KYSYMYS: Mieheni on pettänyt useasti. Olemme olleet 3 vuotta yhdessä mutta en halua luovuttaa. Miten unohtaa ja antaa anteeksi? Miten vähentää riitoja samoista turhista aiheista? Miten oppia taas katsomaan häntä niinkuin katsoin suhteen alussa?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Se herättää mielessäni paljon lisäkysymyksiä. Mikähän saa miehesi pettämään? Onko hän sitoutunut sinuun ja suhteeseenne? Miten hän voi omassa elämässään ja sinun kanssasi? Haluaako hän ylipäänsä sitoutua yhteen kumppaniin vai elää vapaassa suhteessa? Mitä olette keskenänne sopineet suhteenne rajoista? Joskus käy niin, että toinen pitää parisuhteen uskollisuutta sanomattakin selvänä asiana, mutta toiselle asia ei olekaan ollut näin.
Jos suhteenne lähtökohta on uskollisuus puolisoiden välillä, miehesi rikkoo pettämisellään yhä uudelleen tätä sopimusta ja loukkaa sinua. Miten hän mahtaa itse selittää toimintaansa? Onko hän pahoillaan ja pyytää kerta toisensa jälkeen anteeksi vai vähätteleekö hän sinulle aiheuttamaansa pahaa mieltä? Miten uskottomuudet ovat tulleet sinun tietoosi - hänen itsensä kertomina vai löytämiesi merkkien (toisen lisääntyvät poissaolot, viestittelyt, etääntyminen teidän välisestänne läheisyydestä yms.) kautta?
Oletteko keskustelleet asiasta? Tietääkö mies, miltä sinusta tuntuu ja oletko itse kuullut hänen näkemyksiään tilanteestanne? Lupaako hän yhä uudelleen, ettei pettäminen toistu vai olettaako hän sinun olevan vain välittämättä mokomista pikkujutuista? Heittelen kaikkia näitä arvauksia ja vaihtoehtoja lähinnä siksi, että olisi tärkeää, että puhuisitte kaikesta tällaisesta keskenänne. Kysyt, miten vähentää riitoja. Avoin ja syyttelemätön keskustelu kaikesta mieltä painavasta on tärkeintä. Keskustelua varten olisi hyvä miettiä myös kaikkia niitä hyviä puolia, joita toisessa näkee, ja aloittaa niistä. Sanotaan, että yhtä kielteistä palautetta kohti ihminen tarvitsee kolmesta viiteen myönteistä. Jos sitten keskustellessa jommankumman tunteet alkavat kuumentua ja puhe muuttua syyttelyksi, kannattaa ottaa aikalisä ja jatkaa vasta kummankin rauhoituttua. Joskus kirjoittaminen toimii hyvänä alkuna. Kirjoittaessaan voi rauhassa miettiä, mitä haluaa oikeasti sanoa. Kun vielä nukkuu yön yli ennen viestin lähettämistä, voi siivota pois mahdolliset loukkaavat sanat.
Pohdit, miten voi unohtaa ja antaa anteeksi. Anteeksiantamiseen liittyy se, että loukkaava asia käsitellään riittävästi. Kun tapahtunutta on käsitelty ja ymmärrät jotenkin, mitä on tapahtunut ja mitkä seikat siihen ovat johtaneet, voit antaa anteeksi vähitellen ajan myötä ja miehesi tuella. Anteeksiantaminen alkaa päätöksestä, mutta tunnetasolla se on pitkä prosessi.
Sinun on syytä myös miettiä vakavasti, mitä tällainen suhde antaa sinulle. Kuinka monta kertaa kannattaa antaa anteeksi? Jos toinen kerta toisensa jälkeen rikkoo lupaukset, hänen toimintansa alkaa vaikuttaa hyväksikäytöltä tai joltakin hänen syvemmältä ongelmaltaan, jonka kantajaksi sinä joudut. Ero voi olla varteenotettava vaihtoehto, jos muutosta ei tapahdu.
Pidä huolta omasta hyvinvoinnistasi ja elä täysipainoista elämää! Päivi, perheneuvoja
KYSYMYS: Olen 29-vuotias nainen ja olen seurustellut mieheni kanssa kaksi vuotta, josta reilu vuosi on asuttu yhdessä. Mieheni on ihana ihminen, meillä on hauskaa yhdessä ja hän kohtelee minua hyvin. Ongelmana on kuitenkin oma käyttäytymisen. Sairastan traumaperäistä stressihäiriötä koko lapsuuden kestäneen henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn sekä seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi. Olen terapian avulla kyennyt valmistumaan ammattiin ja elämään kohtuullisen normaalia elämää.
Terapia on kuitenki loppui puoli vuotta sitten, koska en saa siihen enää kelan enkä sairaanhoitopiirin tukea ja en kykene maksamaan käyntejä kokonaan itse. Terapian loppumisen jälkeen vointini romahti, olen joutunut jäämään sairaslomalle ja traumatakaumat ja muut oireet ovat palanneet. Olen mieheni seurassa ärtynyt, saatan pelätä häntä yhtäkkiä täysin ilman syytä, koen hänen juttunsa mauttomina, kosketuksen ahdistavana ja kaikenlaisen minuun kohdistumattoman toiminnan (esimerkiksi kavereiden kanssa vietetyn ajan) hylkäämisenä. Tämä on siis alkanut viimeisen puolen vuoden aikana. Olen ikäänkuin katkeroitunut miehelleni siitä että hän on saanut elää onnellisen elämän ja kykenee suoriutumaan arjesta, vaikka järjellä ajatellen tiedostan että hän haluaa minulle vain hyvää ja yrittää vain auttaa minuakin suoriutumaan.
Tiuskin miehelle lähes koko ajan, en halua koskea häneen ja saatan esimerkiksi kävellä kesken kaiken huoneesta kun hän yrittää kertoa päivästään. Tiedostan pahoittavani miehen mielen ja käyttäytyväni epäkunnioittavasti mutta en kykene säätelemään tunnereaktiotani näissä tilanteissa. Mies on onneton, mikä pahentaa oloani ja aiheuttaa paniikin koska pelkään entistä enemmän hylkäämistä. Miten kykenisin hillitsemään itseni näissä tilanteissa ja saisin pidettyä kiinni siitä kunnioituksesta ja arvostuksesta jota tunnen miestäni kohtaan? Ovatko ongelmani vain liian vakavia jotta kykenisin tällä hetkellä ylläpitämään parisuhdetta? Parisuhteemme on menossa karille tämän johdosta ja erilleen muutosta on jo puhuttu.
Epätoivoinen
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Kuvauksestasi huomaa, että tunnet itsesi hyvin ja ymmärrät, että voimakkaat reaktiosi parisuhteessa nousevat omista epävarmuuden tunteistasi. Terapiasi on siis toiminut hyvin ja auttanut sinua ymmärtämään itseäsi. Tämän hetken haasteesi on kyetä hallitsemaan toimintaasi ilman terapian tukea. Tämä on siis välivaihe, jossa luovut apupyöristä. Muista, että osaat kyllä ajaa itse. Tarvitset vain harjoitusta jo osaamiisi taitoihin.
Muista, että tunne ja toiminta ovat eri asioita. Kun mieleesi nousee epävarmuuden tunne tai ahdistunut olo, joka herkästi voisi purkautua poikaystävääsi kohtaan, pysäytä tilanne hetkeksi vaikkapa poistumalla toiseen huoneeseen. Muista, että tunteesi ei ole paha tai väärä. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Sinä voit kuitenkin aina itse päättää, miten reagoit tunteen vallassa.
Kun hankala tunne vyöryy päälle, muista siis, että sinulla on valta valita, miten toimit tunteen vallassa. Sen sijaan, että purkaisit ahdistuksen loukkaamalla poikaystävääsi, voit ottaa tunnemyrskyysi etäisyyttä. Se voi tapahtua niin, että mielessäsi rauhoitat itseäsi ja otat etäisyyttä tunteeseesi. Usein on avuksi ottaa myös fyysistä etäisyyttä, jotta voi paremmin selkiyttää mielensä. Itsensä rauhoittamista voi opetella. Silmien sulkeminen ja rauhallinen hengittäminen auttavat usein. Voit sanoa mielessäsi itsellesi, että ei ole mitään hätää. Kaikki selviää kyllä. Tai sitten sanot jotakin muuta. Mitä sanoja itse ajattelisit tarvitsevasi silloin? Missä paikassa ahdistus tuntuu? Jos tunnet sen vaikkapa rinnassasi, voit painaa kätesi kevyesti sille kohdalle ja pyörittää kättä hitaasti ja rauhallisesti laajenevassa ympyrässä ahdistuskohdan yllä. Ympyrän laajetessa ahdistus sulaa ja tuulettuu rinnastasi pois.
Rauhoittuminen voi viedä muutamia minuutteja, puoli tuntia tai minkä verran aikaa tunnet itse tarvitsevasi. Kun fyysinen kiihtymyskin on ohi ja sydämenlyöntisi ovat tasoittuneet, hengitys tasaantunut ja jännitys kehostasi laantunut, voit miettiä, onko jäljellä todellinen tarve sanoa kumppanillesi jotakin. Jos on, pystyt rauhoittuneena valitsemaan rakentavat sanat. Jos taas koet, että kyse oli vain itsestäsi nousseesta ahdistuksesta, voit kertoa senkin kumppanillesi.
Pystyt kyllä löytämään muitakin keinoja itsesi rauhoittamiseen. Opettele luovasti ja vapaasti hoitamaan itseäsi hyvin. Kerro poikaystävällesi, että opettelet, ja vaikka joskus epäonnistut, se ei ole kaiken loppu. Pyörälläkin kaatuu välillä, mutta sitten vain noustaan ylös ja yritetään uudelleen.
Onnittelut siitä, että olet päässyt näin pitkälle itsetuntemuksessasi ja voimia jatkoon! Sinulla on hyvät eväät.
KYSYMYS: Minua kummastuttaa,että mieheni,joka on 60v. katselee netissä joka päivä vähäpukeisia naisia. Riittää yleensä iltasanomien linkit: bikinikuvat,takapuolikuvat ym.vastaavat. Joskus,kun olen ollut pari päivää reissussa,on koneeltamme klikattu pornosivuja ym. Hän itse vähättelee asiaa ja kehottaa minua sivuuttamaan ne toisarvoisina. Minua on kuitenkin alkanut ahdistaa tämä jokapäiväinen tapa. En voi muuttaa miestäni,mutta miten voin muuttaa oman suhtautumiseni,etten masennu ja ahdistu. Koen sen rikkovan suhteemme luottamusta ja tunnepuolta.
Surun lähellä
VASTAUS: Moni nainen jakaa huolesi - ja yleensä turhaan. Vaikka vältän sukupuolistereotypioita, miehen seksuaalisuus on keskimäärin visualisempaa kuin naisen. Yksilöiden välillä on toki suuria eroja, mutta on yleistä, että siinä, missä naiset kiihottuvat vaikkapa eroottisista tarinoista, miehet kaipaavat kuvia. Usein käy niin, että nainen kuvittelee miehen vertailevan omaa kumppaniaan kuvissa esiintyviin täydellisiin (photoshopattuihin) naisiin. Tästä nousee mustasukkaisuutta ja kelpaamattomuuden tunnetta, joka on turhaa. Luultavasti mies virittelee seksuaalisuuttaan kuvien avulla voidakseen hyödyntää vireytensä sängyssä oman puolisonsa kanssa. Kuvat ovat vain kuvia, eikä niissä esiintyvillä naisilla ole mitään todellista osaa teidän suhteessanne. Sinun ei tarvitse loukkaantua niistä.
Riippuvuudet ovat toki oma lukunsa. Jos vaikkapa pornon katselu alkaa viedä suurimman osan valveillaoloajasta ja häiritä normaalia arkielämää, on syytä huolestua. Miehesi kohdalla en kuule tällaista huolta olevan. Voisitko ajatella, että kyseiset kuvat ovat miehellesi normaali tapa toteuttaa seksuaalisuuttaan ja toimivat suhteessanne yhteiseksikin hyväksi?
KYSYMYS: Olemme olleet pitkään avioliitossa. Parikymmentä vuotta asiat tuntuivat olevan hyvin mutta viimeiset kymmenen vuotta on ollut vaikeaa. Jollakin tavalla mies alkoi salata asioita tai sanoi ettei meidän tarvitse kaikkea tietää toisistamme ja emme enää puhuneetkaan asioista kuten ennen. Välillä epäilin häntä uskottomuudesta ja näinkin FB kirjoituksia, joissa hän viestitteli minunkin tuntemilleni naisille flirttailevia viestejä ja muutaman kerran hän pahemminkin. Seksiä alkoi olla vähemmän ja vähemmän, enkä kokenut että olismme kumpikaan enää nauttineet siitä. Asioista alkoi olla hankalampi ja hankalampi puhua. Kaksi viikkoa sitten katsoin hänen puhelimensa kautta s-postin, jossa olikin viesti toiselta naiselta. Viesti ei jättänyt mitään epäselväksi. Vaadin selitystä ja olin melkoisessa shokissa. Nyt kun kysyin, haluaako hän olla minun kanssani hän vastasi että haluaa mutta, onko meistä siihen. MIes sanoi rakastuneensa ja olleensa imarreltu koska häntä rakastettiin.
Olemme välillä selvitelleetkin tätä asiaa mutta välillä emme puhu uskottomuudesta. Nukun huonosti, olen tosi väsynyt mutta nnukahdettuani herään ja asiat pamahtavat mieleen heti, käytän rauhoittavaa lääkettä päivittäin. Mietin voiko tästä enää seurata mitään hyvää, voiko mieheen enää luottaa, voiko meidän yhdessäolo jatkua. Rakastan miestäni ja haluaisin jatkaa hänen kanssaan mutta tälläista salaelämää en kestä. En voi puhua asiasta oikein kenenkään kanssa. Naisystäväni kyllä varmaan kuuntelisi mutta hän on yhteinen ystävämme, enkä haluais asettää häntä hankalaan tilanteeseen. MInun on vaikea aloittaa puhumista, halauisin kyllä mutta alan itkeä eikä järkevästä keskustelusta tule oikein mitään. Olo on tunnelissa vaeltamista, eikä loppua näy.
Nimimerkki 62
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Luettuani kirjoituksesi, aloin miettiä, mitä suhteessanne on tapahtunut kymmenen vuotta sitten. Se aika on ollut vaikeata ja siihen on liittynyt salaisuuksia. Onko tuolloin tapahtunut jotain loukkaamista, loukkaantumista tai ainakin etääntymistä teidän välillänne? Sittemmin on käynyt ilmi miehesi viestittely toisen naisen kanssa, rakastuminenkin.
Ymmärrän, että tilanne on sinulle hyvin vaikea ja raskas. Olette keskustelleet ja se kuulostaa hyvältä. Ehdotan, että keskittyisitte keskusteluissa vähitellen yhä enemmän puhumaan teidän kahden välisestä suhteesta. Mitä kumpikin on vuosien varrella kokenut suhteessanne? Onko ollut aikoja ja tilanteita, joissa jompikumpi on pettynyt tai loukkaantunut, kokenut yksinäisyyden tai hylätyksi tulemisen tunteita. On hassua, että usein molemmat saattavat kokea parisuhteessa yksinäisyyttä samaan aikaan. Silloin fyysinen ja henkinen etäisyys on jotenkin estänyt etsiytymästä toinen toisensa seuraan, vaikka kaipausta on kummallakin ollut. Entä millaista tulevaisuutta haluaisitte? Mitä kumpikin haluaisi tehtävän jatkossa toisin? Mitä toiveita teillä on toisianne kohtaan? Keskustelunne voisivat vähitellen siirtyä yhä enemmän nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.
Tuntuu hyvältä, että miehesi sanoo haluavansa olla sinun kanssasi, mutta ei tiedä, onko teistä siihen. Se merkitsee, että motivaatio on olemassa. Kaipaus on olemassa. Niin puhumista kuin fyysistä läheisyyttä voidaan opetella uudelleen. Se merkitsee uudelleen tutustumista ihmiseen, joka on jossain vaiheessa käynyt itsestäänselvyydeksi ja sitä myötä etääntynyt.
Tässä kohdassa ammattiapu olisi teille hyödyksi. Sitä kautta keskustelut voisivat avartua eivätkä jumittuisi vanhoille urille. Voi toki olla, että onnistutte siinä keskenännekin, mutta noin pitkään suhteeseen kannattaa satsata kaikki tarpeellinen.
KYSYMYS: Poikaystäväni jätti minut noin kuukausi sitten puhelimitse. Ennen sitä hän oli ollut viikon muualla miettimässä ja tuli siihen tulokseen, ettei halua jatkaa. Syiksi hän sanoi, ettei kestä enää masennustani ja ettei hän rakasta minua enää. Masennuksen syyn ymmärrän, koska edellisessä suhteessa hänen suhteessan eksä oli kiristänyt itsemurhalla ja satuttamisella.
Ehdimme olla kolme vuotta yhdessä, yhdessä asumista melkein vuosi, koska saimme samalta paikkakunnalta opiskelupaikan. Arki sujui aika hyvin: tunsin meidän olevan onnellisia, kunnes masennukseni uusiutui ja ilmeisesti avasi eksässä vanhat haavat. Hän samalla alkoi kiinnostua enemmän kavereidensa seurasta; meni viettämään heidän kanssaan iltoja eikä tullut oikein koskaan kotiin kuten oli luvannut. Pari kertaa kävi niin ettei tullut koko yönä. Pyysi anteeksi, mutta viime kertaa hän ei pyytänyt, Ilmoitti vain kylmästi ettei tule kotiin yöksi. Olin yhtenä yönä satuttanut itseäni, koska hän ei suostunut vastaamaan puhelimeen ja kertoi että tarkoituksella ei vastanut minulle. Pelkäsin hänelle sattuneen jotain ennen kuin hän kertoi seuraavana päivänä. Hän sanoi lähteneensä juomaan minun takiani tai osittain syytti minua halustaan juoda. Minusta meidän olisi pitänyt keskustella asiasta tai hän olisi voinut kertoa enemmän tuntemuksistaan. Kommunikointi hänen puoleltaan ehtyi...
Olen alkanut jotenkin toipua ja tuntenut, että ero oli pikemminkin hyvä asia. Onko sellainen normaalia? Minusta on jotenkin tullut sama vanha iloinen tyttö/nainen, joka olin ennen. Kyseessä oli ensimmäinen suhteeni ja mieitn, miksi olen toipunut melko hyvin jo tässä ajassa.
EkaaKertaaJätetty, 21
VASTAUS: Haluaisin nimetä sinut Selviytyjäksi. Kerrot, että poikaystäväsi jätti sinut puhelimitse. Hän olisi toki voinut olla huomaavainen ja hoitaa asian kasvokkain, mutta näin sitten tapahtui. Kirjoituksestasi huomaa, että olet jo ehtinyt miettiä paljon suhdettanne ja eron syitä. Ymmärrät, että sinun uusiutunut masennuksesi osui hänellä aiemman suhteen aiheuttamaan herkkään kohtaan. Samoin olet huomannut, että teidän olisi ollut tarpeen keskustella enemmän ja pojan olisi ollut hyvä kertoa enemmän tuntemuksistaan. Nythän hän on ratkaissut pettymyksiään ja suhteenne ongelmia juomalla ja olemalla öitä poissa ilmoittamatta. Nuo toiminnat eivät tietenkään ratkaise yhtään mitään, vaan päin vastoin aiheuttavat lisää ongelmia niin hänelle kuin parisuhteellekin. Kavereiden seura toki on voinut olla hyödyllistä, etenkin, jos heidän kanssaan on voinut puhua asioistaan. Sinä puolestaan aloit suhteen kriisitilanteessa satuttaa itseäsi. Tämä lisäsi poikaystäväsi huolta ja vahingoitti sinua. Miten voisit rakastaa ja auttaa itseäsi niin, että sinun ei enää tulevaisuudessa tarvitsisi toimia samoin, vaikka elämä toisi eteen stressaavia tilanteita? Keinoja ahdistuksen helpottamiseen voisit varmaan miettiä oppilaitoksesi psykologin kanssa.
Sinä olet alkanut jo toipua ja päästä erosta yli. Hienoa! Se on hyvä ja aivan normaalia. Ei ole olemassa mitään kaavaa, jonka mukaisesti pitäisi surra ja toipua. Olet alkanut saada entiseen poikaystävään ja suhteeseenne etäisyyttä, joka auttaa tarkastelemaan asioita uudessa valossa. Kauempaa näkee selkeämmin, mistä kaikesta oli kysymys. Voit ottaa menneestä suhteestasi mukaan 1) iloiset ja hyvät muistot, jotka ovat kasvattaneet omanarvontuntoasi 2) muistot, joiden kautta olet oppinut jotakin itsestäsi ja parisuhteessa elämisestä. On upeaa, että olet löytänyt uudelleen sen entisen, iloisen tytön, joka olet. Älä enää päästä sitä tyttöä karkuun! Jos vähänkin huomaat, että hän alkaa etääntyä elämästäsi, pysähdy heti ja korjaa suuntaa voidaksesi pitää hänet aina mukana. Värikästä, elämänmakuista syksyä sinulle!
KYSYMYS: Olemme tavanneet mieheni kanssa vuonna 2007. Olemme naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Suhdetta varjostaa se, että asumme omakotitalossa syrjäkylällä, josta molemmilla pitkät työmatkat. Elämme miehen unelmaa asua omalla kotipaikkakunnalla omakotitalossa. Itse haluaisin asua lähempänä aktiviteetteja joita voisi tarjota lapsille sekä työpaikkaa. Mies ei suostu edes puhumaan muuttamisesta eikä varsinkaan raha-asioista. Hän odottaa minulta että tekisin toista työtä täysipäiväisen työni lisäksi, mikä on mielestäni käsittämätöntä. Aikahan olisi pois lapsilta sekä omilta harrastuksilta. Olen ehdottanut muuttamista lähemmäksi töitä ja edullisempaan asuntoon (meillä on todella tiukkaa taloudellisesti). Hän ei halua asua missään osakkeessa eikä varsinkaan missään muualla kuin täällä omalla kotipaikkakunnalla. Olen neuvoton, en ole halunnut tällaista elämää missä autolla mennään paikasta toiseen, eikä ole harrastusmahdollisuuksia. Ja varsinkaan jos haluan kehittyä ammatissani niin en voi hakeutua sellaisiin paikkoihin töihin, koska työmatkat olisi niin pitkät.
Tämä todella syö suhdetta ja olen kiukkuinen, että asiasta ei voida edes puhua. Mitä minun tulisi tehdä? En haluaisi tämän takia erota, mutta näin täällä en pysty jatkamaan. Mies sanoo ettei muutosta tulisi vaikka muutettaisiin, sama tappelu jatkuisi hänen mielelestään. Mutta kun hän ei tunnu nyt tajuavan että tilanne johtuu juuri siitä, että mielestäni elämme hänen unelmaa jossa ei kuunnella muita eikä ole muita vaihtoehtoja. Vai olenko kenties itsekeskeinen, jos haluan kehittyä työssäni ja tarjota lapsille joitakin harrastumahdollisuuksia?
EraseAndRewind, 37 vuotta
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Teillä on miehesi kanssa pohdittavana tilanne, jossa puolisoilla on erilaiset unelmat ja päämäärät yhteisestä elämäntavasta. Tällainen eroavaisuus ei useinkaan tule esille vielä seurusteluvaiheessa, jossa rakastetun elämäntapa tuntuu osalta hänen persoonaansa ja kaikki kokonaisuudessa viehättää. Vasta arjen ja lasten myötä asioiden kääntöpuoli näyttäytyy. Maalla asumisessa on vapautensa ja oma kotiseutu on miehellesi rakas. Toisaalta matkat töihin ja harrastuksiin ovat pitkät. Asuminen voi tulla kalliiksi. Mitähän muunlainen eläminen maksaisi?
Voisitte yrittää keskustella aiheesta aivoriihen hengessä. Aivoriihessä kumpikin saa heittää ihan mitä tahansa ehdotuksia tarvitsematta miettiä niiden toteuttamiskelpoisuutta. Kaikki hullutkin ideat (muutetaan telttaan/perustetaan bed and breakfast lisätulon vuoksi) listataan ylös. Tässä vaiheessa luovuus saa kukkia. Mitä enemmän mielikuvitus rönsyää, sen parempi. Jokaiseen toisen heittämään ehdotukseen puoliso huudahtaa ihastuneesti: "Hyvä!" Näin keskustelun ilmapiiri pysyy innostavana ja kannustavana. Aivoriihen lopputuloksena on pitkä lista ideoita ja sivutuotteena luultavasti paljon naurua. Seuraava vaihe, vaikkapa seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla, jotta ideat saavat muhia, on listan läpikäyminen siten, että kaikki jollakin tapaa toteuttamiskelpoiset ideat otetaan yksi kerrallaan tarkasteluun. Mitään kiirettä ei ole, vaan jokaisen vaihtoehdon plussat ja miinukset kirjataan ylös. Asioille annetaan taas aikaa. Keskustelua viritellään sitä myötä, kun näkökulmia löytyy.
Tällaisen keskustelun tavoitteena on pitää keskustelu avoimena ja liikkuvana jumittumatta juupas-eipäs -väittelyyn vain kahden vaihtoehdon välillä. Syrjäisen omakotitalon ja keskustan kerrostalon välille mahtuu monia mahdollisuuksia. Mitkä ratkaisut helpottaisivat kireää taloutta? Entä arjen jaksamista? Tunneasioista on myös tärkeätä puhua ääneen. Kotiseuturakkaus on arvokasta. Miten sitä voisi pitää yllä, jos asuisi muualla? Mitä hyvää kunkin elämään mahtuisi lisää, jos työ- ja harrastusmatkat olisivat lyhyemmät? Miltä nykyisessä kodissa asuminen kenestäkin tuntuu? Miten viihtyvyyttä siellä voitaisiin lisätä?
Sanot, että miehesi ei halua keskustella rahasta eikä asumisesta. On hyvä huomata, että asioista puhuminen ei merkitse sitä, että heti tapahtuu jotain mullistavaa. Puhuminen voi auttaa ymmärtämään, miten toinen ajattelee ja miltä hänestä tuntuu. Puheessa voidaan leikitellä monenlaisilla mahdollisuuksilla. Jos puhumalla saadaan aikaan lisää ymmärrystä, ratkaisujakin voidaan askel kerrallaan löytää.
KYSYMYS: Olen kolme vuotta seurustellut samanikäisen miehen kanssa, joka oli hakenut avioeroa omasta pitkästä liitostaan vain neljä kuukautta ennen suhdettamme. Lopullinen virallinen ero tuli kun olimme olleet yhdessä pari kuukautta. Silloinen vaimo oli muuttanut pois ja löytänyt uuden miehen. Minä itse olin eronnut omasta parisuhteestani vuosia aiemmin ja ollut jo pidempään yksin aikuistuvien lasten kanssa. Miehen yrittäjyyden vuoksi aloin heti seurustelun alussa auttaa häntä omien töideni lisäksi ja ottaa vastuuta myös hänen kodistaan sekä töistään omieni lisäksi. Opettelin kokonaan uuden ammatin häntä auttaakseni ja tähän asti on yhdessä oltu sekä rakastavaisia että työtovereita. En itsekään ymmärrä miksi niin rakastuin ja sitouduin muutaman tapaamisen jälkeen. Minä koin löytäneeni sukulaissieluni. Minulla on myös oma palkkatyöni ja kotini. Hänen töitään teen palkatta.
Ensimmäisen kerran minut jätettiin heti kuukauden päästä, mutta seuraavana päivänä hän pyysi takaisin. Sitten neljän kuukauden päästä. Syynä oli katumus, että hän halusi pyytää entistä vaimoa takaisin, he tapasivat kerran perheneuvonnassa, mutta siinäkin sopivat että ero on edelleen voimassa. Minun aikanani myöhemmin on kahdesti halunnut ex-vaimo tulla takaisin, silloin miesystäväni ei halunnut siihen palata. Nämä on tapahtuneet, kun ex-vaimon parisuhteet ovat kariutuneet. Me olemme olleet samalla pari vuotta kihloissa. Heti kihlauksen jälkeen mies oli käynyt keskustelemassa eksänsä kanssa salaa ja miettinyt tekikö oikein. Tällaista veivausta on ollut selkäni takana, toki mies on jälkikäteen kertonut kaiken minulle katuvaisena. Meidän piti mennä tänä kesänä naimisiin, sen sijaan sain tammikuussa kuulla että Jumala on puhunut miehelle, että eksä pitää ottaa takaisin. Usko on miesystävälleni tärkeä asia, hän koki menneensä kerran avioon, sain kuulla. Tarjosin kihlasormuksen takaisin, mutta hän ei halunnut ottaa sitäkään takaisin vaan halusi jatkaa. Kävi ilmi että eksä ei halunnutkaan palata tällä kertaa, vaan on uudessa parisuhteessa. Maaliskuussa olivat asiat keskustelleet taas kerran läpi.
Minä olen menettänyt turvallisuuden tunteeni ja itsekunnioitukseni. Tämä viimeinen tapahtuma tuli yllätyksenä, että hän tällaisia ajatteli. Teen välillä vuorokauden ympäri yhteisiä töitä ja minussa on herännyt suuri kiukku. Yhteiset lomat riidellään ja minä olen vaikea. Itken paljon. Minulla on tunne että minua on hyväksi käytetty. Pelkään, että kanssani ollaan vain, koska minun apuani tarvitaan ja olen niin rakastunut. En enää ole se kiltti ja hellä ihminen kuin ennen vaan ajoittain hyvin hankala, silloin hän sanoo pettyneensä minuun. Häpeän sanoa, että kerran löinkin häntä käsivarteen vihoissani. Hän sanoo rakastavansa minua ja että olen tärkeä, mutta aikaa minulle ja minun tarpeille ei jää paljoakaan. Kun vaadin ja kiukkuan jotakin, hän kokee minut vain hankalaksi ja sen sijaan että tekisi pyytämäni sanoo että hän ei näköjään riitä sitten. En ymmärrä miksi hän ei halua nähdä vaivaa vuokseni, antaa minun kokea että olen haluttu ja ihana. Samalla minä teen kaikkeni hänen eteen ja annan aikaani.
Nyt on hääsuunnitelmat jäissä ja sydämeni on rikki ja arka. Minun pitäisi miesystäväni mielestä unohtaa menneet ja hänen ailahtelut. Miten voin, kun kipu on kova siitä, että koko ajan olen ollut kakkosvaihtoehto? Hän ei näe sitä vaivaa että kokisin olevani ykkönen. Hän sanoo olevansa liian vanha romantiikkaan tai lemmenleikkeihin, se aika on mennyttä. Emme pysty puhumaan tästä, koska minä itken ja parun ja hän ahdistuu ja pakenee töihin. Samalla en pysty kuvittelemaan elämää ilman häntä, meillä on enimmäkseen hyvä olla yhdessä ja tehdä töitä yhdessä ja koen että hän on ennen kaikkea paras ystäväni. Kaikesta muusta pystymme puhumaan ja ennen nauroimme paljon yhdessä. Onko meillä tulevaisuutta ja miten käsittelen hylkäämisen ja loukkaantumisen tunteeni niin että arki ei olisi niin vaikeaa kuin nyt viime ajat?
Siipirikko, 52 v
VASTAUS: Hei ja kiitos kysymyksestäsi!
Turhautumisesi ja hämmennyksesi tässä suhteessa on helppo ymmärtää. Olet rakastunut ja sitä myötä sitoutunut miesystävääsi vahvasti, mutta hänen puoleltaan suhteenne on ollut täynnä soutamista ja huopaamista sinun ja entisen vaimon välillä.
Millaisia syitä mahtoi olla miehesi avioeron taustalla? Hän oli itse hakenut eroa, mutta silti näitä katumuspuuskia on riittänyt. Tuntuu siltä, että hän ei ole saanut omassa mielessään riittävästi käsitellyksi avioliittoaan ja eroaan eikä sitä myötä ole pystynyt irtautumaan menneisyydestään. Riittävää irtautumista olisi kai se, että pystyisi näkemään menneen suhteen hyvät ja hankalat puolet sekä pohtimaan, mikä oli omaa, mikä toisen osuutta niihin. Miehesi on puhunut, että entisen liiton jatkaminen olisi Jumalan tahto. Tässä voisi kuulla hänen omaa syyllisyyttään. Eron jälkeen syyllisyys on ymmärrettävä tunne. Joskus syyllisyys tuntuu niin raskaalta kohdata, että olisi helpompi ajatella Jumalan määräävän, mitä kuuluu tehdä. Tavallaan olisi helppoa, jos ei tarvitsisi itse ottaa vastuuta, vaan Jumala osoittaisi jokaisen askeleen. Näin ei kuitenkaan ole, koska meillä on järki ja omatunto ohjaamassa päätöksiämme. Niiden varassa joudumme itse päättämään, millaisia valintoja on viisasta tehdä.
Sinä vaikutat vastuulliselta ihmiseltä - tässä asiassa jopa ylivastuulliselta. Olet ottanut hoitoosi miehen kodin ja hänen työnsä palkatta. Tämä kuulostaa hyväksikäytöltä, koska olet saanut vastineeksi vain epävakaan ja horjuvan suhteen. Mikähän saa sinut suostumaan tällaiseen? Sanot, että teillä on enimmäkseen hyvä olla yhdessä, mutta toisaalta kerrot itkeväsi paljon, olevasi kiukkuinen- jopa käsiksi käymiseen asti, mikä on ollut sinulle ennen kokematon rajan ylitys - sekä kerrot riitoja suhteessanne olevan paljon. Mies kuittaa tarpeesi ja toiveesi sillä, että olet hankala eikä hän näköjään riitä. Kuulostaa siltä, että et pidä itsestäsi sellaisena, jollaiseksi tämä suhde on sinua muokkaamassa. Olisiko käymässä niin, että olet alkanut uhriutua? Kun pitkäkestoisesti venyttää rajojaan ja sietokykyään suostuen yhä uusiin myönnytyksiin, voi käydä niin, ettei itsekään huomaa, miten ahtaaksi elämä on käynyt. Tekeekö tämä suhde sinulle hyvää? Saako se sinut kukoistamaan? Saatteko yhdessä keskustellen kehitettyä suhdettanne tasavertaisemmaksi?
Ehdotan, että keskustelet näistä asioista jonkun luotettavan ystäväsi tai ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Ansaitset kunnioittavamman ja avoimemman parisuhteen. Mahtaako se olla mahdollista tämän kumppanin kanssa? Haastan sinua miettimään, mihin kannattaa tyytyä.
KYSYMYS: Olen 28-vuotias nainen ja seurustellut nyt vakavasti yli 7 vuotta suurinpiirtein samanikäisen miehen kanssa, yhteen muutettiin jo ensimmäisen vuoden aikana. Meillä ei ole vielä lapsia, mutta puhetta on ollut lasten hankkimisesta ja avioliitosta. Ensimmäiset 6 vuotta sujui todella hyvin, mutta viime vuosi on ollut yhtä vuoristorataa. En tiedä mistä kiikastaa, mutta minusta on tullut yhä huomionhakuisempi ja mieheni puolestaan vastaa tähän kiinnittämällä huomion muualke kuin minuun. Suhtaudumme aikuismaisesti suhteeseemme ja yritämme selvittää vastoinkäymisemme. Tosin miehelleni on todella vaikeaa avautua ja itse olen varsinainen päällepäsmäri. Hän on rauhallinen ja passiivinen, minä dynaaminen ja aktiivinen. Suurin ongelmamme on ehkä kommunikaatio, mutta yritämme kyllä puhua. Tosin hän suostuu puhumaan vasta, kun muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Erosta on keskusteltu puheyhteyden puutteen vuoksi, mutta aina ollaan päätetty vielä yrittää.
En uskalla puhua hänelle kaikista toiveistani ja tarpeistani, mikä varmaan tavallaan tukahduttaa minua. Hän taas on niin herkkä, että menee kaikista ongelmista paniikkiin. Tällä hetkellä minua häiritsee romantiikan ja kemian puute, mistä on keskusteltu, mutta mies ei ole vielä kovin paljoa tehnyt sen lisäämiseen, itse taas olen aina ehdottamassa illallisia yms. Tyypillisesti olen kiinnittänyt huomiota jo muihin miehiin ja puntaroin, kannattaako meidän jatkaa yhdessä. Miehellä on toki hankala tilanne: hän on muuttanut ulkomailta Suomeen perässäni pari vuotta sitten ja etsii vielä paikkaansa Suomessa. Joudun tällä hetkellä hoitamaan kaikki talouden laskut, sillä mieheni työ on satunnaista, vaikka hän viihtyy Suomessa. Miten tästä eteenpäin? Lähipiirissäni monet suosittelevat eroa, sillä monien mielestä olemme liian erilaisia. Rakkautta kuitenkin vielä on.
VASTAUS: Kerrot suhteestasi, johon kuuden hyvän vuoden jälkeen on alkanut ilmaantua haasteita. Jokin on muuttunut - et vain oikein tiedä, mikä on nyt toisin kuin ennen. Rakkautta teillä riittää, mutta jotain puuttuu.
Mitähän teidän välillänne oikein tapahtuu? Kuvaustasi lukiessa tulee vaikutelma, että mitä enemmän haet huomiota mieheltäsi, sitä enemmän hän vetäytyy omaan kuoreensa. Sen seurauksena sinusta tulee varovaisempi ilmaisemaan omia tarpeitasi. Jos niin joskus teet, miehesi menee vain lukkoon. Kierrätte kehää ja kärsitte molemmat tilanteesta.
Yritätte selvittää asioita puhumalla, mutta se ei oikein suju. Olette pohtineet eroakin, kun puhuminen on niin hankalaa. Mietin, mahdatteko puhua ”oikeista” asioista? Mitä toisen sanat toiselle tarkoittavat? Kun esimerkiksi ehdotat romanttista yhdessäoloa, miten miehesi kuulee sen: sinun toiveenasi mukavasta yhdessäolosta vai ehkä vaatimuksena, jonka toteuttamisessa hän tuntee epävarmuutta ja riittämättömyyttä.
Mistä teidän siis olisi hyvä puhua? Kerrot, että suhtaudutte suhteeseenne aikuismaisesti, yritätte järkevästi puhumalla ratkaista ongelmianne. Miten paljon mahdatte puhua tunteistanne? Oletko kertonut, että kun haet kumppanisi huomioita, koet hänen torjuvan sinut. Oletko kuvannut, miltä se sinusta tuntuu. Onko kumppanisi kertonut, miten hän kokee sinut silloin. Mitähän kumppanisi vastaisi, jos kysyisit, miltä hänestä tuntuu se, kun ehdotat jotain yhteistä tekemistä. Mikä saa hänet paniikkiin kun puhutte ongelmistanne – millaisia tunteita siihen kätkeytyy. Mahtaako hän pelätä sinun menettämistäsi – olethan jo katsellut muitakin miehiä. Onko tunteissanne jotain tuttua omasta menneisyydestänne – millaisia pettymyksiä ja menetyksiä olette joutuneet elämänne aikana kokemaan.
Suhteenne on kestänyt jo niin kauan, että toisen erilaisuuteen alkaa kiinnittää aiempaa enemmän huomiota. Kun puhutte erosta, mistä itse asiassa haluatte eroon: toisistanne vai tästä hankalasta tilanteesta, joka välillenne on muodostunut? Se, mihin toisessa on alkuun ihastunut, alkaa jossain vaiheessa vihastuttaa. Se on väistämätöntä parisuhteessa – ennemmin tai myöhemmin sitä joutuu pohtimaan, onko erilaisuus rikkautta vai este syvemmän suhteen luomiselle. Kannattaa miettiä yhdessä, miksi toisen erilaisuus ärsyttää: onko se sellainen piirre itsessä, jota haluaisi salaisesti olla tai joka on itselle haasteellinen. Entä millaista olisi elää itsensä kanssa samankaltaisen ihmisen rinnalla – mihin silloin olisi tyytyväinen, mikä ärsyttäisi. Erilaisuus voi kääntyä parisuhteen voimavaraksi, kun puolisoiden vastakkaiset luonteenpiirteet alkavat täydentää ja tasapainottaa toisiaan.
Te kaksi olette parisuhteenne parhaita asiantuntijoita. Ottakaa rauhassa ja pakottomasti selvää itsestänne ja toisistanne: ajatuksista, kokemuksista, tunteista, haaveista ja unelmista. Ja muistattehan, että on muitakin tapoja hoitaa parisuhdetta kuin puhuminen…
Toivon, että löydätte uudestaan tien toistenne luo – erilaisuudestanne huolimatta.
KYSYMYS: Olen toisessa liitossani, yhdessä oloa on kestänyt 9 vuotta. Edellisestä liitostani minulla on kaksi teini-ikäistä lasta, ja se liitto päättyi ex-miehen alkoholiongelmaan. Tapasin pian eron jälkeen nykyisen mieheni, joka tarjosi minulle kaiken sen mistä olin jäänyt paitsi: turvallisen perheidyllin. Huomasin jo alussa että ns. syvemmällä tasolla olemme hyvin erilaisia, mutta pidin tärkempänä normaalia perhe-elämää. Mieheni on lisäksi minua monta vuotta nuorempi. Saimme kaksi yhteistä lasta, ja hetken uusperheemme oli täydellinen.
Nyt kupla on puhjennut. Reilu vuosi sitten olimme asumuserossa puoli vuotta, koska kotiäitiurani päättyi ja aloin luomaan omaa uraani, ja miehen oli vaikea hyväksyä sitä. Tuohon aikaan liittyi oma elämänkriisini, vaihdoin alaa ja mietin muutenkin että kuka olen ja mitä haluan. Koko asumuseron olimme paljon tekemisissä ja koin, että mieheni ei pystynyt päästämään irti, ja toisaalta minäkään en. Palasimme yhteen, kun erossakaan osattu olla. Paluuseen liittyi puoleltani myös pelkoa etten pärjää yksin. Mikään ei kuitenkaan reilussa vuodessa yhteenpaluun jälkeen ole muuttunut: koen, että meillä ei ole henkistä yhteyttä, mies on arvaamaton, haistattelee kun keskustelutaidot loppuvat, ei tule toimeen teinieni kanssa ja koen voimattomuutta. Ihanasta miehestä on tullut silmissäni kypsymätön, henkisesti köyhä mutta kuitenkin hyvä isä omille lapsilleen.
Ero pyörii päivittäin mielessäni, mutta sitä estää häpeä. Enkö onnistunut tässäkään? Pitäisikö tätä vain kestää, vaikka en saa tästä sitä mitä parisuhteelta toivoisin? Mies on myös tyytymätön, syyttää pihtaamisesta ja nalkuttamisesta. Olemme käyneet kaksi vuotta pariterapiassa, mutta se ei ole kantanut arkeen asti. Onko vain niin että olemme liian erilaisia? Mitä teen teinien kanssa? Pilaanko heidän nuoruuden kun isäpuoli kyykyttää? Kuvioon on tullut myös puoleltani halveksunta: mies on mustasukkainen ystävistäni ja miespuoleisista kavereista, ja minun on vaikea kunnioittaa häntä tästäkin syystä. Mustasukkaisuus tuli kuvioon vasta asumuseron aikana kun mies luki salaa viestejäni uudelle miespuoliselle tuttavuudelle. Tämä tuttavuus pyörii mielessäni vieläkin, koska juttu oli laitettava jäihin yhteenpaluun vuoksi. Pelko esti minua viemään eroa loppuun asti, koin että miehelläni on liikaa aseita minua vastaan. Ajattelin myös että ikäkriisissä ei pidä tehdä isoja päätöksiä. Ikäkriisi on ohi, mutta miksi silti tuntuu tältä?
Mies on pohjimmiltaan kiltti, avulias ja herkkä, mutta menee herkästi hyvin arvaamattomaan tilaan jolloin alkaa lapsellinen uhkailu ( lasu-ilmoitusuhkailu, vie lapset minulta, en saa pennin latia). Ja kuitenkin koen että hän on tavallaaan sosiaalisesti riippuvainen minusta, murehdin miten hänen käy jos tästä lähden. Teinityttöjen ja pienempien tyttöjen takia myös murehdin, miten he selviäisivät "uudesta" erosta? Mutta itseltäni ahdistus on poissa, se joka oli asumuseron aikoihin päällä, ero ahdisti ja pelotti mutta tavallaan ei enää. On jopa hieman tunteeton olo. Kun mies suutuspäissään häipyy, toivon ettei se palaisi. Mutta aina se palaa. Uhkailee vain. Enää ne vain eivät vaikuta minuun kuin ennen.
Tinja, 40v
VASTAUS: Kirjoitat, että olette muodostaneet uusperheen yhdeksän vuotta sitten. Jäin miettimään, kuinka asetelma on toiminut ja toisaalta muuttunut näiden vuosien aikana. Kirjoitit, että uusi puolisosi tarjosi sinulle alun perin sitä, mitä vaille olit jäänyt aiemmin; turvallisen perheidyllin. Oliko tämä idylli olemassa jo ennen yhteisten lastenne syntymää? Kuinka puolisosi ja vanhemmat lapsesi kiintyivät alun perin toisiinsa? Missä vaiheessa yhteiset lapsenne syntyivät? Joidenkin arvioiden mukaan uusperheen eri kehitysvaiheiden läpikäyminen vie 4-7 vuotta, joidenkin arvioiden mukaan uuden perheen vakiintumiseen voi mennä jopa 15 vuotta! Kirjoitit, että yhteisten lastenne syntymän jälkeen uusperheenne oli jonkin aikaa täydellinen... Minkälainen se silloin oli? Mitä kaipaat tästä ajasta?
Kirjoitit, että "kupla" puhkesi niihin aikoihin kun kotiäitiytesi päättyi ja aloit luoda omaa uraasi. Kokiko miehesi tämän (itsenäistymisesi) jotenkin uhkaavaksi? Kirjoitit myös henkilökohtaisesta ikäkriisistäsi, jolloin pohdit mm. alavalintaan liittyviä kysymyksiä. Oliko mies silloin tukenasi? Yrititte väliaikaisella asumuserolla ratkaista tilannetta, että se ei tuonut odotettua muutosta. Kirjoitit, että yhteenpaluuseen liittyi omalta puoleltasi pelkoa, ettet pärjäisi yksin. Haastaisin sinut hieman tutkimaan tätä pelkoa. Missä asioissa arvelet, ettet pärjäisi? Vanhemmuudessa? Työn ja perheen yhdistämisessä? Yksin (aikuisena) olemisessa? Talouden pidossa? Vai jossakin muussa? Jos tulkitsen oikein, parisuhteeseenne liittyy henkisen väkivallan piirteitä (syyttelyä, arvostelua, kontrollointia, uhkailua, yms.) Kuinka kauan jaksat tätä vielä? Sanotaan, että muutos tapahtuu vasta kun jäämisen kipu on lähtemisen kipua suurempi... Kumpaa pelkäät tällä hetkellä enemmän; parisuhteeseen jäämistä vai siitä lähtemistä? Jos luen tekstiäsi oikein, niin parisuhteen päättämistä hidastaa ainakin pelko ja häpeä "epäonnistumisesta". Kyseessä on kuitenkin sinun ainutkertainen elämäsi!
Kirjoitit, että olette käyneet kaksi vuotta pariterapiassa. Mikä siinä on mielestäsi toiminut? Mikä ei ole toiminut? Pariterapia on mahdollista muuttaa myös erotyöskentelyksi silloin, jos yhdessä niin sovitaan. Silloin pohditaan, minkälainen olisi mahdollisimman "hyvä ero" niin aikuisten kuin lastenkin kannalta. Suosittelen teitä jatkamaan vielä terapiakäyntejä ja pohtimaan myös erovaihtoehtoa. Joskus käy niin, että kun erosta (edes teoriassa) puhutaan, se voi kirkastaa jotakin tai antaa aivan uusia näkökulmia. Erosta puhuminen ei välttämättä johda eroon, joskus jopa päinvastoin. Puhuminen kannattaa aina! Pariterapeutin kanssa voisitte pohtia myös henkilökohtaisen psykoterapiaprosessin mahdollisuutta. Arvelen, että mahdollisesti sinulla on vielä joitakin käsittelemättömiä asioita edellisestä, kuormittavasta liitostasi ja sen päättymisestä. Olet ymmärrettävästi huolissasi myös lastesi tulevaisuudesta. Näitä huolia olisi hyvä jakaa ammatti-ihmisen kanssa.
Päädyittepä mihin tahansa ratkaisuun, toivotan koko teidän uusperheelle kaikkea hyvää!
Perheneuvoja Kaisa
PS. Hyviä uusperhettä käsitteleviä kirjoja ovat mm. Malinen & Larkela (2011) Parisuhde - uusperheen ydin sekä Raittila & Sutinen (2008) Huonetta vai sukua - elämää uusperheessä.
Tässä on 11,5 vuotta nyt suhdetta takana, ja nyt olemme päätyneet semmoiseen tilanteeseen, että nainen haluaa "aikaa yksin" ja "aloittaa puhtaalta pöydältä".
Olen koko suhteen ajan ollut päihderiippuvainen muutamasta miedosta päihteestä, ja lähes koko ajan olen valehdellut hänelle että en esimerkiksi tupakoi. Vaikka salatupakoin silloin tällöin - välillä ihan vuosikaupalla joka päiväkin, mutta en koko yhdessäoloaikaamme. Aina kun päihteidenkäyttöni tuli tapetille, niin suutuin. Löin luureja korvaan ja niin edelleen, vaikka hän tarkoitti vain hyvää.
Viime vuosina olemme ajautuneet erillemme aika pahoin, ehkä n. 5 vuotta sitten rakoa alkoi syntyä kun sain ammattikorkeakoulupaikan toiselta paikkakunnalta. Juuri ennen tuota olin pettänyt naistani kerran, josta hän sai tietää. En ole sittemmin moista tehnyt, ja kadun kyllä tekoani äärimmäisen syvästi. Kuitenkin, riitoja on ollut paljon, ja monet niistä ovat johtuneet minun impulsiivisen käyttäytymisen aiheuttamista kitkatilanteista. Olen ollut hermostunut lähinnä päihteiden takia, enkä ole miettinyt asioita loppuun asti.
Pari vuotta sitten minun olisi pitänyt valmistua, mutta työharjoittelukokemukseni ulkomailla oli sen verran karmea, että se vei minulta täysin uskon työelämään ja yrittämisen järkevyyteen. Minulla oli jo pohjaa masennukselle, rankka koulukiusauslapsuus (tasoa "voisi tehdä leffan", aivan eeppistä settiä, olisin voinut olla varmasti suomen ensimmäinen koulusurmaaja jos en olisi viime hetkellä vetäytynyt suunnitelmastani oman äitini turvallisuuden pelossa), mutta tämä että monivuotinen koulutukseni ja yritykseni tuntui yhtäkkiä karmean työharjoittelukokemuksen myötä turhalta, vei jotenkin maton alta.
Samaan aikaan naisystäväni valmistui luontaishoitajaksi päivätyönsä ohella, ja mietti, että mitä hän haluaisi tutkinnolla tehdä. Näimme työkkärin sivuilla ilmoituksen että eräs espanjassa asuva suomalainen yrittäjä haki liikekumppania, ja vaikka naisystäväni epäröi, rohkaisin häntä seuraamaan unelmiansa. Hän päätyi saamaan paikan, ja on nyt jo pian kolme vuotta käynyt espanjassa talvet yrittämässä.
Siellä kaverinsa kyselleet koska minä tulen sinne, ja hän on aina vastaillut "No kyllä hän nyt tänä syksynä/keväänä tulee", mutta vieläkin täällä Suomessa, kun masennus esti opiskeluja aika kuolettavan tehokkaasti, putosin kuin syvään rotkoon. Juoksin kujalla hätääntyneenä, enkä osannut nähdä missään mitään hyvää.
Vihdoin kuitenkin olen päässyt irti kaikista päihteistä, enkä ole käyttänyt yhtään mitään, edes kahvia, kahteen kuukauteen. Eikä ole tehnyt mielikään, tuli vain niinsanotusti "mittari täyteen". Nyt näen, millaisessa sumussa elin, ja elämännälkäni on suurempi kuin muistan vuosikausiin, ellei vuosikymmeniin.
Naisystävä saapui taas suomeen muutama päivä sitten, ja eilen kävin hänen luonaan keskustelemassa. Hän sanoi, että hänen rakkautensa liekki on kuolemassa, eikä hän enää halua ottaa "Prosentin mahdollisuutta onneen, kun 99% mahdollisuus taas saada käsille" ja haluaisi "aloittaa puhtaalta pöydältä" olla yksin.
Minun suunnitelmani on valmistua nyt syksyllä (lopputyö + muutama valinnainen kurssi ja sitten homma paketissa) vihdoinkin, ja muuttaa espanjaan hänen luokseen.
En tiedä, mikä neuvoksi? Miten saada hänet näkemään muutokseni, uskomaan muuttuneeseen minuun? Tottakai, vuosien laiminlyöntejä ei voi vain pyyhkiä pois päivässä, tai kahdessa, tai kuukaudessa. Minun pitää pitkällä aikavälillä todistaa muutoksen olevan pysyvä, ettei hänen enää tarvitse pelätä - hänen vanhempiensa suhde on ollut hyvin myrskyinen kautta aikojen, enkä halua sellasta samanlaista hänelle.
Naisystäväni tuntuu ajattelevan, että taas lähdettäisiin "isolla vaihteella" liikkeelle, vaikka olisin valmis lähtemään ihan kävelyaskelin, hitaasti, koska onhan hän jo nyt useamman vuoden elänyt "sinkkutytön" arkea. Hän totesi minulle, että suhteemme aikana hän on tukahduttanut sosiaalisen elämänsä täysin ja tavallaan rivien välissä antoi ymmärtää että pitää sitä minun syynä, että minä olen syyllinen siihen koska olen enemmän käpertyvä romantikko. Vähemmän rivien välissä hän kommentoi sitä, kuinka hänen vanhempiensa suhteessa isänsä on n.s. "kotihiiri" ja äitinsä haluaisi mennä tanssipaikkoihin ja "ihmisten ilmoille" sosialisoimaan, eikä halua tälläistä erilaisuutta omaan suhteeseensa.
Itse taas koen, että tämä tuli puskista, että koin antavani hänelle vapautta tehdä omia asioitaan, mutta ilmeisesti en riittävästi. Sekä toki päihteidenkäyttöni rajoitti omaa sosiaalista elämääni, kun aina piti olla iltaisin sekaisin.
Optimistina silti toivon hänen suovan minulle vielä yhden, viimeisen mahdollisuuden näyttää, että minusta on häntä rakastamaan, ilman draamoja, kiukutteluja ja tiuskimista jotka johtuivat päihdekierteestäni, joka oli jatkunut liian pitkään, kun olin tunnelissa josta en nähnyt poispääsyä.
Toivon, että voisitte vastata jotain, millä lähteä avaamaan tätä tilannetta, ja miten naisystäväni voisi lähteä vielä kerran tälle rakkauden vuoristoradalle.
Puukkojunkkari
VASTAUS: Kiitos pitkästä kirjeestäsi! Olet pohtinut syvällisesti elämäsi kulkua ja kirjoitat siitä oivaltavasti. Olet ilmeisen herkkä ja tunteella elävä mies. Lähes 12 vuoden parisuhteeseesi mahtuu monenlaisia vaiheita. Nyt olette tilanteessa, jossa naisesi haluaa olla yksin ja "aloittaa puhtaalta pöydältä". Sinä taas toivot parisuhteenne jatkuvan. Toivotte siis tällä hetkellä eri asioita, jotka eivät ole käsittääkseni oikein yhteensovitettavissa. Toinen teistä joutuu siis tinkimään omista odotuksistaan, ehkä pettymäänkin.
Haastaisin sinut nyt pohtimaan omaa tilannettasi; aiempaa päihderiippuvuutta, impulsiivisuutta, masennustaipumusta. Nämä ovat varmasti jättäneet sinuun omat jälkensä. Kuten myös kuvaamasi koulukiusaaminen. Ajattelen niin, että näitä asioita olisi hyvä tutkia rauhassa psykoterapeuttisessa hoitosuhteessa.
On hienoa, että olet päässyt irti kaikista päihteistä ja tilalle on tullut elämännälkä. Pidä siitä kiinni! Kuten tiedät, päihteet tuovat hetkellisen mielihyvän, mutta tuhoavat jotain samalla. Elämännälkä taas vie sinua eteenpäin, kohti uutta. Kysyt, mikä saisi naisystävän näkemään muutoksen ja uskomaan siihen. Vastaukseni on lyhykäisyydessään: aika. Kuten itse kirjoitat, vuosien laiminlyöntejä ei voi pyyhkiä pois päivässä tai kuukaudessa. Ruoki elämännälkääsi, vaali romantikkoa itsessäsi, anna naisellesi sitä mitä hän nyt tarvitsee eli omaa aikaa. En osaa ottaa tämän enempää kantaa parisuhteesi jatkumiseen. Osoita naisystävällesi muutoksesi pysyvyys, niin olet tehnyt sen mikä tässä tilanteessa on mahdollista.
Suosittelen, että hakeudut nyt psykiatrin erikoislääkärin vastaanotolle joko perusterveydenhuollon, opiskelijaterveydenhuollon tai yksityissektorin kautta keskustelemaan psykoterapian aloittamisesta. Henkilökohtainen psykoterapiaprosessi on satsaus itseesi ja tulevaisuuteesi.
Kaikkea hyvää sinulle toivottaen perheneuvoja Kaisa
