Aika olla hiljaa

En nukkunut edellisenäkään trooppisena yönä kunnolla. Ei auttanut sauna, ei auttanut kevennetty peitto.

Voi tietenkin olla että syy on vain ja ainoastaan korvien välissä. En kuule kellon tikitystä tai prosessorituulettimen huminaa, mutta ajattelen ilmeisesti vähän liikaa tulevaisuutta ja liian kauas tulevaisuuteen, menneisyyteenkin.

Mietin esimerkiksi miten kannustaisin reippaasti ylipainoisia sukulaisiani pitämään itsestään parempaa huolta ja sitä miten saisin naapurini ymmärtämään miten tärkeää toimiva ojitus ja ajokuntoinen tie minulle ovat. Tietysti siinä vaiheessa kun työeämä on ohi niin ei tarviste enää kyetä pysähtymättä kymmeniä kilometrejä juoksemaan, mutta jos nelikymppisestä asti alla on hajonnut tuoleja ja sohvalta nousemiseen täytyy otta useamman kerran vauhtia niin vika on jossain muualla kuin minun korvieni välissä.

Itse asiassa uskon että lähinnä kyse on ollut ystävystymisestä oluen kanssa- se kun ei valita likaisista käsistä, pesemättömistä vaatteista, läskien alle hautaununeesta munasta, vähentyneistä haluista tai kyvyistä, tai varsinkaan siitä kun jääkaapissa on vain olutta ja makkaraa. Siihen on sitten yhdistynyt häpeä juoda sitä kotona, sitä kautta halu päästä pois nalkuttavan emännän luota jonnekin missä on halpaa alkoholia ja itsensä estottomaan mielentilaan juoneita naisia.

Minun muistinihan ei ole erehtymätön, en ole psykiatri, lääkäri tai varsinkaan minkään sortin hoitaja. Sen kuitenkin ymmärrän että puheet painoindekseistä, liikunnasta, ruokavaliosta ym ovat nykypäivää, koska ruokaa on saatavilla pääsääntöisesti enemmän kuin sitä saa päivän aikana millään työmäärällä tai liikunnalla kulutettua.

Siitä tullaan vääjäämättä tilanteeseen että hoikkien ja atleettistenkin ihmisten on alettava käyttää aikaa miettien miten paljon ja mitä voi syödä ja juoda, miten paljon tarvitsee liikkua ja miten se käytännössä onnistuu.

Viimeiset viikot olen joka ilta töiden jälkeen ollut niin väsynyt ettei tosiaankaan ole tehnyt mieli lähteä lenkille- oli keli sitten miten hyvä tahansa. Televisio ja tietokone ovat vieneen voiton ja se taas tarkoittaa että vaaka näyttää noin 80 kg lukemia. Se ei ole mikään ihannepaino, vaikkei vielä mikään valtava ylipainokaan.

Kun taas sitten asioita ajattelee vuosia eteenpäin niin nyt ja tulevaisuudessa painolle on tehtävä vähennysliike. Ihan vain siksi etten ole kuusikymppisenä reilut satakiloinen nilkat, polvet ja lonkat hajalla makaava sohvaperuna. Mun hermoni eivät enää kestä joukkueurheilua jossa mennään hampaat irvessä joka tilanteeseen, kuntosali ei ole minun juttuni, olen surkea uimaan- vaikka omistan kirkasvetisen savipohjaisen lähdelammen. Vesi on tietysti kylmää ja talvella jäässä.

Vaikka päivällä oman toimen ohella, laittaisi putkia, lapioisi sora, kiipeilisi kaivantoon ja takaisin- se ei millään riitä polttamaan kahden kunnollisen lämpimän aterian sisältämään energiamäärää. Niin se vaan valitettavasti on. Jos en mitään muuta muuttaisi kuin alkaisin pitämään alkoholista- oluesta, siideristä ja lisäisin sitä yhden pienen pullon tai tölkin päivällisen yhteyteen, iltaan tai muutaman vapaaillan ratoksi, lihoisin varmasti ja pahimmassa tapauksessa kilon viikossa tahdilla.

Ihme juttu että oikeastaan valtaosalle väestöstä kaikkein helpoin tie on kaikkein vaikein kuljettavaksi. Ei tarvitse hikoilla, ei tarvitse tanssia, ei luopua autosta-tarvitsee vain olla syömättä ja juomatta liikaa energiaa.

Jos joku on siinä onnistunut tai näyttää onnistuneen sen perusteella miltä näyttää varsinkin uimapuvussa takaapäin niin ilmeisesti senkin kertomisesta saa seuraavaksi vihapostia. Koittaa nyt ymmärtää että se vyötärön ja lantion suhde näytti vähintäänkin hedelmälliseltä, eikä todellakaan miltään vesielämäänkin sopeutuneelta nisäkkäältä.

Onko laiha ihminen sitten onnellisempi tai terveempi kuin lihava- ei tietenkään ole jos ei ole tyytyväinen itseensä. Oli siellä peilissä sitten millainen mörökölli hyvänsä niin sitä peilikuvaa kolmisen sekuntia katsomalla suurin osa väestöstä löytää itsestään jotain mitä haluaisi muuttaa. Olkoon se sitten puuttuva sormus vasemmasta nimettömästä, liian isot nännipihat, puuttuvat kulmakarvat, nenä, vihaiset silmät tai väärä vyötärön ja lantion suhde.

Muistan kun muutama vuosi sitten olin syömässä naisen kanssa jolla oli minun mielestäni täydellinen runko, mallikasvot ja sääret joilla olisi voinut tehdä Julia Robertsin stuntit pretty womanissa. Hän halusi laihduttaa joitain paikkoja kun ei ollut tyytyväinen itseensä.

Miten naiselle voi sanoa ettei tuosta hoikasta varresta soisi enää lähtevän grammaakaan? Tai miten sanoa että sinä olet kaunis ja älykäs, mutta kaipaan sitä muutaman vuoden takaista raitista sporttiversiota ajalta ennen nillkkojen ja polvien operoimista. Tai että alkoholi ei tee sinusta kaunista, tupakka ei tee sinusta hyvän makuista, hevonen ei lisää jo tapissa olevaa viehätysvoimaasi tai että kumpa olisin saanut sinut iskettyä ennen kuin miehesi pani sinut paksuksi ja jätti.

Minähän en ole kovin ulkonäkökeskeinen, enkä panosta kauheasti omaan ulkonäkööni, tai varsikaan vaatteisiini. Tiedän kuitenkin miten paljon helpompaa on kiinnostua kerta toisensa jälkeen normaalista naisen vartalosta. En itse asiassa usko että yksikään nainen valisisi minut puhtaasti ulkonäön perusteella ihmismassasta. Minä en ole koskaan pärjännyt siinä kilpailussa. En edes silloin kun urheilin 5 - 7 kertaa viikossa. Miksi siis nähdä kaikki se hikoilu ja vaiva- no tietysti siksi että oli itse paremmassa kunnossa ja urheilu antoi myös hyviä kontakteja vastakkaiseen sukupuoleen. Sitä urheilemisen ja sen myötä kiinteytymisen kipinää ei vaan enää ole. Lahjoja ei ole riittävästi minkään lajin huipulle- tai siis ehkä yhden olisi, mutta ei enää tällä ikää mitään järkeä alkaa harjoittemaan vaikka nimissä olisi kaksi jaettua epävirallista ennätystä 15 vuoden takaa.

Jos nyt sitten joku peilikuvaansa tyytymätön nainen tätä lukee ja itkee kotonaan tai älypuhelimensa äärellä- se on ihan turhaa itkua. Vietin ehkä elämäni parhaat nelisen kuukautta kaksi kertaa pitkäaikaisinta tyttöystävääni kookkaamman naisen kanssa. Siinä vaiheessa ulkonäöllä, kiloilla ja senteillä ei ollut mitään merkitystä. Elintavoissa vaan oli niin suuri ero että totesin itseni kyvyttömäksi muuttamaan itseäni ja mielipiteitäni riittävästi, enkä uskonut hänekään haluavan niin suurta muutosta omaan elämäänsä. Jos halusi niin virhe on jo tapahtunut monta vuotta sitten ja paljon muutakin.

SEN jo kauan sitten päättyneen suhteen tärkein opetus ei ollut pakastepohjalle tehty pizza vaan se ettei naisen ulkonäöllä ole oikeastaan merkitystä kun selviää ensinäkemisestä piiloutumatta ja juoksematta karkuun. Se nimittäin kävi mielessä silloin reilut 10 vuotta sitten ja auto oli valmiiksi lämpimänä kulman takana nokka menosuuntaan.

Kirjoitettaessa soi Hiljaisuus. Ehkä prosessorituuletin vähän humisee