Homot ovat enkeleitä.
Steven Soderberghin elokuva My Life with Liberace on elämänkertaelokuva, tarina eräästä (homo)liitosta. Se perustuu tositapahtumiin. Olipa kerran 1970-luvulla ihan oikea kaappihomo Liberace, joka oli myös yökerholaulaja. Hän otti lemmikikseen korean cowboyn. Ota pois Brokeback Mountainin vuoristo, jylhä luonto ja korvaa ne jollain yhtä jylhällä, mutta keinotekoisella. Timantein päällystetyin pianoin, kullalla, roomalaisilla pylväillä, kantakivisormuksilla ja timanteilla. Puudeleilla, suklaaleivoksilla. Ripottele päälle kaapin dramatiikkaa.
Tulos on vuorenkokoinen kasa huonoa makua ja paljon sisäkohtauksia. Mutta jo vuonna 1964 Susan Sontag totesi, kirjoittaessaan camp-estetiikasta: hyvää, koska se on kammottavaa. Tämä vanha camp-maksiimi on hyvä lähtökohta My Life With Liberacen katsomiselle.
Oli kohta, jossa meinasin oksentaa.
Katsomiskokemus on usein nautinnollinen, toisinaan kivulloinen. Eräs camp-estetiikan seuraus on, ettemme voi olla varmoja voiko asioita ottaa vakavasti. Pitäisikö meidän ottaa vakavasti Michael Douglasin loistavasti näyttelemä Liberace, joka on harras uskovainen? Lopussa hän kohoaa siivilleen enkelinä, kuoltuaan ensin aidsiin. Pitäisikö meidän ottaa vakasti My Life with Liberacen "viesti"? Se tuntuu olevan: mikäli homoliitot eivät saa hyväksyntää, tuloksena on hyväksikäytön uhka, koska avioliitto on aina myös taloudellinen liitto.
Camp-asenteena suhtautuu vakavasti keinotekoisuuteen. Kirjassaan How to Be Gay (2012) David Halperin toteaa, että siellä missä on homoja on usein kaksi arkkityyppistä ryhmää. Ne pyörivät joko kauniin cowboyn tai dramaattisen kuningattaren ympärillä. Douglasin Liberace on kuningatar. Hänen maalta kotoisin oleva kumppaninsa (Matt Damon) on cowboy. Nämä hahmot tuntuvat toisinaan epätodellisilta, kuin paperinukeilta. Mutta koska camp-asenne tarkoittaa aina harkittua performanssia, tietoista keinotekoisuutta, My Life With Liberacea on vaikea kritisoida keinotekoisuudesta. Camp-asenne vaatii, että kaikkea on liikaa. Halperin suhtautuu hiukan nihkeästi asetelmaan jossa homot ovat tavishomoja. Hän kritisoi nykyistä homokulttuuria mielikuvituksettomasta heterokulttuurin matkimisesta. Mitä hohtoa on peilikuvakopiossa hetskujen tylsästä maailmasta jossa mennään naimisiin, laitetaan ruokaa ja katsotaan telkkaa? Ehkä hän haikailee Liberacen aikaan, jolloin homous oli vielä aidosti esteettinen projekti, jotain todella elämää suurempaa.
Toistaalta, My Life with Liberace toteaa: Matkiminen on imartelun jaloin muoto. Toisaalta elokuva myös osoittaa parisuhdekuvion proosallisen tylsän puolen. Seksi vaihtuu tv:n katseluun.
Ilmeisesti joillekin gay-kulttuuri on jotain potentiaalisesti jännittävää. Mahdollisuus tehdä ja nähdä toisin. Tästä näkökulmasta käsin homouden valtavirtaistuminen näyttäytyy vaarana. Ollaan lähellä kunnon veroja maksavan homon ajatusta, ja monille tämä on yhtä kuin gay-kulttuurin kuolema. Mutta koska gay-kulttuuri ja camp-asenne ovat niin lähellä toisiaan, kaiken voi nähdä ikään kuin lainausmerkeissä. Homosuhteiden tyypillisyyden voi voi nähdä imitaationa,tyylittelynä, kullattuna patsaana, joka matkii muttei mukaudu valtavirtaan.