt olet viehättävä aikuinen nainen, josta hienot ja mielenkiintoiset miehet kiinnostuvat.


Nyt toivon, että asetut peilin eteen ja katselet itseäsi. Ei äitisi silmin eikä kiusaajien silmin, vaikka arvaan, että se olisi kaikkein helpointa sinulle. Yritä katsoa itseäsi täysin ulkopuolisen ihmisen silmin. Mitä kaunista ja mielenkiintoista näet? Mikä sinussa on sopivan kokoista? Uskon, että olet joskus saanut joiltain positiivista palautetta, muistele niitä. Hymyile itsellesi. Sano: minä olen hyvä. Sano se tästä eteenpäin itsellesi joka päivä. Kokeile positiivisen suggestion voimaa. Mielemme toimii monesti niin, että muistamme vain ne huonot asiat, joita olemme itsestämme kuulleet ja unohdamme hetkessä kaiken hyvän palautteen. Rupea nyt antamaan itse itsellesi kauniita sanoja niin kauan, kunnes olet tuplannut kaikkien haukkumasanojen määrän.


Jos asut pääkaupunkiseudulla tai liikut joskus siellä päin, suosittelen sinulle Vantaan Myyrmäessä ainakin 19. kesäkuuta asti olevaa näyttelyä Maailman ihanin tyttö. Jos pystyt menemään sinne, katsele kuvia ja lue tekstejä ihan rauhassa ajan kanssa.


Mieleni tekee vielä ohjata sinua kahteen suuntaan. Ensiksikin, elämä ja ihmissuhteet ovat täynnä riskinottoa. Jos sanoo aina Ei, jää moni hyvä, hieno ja arvokas asia kokematta ja ihminen tutustumatta. Haluaisin hellävaraisesti ohjata sinua astumaan omalle epämukavuusalueellesi. Kokeile vähän. Anna elämälle tilaisuus näyttää, mitä sillä on sinua varten varattuna. Moni nainen odottaa turhaan, että joku mukava mies lähestyisi häntä. Sinua on lähestytty useammankin kerran. Kokeile sanoa Kyllä, jos vähääkään mielesi tekee. Aina voi peruuttaa, jos siltä tuntuu.


Toinen ohjeeni liittyykin tähän peruuttamiseen. Kuulostele oloasi toisen seurassa. Jos joku asia tai ihminen tuntuu hankalalta tai pahalta, sinun ei tarvitse enää jatkaa. Sinulla on lupa miettiä uudelleen. Sinun ei tarvitse suostua sellaiseen, mitä et halua. Muista kuitenkin, että voi olla, että suojausanturisi ovat kenties vähän ylivirittyneet. Ajattelen tässä sitä, että tulkitset ulospyytämisen vitsiksi, vaikka toinen saattaa olla aivan tosissaan ja ehkä itsekin jännittää sitä ulos pyytämistä.


Toivon sinulle sekä rohkeutta painaa kaasua ja uskaltaa kohdata ihmisiä että lupaa jarruttaa ja hidastaa, jos siltä tuntuu. Tarvittaessa vaikka näitä vuorotellen, kunhan et enää kokonaan pysähdy.


Kannustavin terveisin

Paula, perheneuvoja

KYSYMYS: Olen 23-vuotias nuori nainen ja elän unelmien avoliitossa. Suhteella on nyt ikää noin vuosi. Avopuolisoni on huolehtivainen, hauska ja järkevä.

Ongelmani onkin, etten millään suostu uskomaan, että kaikki on hyvin. Edellisessä suhteessani tulin petetyksi ja itsetuntoni vietiin lähes kokonaan pihtaamalla, torjumalla sekä itsestäänselvyytenä pitämisellä. Tästä syystä minun on lähes mahdoton uskoa, että tässäkään suhteessa saisin arvostusta.

Lisäksi avopuolisoni on ollut aikoikaan kihloissa ja tuli kihlattunsa jättämäksi. Olen mielessäni luonut tästä ex-kihlatusta ultimaattisen ihmisen. Pääni sisällä ex-kihlattu on kaikkea sitä, mitä minä itse olen aina halunnut olla. Olen myös varma, että avopuolisoni lähtisi juosten eksänsä luo, jos tämä vain antaisi vihreää valoa, vaikka todellisuudessa kyseinen henkilö on jo omalla tahollaan suhteessa eikä ole edes yhteyksissä avopuolisoni kanssa.

Ongelma onkin, että tiedostan ajatteluni olevan typerää ja pystyn järjellä selittämään olevani väärässä. Tunteet eivät kuitenkaan suostu seuraamaan järjen ääntä. Miten siis saada itseni taas luottamaan suhteeseen ja itseeni?

Kiitos jo etukäteen! En millään haluaisi pilata unelmieni suhdetta vain siksi, että korvieni väli ei tottele.

Tahtomattaan typerä, 23

VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Ensimmäinen asia, joka minulla nousee mieleen, on kysymys siitä, onko sellainen ihminen, jota kerran on suhteessa kohdeltu huonosti, typerä pelätessään, että sellainen tapahtuu uudestaan? Mielestäni ei ole.

Se, mitä sinulle on edellisessä suhteessa tapahtunut, on ollut todella haavoittavaa ja horjuttanut itsetuntoasi ja perusturvallisuuttasi. Eikä asia ole korjaantunut vieläkään.

Me ihmiset olemme siitä kummallisia, ettemme elä ainoastaan nykyhetkessä, vaan mielemme on usein kiinnittynyt menneisyyteen, ja sinun tapauksessa edelliseen suhteeseesi. Ei auta, vaikka järjen tasolla, yrität selittää itsellesi, että asiat ovat nyt toisin kuin silloin. Että nykyinen kumppanisi on erilainen, kuin edellinen, monellakin tavalla. Järjellä sen tajuatkin, mutta tunteen tasolla, niin kuin itse kerrot, sinun on vaikea irrottautua vaikeista kokemuksista ja luottaa tähän hetkeen.

Ihminen ei korjaannu hetkessä. Eri ihmisillä se kestää eripituisen ajan. Vaikka mitään nopeita parannuskeinoja ei ole, on kuitenkin niin, että uudet, paremmat kokemukset auttavat meitä. Niitä voi kutsua vaikka korjaaviksi tai hoitaviksi kokemuksiksi. Se, että saat osaksesi nyt, avopuolisosi puolelta, kunnioitusta, arvostusta ja rakkautta, hoitavaa ja ”korjaa” sinua. Toivon mukaan vähitellen itsetuntosi kasvaa, alat luottaa taas uudelleen itseesi, ihmisiin ja elämään.

Mitä tulee miehesi ex-kihlattuun ja siihen uhkakuvaan, jonka olet hänestä luonut: mielestäni kirjoituksesi jo osoittaa, että olet hyvin tietoinen sen olevan oman mielikuvituksesi tuottamaa. Koska oma itsetuntosi on niin alhaalla, nostat helposti jonkun toisen itsesi yläpuolelle, ”ultimaatiksi”, niin kuin häntä kuvailet. Muista, että silloin puhuu pelkosi, ei fakta. Se kertoo tietenkin omaa tarinaansa siitä, miten hatara luottamuksesi itseesi ja kumppaniisi on. Ehkä voisin kuvata sitä niin, että haavoittunut osa sinua tarvitsee liittolaisekseen uhkaavan ex–kihlatun, horjuttaakseen nykyistä suhdetta. Toivottavasti terve, ehjä, rakastettu osa karkottaa sellaiset uhkakuvat. Todellinen uhka nykyiselle suhteelle olet kuitenkin sinä itse ja luottamuksen puutteesi.

Kirjoitat lopussa, ettet halua ”pilata suhdetta vain, koska korvien väli ei tottele”. On jo iso askel kirjoittaa ja pohtia tätä asiaa. Se tarkoittaa, että olet kuunnellut itseäsi ja yrittänyt ymmärtää. Jatka samaa tietä, itsensä kuuntelemisen ja ymmärtämisen tietä. Äläkä ole liian ankara itsellesi, anna luottamukselle aika kasvaa. Puhu kumppanillesi, hän ei ehkä tiedä, miten vaikeaa sinulla on. Yhdessä voitte opetella luottamaan ja rakastamaan.

Kaikkea hyvää sinulle!

Perheneuvoja Kati

KYSYMYS: Olemme olleet nelisen vuotta naimisissa, kummallakin ero takana. Olemme 66–68-vuotiaita. Minulla oli viisitoista vuotta yksinoloa.

Arvomaailmamme ovat erilaiset, mutta kunnioitamme toisiamme. Mutta mutta, ilo tuntuu katoavan elämästäni, aikaisempien keskustelujemme ”lupausten” kaatuessa kuin huonosti tehty heinäkasa. Mieheni on (sisäsyntyisesti) pihtaaja, senttien laskija, tarjousten perässä juoksija, kauppamatkat ovat joka hyllyn kautta kulkemista.

No ei kai se mitään, mutta kun kodin lämmöstä pihdataan, lasketaan sähkönkulutusta jne, niin oma (sisäsyntyinen sekin) hyvä olo ja toisen huomioiminen kodissa saa kylmää kyytiä näillä asenteilla. Säästön ymmärrän, mutta kun rahasta ei ole puutetta, ei todellakaan, niin pihtaminen on alkanut rassata ja kodin kylmyys (lattian lämpö välillä alle 15 astetta).

Samoin likaisuus ja kaljan kittaus ottavat nyt ylivoimaisesti päähän. Yritän perussiivota, toinen kysyy miksi pitää??! Minulle kodin siisteys on oleellinen ja itsestäänselvä asia. No tässä jotain, voiko näiden yli päästä, kun keskustelussa ei päästä puusta pitemmälle? Vitsit ja ilo ovat nyt kaukana.

VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Voin kuvitella pettymystäsi, kun elettyäsi pitkään yksin ja sitten löydettyäsi uuden elämänkumppanin, yhdessäelo onkin nyt hankalaa ja kaikkea muuta, kuin mistä olit haaveillut.

Kertomasi perusteella kuulostaa, että olette tulleet parisuhteessanne itsenäistymisen ja eriytymisen vaiheeseen. Sille vaiheelle on tyypillistä, että aluksi toisen hyvältä tuntuvat tai ainakin siedetyt ominaisuudet alkavat ärsyttää. Teidän tapauksessanne niitä voisivat olla miehesi tarkkuus taloudenpidossa, joka tuo toki turvallisuutta, ja sinun huolehtimisesi kodin siisteydestä, joka lisää yhteistä viihtyvyyttä.

Alun ihastumisvaiheessa on helppo rakastaa toista ja hänen erilaisuuttaan. Kaikenlainen läheisyys on silloin suurta. Tässä parisuhteen vaiheessa otetaan etäisyyttä. Nyt testataan sitoutumista ja tunteiden kestävyyttä. Tämän vaiheen peruskysymyksiä on, voinko/tahdonko rakastaa, tai edes sietää, toisen erilaisuutta. Onko hän minulle rakas sellaisena kuin on, kaikkine ominaisuuksineen?

Mikäli oppikirjoja on uskominen, tämän hankalan vaiheen jälkeen seuraa kypsän parisuhteen kolmas vaihe: kumppanuus. Siinä molemmilla on omaa tilaa hengittää, liikkua, elää ja teillä yhdessä on vahva side, joka pitää teidät yhdessä. Suhteessa on riittävästi etäisyyttä ja tarpeeksi läheisyyttä, että teidän molempien on siinä hyvä olla. Vanhan sanonnan mukaisesti rakkaus ei ole toistensa silmiin tuijottamista, vaan samaan suuntaan katsomista. Alkuvaiheen silmiin tuijottelun ja tämän vaiheen selän kääntämisen kautta voitte päästä vielä tuohon: käsi kädessä ja rinnakkain kohti tulevaa.

Toivon teille kestävyyttä päästä tämän hankalan vaiheen yli ja riittävästi toivoa, että voisitte vielä löytää toisissanne sen miehen ja naisen, johon alun perin ihastuitte.

Perheneuvoja Paula

KYSYMYS: Olen seurustellut miesystäväni kanssa kohta vuoden. Alussa minulla kesti pidempään tunteiden kanssa, sillä en kokenut mitään salamarakastumista, kerroin tästä myös miesystävälleni ja että ajan kanssa myös minun tunteet kasvavat, niin kuin ne tekivätkin.

Opiskelin tuolloin sairaanhoitajaksi ja syksyllä aloitin harjoittelut sairaalassa, suhteessamme oli kaikki mielestäni hyvin, olin jo rakastunut miesystävääni ja hänkin vaikutti minuun rakastuneelta. Harjoitteluni aikana hän kuitenkin minulle yllättäen kertoi olevansa todella ahdistunut työstäni ja siitä mitä teen ja näen sairaalassa ja tämän vuoksi ei haluaisi olla kanssani intiimisti eikä olla edessäni alasti. Keskustelimme asiasta ja kerroin oman kantani, eli kuinka näkemäni asiat ovat minulle osa työtä, enkä koe mitään seksuaalista. Enkä voisi koskaan verrata miesystävääni kehenkään muuhun. Keskustelu ajoi minua aika paljon tolaltaan sillä olin ollut siinä harhaluulossa että asiat olivat hyvin, miesystäväni kuitenkin tiesi alusta asti mitä tulen tekemään ammatikseni.

Talvi meni kohtalaisesti miesystäväni ollessa välillä niin ahdistunut ettei hän saanut edes kunnolla nukuttua ja sai myös rytmihäiriöitä, olemme keskustelleet asiasta paljon, mutta minusta tuntuu ettei sanomisillani ole väliä. Hän kuitenkin sanoo ettei ole laskemassa irti minusta, mutta pelkään kuitenkin sitä. Nyt valmistuttuani ja saatuani työpaikan sairaalan kirurgiselta vuodeosastolta miesystäväni ahdistus nousi uudelleen esille, häntä ahdistaa suunnattomasti jos joudun suorittamaan toimenpiteitä ihmisten intiimialueella, olen koittanut selittää, että kyseisellä työpaikallani tuollaisten toimenpiteiden tapahtuminen olisi äärimmäisen harvinaista ja että itselleni niillä ei ole merkitystä enkä niitä ajattele. Hän kuitenkin miettii, että jos kuitenkin teen sellaisia asioita ja on nytkin niin ahdistunut ettei nuku kunnolla ja ei halua olla edessäni alasti.

Keskustelimme jälleen asiasta ja minuun sattuu tämä epävarmuus ja se kuinka hän puhuu siitä, ettei olisi pitänyt tavata minun sukulaisia, jos vaikka eroaisimme ja että hän on jo suhteemme alusta asti miettinyt näitä asioita. Minuun sattuu se, että hän ei halua olla edessäni alasti ja se kuinka hän on miettinyt näitä asioita alusta asti – olen sen myös hänelle sanonut.

Muuten arkemme sujuu hyvin ja elämämme olisi ihanaa, ainoastaan miesystäväni ahdistus ammatistani haittaa suhdettamme. Nyt mietin onko mitään mitä voin tehdä? Vai onko tämä suhde menossa kohti päätepistettään? Tuntuu niin pahalta, kun juuri kun on onnellinen, tulee puskan takaa tuollainen tunnustus ja itselläni ei tunnu olevan mitään mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan.

VASTAUS: Olettepa todella kurjan tilanteen edessä. Teillä on tuore suhde ja olette rakastuneita toisiinne. Sitoutumisesta kertoo, että miesystäväsi on jo tavannut perhettäsikin. Ilman tätä yhtä hankalaa asiaa elämänne olisi ihanaa.

Miesystäväsi ahdistus kuulostaa vakavalta, samoin siihen liittyvät fyysiset oireet. Minulle herää ajatus, että sinun työsi nostattaa hänessä esiin jonkun traumamuiston. On mahdollista, että hän ei itse edes tiedä, mistä tämä ahdistus nousee, mutta oireet kertovat kyllä selkeästi, että jotain kipeää tähän liittyy.

On tosi hyvä, että voitte keskustella asioista yhdessä. Tämä kuulostaa nyt kuitenkin sellaiselta ongelmalta, johon tarvitaan ammattiapua. Minusta viimeinen lauseesi on hyvin viisas: ”itselläni ei tunnu olevan juuri mitään mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan”. Näin se juuri on. Toki voitte keskustella asiasta yhdessä ja voit tukea häntä eri tavoin, mutta tämä on sellainen asia, jota sinä naisystävänä et voi hoitaa etkä poistaa. Näen ainoana keinona päästä eteenpäin sen, että miesystäväsi hakeutuu psykoterapiaan, mieluiten traumaterapeutin puheille. Toki voitte mennä sinne myös yhdessä, jos se tuntuu helpommalta. Kyllähän hänen ahdistuksensa kovasti sinuun ja teidän suhteeseenne vaikuttaa. Tässä traumaterapiakeskuksen yhteystiedot. Heillä on vastaanotot Helsingissä ja Oulussa. Sieltä voitte tiedustella myös oman paikkakuntanne traumaterapeutteja.

Suosittelen lämpimästi teille avun hakemista, sillä nämä oireet eivät kuulosta sellaisilta, jotka häviävät itsestään. Vaikka menisit niin pitkälle, että vaihtaisit ammattia tämän takia, joku muu, esim. sairaalakokemus, saattaisi nostaa taas ahdistuksen pintaan. Lisäksi on todella surullista, jos nuoren suhteenne seksuaalinen läheisyys on vaikeaa tai peräti mahdotonta ahdistuksen takia.

Toivon teille rohkeutta käydä yhdessä päin tätä suhdettanne uhkaavaa mörköä ja sen voitettuanne taas ihanaa, rakkaudellista elämää yhdessä!

Perheneuvoja, Paula

Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Viime kerralla kävimme läpi riitelyä parisuhteessa. Tällä kertaa aiheena on eroaminen.

Uusi artikkeli julkaistaan Suhdeklinikalla kerran kuukaudessa.

Teksti: Mirja Wuokko
______________________________________________________________________________

Erot ovat nykyään hyvin yleisiä ja asiantuntijoiden mukaan entistä raastavampia. Eroajia syyllistetään turhaan kevytmielisestä suhtautumisesta parisuhteeseen. Syynä eroon ei ole liian vähäinen yrittäminen, vaan vallitsevan avioliittokulttuurin karilleajo, väittää perheneuvoja Pekka Puukko.

Kun yli 15 vuotta parineuvojana toiminut Puukko valittiin vuoden papiksi lokakuussa 2013, kyseltiin häneltä kokemuksia työstään pariskuntien välien selvittäjänä. Puukon mielestä eroajien ongelmat ovat aiempaa pahempia, ja yhä useammin myös sosiaalitoimi joutuu puuttumaan perhe-elämään.

Onko todella näin? Eikö ennenkin ollut pahoja ongelmia?

”Parisuhteen ongelmat ovat monimutkaisempia kuin ennen. Aiemmin oli enemmän asiakkaita, joilla oli jokin yksittäinen vuorovaikutuksen ongelma, johon haettiin apua. Nyt saattaa olla useampi ongelma, kuten työttömyys, alkoholismi ja väkivalta. Mielestäni moniongelmaisuus liittyy siihen, että ihmisten on vaikeaa jäsentyä yhteiskuntaan. Se että ihmisillä olisi töitä, auttaisi aika paljon”, Puukko analysoi.

”Pitkällä aikavälillä ajattelen avioerojen lisääntymisen johtuvan siitä, että instituutiosta on tullut suhde, jota ihmiset itse kannattelevat, ja se on tehnyt avioliitosta paljon hauraamman. Parisuhde on iso asia kahden ihmisen kannateltavaksi”, Puukko sanoo.

Avioliiton perusta uusiksi

Tilanteen korjaamiseksi Puukko ei vaadi vähempää kuin yhteiskunnan ja kulttuurin muutosta.

”Mihin avioliiton painopisteen asettaa? Voisiko kulttuurimme kehittyä niin paljon, että löytäisimme uudenlaisen tulokulman yhdessä elämiseen? Yhteiskunnassamme on kasvun ideologia ja usko siihen, että kaikki voidaan puhua auki. Onko terapiankin lähtökohtana aina vain parantaa kommunikaatiota? Tämä on koko kulttuurin läpäisevä asia, sitä eivät voi terapeutit yksin muuttaa”, Puukko sanoo.

”Toivoisin, että avioliitosta löytyisi muitakin puolia kuin keskustelu ja selvittely. Mitä muuta parisuhde voisi olla kuin jatkuvaa kommunikaatiota? Toisen tukemista, taloudellisen vastuun jakamista, lasten kasvatusta, sitoutumista perheeseen, yhdessä tekemistä ja ennen kaikkea vaan olemista!”, Puukko täräyttää.

”Kaikkea ei voi purkaa hyvään kommunikaatioon. Kielen tehtävä on antaa yhteinen merkitys yhteisesti koetuille asioille. Kommunikaatiosta on tullut päämäärä, vaikka sen pitäisi olla väline”, Puukko selventää.

Puukon mukaan ihmiset itse sanovat hyvän parisuhteen tärkeimmäksi asiaksi luottamuksen.

”Osmo Kontulan Perhebarometrissä myös arvostus, kunnioitus, sitoutuminen ja samanlaiset arvot koetaan tärkeiksi. Vasta näiden jälkeen ihmiset mainitsevat kommunikaation. Hyvä parisuhde on kuin toimivan työparin suhteen kuvaus”, Puukko kertoo.

Luovuttavatko ihmiset liian helpolla?

”Ei mun mielestä. Ihmiset tekee hurjasti töitä parisuhteensa eteen. Pikemminkin ajattelen pitäisikö tulla downshiftaus-ajatus tähän, eikä koko ajan kehitettäisi. Ajateltaisiin enemmän olemista kuin kasvamista. Jaana Maksimainen piirtää väikkärissään hyvän kuvan nykyisestä parisuhteesta, missä ajatellaan, että parisuhde on jatkuvasti syvenevää ja paranevaa vuorovaikutusta, ja kaikki on kiinni kommunikaatiosta. Koko ajan ei voi parantaa ja syventää. Joskus pitää olla vaan”, Puukko painottaa.

Sielut hoitoon

”Meillä on hirveän vähän tilaa vaikeudelle, epäonnelle ja kärsimykselle elämässä. Ihan kuin ne eivät kuuluisi elämään, mutta elämään kuuluu kaikenlaista”, Puukko muistuttaa.

Puukon parityön viitekehyksenä on sielunhoidon perintö. Erityistason perheterapeutin koulutuksesta huolimatta hän ei ajattele olevansa ”hoitaja” tai ”parantaja”.

Mitä se sielunhoito on?

”Se on perintö, joka vaikuttaa tässä työssä. Työ on rinnallakulkijan hommaa. Ei niin, että minulla olisi valmiina välineitä laittaa ihmisten asiat kuntoon. Työntekijän hyväksyvä läsnäolo ja kuuntelu on tärkeää, kun ihmiset kertovat isoja asioita elämästään, kuten syvimmät epäonnistumisensa ja häpeänsä. Laitan ison arvon sille, mitä kutsun armoksi”, Puukko vastaa.

Puukon mukaan ihmiset eivät pohjimmiltaan odota helppoja niksejä ongelmiinsa.

”Kun keskustellaan syvemmin, kukaan ei halua, että tullaan peukaloimaan toisen elämää. Ihmiset haluavat tulla kuulluiksi. Ihmiset haluavat, että joku peilaa heitä. Ihmiset eivät halua, että joku ratkaisee heidän ongelmansa, vaan että joku auttaa heitä itse löytämään ratkaisuja. Paljon on myös asioita, joihin ei ole ratkaisua, mutta kuulluksi tulemisen kokemus auttaa jo paljon.”

”Ihmiset kestävät kohtuullisen hyvin eri mieltä olemisen, mutta se, ettei tule kuulluksi on vaikeampi asia”, Puukko kertoo.

Terapiaan hopihopi?

Missä parikriisin vaiheessa kannattaa mennä terapiaan?

”Ihmiset hakevat apua silloin kun kokevat tarvitsevansa apua, ja silloin siitä on myös hyötyä. Apua ei oikein voi muuhun elämäntilanteeseen tarjota. Tavallista erotilanteessa on, että toinen on miettinyt asiaa monen vuoden ajan ja toiselle se on uusi asia. Työntekijän tehtävä on rauhoittaa tilannetta ja auttaa kumppaneita pääsemään toisiaan lähemmäs keskusteluissa”, Puukko kertoo.

Puukon mukaan parit hakevat apua hyvin eri vaiheessa. Jotkut tulevat parineuvontaan kriisin alussa, toiset ilmestyvät vasta viimeistelemään avioeroa. Silloinkin kun toinen puolisoista ilmoittaa haluavansa erota, hyvään sovittelutapaan kuuluu vaihtoehtojen kartoittaminen.

Miksi ihmiset eroavat?

Puukko ei usko voivansa tarjota yksiselitteistä syytä eroamiselle. Suomessa parit ovat ilmoittaneet syiksi muun muassa toiseen rakastumisen, pettämisen ja rakkauden puutteen nykyisessä suhteessa. Naiset eroavat myös puolisonsa liiallisen päihteidenkäytön takia ja miehet seksin puutteessa.

”Jossain vaiheessa erovaihtoehto näyttää vapauttavalta. Johtaako nämä hiertävät syyt eroon, vai tulevatko ne myöhemmin selitykseksi erolle, en tiedä”, tunnustaa Puukko.

Puukon mukaan eroaminen on yleistynyt, koska kulttuurimme mahdollistaa sellaisen vaihtoehdon. Erot eivät kuitenkaan tipahtele taivaasta.

”Nämä ovat meidän valintojemme seurauksia. Erossa on aina joku, joka tekee sen päätöksen. Yhtäkään pariskuntaa ei ole ulkopuolisen päätöksellä tuomittu eroon, vaan siinä on tehty valinta”, Puukko muistuttaa.

Eroamisen syiden kaivelemista mielenkiintoisempaa on Puukon mukaan miettiä, mikä tukee ihmistä olemaan parisuhteessa.

”Mikä saa ihmiset olemaan parisuhteessa rauhassa?”, haastaa Puukko.

Kuka haluaa olla toisen kehitystehtävä?

Puukon mukaan kehittämisen ajatus on uinut parisuhteeseen työelämästä.

”Tää on ihan hyväkin asia, mutta millä muilla tavoilla voisi hahmottaa parisuhdetta kuin vain kommunikaation, selvittelyn ja kehittämisen kautta? Parisuhteita suunnitellaan ja hoidetaan hyvin määrätietoisesti ja ammattimaisesti”, Puukko sanoo.

”Parisuhteen rakoilu tulee helposti siitä, että kehittämistä viedään niin pitkälle, että puoliso ei pysy siinä perässä”, valaisee Puukko.

Puukko on huolissaan miehistä. Kotitöitä ja lastenhoitoa jaetaan, miehet yrittävät osallistua tasa-arvoisesti, mutta liitot eivät kestä. Ensimmäisistä eroista kaksi kolmasosaa on naisten hakemia.

”Miehet rupee olemaan kovilla tässä kommunikaatioasiassa, jos vaatimukset vaan kasvavat. Jos miehet putoavat kelkasta, onko se parisuhteen etu?”, kysyy Puukko.

Pikkulasten vanhemmat erokieltoon

Puukko toivoisi eroa suunnittelevien vanhempien asettuvan lapsen asemaan ja ajattelevan lapsen parasta.

”Kannattaa harkita sitä ja miettiä oman elämän päämääriä. Alle 3-vuotiaiden lasten vanhempien ei kannattaisi erota. Tapaamisten järjestely olisi todella vaikeaa lasten kannalta, lasten tarpeet huomioiden. Ja miten ero muka helpottaisi työmäärää? Joutuu yksin selviämään siitä, missä ennen oli kaksi tekemässä”, Puukko sanoo.

”Kolmen vuoden malttaminen voi meinata tosi paljon elämässä. Elämä voi olla silloin toisenlaista. Kannattaa antaa asialle aikaa ja miettiä kunnolla”, Puukko neuvoo.

”Olisi parasta, jos osaisi sanoittaa itseänsä vaivaavat asiat aikaisemmin, ennen eron harkintaa, ja kertoa puolisolle ajatuksistaan. Voitaisiinko tehdä asiat toisin? Puheeksi ottaminen mahdollisimman aikaisin parantaa asioiden ratkaisemismahdollisuuksia. Asioille voidaan vielä tehdä jotakin”, kannustaa Puukko.

”Oman tai lasten terveyden tai hengen uhka, tai tavaton päihteidenkäyttö, ovat selviä syitä avioeroon. Silloin ei kannata jäädä suhteeseen harkitsemaan”, Puukko muistuttaa.

Uskotko elinikäiseen parisuhteeseen?

”Kyllä mä ajattelen, että se on ihan mahdollista. Mitä se vaatii? Luottamusta, kunnioitusta ja puolison reilua kohtelua, ja se vaatii sen, ettei erota”, Puukko kiteyttää.

”Suurin osa ihmisistä ajattelee naimisiin mennessään, että tässä nyt myös ollaan. Aika vähän määräaikaiset liitot ovat ottaneet tulta. Se on meihin sisäänrakennettuna, tarve siihen, että kumppanuus ja rakkaus ja avioliitto kestää.”

Vaikka ihmiset siis haluavat olla rakkaansa kanssa ikuisesti onnellisesti yhdessä, yhä harvempi siihen pystyy. Mitä pitäisi tehdä?

”Täytyy etsiä uudenlaisia tapoja elää parisuhteessa. Vai ovatko ne vanhanlaisia ajatuksia? Parisuhteen idea ei voi olla vaan istuminen keittiön pöydän ääressä keskustelemassa. Että kun vaan kommunikoidaan enemmän, niin asiat ratkaistaan”, Puukko selventää.

Itsekin keskustellen auttava Puukko ei ole hylkäämässä verbaalista kommunikaatiota kokonaan: ”Keskustelu ja tukeminen on tarpeen ja sillä on paikkansa, mutta on toisenlaisiakin tapoja hahmottaa parisuhdetta.”

Tekeminen ja oleminen esimerkiksi. Ja armo.