Pelikokemuksen ytimessä

Usein puhutaan paljon siitä, etteivät vidoepelit enää ole vain lapsille, tai että pelaajista on nykyisin niin ja niin monta prosenttia aikuisia, tai että pelaajien keski-ikä nousee koko ajan, tai että yhä useampi peli on erikseen tehty aikuiselle yleisölle, ja ja ja ja. Usein silloin nostetaan esiin se, että peleissä on nykyisin paljon monimutkaisemmat ja sofistikoituneemmat tarinat ja teemat, kyse ei ole enää pelkästä räiskinnästä, ja niin pois päin -- ja se pitää toki paikkansa.

Ja sitten on Mario, joka edustaa oikeastaan täysin toisenlaista pelien arkkityyppiä: se on värikäs, hauska, yleensä lähes täysin tarina- ja sisältövapaa ja perustuu pelkästään reflekseihin ja pelimekaniikkaan. Sieltä on turha hakea mitään syvällistä pohdiskelua ihmiskunnan tilasta tai edes jännittäviä tarinankäänteitä: prinsessa on kidnapattu, Mario tulee hätiin. Päästäkseen prinsessan luokse Mario hyppii ja pomppii tiensä läpi älyttömistä kentistä, joiden navigointi vaatii pelaajalta hiukan hoksottimien käyttöä, paljon refleksejä ja melkoiset määrät taitoa peliohjaimen kanssa.

Esimerkiksi tähän malliin viime vuoden lopulla julkaistussa New Super Mario Bros. Wii -pelissä:

[video]DfQaY41Lq_U[/video]

Harmitonta hupia, siis, eikä liene epäreilua sanoa, että aika lapsellista sellaista. Mutta Marion suosio perustuu suurelta osin myös juuri siihen, ettei se kuitenkaan ole tarkoitettu pelkästään lapsille: tämä italialainen putkimies nähtiin alun perin vuonna 1981 Donkey Kong -pelissä ja on sen jälkeen jäänyt lähtemättömäksi osaksi pelimaailmaa. On olemassa paljon, paljon ihmisiä, jotka ovat ohjailleet Mariota jo lähes 30 vuoden ajan, ja se rakkaus ja innostus hahmoa kohtaa on varmasti suuri osa sitä, miksi sarja yhä elää ja voi niin hyvin. Mario on aina suosittu, ja se johtuu pitkälti siitä, että Mario-pelit ovat usein hillittömän hyviä.

Ne ovat myös peleinä paljon monimutkaisempia, kekseliäämpiä ja edistyksellisempiä, kuin päältä katsottuna voisi arvata: Nintendo Wii ei todellakaan edusta tämän hetken peliteknologian teknistä huippua, vaan päin vastoin se oli jo ilmestyessään selvästi tehottomampi laite kuin Xbox 360 tai PS3.

Mutta Marion kaltaisissa peleissä sillä ei ole mitään väliä, sillä niiden menestys ei perustu superterävään teräväpiirtografiikkaan tai muuhun tilpehööriin, vaan koukuttavaan ja äärettömän sujuvaan pelimekaniikkaan. Marion ohjaaminen on perinteisesti aina hauskaa. Hyvä esimerkki tästä on piakkoin Euroopassakin julkaistava Super Mario Galaxy 2, jossa Mario seikkailee avaruudessa. (Ja jos joku kokee halua kysyä miksi, voin vain pudistaa päätäni.) Näinikkään:

[video]7_2uilWh7JE[/video]

Tietyllä tavalla voisikin sanoa, että Marioon kiteytyy se, mistä peleissä on lopulta kyse: tarjolla on ennen kaikkea kokemus, joka ei aukene katsomalla tai kertomalla. Pelaaja ei ole vain passiivinen vastaanottaja, vaan osallistuja. Videosta näkee, mitä pelissä tapahtuu, mutta siitä ei välity mitenkään se tunne, jonka pelaaja kokee ohjatessaan hahmoa hyvin tehdyssä pelissä. Siinä missä satunnainen katsoja näkee vain lapsellisen monivärisen karkkimaan, pelaajalle tarjolla on jotain aivan muuta: fyysisen suorituksen, taktisen ajattelun, haasteen ja onnistumisesta kumpuavan mielihyvän muodostama kokemus, joka tempaisee mukaansa.