Vapaamatkustaja

Edellisessä osassa kirjoittajan puhelin varastettiin, hän vietti yön kytiksellä, todisti epämiellyttäviä tapahtumia ja oli luopua toivosta. Koska kuvaaminen on olosuhteiden pakosta edelleen hankalaa, viihdytämme teitä ärsyttävillä turistikuvilla Gili Airilta.

Minulla on tapaaminen poliisin kanssa. Olen krapulassa ja myöhässä. Kaivan massiivisiin mittasuhteisiin kasvanutta asiakirjakasaani ja löydän vuorokausi aiemmin kirjoitetun sopimuksen. Se kertoo rikkinäisellä englannilla, että saan uuden puhelimen varastetun tilalle. Toki. Miksei saman tien lopeteta köyhyys.

Laitan viestin sopimuksen toiselle osapuolelle. Viesti ei mene perille. Tämä ei sinällään yllätä. Kun teet sopimuksen kännissä aamuyöllä kytiksellä tuntemattoman ihmisen kanssa, joka ei edusta virkavaltaa, kannattaa suhtautua sopimuksen sitovuuteen terveellä harkinnalla.

Soitan ja yllätyksekseni, boss vastaa. Kertoo, että kolkyt minsaa ja on ovellani. Käyn ostamassa kahvia ja savukkeita. Saapuessani hotellille oven edessä odottavat poliisiasemalla tapaamani herrasmiehet. He eivät ole poliiseja, eivät siviilejä. Ajavat poliisin avolavalla, mutta kiroavat virkavaltaa. Kelpaavat minulle.

Nämä sankarit ovat Balin kodinturvajoukot. He ovat paikallisia, jotka tasapainottelevat rikollisten ja poliisin välissä eli toisin sanoen kahden mafian ristitulessa. En ole aivan varma olenko tekemisissä rikollis- vai kansalaisjärjestön kanssa. En myöskään tiedä, onko tällä mitään merkitystä.

Ei ole fiksua hommata jengiläisiä telkkien taakse ja ajella sen jälkeen poliisiautolla pitkin kyliä. Poliisi on Indonesian vihatuin instituutio kiitos Suharton perinnön ja makakien toiminnan. Jopa armeijalla on parempi maine. Vaihtoehdot ovat kuitenkin vähissä. Hyppään etupenkille ja peitän kasvoni ranta-RayBaneilla.

Ajamme takaisin kytikselle. Koetan saada sim-korttini. Ei onnistu. Minut viedään tunnistuskoppiin, joka ei ole Indonesiassa peililasin peittämä. Morjestan syytetylle ja selitän sadatta kertaa, etten ole nähnyt syytettyä muualla kuin laitoksella. Selitän, tunnistuksen olevan ajan hukkaa. Koettavat suostutella, marssin ulos. Kodinturvajoukot ovat hengessä mukana englanniksi, mutta sovittelevat bahasaksi.

Olen vittuuntunut. Tämä ei kuulu sopimukseen. Minua ei raahattu tänne sim-kortin vaan tunnistuksen toivossa. En ole täysi idiootti.

Seuraava laitos. Tilanne alkaa kärjistyä. Kodinturvajoukkojen jefe ei jaksa enää kuunnella laiskanpulleiden poliisien mussutusta. Seuraa paljon huutoa ja vihaista sananvaihtoa. Huudan tilaisuuden tullen väliin puhelimestani ihan vain ollakseni hengessä mukana. "The Indonesian system", apina karjuu takaisin. Ei arvosta osallistumistani. Erittelen kohteliaasti, miksi systeemi on täysi susi. Apinaa hiljenee, koska tietää olevansa väärässä.

Täällä virkavalta liikkuu vain rahasta ja silloinkin hitaasti. Kun rahaa ei pyydetä, on parempi olla huolissaan. Alan olla huolissani. Kuka pelaa, millä korteilla ja ketä vastaan? Mikä panos, kuinka suuri potti? En vain tajua.

Seuraavaksi ajamme ostoskeskuksen pihaan. Kyllä, ostoskeskuksen! "Now we buy phone", jefe kertoo. Tuijotan tätä suu auki. Menemme ihan aikuisten oikeasti ostamaan uutta puhelinta. Jos tilanne oli aikaisemmin absurdi, en enää keksi sopivaa termiä. En uskalla hymyillä, sillä olen varma, että paskamyrsky iskee hetkenä minä hyvänsä.

Applen merkkimyymälä antaa tolkuttoman hinnan sekä eioota. Käytän tilaisuuden hyväkseni ja kysäisen seuraavassa liikkeessä ihan ohimennen uuden Samsungin hintaa. Jefe kysyy, kelpaako halvempi? Kerron, että kelpaa. Rahamies on yhtä hymyä luulleessaan saavansa kalliimman puhelimen vaihdossa. Toivon, että kukaan ei katso hintaluetteloa ja tajua, että Samsung on tässä liikkeessä iPhonea kalliimpi. Ei katso. Odotamme tunnin ja olen uuden Samsung S III omistaja.

Jefe selittää, että tätä tapahtuu harvoin. Tiedän kertomattakin. Ensimmäinen kerta, kun hänen alaisensa korvaa puhelimen, väittää. En usko, mutta toisaalta en usko enää ketään.

Keksin ainoastaan yhden loogisen selityksen: poliisivankilassa viruva syytetty maksaa laskun. Vanha puhelin on puhdasta voittoa ja vapauden hinta on Samsung Galaxy S III. Pitäisikö tilanteeseen olla tyytyväinen? Mene ja tiedä. Olen hämilläni. Onko kädessäni veripuhelin?

Lupaan palata allekirjoittamaan sopimuksen, jolla siirrän iPhoneni omistajuuden Samsungin ostajalle. Odotan avustus/lahjoituspyyntöä, mutta sitä ei koskaan tule. Seison hotellini edessä, uusi, ilmainen puhelin kädessäni ja ihmettelen, mitä helvettiä juuri äsken tapahtui.

Vuorokautta myöhemmin tasapainottelen Rinkka selässä, reppu olalla, kahvi toisessa ja savuke toisessa kädessä. Hypin veneiden päällä satama-aallokossa. Jotta tilanne olisi tarpeeksi tasapainoinen, puhelimeni soi taukoamatta, olen väärässä botskissa ja koetan taistella tietäni oikeaan. Olen matkalla Gili Airille, pienelle saarelle Lombokin edustalla.

Soitan numeroon päästyäni ahtaaseen veneenkaltaiseen. Puhelimeen vastaa herrasmies, joka kertoo asiakkaansa loukanneen minua ja tämän kaiken loukkaavan häntä. Haluaa tavata ja sopia. Kerron, ettei juurikaan kiinnosta. Hän tarjoaa puhelintani ja anteeksipyyntöä. Kerron palaavani asiaan.

Oletan, että soittaja on poliisi. Mietittyäni hetken oletan, että kyseessä ovat kodinturvajoukot. Mietittyäni hetken pidempään en ole enää ollenkaan varma, kuka minulle juuri soitti. Seisoskelen botskin katolla Lombokin satamassa, polttelen savuketta ja katselen aaltoja. Poliisi, puhelin ja perseilyt kiinnostavat yllättävän vähän. Suljen puhelimen.

Gili Airilla ei ole poliisia. Airilla on palmuja ja biitsiä, aurinkoa ja turkoosi meri. Vaivun riippumattoon muutamaksi päiväksi.

Avaan puhelimen sunnuntaina. Seuraa kauhea piipitys. Missä olen, milloin tulen, missä tapaamme, mitä helvettiä? Suljen puhelimen uudelleen. En ole valmis tähän. Katsotaan huomenna.

Kaikki on myöhässä. Istun pikkubussissa ja koetan keskustella huutamatta. Luurin toisessa päässä on minua viesteillä pommittanut hyypiö. Tämä ei luovuta. Alan menettää kärsivällisyyteni. Kerron, missä tapaamme ja milloin. Kerron, että yksi viesti tai puhelu lisää ja jatkan suoraan lentokentälle. Puhelin hiljenee hetkeksi.

Puoli tuntia myöhemmin istun turistipoliisiaseman edessä. Hyypiö on väärässä paikassa. On hädissään ja anelee odottamaan kymmenen minuuttia. Lupaan odottaa kunhan tämä rauhoittuu. Hetken kuluttua minua kohti juoksee pieni lihava mies, jonka koko olemus huutaa gangsteria. Katson kääpiön hoippumista. Hän kättelee ja halaa. Seison kadulla kytiksen edessä ja halaan paikallista mafiaa. Mafia on pieni, pyöreä ja lämmin. Ihana päivä.

Olen tavannut juuri syytetyn työnantajan. Tämä haluaa viedä minut pääasemalle. En neuvo ketään hyppäämään vieraan auton kyytiin, joka on lastattu rikollisilla, mutta koska tiedän reitin, hyppään kyytiin. Kääpiö jutustelee niitä näitä etupenkillä. Kysyy lennostani, aikataulustani, hotellistani. Valehtelen kaiken.

Kuskin ilme on murhaa. Katselee minua peilistä. Hän on valmis iskemään puukon kaulaani. Istun takapenkillä oven vieressä valmiina hyppäämään, jos mafia valitsee väärän reitin tai tekee äkkinäisiä liikkeitä.

Ilmassa on pahat vibat. Tunnen kuvotusta, inhoa ja pelkoa. Soitan kytiksen pihassa kodinturvakontaktilleni. Kysyn, tietävätkö mitä juuri tapahtuu. En saa tyydyttäviä vastauksia, joten pyydän lähettämään miehen paikalle välittömästi.

Sisällä asemalla kääpiö antaa minulle kynän ja paperia, pyytää minua kirjoittamaan kirjeen, jossa kiistän syytetyn syyllisyyden. Kerron, etten ole tätä koskaan syyttänytkään. Kääpiö hiljenee. "You name your problem", tämä ehdottaa. "My problem is that I don't have my phone", totean. Kääpiö keskustelee poliisin kanssa kiivaasti, soittaa puheluja ja kertoo, ettei onnistu.

Alan hermostua. Menen ulos savukkeelle. Näen kadulla saman miehen, jonka näin jo turistipoliisiaseman edessä. Minua tarkkaillaan.

Kääpiö hoippuu ulos ja ehdottaa, että tapaamme kahden tunnin kuluttua. Tarjoaa kyytiä. En suostu. Lupaa tarjota kyydin takaisin asemalle. Suostun ja valehten hotellin. En luota näihin kavereihin. Saari on täynnä käärmeitä.

Tilanne varmistaa sen minkä jo tiesin: syytetty on syyllinen. En halua vapauttaa häntä. En aio auttaa samoja vittupäitä, joiden takia olen katsellut poliisia kaksi päivää. Kääpiö saa maksaa uuden puhelimeni. Syyllinen saa vapautensa, muttei ilmaiseksi. Olen saanut pelleilystä tarpeekseni.

Tapaan kontaktini ja allekirjoitan sopimuksen vanhasta puhelimestani. Kääpiö soittaa. Tarjoan luuria ja suljen puhelimen. Pyydän kodinturvajoukkojen miestä ajamaan minut lentokentälle. Puoli tuntia myöhemmin olen turvassa turvatarkastusten toisella puolella. Turvallisuus on suhteellista. Olen juuri näyttänyt kesoa paikalliselle mafialle, joten hengitän vapaasti vasta Jakartassa.

Tästä tarinasta ei voi oppia paljoa, mutta kaksi asiaa tulee pikaisesti mieleen. Ensinnäkin, korruptio tuhoaa koko oikeusjärjestelmän. Kun poliisi ei hoida tehtäviään, syntyy tahoja, jotka korvaavat poliisin. Osa poliisin perustuslaillisesta vallasta siirtyy tahoille, joita kukaan ei valvo. Raja rikollisen ja poliisin välillä hämärtyy. Koska poliisilla on luontainen monopoli rikolliseen toimintaan tilanne kääntyy päälaelleen ja rikollisesta tulee poliisi - vice versa.

Toinen opetus on ilmeisempi, mutta vaikeampi hyväksyä: mitä kauniimpi turistiparatiisi, sitä paskaisemmat ovat sivukujat. Täällä käydään huumekauppaa, tapetaan ihmisiä, kidnapataan ja myydään lapsia. Lista on loputon. Hämmästyttäviä tarinoita. Bali on pinnalta kaunis, mutta sisältä mätä.

Istun lentokentällä ja leikin uudella puhelimellani. En ole palaamassa Balille hetkeen. Se on varmaa. Laitan viestiä ystävälleni Jakartaan. Kerron, että minulla on uusi luuri. "You must be the luckiest bastard I know", tämä tekstaa. Agreed. Onnekas paskiainen.

Tämän kirjoituksen piti käsitellä korruptiota. Ei tullut takkia, tuli housut. Varsin kummallisen tapahtumaketjun seurauksena teksti käsittelee räätälin puhelinta. Koska poliisiasemalla kuvaaminen on hankalaa, viihdytän teitä turistikuvilla Jakartasta.

Suhteeni Applen tuotteisiin on monimutkainen. Sanovat, että kolmas kerta toden sanoo, joten ostan naapuriltani puhelimen. Kyseessä on ns. naimakauppa. Tulevan vaimon vanhemmat kaipaavat rahaa ja uudenkarhea iPhone 4 S lähtee edulliseen hintaan. Tämä tarina saa alkunsa rakkaudesta.

Ennen kuin eksyn aiheesta lopullisesti, lähdetäänpä Kuta Beachille a.k.a. Indonesian Pattaya/Phukettiin. Kaksi kuukautta Jakartassa riittää. Ilmanala tukahduttaa, liikenne vituttaa eikä paastoaminen sovi luonteenlaadulleni. Vaihdan puritanismin hedonismiksi. Lähden Balille. Täällä urpoillaan enkä tee poikkeusta.

Suhteeni neljä-ässään päättyy keskellä turistihelvetin pimeyden ydintä. Seison melko päissän Legian streetin ja Poppies streetin risteyksessä. Etsin savukkeitani. Koetan taskua ja tajuan menettäneeni jotain arvokasta. Tiedän syyllisen. Juoksen, mutta liian myöhään. Näen vilauksen skootterin takavaloista ja kiroan niin maan perkeleesti.

Juoksen hotellille kakkosluurin luokse ja tavoitan Indonesian numeroni Suomesta. Viimeinen toivoni on tavoittaa varas ja neuvotella sopimus. Puhelin on pois päältä. Heittelen omaisuuttani pitkin huonetta ja kiroan niin universumin perkeleesti.

Alan hyväksyä tilanteen, kun saan puhelun Jakartasta: "Dude, your phone is in the Kuta police station. Get there and fast." Jälleen juostaan. Lyön taksikuskin käteen liikaa rahaa ja käsken painamaan kaasun pohjaan.

Kehittyvissä maissa ja suurimmassa osassa maailmaa pelaa näppärä nyrkkisääntö: älä ole missään tekemisissä poliisin kanssa, jollei ole pakko. Poliisi on järjestäytyneistä rikollisista kenties vaarallisin. Jos joudut tekemisiin poliisin kanssa, olet a) tehnyt jotain aivan v***n tyhmää, b) joku on tehnyt sinulle jotain aivan v***n tyhmää tai c) olet idiootti. Olen herra c.

Kuski löytää kolme asemaa. Yhdestäkään ei löydy puhelintani. Löydämme oikean kyttiksen auringon noustessa. Kärsin lievästi ilmaistuna hirvittävästä krapulasta ja haisen vanhalle viinalle, mutta olen yhtä hymyä. Tilanne vaatii leveää virnistystä. Setä univormussa toivottaa tervetuloa.

Minut ohjataan takahuoneeseen. Huoneessa istuu kaksi vakavan näköistä konttoriapinaa, kaksi sutjakampaa katuapinaa, tässä vaiheessa minulle tuntemattomia siviilipukuisia herrasmiehiä ja syytetty, jota en ole koskaan nähnytkään. Katseemme kohtaavat. Myös hän on yhtä hymyä. Silmistä loistaa silkka kauhu.

Minulle kerrotaan, että syytetty, jonka hallusta puhelimeni löytyi, on jengiläinen ja ihmishirviö. Hirviö asettaa raudoitetut kätensä yhteen siunauksen merkiksi. Pyytää armoa, tarjoaa savuketta eikä sano sanaakaan.

Poliisi reagoi välittömästi. Tapahtuu asioita, joita en oman oikeusturvani vuoksi erittele. Apina laskee nyrkkinsä, karjuu suoraa huutoa bahasaksi ja syytetty nyökkäilee. Tilanne on erittäin kiusallinen. Levitän käteni ja väännän kysyvän ilmeen, ilmaisen turhautumisen ja toivon, että homma pysyy ihmisoikeussopimusten asettamissa rajoissa.

Indonesiassa poliisi on iso ongelma. Jos sinulla ei ole rahaa tai kontakteja, olet kusessa. Syytetyn oikeussuoja on olematon ja poliisiväkivalta systemaattista. Amnesty Internationalin vuoden 2011 maaraportti kertoo seuraavaa: "Indonesian turvallisuusjoukot syyllistyvät toistuvasti köyhistä ja marginaaliryhmistä tulevien epäiltyjen väärinkohteluun ja kiduttamiseen."

Annan lausunnon syytetyn läsnäollessa. Yksi siviileistä toimii tulkkina. Kerron, etten voi olla varma, onko puhelin varastettu vai kadonnut. Kääntäjän lausunto on huomattavasti omaani pidempi. Alan olla huolissani. En puhelimeni vaan raudoitetun toverin puolesta. Olemme molemmat syvällä systeemin rattaistossa.

Kerron, että haluan puhelimeni takaisin. Siinä kaikki. Kertovat, ettei todistuaineistoa voi luovuttaa. Tajuan, että puhelin olisi jo kädessäni, jos olisin ilmoittanut sen kadonneeksi. Pohdin onko tämä vittuilua. Katson lauman johtavaa urosta. Vaikuttaa olevan vakavissaan.

Käsittely saattaa kestää "pitkään", kertovat. Selitän, että mitä vittua? Puhelin on pöydällä, syytetty vieressä ja omistaja pöydän takana. Puhelin mulle, kuva todisteeksi ja jäbä linnaan, jos näyttö riittää. Mutta ei. Täällä kyttä ei ole kaveri.

Syytetty tuijottaa minua anelevasti, poliisi tuijottaa syytettyä vihaisesti ja minä tuijotan seinää. Koetan keksiä ratkaisua. Selitän uudelleen, että mies on tuntematon. Selitän, etten halua ongelmia paikallisten jengien kanssa. Selitän, ettei minua kiinnosta nostaa syytteitä. Selitykseni ei kiinnosta ketään.

Useissa länsimaissa pelaa näppärä nyrkkisääntö: syytön ennen kuin toisin todistetaan. Useissa kehittyvissä maissa pelaa näppärä nyrkkisääntö: unohda edeltävä nyrkkisääntö. Naivi oikeuskäsitys ja usko instituutioihin eivät paljoa kehitysmaavankilassa lohduta. Olet syyllinen joutuessasi tekemisiin poliisin kanssa eivätkä poliisipalvelut ole ilmaisia. Jos olet ulkomaalainen, olet joka tapauksessa syyllinen liian paksuun lompakkoon.

Olen istunut laitoksella kaksi tuntia. Näen pienestä peilistä seinällä, ettei hymyni ole enää luonnollisimmasta päästä. Tilanne on kuitenkin edelleen auki - negotiations are on.

Kolme tuntia myöhemmin tilanne on patti. Olen vaihtanut huonetta, katselen kun simpanssi taistelee Wordin kanssa ja koetan olla menettämättä hermojani.

Viereisestä huoneesta kuuluu ilkeää naurua, huutoa ja epämiellyttäviä ääniä. En pysty kuuntelemaan, joten menen moikkaamaan. On pakko. Syytetyn kasvot punottavat. Kaikki hymyilevät. Myös syytetty. Jään notkumaan ovenpieleen. On tilanteita, joita on vaikea kuvailla jälkeenpäin. Tämä on yksi niistä.

Tuntia myöhemmin tulostin laulaa paperia. Sivuja sivujen perään vaikka lausuntoni voi tiivistää virkkeeseen. Koetan vielä kerran oikoa, mutta tilanne on menetetty. On aivan sama mitä sanon, sillä syytetty on tuomittu ja minä menettänyt puhelimeni. Joku järkevämpi luovuttaisi. Jätän järkihommat muille.

Apina tottelee vain banaania, armeijaa ja esimiehiään. Koska sekä oikeus- että poliisilaitos ovat läpimätiä, kaiken voi ostaa. Yleinen nyrkkisääntö on: jos joudut turistina ongelmiin, maksa itsesi ulos. Mitä pidempään odotat, sen kalliimpi reissu. En missään nimessä kehota korruptioon vaan vaalimaan kallisarvoista vapautta ja käyttämään tervettä järkeä. Maailma ei ole oikeudenmukainen paikka. Sen kanssa pitää vain elää.

MInulla ei ole armeijaa eikä kontakteja, joten koetan lahjoa. Poliisi ei joko ymmärrä tai huomioi ehdotuksiani "vaihtoehtoisesta ratkaisuista". Alan turhautua. Tivattuani aikani yksi siviileistä tuo minulle käsin kirjoitetun sopimuksen. Sovimme, että tämä hommaa minulle uuden puhelimen ja saa tutkinnan jälkeen vanhan. Tuijotan tuhruista aanelosta ja pidättelen epätoivoista naurua.

Otamme valokuvia. Poseeraan poliisien ja syytetyn kanssa. Kaikki paitsi minä hymyilevät.

Kello on yhdeksän aamulla. Poltan savuketta ja allekirjoitan noin 30 asiakirjaa. Kaikki bahasaksi. Poistun asemalta, syytetty jää lukkojen taakse. Olemme molemmat lyötyjä, mutta eri tavalla. Taskussani on raportti, josta en ymmärrä mitään ja suttuinen sopimus, joka lupaa minulle uuden puhelimen. Nyt on luovuttaminen lähellä.

Jakartalainen Mars myy bisseä Kuta Beachillä. Hän kuuntelee tarinani ja on pahoillaan. Kerron, että syyttä. Hän kysyy, paljonko maksoin? Kerron, että neuvottelut jatkuvat. Mars repeää nauramaan ja toteaa, että puhelin on mennyttä. Kommentit Jakartasta kertovat samaa. Jostain syystä kukaan ei usko, että minulle ostetaan uusi puhelin. En tosin usko itsekään.

Tappiot tulee minimoida, sillä ne ovat väistämättömiä. Päätän minimoida vitutuksen ja tilaan Marsilta oluen. Tämä kehottaa jättämään illan väliin. Lupaan olla noudattamatta ohjetta.

Poliisin kanssa asioidessa ulkomailla kannattaa varautua kaikkeen. Siis ihan kaikkeen. Apina ei ole kaveri vaan epäluotettava bisnestuttu, joka kusettaa tilaisuuden tullen. Oikealla asenteella ongelmat voi kuitenkin ratkaista. Kun poliisi sanoo Suomessa ei, se on jumalan totuus. Kun poliisi sanoo suurimmassa osassa maailmaa ei, se tarkoittaa lisäneuvotteluja

Käytännössä olen siis enää askeleen päässä puhelimestani. Teoriassa askel on pitkä. Tätä tarinaa ei ole kuitenkaan taputeltu. Seuraavassa osassa homma menee erikoiseksi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tissejä ja räjähdyksiä. Tämä jatko-osa on edeltäjäänsä parempi.

Hilāl - ramadanin aloituspäivä. Useampi tuhat ihmistä pyllistää sen kunniaksi. Tai kumartaa. Riippuu näkökulmasta. Istun Istiqlal moskeijan toisen kerroksen lattialla ja seuraan seremoniaa. Olen valkoinen imperialistiriistäjä väkiluvultaan maailman suurimman muslimimaan suurimmassa moskeijassa. Tiedä mitä nämä radikaalit keksivät. Vieressäni istuva arkkitehti hymyilee ja keksii tarjota savukkeen.

Ramadan on muslimien pyhä kuukausi. Tämä tarkoittaa itsetutkiskelua, johdatuksen etsimistä ja ennen kaikkea paastoa. Homma toimii seuraavasti: ennen aamunkoittoa vietetää Sahur, eli syödään ja rukoillaan, sitten kärsitään loppu valoisa aika ilman ruokaa, vettä, päihteitä ja lihan haureutta. Sitten rukoillaan ja syödään taas aivan helvetisti.

Indonesia on aidosti suvaitseva maa. Kukaan ei heitä semirasistista maassa maan tavalla -shaibaa ja pakota paastoamaan. Paastoan siitä huolimatta. Ihan uteliaisuuttani. Ketään ei kiinnosta, vaikka kävelisin kalja kädessä ja rööki huulessa kadulla keskellä päivää. En kuitenkaan kävele. Respect one another.

Jotta homma ei mene liian hengelliseksi, suuntaan Jalan Jaksalle - Jakartan viralliseen perseilykohteeseen. Jaksa on keskustan turistikatu ja reppureissaajien välietappi matkalla luoja tietää minne. Yleensä Balille. Sen minäkin tiedän.

Yllätyksekseni kaikki baarit ovat kiinni ja saan ei oota ruokateltoista. Osoittelevat sivummalle. Lopulta löydän kadun varresta pienen pöydän, kaksi puista penkkiä ja täyden jääkaapin. Hintalaput näyttävät vasta vaihdetuilta. En anna tämän häiritä ja tilaan ramadan-hintaisen oluen.

Pari tuntia myöhemmin pöytä on täynnä. Pulloja ja buleja (valkolainen indoiksi). Espanjalaiset pilotit ja saksalaiset omatoimimatkaajat keskustelevat - yllätys, yllätys - jalkapallosta. Ilmassa on isoja eleitä. Toimin ahtisaarimaisena välittäjänä. Päädymme suurinta osaa tyydyttävään lopputulokseen: "You can have the football and we can have the economy". Kehotan saksalaisia valitsemaan potkupallon. Mitä talouteen tulee, olemme kaikki samassa veneessä. Toiset uppoavassa päässä, toiset vielä pinnalla. Indonesialainen vieressäni katsoo kelloaan, tilaa oluen ja toteaa huonolla englannilla:"Fuck the ramadan."

Ramadan on muslimien joulu, joten suuntaan aamulla Mangga Duaan. Ostoskeskus on vittu valtava, vaikka on ramadan enkä saisi kiroilla. Kiroilen silti, sillä olen todella, todella huonolla tuulella. Darra hiipii takaraivossa, kaipaan savuketta ja vielä kipeämmin nestettä. Harhailen eksyneenä keskellä tönivää ihmiskaaosta. Ympärilläni kaikuu jatkuva "hello mister" -huutojen hymni.

Kestää tunnin päästä pihalle. Kaivan röökin ja muistan paaston. Indonesialaiset rakastaa kretek-savukkeitaan. Täällä saa polttaa missä vain. Junassa, bussissa, taksissa, ravintolassa, you name it. Jos seinällä on kieltävä kyltti ja pöydältä puuttu stökis, no worries, anna palaa ja karista maahan. Kuppi jaavalaista kahvia kyytipojaksi ja elämä hymyilee. Siis, jos et paastoa.

Tiedustelen ystävältäni näkyykö paasto ihmisten arjessa esimerkiksi kontrolloimattomana väkivaltana. Selitän, että koen parhaillaan suunnatonta tarvetta tuhota jotain kaunista. Ystäväni vastaa diplomaattiseen sävyyn, että ei näy. Päättelen äänensävystä, että hermot ovat hieman kireällä. Pihalla kukaan ei hymyile. Kello on neljä. Yleensä sosiaaliset indonesialaiset istuvat hiljaa ja nojailevat käsiinsä. Kollektiivinen kärsimys on kaunista.

Kello lyö kuusi. Heitämme väkivaltaisen uukkarin ja kaarramme ruokakojun eteen. Alle puolessa minuutissa edessämme on kahvia, vettä, savukkeita ja ruokaa. Kahden minuutin päästä nauramme myyjän kanssa. Tämä on otettu paastoamisestani ja heittää yläfemman.

Ajamme Istiqlaliin. Olemme auttamatta myöhässä, mutta mitä pienistä. Indonesialaiset ovat rentoa sakkia. Suomalainen joulukirkko on ruokoushetkeen verrattuna radikaalien tiukkapipojen tapahtuma. Täällä religious tarkoittaa hyvää, oikeudenmukaista ihmistä, ei jeesustelijoita ja päiviräsäsiä, jotka tekevät muiden elämästä helvettiä.

Eksyn ystävästäni ja tapaan paikallisen matkaoppaan, joka - kuten suurin osa matkaoppaista - jauhaa silkkaa paskaa. Tarjoaa lentoa, kerron halvemmasta. Tarjoaa kierrosta, kerron nähneeni tarjonnan. Tämä ei kuitenkaan luovuta. Kysyy, onko naista. Kerron, ettei ole. Kysyy, olenko homo. Kerron, etten ole. Tämä ei usko. Kertoo, että moni toimittaja on. Kerron, etten ole pannut merkille. Tämä kysyy, miten iso penikseni on. Repeän nauramaan. Massiivinen, kerron ja jatkan matkaa. Extremely radical. Muslimihomo tulee iskemään moskeijan pihassa ramadanina. Melkoista terroria.

Syömme kebabia, syömme padangia, juomme kahvia, nautimme jälkiruokia. Ajelemme ympäri Jakartaa. Pelaamme futista katulasten kanssa keskellä valtaväylää ja poltamme ketjussa savukkeita.

Saavun kotiin hieman ennen kolmea. Olen nukahtamassa, kun saan viestin: "wanna go to Ramusin for Sahur?" Hell yeah. Puolen tunnin päästä kävelemme slummin pimeydessä ratakiskoja pitkin. Olemme terrorismin syntysijoilla. Köyhä, kouluttamaton ja syvästi uskonnollinen yhteisö. Räjähdysherkkää materiaalia. Takaani pimeydestä kuuluu iloinen tervehdys: "Mister Daniel". Heilautan kättäni yöhön.

Puikkelehdin pitkin kapeita kujia, joita reunustaa loputon vanerihökkeleiden ja aaltopeltiseinien jono. Kello on puoli neljä aamulla. Ihmiset heräilevät. Kaikkialla pyörii vaarallisia terroristeja hammasharja suussa, pyjama päällä. Osa nauraa nähdessään minut. Osa hieroo silmiään. Osa ei edes tajua, että bule on kylässä.

Pysähdymme yhteisön johtajan, Mr Ramusinin ravintolaan viettämään Sahurin. Ramusinin vaimo kantaa pöytään kahvia, teetä ja ruokaa, isäntä on otettu vierailustamme. Leikin perheen ainoan tyttären Karisman ja tämän kissan kanssa bambulattialla. Ramusin kertoo hyviä uutisia. Osa slummista on määrätty purettavaksi, mutta hallitus on myöntänyt seitsemän kuukautta lykkäystä. Ihmiset eivät menetä kotejaan ainakaan ramadanin aikana.

Sytytän savukkeen. Samalla rukouskutsu aloittaa paaston. Olen tumppaamassa, mutta Ramusin keskeyttää nauraen. Polta loppuun, bule. Se nyt niin justiinsa ole. Kahviakin on vielä jäljellä.

Kävelemme moskeijalle, joka sijaitsee luokkahunettamme vastapäätä. Pieni tila on täynnä ihmisiä. Osa oppilaistamme on lähdössä kerjäämään muutaman kilometrin päähän linja-autoasemalle. He haluavat kävellä kanssamme. Mitä jos menisimme keskustaan kansallismonumentti Monasille, ehdotamme. Lapset innostuvat, mutta muistuttavat, että matka on liian pitkä. Heillä ei ole rahaa bussiin. Kävelemme muina miehinä auton ohi, käännymme ja avamme ovet. Riemulla ei ole rajaa.

Kaksi tuntia myöhemmin istun Monasin juurella. Katselen auringon nousua ja vahdin ympärilläni juoksentelevia lapsia. Olen kuoleman väsynyt, nälkäinen ja kaipaan kipeästi savuketta. Hymyilen silti. Kun lapset, joilla ei ole käytännössä mitään nauravat, first world problemsit katoavat nopeasti.

Muut ovat pukeutuneet ykkösiinsä. Meidän lapsemme ovat paskaisia ja pukeutuneet samoihin vaatteisiin, joihin he pukeutuvat joka ikinen päivä. Täällä ei ole väliä oletko kristitty, muslimi, hindu tai buddhisti. Täällä puhuu raha. On vain köyhiä ja rikkaita. Meitä tuijotetaan, mutta vähät välitän. Olen iloinen, että lapset eivät huomaa arvostelevia katseita. Ovat liian iloisia huomatakseen.

Suomessa köyhyys ei tunnu olevan ongelma, ei työttömyys, eikä kasvavat tuloerot. Julkisen keskustelun perusteella Suomen suurin ongelma ovat muslimit. Ei ihmekään. Onhan heitä väestöstä kokonainen prosentti. Selitän ystävälleni suomalaisen rasismin syitä ja luonnetta. Tätä huvittaa. "What the fuck is wrong with you Finns", hän nauraa väsyneenä.

Ramadan kiristää turvatoimia ympäri maailmaa. Jihad, kristus vieköön. Indonesialaiset eivät pelkää kristittyjä vaan köyhyyttä, työttömyyttä ja kasvavia tuloeroja - asioita, joihin meidän radikaali aines on haluton puuttumaan. Kaikki monimutkainen on vierasta ja pelottavaa. On helpompi luoda mielikuvitusvihollisia ja osoitella muita sormella kuin etsiä vikaa itsestään.

Selitä sitten ihmisille, jotka ihailevat eurooppalaista liberalismia ja vastustavat poliittista islamia, että FDL:n (Finnish Defence League) ja SVL:n (Suomen Vastarintaliike) jäsenten kaltaiset punaniskajuntit pelkäävät heidän tekevän Suomesta kehitysmaan, joka soveltaa sharia-lakia. Ei sitä voi saatana pokkana selittää. Luulevat vielä vitsiksi, vaikka asetelmassa ei ole mitään edes etäisesti hauskaa.

Ostan lapsille Angry Birds -ilmapallot. Kerron että ovat Suomesta. Kysyvät, olenko muslimi? Valehtelen ja kerron olevani kristitty. Kaikki nyökkäilevät hyväksyvästi, vaikka ovat muslimeja. Heidän ennakkoluulonsa ovat pelkästään positiivisia. Suomen täytyy olla hieno maa, kysyvät. Onhan se, vastaan. Ainakin suurimman osan ajasta.

Tätini kysyi kerran, mitä järkeä on matkustaa jonnekin helvetin kaukoitään tapattamaan itsensä? Ei ole järkeä, vastasin. Itsensä tapattaminen on järjetöntä hommaa. Mitä matkustamiseen tulee, en osaa sanoa.

Kirjoitan tätä tekstiä Jakartassa noin yhdeksän neliön kopissa, jota kutsun kodikseni. Olen juuri saapunut slummista, väsynyt ja vittuuntunut. Moskiittoparvi, joka ei kuole lyömällä, myrkyttämällä eikä ampumalla, kimpoilee ympärilläni. En tiedä mistä ne tulevat. Olen tukkinut kaiken mahdollisen, mutta kirottuja paskiaisia ilmestyy jatkuvasti lisää. Lämpötila lähenee neljääkymmentä ja tuuletin pätkii. Tällaisina hetkinä tässä ei ole mitään järkeä.

Olen reissussa vaihteeksi ihan syystä. Opetan Jakartan päärautatieaseman viereisessä slummissa lapsille englantia, matematiikkaa ja arkisia elämän arvoja. Onhan se hauskaa, myönnetään. Minä, arvoja, with this reputation. Pedagogiikan ohella harrastan gradua, olen edullinen media-apina ja kallis rantapummi. Gradu-kansion avasin viimeeksi kuukausi sitten, kukaan ei osta kirjoituksiani ja olen liki rahaton. Jakartan ranta ei muuten ole kovin viehättävä.

Olen viettänyt kaupungissa kuukauden. Jakarta on jotain muuta, mutta jatkuva, loputon, mieltä turruttava ruuhka, kurkkua raastava smog, ihmismassa ja yleinen kaaos vievät voimat. Kaipaan harmoniaa ja kukkasia, joten suuntaan viidakkoon. Vietän viikonlopun kuin Badui.

Baduit ovat hassuja vekkuleita. Keskellä kuuden prosentin talouskasvua - aivan Jakartan miljoonakaupungin kupeessa - tämä pieni heimo taistelee babylonia ja turmellusta vastaan. Baduit ovat jakautuneet kahteen jengiin. On Badui Dalam ja Badui Luar. Sisä-Baduit(dalam) eivät saa koskea rahaan, valehdella, viljellä myyntimielessä, omistaa kauppakirjoja, pettää, eivätkä vetää kännejä tai tupakoida. Baduilta on toisin sanoen kielletty kaikki, mikä on länsimaisen kulttuurin keskiössä.

Lähdetäänpä reissuun. Olen sen verran myöhässä, että hyppään liikkuvaan junaan. Baduit eivät löydy Lonely Planetista, mutta voin paljastaa sijainnin. Ensin istut pari kolme tuntia täyteen ahdetussa, helvetin kuumassa junassa; sitten etsit bussin, joka vie linja-autoasemalle; sitten pikkubussin, joka ajaa aivan käsitämätöntä tietä noin kahden tunnin päässä sijaitsevaan pieneen kylään; sitten kipaiset reilun tunnin kahden lenkin sademetsässä ja voilá. Baduit ovat jokaisen matkustajan ulottuvilla.

Paitsi minun. Olen valkoinen, joten minulla ei ole mitään asiaa Dalamien luokse. Joudun tyytymään Luareihin. Vuoristokylään saavuttuani ilmassa leijuu tuttu tuoksu. Raha haisee. Osta Badui kuppi, osta Badui rannekoru, osta Badui sitä, osta Badui tätä. Hörpin kahvia ravintolassa ja seuraan kuinka jakartalainen paluumuuttaja kaivertelee Badui-krääsää vieressäni. Sattuuhan näitä. Todellinen Badui löytyy pöpeliköstä.

En ehdi edes viidakkoon, kun tapaan ensimmäisen Baduin. Tämä on ostoksilla. En anna tämän latistaa mielialaani. Jokaisessa yhteisössä on mustat lampaansa. Todellinen Badui ei osta savukkeita kiskalta.

Vajaan kahden tunnin viidakkoseikkailu piristää mieltäni. Katselen piktoreskia joenvarsimaisemaa ja olen valmis oksentamaan nestehukasta. Bambumajat nousevat keskellä palmujen varjostamaa rantavallia. Nyt on aito Badui-meno. Oppaani selittää, jotain ympärilläni olevista majoista. Ymmärrän sen verran, että kyseessä ovat riisiaitat. Badui pistää riisin talteen ja myy sen, kun Indonesiaa koettelee riisipula. Kovaan Badui-hintaan, luonnollisestikin. Koska Badui ei tarvitse autoa eikä juuri mitään muutakaan turhaketta, Badui sijoittaa kultaan, jonka arvo - kiitos aina toimivien markkinoiden - nousee jatkuvasti. Alan hieman epäillä tätä Badui-juttua.

Kylässä on hiljaista. Porukka on pelloilla. Polttelen savukkeen joen rannassa ja puran vähän omaisuuteni yhteen bambumajoista. Homman nimi on home stay. Hämärän laskeutuessa Baduit palaavat kotiin. Kantavat mukanaan polttopuita, sillä sähköjä ei ole. Olen jo ehtinyt bongaamaan yhden Badui-aurinkokennon, joten ei mennä tähän sen tarkemmin. Oleellista on, että asun majassa, jossa on aivan helvetin pimeää.

Isäntäperhe tarjoaa illallisen. Pummin oppaalta tupakkaa ja tämä kertoo, että kylässä on kaksi kioskia, jotka myyvät savukkeita. En ole kovinkaan yllättynyt. Käyn ostamassa Badui-pussikahvia ja Badui-röökiä Badui-hintaan.

Herään yöllä joen toiselta puolelta kantautuvaan monotoniseen rummutukseen ja lauluun. Nyt on autenttista. Herään seuraavan kerran viideltä kukkojen karjuntaan. En löydä pimeässä wc:tä, joten kusen jokeen. Otan puoli tuntia kuvia linssisuojus kiinni objektiivissa ja päätän käydä ostamassa Badui-hengen vastaisesti ihan saatanan kallista Badui-kahvia herätäkseni. Pyörin kylässä ja peseydyn joessa, johon aikaisemmin kusin. Viimeinen juna Jakartaan lähtee iltapäivästä, joten on aika patikoida takaisin.

Ennen lähtöäni ostan Badui-housut kuudella eurolla ja maksan Badui-home staystä kahdeksan euroa. Ihan markkinahinta bambulattiasta ilman sähköä ja saniteettitiloja. Alan ymmärtää pikku hiljaa Baduita, tuota luonnon nokkelaa selviytyjää.

Baduit ovat edustavinaan ultimaalista konservatismia. Valitettavasti nyky-yhteiskunnan ulkopuolella on mahdoton elää. Jos joku väittää vakavissaan, että Baduit ovat suljettu heimo, joka pidättäytyy kulutusyhteiskunnan arvoista, uskallan väittää, että suomalainen työtön onnistuu tässä paremmin. Helsingin lähiöiden Pera ja Veksi tienaavat bruttokansantuotteeseen suhteutettuna huomattavasti vähemmän kuin keskiverto Badui.

Kiipeän pikkubussin katolle, sillä sisätilat alkavat täyttyä ja päättelen ihmisten ilmeistä, että tupakointini ei ole toivottua. Pidän kiinni mistä pystyn, väistelen kattoa hipovaa lehvystöä ja pohdin perustavia kysymyksiä. Baduille (yleistän, sillä valtaosa Baduista on Luareja) myytti Dalam-vähemmistöstä on helvetin hyvä bisnes. Maassa, jonka suurimpia ongelmia on agraari köyhyys, Baduit ovat onnistuneet luomaan kukoistavan bisneksen sinne missä köyhyys on syvintä ja samalla turvaamaan sen, mikä oli alunperin tärkeää. Nämä kaksi asiaa eivät ole millään tavalla linjassa, mutta kuka minä olen Baduita arvostelemaan.

Economy-luokan junassa on tunnelmaa. Täti laulaa paikallista iskelmää styrkkarin kautta korvaan ja setä koetta kaupata pähkinöitä. Koko juna hikoilee iltapäiväauringossa. Baduit ovat ymmärtäneet jotain perustavanlaatuista oikein. Maailma muuttuu ja elämä on entropiaa. Muutos ei aina miellytä, mutta harvoin siihen pystyy vaikuttamaan. Baduit ovat tajunneet poimia parhaat päältä. Kuten vanha viidakon sananalasku tietää: pimp the system.

Euro rommaa, työmarkkinat rommaa, ruoka on kallista, kalja on kallista, on kylmää ja saatana kun sataa. Miksi valittaa Suomessa, kun voi valittaa aurinkorannalla? Tai Slummissa. Ei se ole vaikeaa. Kuten edes mennyt tohtorismies aikanaan totesi: "Buy the ticket, take the ride." Ole oman elämäsi Badui. Onko tässä sitten mitään järkeä? En edelleenkään tiedä, mutta toissaalta, mitä väliä? Suurimman osan ajasta matkustaminen on helvetin hauskaa.