Uskotko uniin tai sattumaan

Johonkin mainitsemattomaan aikaan saatoin naputella pikatahtia päivittäisen annokseni tekstiä riippumatta siitä oliko päiväni tylsä vai olinko ollut esimerkiksi mielenkiintoisilla treffeillä, hautajaisissa tai tulipaloa sammuttamassa.

Viime kuukausina tuntuu että en ole kirjoittanut oikein mitään ja samoin tuntuu ettei ole ollut paljon kirjoitettavaakaan. Jos ympärillä useampi periaatteessa fiksu ihminen sikailee tai muuten vaan käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi tai juuri pahimmassa murrosiässä oleva tyttö niin siinä menee hermot piukalle jopa minulta.

Ihmiset jotka muuttavat kaupungista maalle eivät tunnu ymmärtävän neljää vuodenaikaa. Viime viikolla Hauholla oli lämmintä ehkä neljä astetta ja siellä jo kaupunkilaistyttö kulki kirjaimellisesti napa paljaana. Täällä taas ei tunnuta ymmärtävän neljää vuodenaikaa siitäkään huolimatta että on jo ehdtty asua useita vuosia.

Niin ikään aika tuntuu kultaavan muistoja jo siinä määrin että ne vuodet kun pikkutietä pitkin pääsi luistelemalla lähimmälle koululle asti ja vielä illalla takaisinkin on jo autuaasti unohdettu. Samoin on unohdettu keskeltä tietä kuohuneet routapatit, se että alla on ollut traktori tai trakorista seuraava eli avolavamaasturi isoine maavaroineen.

Olen minäkin tähän aikaan vuodesta jäänyt kiinni autolla kirjaimellisesti keskelle tietä. Tie kun routii niin silloin niin voi käydä vaikka alla olisi pieni kevyt Seat Ibiza ja auto täynnä kauniimman sukupuolen edustajia nykykuosiaan puolta kevyempinä versioina.

Viime viikon huono uutinen parisuhteeni päättymisestä ei ole millään muotoa helpottanut tämän viikon käynnistymistä. Kukin käsittelee vastaavaa asiaa omalla tavallaan.

Minun osaltani käsittelytapa on osapuilleen seuraava: Kun parisuhde päättyy niin se päättyy. Se taas tarkoittaa että mahdollisesti päivittäinen yhteydenpitokin päättyy. Jos on keskeneräisiä asioita niin ne hoidetaan ja se on sitten siinä. Sit voi pistää puhelimen kiinni kuukaudeksi tai kahdeksi koska sitä puhelua tai viestiä mitä odottaisi ei kuitenkaan tule.

Nykyään vaan tuntuu että ihmisillä on kyllä aikaa harrastuksilleen, pelikonsolille ja kissavideoille, mutta ei edellytyksiä parisuhteen ylläpidolle. Toki se täytyy myöntää että omakohtainen otanta ei ole kovin suuri ja olen vuosikaudet ollut moniongelmaisten naisten magneetti.

Nyt olen siis vuorotahtiin pettynyt, vihainen, surullinen, kaipaava ja hermot ovat jokseenkin kireällä päivästä toiseen. Kun tarpeeksi paljon kiintyy niin suhteen päättyminen tietysti tuntuu pahalta varsinkin silloin kun ei itse näe mitään todellista tai pätevää syytä suhteen päättymiseen nyt tai lähitulevaisuudessa. Pikemminkin tuntuu että suhteen parhaat palat olisivat edessä seuraavien kuukausien tai noin kahden vuoden sisällä, mutta minä en pääse niistä nauttimaan.

Elämä kääntyy ehtoopuolelle ja itse asiassa jos isovanhempien eliniästä hakisi keskiarvoa niin olisi jo kääntynyt.

Jossain vaiheessa kouluaikana totesin että on pakko yrittää olla samanlainen kuin muutkin tai ainakin pukeutua samoin. Ala-asteen ja yläasteen jälkeen halusin molemmista mahdollisimman kauas, enkä missään vaiheessa ajatellut lukiota hyvänä vaihtoehtona.

Se täytyy kuitenkin todeta että ammattikoulussa oli alusta asti kaikki paremmin kuin Hattulan puolella. Niin ikään sitten kun se urakan loppu alkoi lähestyä niin en voinut kuvitellakaan että intti täytyisi suorittaa Parolannummella tai jatko-opinnot Hämeenlinnassa.

Onneksi sain seikkailla silloin, nähdä muita paikkakuntia ja oman versioni Walter Mittyn ihmeellisestä maailmasta. Intin lomilla vastaan osui eka tyttöystävä josta täytynee kaiketi mainita muutamaa vuotta myöehemmin Hattulan verokalenterin kärkiviisikkoon päätynyt isä.

Noin muuten olin ja olen edelleen hieman pettynyt jatko-opintojen tarjoamasta kontaktipinnasta kauniimpaan sukupuoleen. Samaa voinee sanoa rauhanturvajoukoista, harrastuksista tai harrastamattomuudesta, kaikista työpaikoista ja ylipäätään kaikesta todellisesta elämästä.

Näin ollen kun sitten 38 vuoden iässä vastaan astuu juurikin sellainen nainen jollaiseksi on ihannenaisensa aina kuvitellut niin miten siinä voisi olla kiinnostumatta, kiintymättä, ihastumatta, rakastumatta, haluamatta ja innostumatta? Niin tietysti alkuhuumassa tuntea intohimoa ekan kerran yli seitsemään vuoteen.

Sitä on vaikea pukea sanoiksi. Se täytyy kokea itse. Toivottavasti seuraava etappi olisi lähdöltään hieman rauhallisempi ja mieluummin intohimoinen sen seitsemän vuotta.