Polttarikaksikko

Viikonloppu on ollut henkisesti kova. Viimeistä kuormaa perjantaina kyytiin ottaessani totesin ettei tästä ainakaan paljon huonompaan suuntaan voi mennä.

Tietenkään ei ole kaunista katseltavaa kun isot miehet itkee, mutta ehkä hyvä että tekevät juurikiin niin ja niin paljon että suru pääsee ulos.

Kun kerran mitään ei ole tehtävissä niin päädyin lähtemään ns sunnuntai-ajelulle niukasti lauantain puolella. Se kannatti tällä kertaa, koska en edes muista milloin viimeksi kyydissäni olisi istunut kaksi todella kaunista ja tyystin vierasta naista. Toinen oli tulevan juhlan morsian ja toinen hänen serkkunsa. Serkku oli aika herkku, muttei ehkä ihan Marianne tai Kismet.

Huomenna kai sitten Lopella sanovat tahdon ja minähän en tietenkään kysynyt heidän nimiään tai numeroitaan vaikka kyllä sen takapenkin herkkupalan osalta kysymykset onko sinkku, ikä ja puhelinnumero olisivat olleet ihan paikallaan.

Lisäksi reissulla kiinnitti huomiota punainen farkku Opel. Ensimmäinen huomio musan soittamisesta ikkuna auki, toinen lähdöstä ilman vilkkua risteyksestä ja kolmas likimain ruttasi sen autonsa ihan oudosti seikkailemaan lähteneen Golffin kylkeen. Jäi siis taakseni vaikka tulin n 300 m takamatkalta. Jäi vielä toisenkin kerran. Ei niistä OPC tarroista mitään apua ole jos kädet ei riitä hallintalaitteiden käyttämiseen ja jos niitä tehoja meinaa käyttää täytyy valita oikea kaista että edessä on vapaata tilaa. Kaunis kuski, ajoi reippaasti, mutta ei ehkä silti luonto antaisi myöden hankkia noin uutta Opelia, Calibrassa oli sentään vähän tyyliä jäljellä.

Mainitaan vielä tästä viikonlopun paranemisesta aivan tuntematon ruokaseuralainen asiakkaan luona.