Sony ilmoitti hiljattain, että SingStar-sarjan pelejä on nyt myyty yhteensä yli 20 miljoonaa kappaletta. Se on melkoinen määrä, ja Sony on varmasti hyvin tyytyväinen menestykseen -- etenkin kun sarjan valmistuskustannukset ovat takuulla merkittävästi pienemmät kuin muissa peleissä, niitä varten kun ei tarvitse tehdä esimerkiksi massiivista määrää kallista grafiikkaa.
Yleisesti ottaen pelien arvosteluissa saamat pisteet ovat olleet vahvaa "ihan ok" -luokkaa, eikä SingStarin konsepti ole erityisen paljon elänyt tai kehittynyt: tässä on mikrofoni, ruudulla on sanat, biisi soi -- saa suorittaa. Useimmat sarjan fanit eivät varmaan mitään muuta kaipaakaan, sillä useimmille se on hauska tapa (ja tekosyy) laulaa. En usko kovin monen suhtautuvan siihen ainakaan pääasiallisesti haasteena, tai pelinä, joka pitäisi "voittaa".
Koska olen vaikea lapsi, henkilökohtaisesti en erityisesti välitä SingStarista. Välttelen sitä viimeiseen saakka, sillä se saa minussa aikaan samankaltaisia tuntemuksia kuin karaokebaarit. Jostain syystä esimerkiksi Rock Band ei kuitenkaan saa aikaan samaa reaktiota, vaikka siinäkin lauletaan -- toisaalta, ei minun toimestani. Olen valitettavan usein valmis tekemään itsestäni pellen, mutten kuitenkaan sillä tavalla. Ehkä se johtuu siitä, että lauluääneni kuulostaa astmaiselta kissalta, jonka äänihuulet on tehty läkkipellistä...
SingStaria voi melko surutta pitää tuotteena, joka asetti standardit moderneille bilepeleille: sitä on hauska ja helppo pelata, erityisesti hyvällä porukalla ja kännissä. Pelaamiskynnys on matala, koska kaikki tietävät, miten lauletaan, eikä pelaaminen oikeastaan vaadi mitään erityistä opettelemista. Täysin peleihin perehtymätön kokeilija tajuaa heti, missä mennään.
Joku Guitar Hero on toki jo vaativampi peli, mutta se asettuu selvästi samalle sektorille: kaikki tietävät ainakin teoriatasolla, miten kitaraa soitetaan, joten perusote on selvillä. Helpoin vaikeustaso on niin ummikkoystävällinen, että tulee helposti sellainen fiilis, että nyt tässä oikeasti soitetaan! On kitaristeja, jotka tässä vaiheessa tuhisevat ihan oikeasti närkästyneenä, että ei se ole mitään oikeeta kitaransoittoa. No ei ole, ei. Hienosti oivallettu, ottakaa pipari. Tiedän, että tämä tulee shokkina, mutta se, että joku veivaa Bon Jovin Dead or Alivea muovisella lelukitaralla ei ole mikään henkilökohtainen loukkaus teitä kohtaan, senkin vauvat.
Näitä pelejä ei tietyissä piireissä oikein edes mielletä videopeleiksi: on paljon ihmisiä, joilla on kotona se pleikkari ja kasa pelejä, joissa yhdessäkään ei käytetä sitä perinteistä DualShock-ohjainta. Aluevaltauksena tämä on oikeastaan aika mullistava; kuten kaikilla aloilla, pelienkin parissa aina toivotaan, että saataisiin saavutettua joku aivan uusi kohderyhmä, neitseellinen poppoo, joka ei ole vielä turtunut tarjontaan.
Huvittavaa kyllä, monet perinteisemmät pelaajat inhoavat tällaisia pelejä yli kaiken, vähän niin kuin ne edellämainitut kitaristit. Ikään kuin se nyt olisi joltakulta pois.
7 kommenttia
Anonyymi
7.12.2009 12:36
Suurin osa tuntemistani kitaristeista pelaa Guitar Heroa tosi mielellään. JA ovatpa siinä vielä oikein hyviä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
7.12.2009 18:31
Hehehe. hauska kirjoitus. Juuri noin on tehnyt mieli sanoa realismia vaativille: se on PELI. Jos se olisi todellisuutta, se olisi ERI ASIA. Pelit ovat olemassa, jotta olisi kivaa, ei siksi, että kitarointiin kykenemättömät voisivat kokea soittavansa kitaraa. SingStaria voi laulaa kuka vaan, vaikka ei karaokeen saati Idolsiin uskaltaisi.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
7.12.2009 22:01
Omituisinta on ajatella etkoja ja kotibileitä ennen SingStaria. Mitä me muka silloin teimme? Istuimme? Keskustelimme? Hoh-hoijaa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
8.12.2009 20:46
Olisi kiinnostavaa tietää, innostaako esim. Guitar Hero lapsia soittamaan oikeaa kitaraa, vai ovatko nuo pelit todella täysin erillään todellisesta kitaroinnista. Plussaa monikäyttöisyydestä: Guitar Heroa voin vinguttaa sekä ryyppykavereiden että tyttärieni kanssa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Mikki Rautalahti
9.12.2009 19:23
"Samalla vaivalla opettelisi soittamaan oikeaakin..." Ehkä, mutta jos lähtee tälle linjalle, samalla kitaranopettelun vaivalla voisi treenata vaikka ensiapua tai tehdä vapaaehtoistyötä orpojen hyväksi!
Ei tässä ole kyse mistään ajankäytön optimoinnista, eikä se kitaransoitto nyt ole oikeesti niin hieno ja aito harrastus, että se olisi jollain absoluuttisella skaalalla vähemmän ajanhaaskausta kuin Guitar Heron opettelu -- tai postimerkkien keräily, tai jooga, tai mikä tahansa muu asia, josta ihmiset saavat kiksejään. (Ammattilaiset ovat sitten asia erikseen, mutta ei jokaisen duuni kuitenkaan voi olla kitaristi -- ja uskallan väittää, että se on itse asiassa ammattikitaristien etu.)
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Mikki Rautalahti
10.12.2009 17:51
No, kun tiedetään, että Guitar Heron pelaaminen ei ole samanlaista kuin kitaransoitto oikeasti, mutta että Guitar Heron pelaaminen on silti monen mielestä siistiä, jo tästä voidaan kätevästi päätellä, että Guitar Heron pelaamisesta saatava riemu ja kitaransoitosta saatava riemu eivät ole sama riemu.
Erot oikean skitan ja Guitar Heron välillä ovat aika isoja. Aloitetaan vaikka siitä, että peliohjainten kanssa suunnilleen sinut oleva pelaaja pärjää puolen tunnin treenin jälkeen Guitar Herossa ihan hyvin, mutta oikealla kitaralla ei luultavasti pysty soittamaan sujuvasti vielä ensimmäistä biisiäkään parin päivän intensiivisen treenin jälkeen. Ei Guitar Heroa pelata pääasiallisesti siksi, että halutaan olla kitaristeja. Se on rytmi- ja refleksipeli, jossa voi "soittaa" suosikkibiisejä ja kokea hetkellisesti soittavansa, mutta siinä on hauskaa se, että oma suoritus vaikuttaa siihen, miltä musiikki kuulostaa -- syntyy illuusio soittamisesta, mutta se ei ole sama asia kuin se, että soitettaisiin, eikä kyseisen illuusion hakemisesta seuraa se, että oikeasti haluttaisiin soittaa. Ei se peruspelaajien pelimotivaatio kumpua siitä, että oikeasti haluttaisiin olla muusikoita. (Sama pätee myös moneen muuhun pelityyppiin: en minäkään halua olla esimerkiksi rallikuski -- en omista edes ajokorttia -- mutta pelaan silti ihan mielelläni hyvää rallipeliä.)
Koko Guitar Heron pointti piilee siinä, että ryhtymiskynnys on suhteellisen matala, ja hetken ajan voi kuvitella olevansa juurikin se kitarasankari. Se ei hirveästi eroa siitä, että voi kuvitella olevansa räiskintäpelin toimintasankari ilman älyttömiä ponnisteluja.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
12.12.2009 12:57
Hyvä Pelargus, hyvät naiset ja herrat, onko nyt todella niin, että meillä on käsissämme HYVÄ PELIBLOGI?! Tälläisia ei näekään joka päivä, tai ikinä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin