On vuoden viimeinen päivä, joten elokuvakriitikon pitäisi kai valita vuoden paras elokuva. Joillekin tällaiset valinnat ovat helppoja, minulle ei. Elokuvia on niin monenlaisia, että niiden arvosteleminen samassa sarjassa on yksinkertaisesti väärin.
Toisaalta, samaa voidaan sanoa kirjallisuudesta. Silti joka vuosi valitaan tasan yksin Finlandia-voittaja. Voittaja on tosin monien mielestä väärä, jo ehdokkaat olivat vääriä. Mutta kun valinta on tehty, se on sitten tehty. Pulinat pois. Joten karaisen itseni ja kerron teille, mikä on tämän vuoden paras elokuva.
Eikä valintani ole subjektiivinen mielipide, vaan totuus. Aivan yhtä suuri totuus kuin kaikki muutkin valinnat vuoden parhaaksi elokuvaksi.
Vuoden huonointa elokuvaa en valitse, sillä se on fakta. Transformers: Revenge of the Fallen (http://akas.imdb.com/title/tt1055369/) ei ole oikeasti elokuva lainkaan, vaan henkilökohtainen loukkaus katsojaa kohtaan. Ihan kuin Michael Bay olisi kussut niskaani kesken esityksen. Sillä erolla tosin, että jotkut kuulemma tykkäävät tällaisista pissaleikeistä.
Koskaan ennen en ole nähnyt moista "millään mitään väliä, haistakaa katsojat vittu, te maksoitte tästä paskasta, kärsikää, halveksin teitä, meikä nauraa koko matkan pankkiin" -elokuvaa. Suutun yhä pelkästä ajatuksestakin. Antaa olla, en aio pilata uudenvuodenaattoani tämän enempää Transformers 2:lla.
Koska tänäkin vuonna on nähty monia hyviä elokuvia, annan lisäpisteitä positiivisesta yllätyksestä. Siksi vuoden paras elokuva ei ole Kunniattomat paskiaiset. Tarantinolta voi jotain jo odottaakin.
Vuoden paras elokuva tuli aivan yllättäen, täysin vailla minkäänlaista hypeä. Se ei ole suurta taidetta tai syviä ihmissuhteita, vaan on itseasiassa tyylipuhdas genre-leffa. Vuoden parasta elokuvaa ei nähnyt juuri kukaan, vaikka sitä kehuttiinkin kovasti.
Itse asiassa en ole nähnyt vuoden parasta elokuvaa valkokankaalta lainkaan, vaikka se olisi ollut Helsingissä hetken ajan mahdollistakin. Vuoden paras elokuva ei ole kotoisin mistään Aasian ihmemaasta tai Bulgarian alakulttuuripiireistä, vaan on aito Made in USA -tuote.
Hyvät naiset ja herrat ja näiden määritteiden väliin jäävät tai ulkopuolelle kuuluvat homo sapiens -lajin edustajat, esittelen nyt teille vuoden parhaan elokuvan.
Se on Moon.
Kuulen lukijoiden antikliimaksin tänne saakka. Siis mikä ihmeen Moon? Blogiäijä joko hienostelee, vittuilee tai on olevinaan joku originaali ilterletkuelli. Ei, olen ihan tosissani. Ei mitään jippoja tai ihmeellisyyksiä tässä. Moon on vuoden 2009 paras elokuva. Vilpittömästi.
Duncan Jonesin ohjaama science fiction -draamajännäri Moon oli täydellinen floppi USA:ssa. Kriitikoiden kehuista huolimatta. Elokuva on jo ilmestynyt Suomessa dvd:llä ja on siten kaikkien nähtävillä. En nyt lähde spoilaamaan juonta tämän enempää. Sen verran voin kertoa, että nimi Moon ei suinkaan ole hihasta vedetty.
Olen scifi-fani, mutta en anna elokuvalle lisäpisteitä scifistisyydestä. Minä vain todennäköisemmin katson scifi-pätkän kuin vaikkapa viereisen hyllyn romanttisen komedian. Scifi-elokuvat ovat usein, melkein aina lapsellista tehostemekkalointia. Käsikirjoittajille on maksettu tasan yksi banaaniterttu. Sisältö ja juoni vastaavat sitä.
Moon on älykäs ja aikuismainen scifi-elokuva. Siinä ei silti ole mitään vaikeasti ymmärrettävää. Juoni on loppujen lopuksi ovela, mutta ei mitään varsinaisesti nerokasta. Kysymys on kokonaisuudesta.
Jos Transformers 2 piti katsojaa idioottina ja oli lipputuloista päätellen vieläpä oikeassa, Moon on täsmälleen päinvastaista. Kohtalaisen pienellä rahalla tehty elokuva luotti katsojan älykkyyteen ja sai maksaa siitä kalliin hinnan. Siis taloudellisesti. Itse elokuva on kuitenkin nyt olemassa ja kaikkien nähtävissä.
Moon on vuoden paras elokuva. Ugh, olen puhunut.