Rautarouvassa on kohtaus jossa Meryl Streepin esittämä kuuluisa ex-pääministeri toteaa ettei suostu luopumaan helmistään. Tämä on elokuvan tärkein kohtaus.
Maggien tyylinen voimapukeutuminen Salvatore Ferragamon käsilaukkuineen on vuoden 2012 juttu.
Konservatiivisuus ja helmet ovat hyviä ystäviä. Helmikaulakorut ovat kuin talismaani jonka avulla ovet oikealla aukenevat. Kun näin ne killumassa Jenni Haukion kaulassa vaalivalvojaisissa, tiesin että hän flirttaili 1950-lukulaisen varakkaan kotiäidin hahmolla. Ja tietenkin hän herätti henkiin 1980-luvun ja Thatcherin. Mutta ei pidä unohtaa että pearl necklace on myös slangi-ilmaus siemenneestelle, jota ruiskitaan partnerin kaulalle. Helmet ovat kuin Burberry-lippis, niille molemmille on sijansa ala-kulttuurien kapinallisissa fantasioissa.
Tulevaisuudessa on varmaan odotettavissa, että Haukio tulee julkisuuteen Liisa-ihmemaassa-hiuspannassa ja rusetissa.
On kuitenkin vaikea sanoa ovatko helmet cool. Miksi kukaan tahtoisi näyttää 1950-luvun kotirouvalta? Muodissa ne ovat ainakin olleet, siitä lähtien kun Banana Republic julkaisi Mad Men-aiheiset helmikaulakorunsa. http://clothesonfilm.com/mad-men-maggie-siff-tweed-suit-season-1/6197/
kuva: kimmo laakso
Mikään ei tietenkään ole koomisempaa että ajattelen näitä koruhommeleita persaukisena S-marketin kassalla. Thatcher mielessä ja euron ravioli kädessä. Se että olen täällä on elokuvaohjaaja Katja Gauriloffin ansiota. Säilöttyjä unelmia-dokumentti alkoi ihan tavallisena tiistaina kun Gauriloff söi purkista raviolia. Gauriloffia vaivasi mistä purkin sisältö on peräisin. Ja yllätys: vei yli vuoden ennen kuin kaikkien aineosien alkuperämaa oli selvitetty. Käsittämättömän pitkä aika!
Siksi minäkin olen nyt inspiroitumassa tästä pian nähtävästä purkitetusta unelmasta.
Gauriloff vieraili Oktoberin tuottajan Joonas Berghällin kanssa kymmenessä maailman maassa vain selvittääkseen mistä purkkiraviolin ainesosat ovat peräisin. Kuten arvaatte ainesosat tekevän retken joka todella on dokumentin arvoinen.
Well, näin tänään Katjan hänen elokuvansa vuoksi järjestetyssä paneelikeskustelussa. Ja arvatkaapa mitä.
Minä en itkenyt siinä kohdassa kun romanialainen romaanityttö sikateurastamolla haaveilee hääpuvusta. Saappaat ovat veressä ja silmät itkuisina koska poikaystävä hakkaa.
Mutta MTK:n ruokakulttuuriasiamies Anni Mari Syväniemi itki. Hänestä oli koskettavaa. Hänestä oli koskettavaa nähdä että "ruoalla on aina tekijä".
Kuullostaa hienolta. Mutta samalla tämä sentimentaalisuus sai vitutuskäyräni sojottamaan. Mihin se raviolipurkki oikein unohtui? Eikö ihmettelyn aiheena ollut se miksi ME SYÖMME TÄTÄ SÖSSÖÄ?
Onko meidän tarkoitus katsoa Gauriloffin dokumenttia, tai dokumentteja yleensä voidaksemme kokea suuria tunteita, niin kuin draamassa. Nyyhkiä (nyyh nyyh) teatterin hämärässä ja palata töiden jälkeen kotiin lapioimaan tölkkiraviolia naamaan niin kuin minä? Puristan purkkia pakkasessa ja voin kuulla vieläkin sikojen huudon parkkipaikalla. Olen kuin dokumentin romanialainen teurastaja: samalla kun viillän kurkkua auki, suunnittelen teddy-karhun ostoa tyttärelleni.
Ryhtykäämme toimintaan. Kotimatkalla käyn selvittämässä K-kaupassa onko heillä säilykeraviolia myynnissä. Ei ole. Mutta S-marketissa on. Se ei ole Gauriloffin raviolia.
Kun kysyn Katjalta mistä hän osti tuon dokumenttiin johtaneen kohtalokkaan lounastölkkinsä hän ei suostu vastaamaan. Hän sanoo haluavansa välttää turhia kahnauksia isojen firmojen kanssa. Sitä paitsi Gauriloffin mukaan kyse ei ole pelkästä raviolista. Tämä on tölkkiraviolin muotoinen jäävuorenhuippu. Tieto lisää tuskaa. Koko ruokabisnes monimutkainen kuin paskasta puhdistettu eläimen suoli: syödessäsi natriumglutamaatti-ihmettä toivot ettei sieraimiin tule kakan hajua.
Kun tulen sisään yksiööni, suunnittelen pientä kivaa. Mitä jos täyttäisin kylpyammeen raviolilla ja hyppäisin sekaan niin kuin Roger Daltrey.
