Liukuva tiili ei sammaloidu

Eilen painelin yön selkään autoineni. Vettä tuli, oli synkkää ja pimeää. Perillä valitsin vapaaehtoisesti nukkumapaikaksi piha-aitan. Joskus jälkeen yhden aloin pohtia miksi makuupussissa nukkuminen ei oikein suju. Lämpötila oli ihanteellinen, tyyny tuttu ja turvallinen, eikä patjakaan ollut yhtään hassumpi- tulin siihen tulokseen että makuupussi on olkapäiden kohdalta turhan ahdas. Jos olisi väljä niin ei pärjäisi kylmässä kelissä.

Onneksi olin varustautunut yhteenkytkettävällä makuupussilla ja sen parikin sattui tulemaan kyytiin. Kun siihen suuntaan lähtee niin viimeistään paluumatkaa varten täytyy olla A yhteenkytkettävät makuupussit jos alkaa väsyttää, löytyy nainen tai lähinnä ranskanrautoja koskien auto pettää matkalla. B turvavälineitä C vähintäänkin raippa.

Kuitenkin yön kylmyyden ja pimeyden keskellä kykin makupussit yhteen ja sitten sujui nukkuminen oikein hyvin. Aamulla ennen kahdeksaa ylös ja katsomaan onko talonväki ja "talonmies" hereillä. Suureksi ylläriksi myös viimeiseksi mainittu oli odottamassa aamupalaa.

Miesväen kanssa rakensimme uudet lapetikkaat ja liukumäen vanhoja kattotiiliä varten. Sit vaan katolle ja yhdellä tauolla jonnekin puoleen neljään asti armotonta kattotiilien purkua ja niitä oli paljon. Sen jäkeen 3 kpl ainakin 6 x 10 kokoisia kevytpeitteitä katon suojaksi. Peitteiden mitta ei ihan riittänyt koko katon suojaamiseen. Sit syömään ja katselemaan maisemia. Toistaiseksi tuntuu vain jaloissa- yllättävää sikäli kun on lappanut pääosin ylämäkeen useamman tonnin tiiliä. Varmaan aamulla useampi paikka kipeänä kun on joutunut käyttämään niitäkin lihaksia joita ei tiennyt olevan edes olemassa.

Oli aika talkoot.

Muuten olisi kiva käydä useammin, mutta stressaa ajaa automaattivalvonnan alla ja 80 nopeutta valtaosin.

Päivä päättyi kuitenkin hyvin- kyytiin ei tarttunut naisia, mutta lotosta palautui joku kymppi.