Esikaupunkia ei pääse pakoon edes elokuvissa. Jopa tälläkin hetkellä istun kirjoittamassa blogia poliisien suosimassa Burger Kingissä 16km päässä keskustasta, odotellen Ricky Gervaisin uuden elokuvan Cemetery Junction alkua. Leffa on inspiroitunut Gervaisin omista kokemuksista paikallisessa Martsarissa. Kyllä, myös Rickyssä asuu pieni vantaalainen. Miten muuten olisi selitettävissä että hänen tuotantonsa The Officesta lähtien on ollut niin kiinnostunut anti-urbaaniuden kuvauksesta? Itseasiassa törmäsin pubissa vähän aikaa sitten naiseen joka kertoi työskennelleensä Ricky Gervaisin kanssa samassa officessa 1990-luvun lopulla. "Se oli hirveää" hän sanoi.
Mutta toisin kuin moni muu wannabe, Ricky on onnistunut muuttamaan globaalin martsariuden massiksi.Hän on tehnyt noloudesta taidetta. 1980-luvulla hänestä tuli melkein poptähti tanssiduo Seona Dancingin hintahtavassa kokoonpanossa.Urbaani korkeaoktaanisuus ei kuitenkaan purrut ja Ricky pysyi pinnan alla kuin kampela. Joskus vuoden 1999 tienoilla hän oivalsi: "Kokemus lähiöpakokauhusta on yleismaailmallinen. Ole niin spede kuin pystyt ja he ovat polvillaan". Ei tarvitse kuin verrata Gervaisin Simon Le Bon-tyyliä ja David Brentiä toisiinsaa niin tajuaa missä urbaanin ja suburbaanin raja kulkee.
Tähän kiehtovaan jurpouteen perustuu Cemetery Junctionin imu.Ero on tietty siinä että elokuva on rokkaava. Siinä wannabe-päähenkilö päättää Led Zeppelinin soidessa taustalla ettei haluakaan enää hitsata öljypohjia suburbaanissa rasvakuopassa. Hän päättää ruveta siisteihin sisätöihin. Haastattelun perusteella hänet valitaan paikalliseen vakuutusyhtiöön ovelta-ovelle myyjäksi. Ta-daa! Ja niin haalarin tilalle tulee kravatti ja alikulkutunneleihin piirretyt pippelit vaihtuvat palaverihuoneen kasvukäyriin. Firman vuosijuhlassa päähenkilö kuitenkin huomaa mitä tien päässä odottaa: kultainen kädenpuristus ja kuolema. Cemetery Junction kuvaa lähärimeiningin tyypilliseen tapaan umpikujana jota luonnehtii negaatio. Se on paikka joka on parhaimillaan jos siellä ei itse ole. Se ei koskaan kuullutkaan 60-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta. Vain röyhkimykset pääsevät ravintolaillan jälkeen pukille. Ainoat mustaihoiset asuvat tv-ruudulla. Mustaihoisten hyvä puoli on että ne näyttävät "ihan näteiltä vauvana".
Olen juuri lopettanut postikortin kirjoittamisen isille ja äiskälle harjakattoisessa omakotitalossaan Vantaalla."Terveisiä Lontoosta" lukee kortissa. Päällä on kuva hymyilevästä punkkarista Big Benin juurella keskisormi pystyssä. Kun he saavat kortin heille tulee varmaan mieleen Soho ja suojaamaton seksi sekä likaiset injektioneulat. Kortin antama vaikutelma svengaavasta Lontoosta haiskahtaa homeiselta:tätä nykyä maailman väestöstä 80% asuu tiedemiesten mukaan esikaupungissa. Hip-hopin myötä life in the hood on ollut coleeta jo pitkään ja lähiöstä on tullut normi. Todellisuudessa tällä Burger Kingiä ympäröivällä ostarilla ei ole koskaan nähty yhtäkään irokeesia. Se on täynnä myllyverkkareihin sonnustautuneita townieita, levennetyillä nakeilla varustettuja japsikärryjä sekä puolalaisia ja ukrainalaisia maahanmuuttajia joiden mielestä tyylikkäintä mitä Lontoo voi tuottaa on Emporio Armani -vyönsolki ja timanttinastoilla brodeeratut designer-farkut.
