Sähköiskuja saavia norsuja , painiotteluita, joissa painijoiden jäsenet irtoavat. Ensimmäiset elokuvayleisöt sata vuotta sitten kohtasivat järjettömyyksiä valkokankaalla, ja unohtivat hetkeksi ikävänsä. Erityisesti takaa-ajosta tuli suosittu elokuvagenre. Nykyäänhän on vaikea olla katsomatta elokuvaa, jossa ei ajettaisi takaa. Onkin sanottu että meillä elokuvakatsojilla on häpeällisen alhainen maku, me voisimme katsella tunnista toiseen aivan typeriä juttuja. Mutta koska meidän on vaikea myöntää tätä, tarvitaan jotain, joka peittää tämän karsean todellisuuden: juoni. Takaa -ajo-kohtaukset täytyy ympätä osaksi tarinaa, joka "selittää" miksi takaa-ajo tapahtuu.
Tätä logiikkaa noudatellen voi seksikohtauksen kokoillan elokuvassa nähdä eräänlaisena sirkusnumerona, jolla tarkemmin ajatellen ei ole mitään tekemistä jutun juonen kannalta.
Getting in touch with my feminine side.
Siis sellaisia elokuvia joissa seksi ja sukupuoliasiat ovat esillä jollakin törkeällä, mutta kiehtovalla tavalla. Seksielokuva on ihan toinen homma kuin pornoelokuva. Oikeastaan pornoleffa on kärsimättömän väärinymmärryksen tulos. Seksielokuvassa kyse on eräänlaisesta nolosta, pinnanalaisesta kutkuttavasta fiiliksestä.
Moni näistä suttuisista elokuvista on elokuvaa puhtaimmillaan. Äskettäin julkaistu ruotsalainen dokumentti The Sarnos A Life in Dirty Movies esittelee lempeän hiljan poismenneen seksielokuvan veteraanin, Joe Sarnon vaimonsa Peggyn kera.
http://www.youtube.com/watch?v=P0HdBVkBkrs
Joe Sarno oli New Yorkista kotoisin oleva ns.sexploitaatio-genren uranuurtaja, joka teki paljon elokuvia amerikkalaisella rahoituksella Euroopassa, mm Ruotsissa. 1970-luvun kuluessa hän siirty sexploitaatiosta soft-coren kauttaa hc-pornoon. Kiintoisaa sexploitaatiossa on korostunut naisnäkökulma. Nykyään nämä "seksielokuvat" ovat jopa feministien suosiossa, kun pornovastaisuus on ollut poissa muodista. Sexploitaatio on hyvissä voimissa nykyäänkin, 1980-ja 1990-luvuilla se teki pesänsä ns. eroottiseen thrilleriin.
Genren tunnisti elokuvien nimistä joissa esiintyi sana instinct. Animal Instinct, Deadly Instinct, Basic Instinct.
Dokumentin julkaisun myötä olen iskenyt pikkutuhman soft-core vaihteen silmään, katselemalla itseäni peilistä huulipunat suussa. Koska nykyään miehekäs urostelu, hardkoreilu on ottanut isännyyden elokuvamaailmassa, pehmoporno tuntuu aidosti vastakarvaan kampaamiselta. Olen melkein kuin Al Pacino nahkalippiksessä eroottisessa thrillerissä Cruising (1980).
Sen lisäksi että olen melkein kuollut ikävääni peilin edessä, huulet punaisina, olen katsellut Joe Sarnon mestariteosta, Sin in the Suburbs, joka kuvaa nimensä mukaisesti omakotialueen seksileikkejä ja niiden jännittävyyttä. Siinäkin lähtökohta on tylsyys. Seksiin antaudutaan naamarit päässä kun on niin vitun tylsää.
Tylsyys on kaiken hauska lähtökohta.
Sarnosin elokuvien katselun jälkeen tuntuisi vähintään vähättelyltä pitää häntä pelkkänä likaisena setänä. Sarnos oli varmasti nero, joka käytti esimerkiksi Sin in The Suburbsissa ajankohtaista myyttiä epätoivoisesta kotiäidistä. http://www.dailymotion.com/video/xlu6fd_sin-in-the-suburbs_shortfilms#.US--IVeo0pA Hellojen desperaadot pystyvät vangitsemaan jännitteitä jotka kiehtovat vielä tänäkin päivänä. Eräs Sarnon kestoteema on ajatus naamiaisista. Seksi on aina osa jotain omituista peliä, jossa henkilöiden pitää peitellä henkilöllisyyksiään. Tätä voisi laajentaa elokuviinkin. Myös nekin naamioidaan usein joksikin. Vaikka huulipunalla, mukanokkelilla juonilla.