Tarinan mukaan elokuvaohjaaja John Ford esitteli itsensä näin: "Minä olen John Ford ja teen länkkäreitä." Tuota mukaillen: "Minä olen Marko Ahonen ja katson elokuvia."
Tai näin ainakin luulin tähän saakka.
Viime aikoina olen ryhtynyt epäilemään itseäni määritteleviä perusasioita.
En nyt tarkoita nimeäni, josta olen yhä melko varma. Sen tylsyydestä huolimatta. Tarkoitan tuota elokuva-kohtaa.
Älkää ymmärtäkö väärin. Olen nähnyt aika monta elokuvaa elämäni varrella, eikä tahti ole edes hidastunut viime aikoina. Nautin elokuvista suunnattomasti. Mutta ehkä ihastukseni elokuvaan ei sittenkään johdu pelkästään elokuvasta itsestään. Olen ryhtynyt epäilemään, että olenkin koukussa tarinoihin.
Suurin syyllinen itse-epäilyyni on videopelit. Varsinkin seikkailu- ja roolipelit. Olen niihin koukussa, vaikka en itse asiassa ole edes kovin hyvä pelaaja. Esimerkiksi japanilaiset vuoropohjaiset roolipelit ovat yksi paheistani, vaikka koko tyylilajia pitäisi nykyään coolin länsipelaajan inhota. Genre on vanhanaikainen ja paikalleen jämähtänyt. Pelisysteemi oli sama jo 1980-luvulla. Vain grafiikka on nykyään hienompaa.
Tämä on aivan totta. Myös tarinat ovat kliseisiä, voin myöntää. Hahmoista puhumattakaan. Tämä kaikki on niin nähty, niin nähty. Silti haluan nähdä omin silmin, mitä hahmoille ja tarinalle tapahtuu seuraavan taistelun jälkeen. Itse asiassa se taistelu on minulle vain pakollinen paha, joka pitää läpäistä, jotta tarina etenisi. Minulla ei olisi mitään sellaista roolipeliä vastaan, jossa ei tarvitsisi taistella lainkaan.
Aina parempi tietenkin on, mikäli tarina on kaiken lisäksi omaperäinen ja yllättävä. Juuri ilmestynyt länsirope Mass Effect 2 (http://masseffect.bioware.com/agegate/) toimii näin. Se on parasta scifiä aikoihin, kaikki tekniikat ja mediat huomioiden. Tarina on suorastaan FANTASTINEN.
Myönnän, että elokuvien tarinat eivät ole useinkaan kovin kummoisia. Nekään. Hyvän ja huonon elokuvan eroa ei näe yhteen virkkeeseen tiivistetystä tarinasta. Miettikää vaikkapa sellaista perusasiaa kuin murhaa. Murhaa on selvitelty tuhansissa elokuvissa, joista osa on silkkaa paskaa, osa mestariteoksia ja suurin osa sijoittuu noiden ääripäiden väliin. Kyse on tarinan toteutuksesta.
Harvan elokuva tarina sinällään yllättäisi. Juoniyllätys-elokuvat ovat oma tyylilajinsa, jonka onnistuneita edustajia ilmestyy noin yksi vuodessa. Lähes jokaisen romanttisen tarinan tai jännärin juonen pystyy ennustamaan loppuun saakka, kun leffaa on kulunut 10-15 minuuttia.
Mutta oikeastaan tuo ei haittaa. Elokuvan ja katsojan välisiin kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että katsoja uskoo ikään kuin elokuvan olevan totta. Mikäli katsoja ajattelisi vain elokuvan teknistä toteutusta, hän on turha katsoa elokuvaa lainkaan.
Toki tarinan sankari on vain työtään tekevä näyttelijä, mutta juuri nyt uskomme hänen etsivän veljensä murhaajaa. Kyky nauttia elokuvasta perustuu siis itsepetokseen.
Tiedämme toki, että murhaaja löytyy lähes sataprosenttisella varmuudella elokuvan lopussa, mutta emme ajattele asiaa tietoisesti. Matka on päämäärää tärkeämpi. Mikäli matka on nautinnollinen, annamme arvoa myös päämäärälle, murhaajan löytymiselle ja hänen kukistumiselleen.
Nyt tämä poika lähtee pelaamaan Mass Effect 2:sta. Se "elokuva" kestää noin 40 tuntia. Nautin suuresti myös niistä noin 20:sta seuraavasta elokuvasta, jotka näen ja jotka vievät elämästäni suunnilleen yhtä monta tuntia.