KYSYMYS: Olemme olleet mieheni kanssa kymmenisen vuotta yhdessä ja meillä on pienet lapset. Lasten saannin myötä suhteemme arkipäiväistyi, totta kai. Samoihin aikoihin miehelläni oli työelämässä pahoja vastoinkäymisiä, jotka johtivat vaikeaan henkilökohtaiseen kriisiin. Hoidin kotona pieniä lapsiamme ja tunsin miten etäännymme mieheni kanssa.
Mieheni mieliala oli ärtyisä, hän oli enimmäkseen huonolla tuulella eikä halunnut viettää aikaa kanssani. Olin huolissani, kehotin miestäni hankkimaan kriisiinsä keskusteluapua ja yritin puhua hänen kanssaan perheen ja parisuhteen asioista. Keskusteluhteys minun kanssani oli olematon. Olin paljon yksin lasten kanssa ja huolissani mieheni hyvinvoinnista. Ajattelin hänen olevan pahasti masentunut tai muuta. Suhteemme onnetonta tilannetta oli kestänyt yli vuoden kun sain houkuteltua mieheni parisuhdeterapiaan. Keskustelut kotona johtivat aina riitaan ja mieheni oli kylmä ja tyly minua kohtaan.
Terapiassa mieheni ei juuri halunnut puhua, mutta kotona tilanne alkoi hieman muuttua. Aloimme pikku hiljaa lähentyä toisiamme ja luulin kaiken kääntyvän hyväksi, kunnes mieheni tunnusti, että hän on pettänyt minua.
Uskottomuus oli alkanut vuotta aikaisemmin ja mieheni mukaan hän oli itse lopettanut suhteen. Mieheni oli todella katuvainen, itkikin. Hän sanoi, ettei olisi halunnut kertoa minulle koskaan, mutta ei voinut elää valheessa. Hän halusi jatkaa yhdessä ja annoin siihen mahdollisuuden. Suhteemme on sen jälkeen muuttunut paremmaksi.
Miehestäni näkee, että hän katuu todella ja haluaa hyvittää tekonsa. Emme jatkaneet parisuhdeterapiaa uskottomuuden paljastumisen jälkeen, olisin itse kaivannut apua, mutta asiasta puhuminen ulkopuolisen kanssa oli miehelleni liian vaikeaa. Kahden kesken olemme tapahtuneesta puhuneet paljon. Tästä on kulunut nyt aikaa vuosi. Asiat ovat periaatteessa parempaan päin, en vaan saa uskottomuutta mielestäni. Ajattelen asiaa joka päivä. Haluaisin antaa anteeksi, mutta en tiedä miten sellaista asiaa voi todella sydämessään antaa anteeksi. Koen myös, että vaikka parisuhteemme voi taas paremmin kuin ennen, niin uskottomuus on haavoittanut avioliittoamme syvästi. Vihkivalojen rikkominen tuntuu minusta aivan lohduttomalta.
Kuinka voin jättää asian taakseni, antaa anteeksi ja jatkaa yhdessä eteenpäin?
VASTAUS: Olette onnistuneet monessa asiassa. Ylititte ison kynnyksen ja lähditte pariterapiaan. Onnistuitte parantamaan suhdettanne. Sen jälkeen, kun suhde alkoi tuntua paremmalta, mies halusi luurangot pois kaapista, ja tunnusti uskottomuuden. Sinä annoit hänelle ja teille uuden mahdollisuuden. Sen jälkeen asiat ovat edelleen menneet parempaan suuntaan. Onnittelen teitä näistä asioista!
Mutta sitten kysymykseesi: kuinka voit jättää miehen uskottomuuden taakse, antaa anteeksi ja jatkaa yhdessä? Ensinnäkin: Anteeksiantaminen ei ole samaa kuin unohtaminen. Joitakin asioita ei voi unohtaa koskaan. Anteeksiantaminen ei ole myöskään hyväksymistä: sinun ei tarvitse hyväksyä miehesi tekoja. Anteeksiantaminen on enemmän: se on toisen ihmisen tekojen taakse katsomista. Se on sitä, että vaikka et hyväksy miehesi uskottomuutta, hyväksyt kuitenkin sen, että hän ei ole täydellinen. Voitko hyväksyä sen tosiasian, että hän on tehnyt pahan virheen. Hän on loukannut sinua pahimmalla mahdollisella tavalla.
Pitkässä parisuhteessa joutuu antamaan anteeksi monia asioita, koska tavalla tai toisella molemmat tulevat loukanneeksi toista tahallaan tai vahingossa. Epätäydellisyyden hyväksyminen on vaikeaa, itsessä ja toisessa. Väärien tekojen takana on kuitenkin ihminen, joka on paljon muutakin kuin yksittäiset väärät ja vahingolliset teot.
Anteeksiantaminen tällaisessa asiassa ei yleensä tapahdu kerralla, vaan se on pitkä prosessi. Pikkuhiljaa voi oppia näkemään toisessa muutakin, kun pahan teon. Itsellekin on annettava aikaa. Harmi, että miehesi ei suostunut käsittelemään uskottomuutta terapiassa, kolmannen henkilön läsnä ollessa. Minusta hän olisi ollut sen Sinulle velkaa.
Uskottomuus on sitä, että parisuhteeseen otetaan kolmas. Joskus ihminen tarvitsee sitä tietoisesti tai tiedostamatta. Tuo kolmas voi olla muutakin kuin ihminen: se voi olla työ, harrastus, alkoholi, pelaaminen, nettiyhteisöt…. Mikä tahansa, mikä saa toisen tuntemaan, että nyt minä jään toiseksi, joku kolmas on tullut väliimme. Silloin kun tuo kolmas on ihminen, jonka kanssa on intiimi fyysinen tai henkinen suhde, loukkaavuus on paljon suurempaa. Kukaan ei voi vaatia sinua antamaan anteeksi ja jatkamaan yhdessä. Valinnan oikeus ja vapaus on sinulla. Mielestäni olet tehnyt hyvän valinnan, kun olet päättänyt, että haluat antaa anteeksi ja haluat nähdä uuden mahdollisuuden. Eroaminen ei ole siinä mielessä hyvä ratkaisu, että se ei millään tavoin poista tapahtunutta. Vaikka eroaisitte, tulisit aina muistamaan, miksi se tapahtui. Yhdessä jatkaessanne sen sijaan saatte mahdollisuuden korjata suhdettanne paremmaksi ja osoittaa keskinäistä arvostusta. Se voi olla niin sanottu korjaava kokemus. Silloin tärkeintä on se, että haluaa antaa anteeksi ja haluaa luottaa. Vaikka ei vielä pystyisikään.
Uskottomuuden jälkeen ei ehkä pitäisi niinkään miettiä yhdessä jatkamista vaan kokonaan uutta alkua. Kirjoitit vihkivalojen rikkomisesta, kuinka pahalta se tuntuu. Vihkivalan ja lupaukset voi uudistaa. Asian käsittely pariterapiassa ei ole vieläkään myöhäistä. Voitte aloittaa yhdessä uuden parisuhteen. Aivan kuin uuden luvun kirjassa. Siinä ole uskottomuutta eikä pettämistä, koska menneisyys on vain harjoittelua, ja virheet ovat oppimista varten.
KYSYMYS: Olemme olleet parisuhteessa vähän päälle kaksi vuotta, iältään olemme 30- (minä) ja 27-vuotiaat. Lapsia meillä ei ole. Asuttiin tänä vuonna puoli vuotta myös yhdessä, kunnes jouduttiin muuttamaan erilleen hänen lähtiessä muualle opiskelemaan. Itse en voinut lähteä mukaan omien opintojeni takia. Meistä kummastakin tuntuu, että ollaan sielunkumppanit toisillemme. Osoitamme hellyyttä ja rakkautta sanoin ja teon (silloin kun on aikaa).
Ongelmana parisuhteessamme on se, että olemme niin eri elämäntilanteessa. Itse olen seurustellut aikaisemminkin ja hänelle tämä on ensimmäinen suhde. Huonoina hetkinä hän tuntee mustasukkaisuutta eksiäni kohtaan ja miettii, olisiko helpompi olla neitsyen kanssa, lisäksi miettii omaa nuoruuttaan, että ratkeaisiko kaikki hänen ongelmat, jos viettäisikin nyt villiä nuoruuttaan. Itse taas huonoina hetkinä mietin, että olisiko helpompi olla ihmisen kanssa joka on seurustellut, kaikki ei olisi uutta sekä olisi myös löytänyt jo edes vähän itseään. Nämä samat ongelmat ovat tulleet usein esille parisuhteemme aikana, ja olemme yrittäneet käsitellä ne aina silloin, mutta emme näköjään ole onnistuneet.
Lisäksi mieltäni painaa se, että suhteen alussa (melkein vuosi oltuamme yhdessä), hän kertoi miten häntä häiritsee ajatukset muista naisista: himoitsee ja haluaisi kokeilla muita. Tuosta asiasta kuitenkin selvittiin jotenkin, vaikka nyt jättikin minuun jäljen. Kunnes asia tuli uudestaan esille viime keväänä. Hänellä on ollut naispuoleisia ystäviä ja on kovaan ääneen minulle selitellyt ja vakuutellut, että ovat vaan ystäviä harrastuksien/työn takia. Jossain vaiheessa oli yhden naisystävän luona yötä känniseikkailujen takia, ei ollut pettänyt.. Mutta kuitenkin tämä sattui minuun hyvin pahasti. Lisäksi jossain vaiheessa tuli ilmi, että hän onkin saattanut himoita niitä naisia, siksi on kovasti selitellyt minulle (ja varmaan itselleenkin).
En tiedä olenko ollut liian kiltti, vai mikä siinä on, mutta olen kuitenkin antanut nuo asiat anteeksi (tai niin ainakin luulin). Ollaan yritetty käsitellä noita asioita, puhua toisillemme miltä tuntuu. Olen antanut aikaa ja mahdollisuutta tälle suhteelle, koska kuitenkin rakastetaan toisiamme. Ja silloin kun noita mörköjä ei ole putkahtanut esille, meillä on mennyt tosi hyvin, rakastetaan toisiamme ja ollaan tehty mukavia asioita yhdessä.
Nyt pari viikkoa sitten kuitenkin itselle tuli mitta täyteen. Hän kertoi enemmän noista huonoista hetkistään, jolloin hänelle tulee mieleen tuo nuoruuden kaipuu sekä mustasukkaisuus. Noiden keskusteluiden myötä tuntui, että joku osa minusta kuoli. Usko meihin ja yhteiseen tulevaisuuteen katosi. Liika on liikaa. Sanoin, että meidän on parempi erota. Ei tästä suhteestamme tule mitään. Ei kuitenkaan erottu (vielä?), vaan nyt on oltu jossain ihme välitilassa. Paljon ollaan puhuttu, ja yritetty olla rehellisiä. Tunteet tuntuu vaihtelevan erosta taisteluun pelastaa parisuhteemme. Ollaan myös juteltu muillekin tästä.
Olo on hyvin turta, en tiedä mikä on se oikea tunne mihin tarttua. Tällä hetkellä odotellaan aikaa parisuhdeneuvojalle. Hän ajattelee, että haluaa käydä neuvojalla itsensä takia ja itsellä taas sen takia että haluaisin pelastaa parisuhteen (kuitenkin olen hyväksynyt senkin mahdollisuuden jos tästä ei tulekaan mitään). Minä en kuulemma saa odottaa turhia, hän ei voi luvata minulle mitään (ettei tulisi turhia paineita, pelkää sitoutua täysin). Enhän minäkään voi nähdä tulevaisuuteen, mutta olen valmis yrittämään. Viime viikonloppuna sanoin hänelle, että itse haluaisin yrittää (taistellla hänestä) sekä olen valmis antamaan hänelle aikaa. Nyt mietin, että oliko tuo sittenkään viisas ratkaisu. Pystynkö olemaan sydän auki, kun hän on hyvin etäinen? Olisiko parempi sittenkin jatkaa eteenpäin? Mietin itse sitä, että pitäisikö pitää pientä taukoa.
Summa summarum: En tiedä onko menneisyytemme (yhteinen ja erikseen) jättänyt meihin niin syvät jäljet, että saisimme pelastettua suhteemme. Ja onko se edes sen arvoista. Tiedän myös sen, ettei suhtautumiseni asioihin ole välttämättä mikään maailman paras. Kun on ollut itsellä huono hetki, en ole välttämättä nähnyt sen yli, ja olen saattanut reagoida voimakkaasti. En kuitenkaan ole hakemalla hakenut riitaa tai huutanut kurkku suorana, vaan olen saattanut vetäytyä itseeni tai kertoa huonot fiilikset hänelle. Itse kun olen päässyt tunteiden yli, kyseinen tunne on kuitenkin jäänyt hänelle.
Jos teillä on viisaita neuvoja mitä tulisi tehdä, mielellään otan neuvot vastaan. Kiitos teille jo etukäteen ja hyvää syksyn jatkoa!
Nimimerkki: Krisse
VASTAUS: Hei Krisse!
Kiitos viestistäsi. Voin hyvin kuvitella tilanteesi hankaluuden. Koette olevanne sielunkumppaneita, mutta tällä hetkellä parisuhde on ajautunut kriisiin.
Kerrot, että olette keskustelleet asioista useaan kertaan sekä kahdestaan näiden parin vuoden aikana että muidenkin kanssa. Oikein hyvä. Kuulostaa hyvältä myös se, että olette varanneet ajan parisuhdeneuvojalle. Kertomasi motiivit mennä juttelemaan ammattilaisen kanssa kuvaavat hyvin tilannettanne: miesystäväsi kaipaa apua itselleen ja kenties omien ajatustensa, tunteittensa ja tarpeittensa selvittelyyn, kun taas sinä toivot saavasi parisuhteenne pelastettua. Voi olla, että tässä on koko tilanteenne ydin.
Kuulostaa ihan viisaalta, että miesystäväsi on nyt pysähtynyt pohtimaan itseään. Voi olla, että hän arvioi nyt omaa elämäänsä kaiken kaikkiaan, parisuhdetta sen yhtenä osana. Tämä on tärkeä vaihe. Anna hänelle siihen aikaa ja tilaa. Suosittelen, että sinä tekisit samoin. Mieti, mitä elämältäsi toivot, mitä unelmoit, mitkä asiat ovat sinulle luovuttamattoman tärkeitä, mistä voit joustaa jne. Mieti, millaista kumppania toivot ja mitkä asiat ovat parisuhteessa sinulle tärkeitä. Olet sen ikäinen, että kysymys lapsista alkaa ehkä olla ajankohtainen. Ovatko toiveenne tämän asian suhteen yhteneväiset?
Itse ajattelen, että rakkauden lisäksi myös sitoutuminen on pysyvässä parisuhteessa oleellinen asia. Mitä sinä siitä ajattelet? Tällä hetkellä miesystäväsi ei omien sanojensa mukaan pysty siihen. On hienoa, että hän ilmaisee sen sinulle suoraan, niin että tiedät, mikä tilanne on.
Fakta suhteessanne on, että sinä olet kokeneempi ja hän kokemattomampi. Vaihtoehtonne ovat joko hyväksyä tilanne sellaisenaan tai muuttaa sitä jotenkin. On ihan mahdollista, että miesystäväsi kokee, että hän tarvitsee ja/tai haluaa saada enemmän kokemuksia naisista ennen sitoutumistaan. Siinä kohdassa on sinun valinnan paikkasi. Tyytymätöntä ja koko ajan ympärilleen vilkuilevaa miestä tuskin haluat. Miten mahdollinen tauko sitten vaikuttaisi suhteeseenne? Ehkä miesystäväsi sen jälkeen voisi todeta, ettei halua muita kuin sinut. Tai ehkä sinä kaiken sen jälkeen toteaisit, ettei paluuta vanhaan enää ole. Tai jotain ihan muuta. Voi olla, että helppoa ja molempia tyydyttävää vaihtoehtoa tässä ei ole helppoa löytää.
Kerrot omasta suhtautumisestasi huonoihin fiiliksiin. Kerrot, että olet joko vetäytynyt itseesi tai kertonut tunteistasi hänelle. Mielestäni se, että hetkeksi vetäytyy miettimään omia tunteitaan ja reagointiaan ja sen jälkeen kertoo ne toiselle, on hyvä tapa. Vetäytyminen mykkäkouluun ei tietysti ole rakentavaa, mutta lyhytkestoinen itsereflektointi on.
Teidän välisessä kommunikoinnissanne huono olo on siirtynyt toiseen. Siinä voi olla kyse joko sinun tavastasi ilmaista tunteitasi tai hänen herkkyydestään ottaa ne itseensä tai jostain ihan muusta. Sinä voisit omalta osaltasi kokeilla muuttaa tyyliä, jolla ilmaiset huonoja fiiliksiäsi ja katsoa, muuttaako se lopputulosta.
Kuulostaa tosi koskettavalta kun kerrot, että vaikeita keskusteluja käydessänne osa sinusta kuoli. Olet tullut satutetuksi syvältä. Rakastaessaan ja ollessaan sydän auki toiselle ihminen on aina haavoittuvainen. Mutta onko muuta tapaa olla aidosti suhteessa? Sinä olet rakastanut, antanut anteeksi, antanut aikaa ja mahdollisuuksia suhteellenne, halunnut taistella sen puolesta. Kuulostaa siltä, että olet tehnyt osuutesi. Ehkä sinun olisikin nyt aika huolehtia itsestäsi. On tärkeää, että pidät huolta siitä, että pysyt elävänä ja suojaat itsesi siltä, ettet tule satutetuksi liikaa.
Toivon teille molemmille erikseen ja yhdessä viisautta löytää oikeat ratkaisut tulevaisuutenne suhteen.
KYSYMYS: Olen nyt seurustellut aivan ihanan miehen kanssa viisi kuukautta. Tämä on ensimmäinen seurustelusuhteeni (olen kohta 19-vuotias).
Aluksi en heti syttynyt, kun tapasimme, mutta halusin kuitenkin jatkaa tapailua, koska mies vaikutti jo silloin hyvältä tyypiltä. Olimme tavanneet netissä ja jutelleet paljon noin kuukauden ajan ennen kuin tapasimme, ja halusin tavata, koska meillä oli yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja juttu luisti erittäin hyvin.
Jatkoimme tapailua, mutta olin pitkän aikaa hyvin epävarma siitä, onko minulla romanttisia tunteita miestä kohtaan. Poikaystäväni on aivan ihana ja kaikkea mitä olen miehen haaveillut olevan. Olin kuitenkin pitkään epävarma, vetoaako hän minuun fyysisesti. En siis heti syttynyt täysin poikaystäväni ulkonäölle, mutta en halunnut sen takia jättää tapailua, koska kyseessä oli aivan ihana mies ja meillä synkkasi hyvin myös livenä.
Koska olin itse hyvin epävarma tunteistani, ajattelin paljon sitä, mitä kaverini ajattelevat poikaystävästäni ja pelkäsin että he arvostelisivat tätä. Mietin myös jonkin verran mitä kaverini tai läheiseni mahtavat ajatella poikaystäväni fyysisestä olemuksesta ja mitä jos he eivät pidä siitä (hänen ulkonäöstään ei ole siis mitään vikaa, sille ei vaan ilmeisesti voi mitään mistä piirteistä pitää). Loppujen lopuksihan tuolla asialla ei ole mitään merkitystä, varsinkaan jos rakastaa toista ja ei muutenkaan pidä jatkuvasti ajatella mitä muut miettivät.
Sorrun usein tälläiseen ajatteluun erityisesti omalla kohdallani, ja mietin mitä muut mahtavat minusta ajatella ja jopa rajoitan normaalia toimintaa sen takia. Nyt poikaystävästäni on tullut minulle erittäin tärkeä ja pidän häntä söpönä ja ihanana ja hän on sellainen ihminen kenen kanssa voisin kuvitella olevani vaikka koko loppuelämäni.
Meillä on erittäin läheinen ja hyvä suhde. Minua on kuitenkin ahdistanut suhteessa lähes koko ajan joku asia: epävarmuus omista tunteista tai se, että pelkään menettäväni poikaystäväni. Olen ollut hyvin surullinen epävarmuuden tunteista, koska en missään tapauksessa haluaisi menettää niin mahtavaa ihmistä.
Minulla on muutenkin taipumusta ahdistukseen ja asioiden ylianalysointiin ja niiden vatvomiseen niin kauan etten enää itsekään muista miten asia alunperin meni. Mietin jatkuvasti tunnenko tarpeeksi toista kohtaan ja milloin suhteessa kuuluu tuntea mitäkin. En edes ahdistuksen tunteiltani anna itselleni mahdollisuutta olla onnellinen.
Viime aikoina olen alkanut tuntea valtavaa ahdistusta ja syyllisyyttä siitä, mitä aluksi ajattelin poikaystäväni ulkonäöstä ja siitä että mietin, että mitä jos kaverini eivät pidä hänestä ja siksi lykkäsin esimerkiksi hänen kuvansa antamista kavereille. Tuntuu, että ajattelin ilkeästi ja etten ajatusteni takia ansaitse ihanaa ja välittävää poikaystävääni. Olen itkenyt asian takia useita kertoja ja ollut todella ahdistunut.
En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, koska tunnen syyllisyyttä, ja en tiedä pitäisikö tuollaisesta asiasta kertoa poikaystävälleni. Tuntuu pahalta, koska välitän poikaystävästäni valtavasti enkä ikinä haluaisi satuttaa häntä. Tunnen myös siksi syyllisyyttä, että hän kehuu usein kuinka kaunis olen. Pelkään, että menettäisin hänet, jos hän tietäisi ajatuksistani. En tiedä miten voin päästä tämän asian yli, koska tunnen olevani asian takia kamala ihminen. Olen ajatellut niin monet kerrat etten ansaitse poikaystävääni ja minusta on tuntunut pahalta hänen puolestaan.
Jos jokin ajatus tulee vain päähän, sitä ei oikein pysty estämään, mutta tunnen silti kauheaa syyllisyyttä edellä mainitsemistani ajatuksista ja siitä jos sellaisia tulee. Tarvitsisin tähän asiantuntijan näkölukulmaa, koska asia vaivaa minua kovasti. En halua menettää tätä minulle niin tärkeää ihmistä, vaikka joskus ajattelisinkin typerästi. Kannattaako tälläisistä ajatuksista edes tuntea syyllisyyttä?
Kiitos etukäteen!
Haluaa olla onnellinen, nainen, 19
VASTAUS: Sinun ei kannata eikä tarvitse tuntea minkäänlaista syyllisyyttä omista ajatuksistasi. Perustelen tätä näkemystä kahdella tavalla.
Ensinnäkin: Kuten itse jo tiedostit, niin omia ajatuksia ei pysty estämään. Ne tulevat ja menevät. Ihminen on vastuussa vain niistä asioista, joihin voi vaikuttaa. Ajatuksiin ja tunteisiin ei voi vaikuttaa, joten niistä ei myöskään tarvitse tuntea syyllisyyttä. Tekemisiin ja sanomisiin voi vaikuttaa, ja niistä jokainen on vastuussa. Lisäksi on niin, että ajatuksilla, kuten tunteillakin, on aina joku mieli ja mielekkyys.
Toiseksi: On aivan normaalia suhteen alussa miettiä noita asioita joista kerroit. Mitä toiset ajattelevat tästä? Miten he suhtautuvat minun valintaani? Jokainen miettii tällaisia asioita, vaikka kumppani valitaan itselle, ei kenellekään muulle. Myös ulkonäkö on sellainen asia, joka suhteen alussa vaikuttaa ja mietityttää, koska toisesta ei vielä tiedä juuri muuta kuin sen, miltä hän näyttää. Myöhemmin ulkonäön merkitys useinkin vähenee, ja tilalle tulee muita asioista.
Sen sijaan, että tuntisit syyllisyyttä ajatuksistasi, voisi yrittää olla ruokkimatta tiettyjä ajatuksia. Vaikka ajatukset tulevat ja menevät, kulkevat omia polkujaan, niin meillä kaikilla on enemmän tai vähemmän tapana ikään kuin piehtaroida tietyissä ajatuksissa ja turhaan vatvoa asioita. Varsinkin silloin, kun kannattaisi antaa niiden vain mennä.
Kun seuraavan kerran huomaan vatvovasi jotain asioita ja ajatuksia, joilla perustelet itsesi kannalta negatiivisia asioita, niin yritä silloin tietoisesti pysäyttää tämä ajatuksen kulku. Sano itsellesi, että sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä etkä ole ansainnut rangaistusta mistään. Palauta mieleesi niitä hyviä asioita, joita sinulla on. Sinun ei myöskään tarvitse kertoa poikaystävällesi kaikista ajatuksistasi, joita sinulla on ollut. Kerro mieluummin siitä, mitä ajattelet hänestä ja teistä juuri nyt. Vain sellaiset asiat kannattaa kertoa, joilla on merkitystä teidän suhteenne kannalta. Kirjoitit kauniita asioita poikaystävästäsi ja siitä, mitä tunnet häntä kohtaan. Sellaisten asioiden kertominen on tärkeää.
Kirjoitit, että teillä on erittäin läheinen ja hyvä suhde. Sinua kuitenkin ahdistaa epävarmuus omista tunteistasi, sekä menettämisen pelko. Jossain muodossa pelko ja ahdistus kuuluvat elämään. Tuskin voi olla rakkautta ilman minkäänlaista menettämisen palkoa tai ilman minkäänlaista ahdistusta ja epävarmuutta siitä, onko tämä oikeanlaista rakkautta. Nämä tunteet pitäisi vain asettaa oikeisiin mittasuhteisiin. Oletko miettinyt perimmäistä syytä siihen, miksi et antaisi itsellesi lupaa olla onnellinen? Voi olla, että sitä syytä et löydä, vaikka kuinka miettisit. Mutta olisiko nyt kuitenkin sen luvan antamisen aika?
KYSYMYS: Kaipaisin jotain apua parisuhteeseemme. Tunnen arjen olevan kiskomista ja kinaamista, kyttäämistä ja kränäämistä.
Taustoja: Olen 35-vuotias nainen, mieheni pari vuotta vanhempi ja meillä on 6- ja 2-vuotiaat lapset. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta, joista kuusi naimisissa. Alusta asti meitä on yhdistänyt kiintymys ja sitoutuminen yhdessäoloon, ikinä suhde ei ole ollut riipivää intohimoa. Seksiä on välillä tiiviimmin, välillä on pitkiäkin kuivempia kausia, jolloin jotenkin kadotamme kyvyn päästää toinen lähelle.
Olemme luonteiltamme erilaisia. Mieheni on tasainen rutiinien rakastaja, pikkutarkka ja säästäväinen, hän pitää kotona olemisesta. Minä olen impulsiivisempi, sosiaalisempi ja arvostan kulttuuririentoja.
Huumori välillämme on ollut hauskaa hyväntahtoista piikittelyä, mutta nyt kun suhteemme on ollut pitkään ollut vähän huonolla tolalla, en ole kestänyt enää sarkastista kommentointia. En enää tiedä, mikä on hyväntahtoista vitsiä ja mikä pilkkaa, kaikki on alkanut tuntua ilkeilyltä.
Molemmat olemme akateemisesti koulutettuja ja työmme ovat asiantuntijatehtäviä, jotka teettävät töitä myös iltaisin.
Ennen toista lasta kävimme läpi lapsettomuushoitoja vuoden ajan, se oli rankkaa aikaa. Vaihdoin samaan aikaan myös uuteen ammattiin ja uuden työidentiteetin omaksuminen on muuttanut myös parisuhteemme dynamiikkaa. Tuntuu, että oma voimaantumiseni työelämässä on heilauttanut parisuhteen tasapainoa. Myönnän, että usein olen päällepäsmäri. Minua ärsyttää, kun mieheni ei seuraa maailman menoa ja joudun selostamaan hänelle, mitä lehdissä tai uutisissa on ollut. Mieheni toisaalta yrittää kontrolloida minua ja ohjailla tekemisiäni. Parisuhteessamme on molemmilla itsenäisyyttä ja vapautta, mutta toisaalta kontrollointia, ja usein tunnen itseni myös yksinäiseksi.
Kiistaa aiheuttaa mm. minun jatkuva työntekoni. Joudun koulutustehtäviä varten tekemään valmistelutöitä joka ilta lasten mentyä nukkumaan, yhteistä aikaa ei meinaa riittää. Myös netissä (minä) ja konsolipelien äärellä (mieheni) tulee vietettyä liikaa aikaa. Ja sitten kun yhteistä aikaa joskus olisi, emme tiedä mitä yhdessä tekisimme. Meitä kiinnostavat eri tv-ohjelmat, minua hirvittää ajatuskin lautapelien pelaamisesta. Ulos emme kahdestaan pääse, kun lastenhoitoapua ei ole saatavilla (isovanhemmat asuvat kaukana, kummit ovat kiireisiä). Joskus kun pääsemme kahdestaan jonnekin, joko istumme kiusaantuneina seiniin tuijotellen, tai riitelemme.
Käymme jatkuvasti kauppaa ja viivytystaistelua sillä, kumpi saa jäädä aamulla pitkään nukkumaan, kumpi vaihtaa vaipan, kumpi nousee yöllä korjaamaan lapsen peittoa, kumpi menee lasten kanssa puistoon, miten paljon saa käyttää aikaa omiin harrastuksiin. Seksilläkin välillä käydään kauppaa, tunnen että en halua seksiä, jos ei muuta hellyyttä ja hyväksyntää ole tullut päivän aikana.
Myös kotityöt aiheuttavat kränää, mieheni tekee mielestään kaikki kotityöt, vaikka tosiasiassa työt (pyykki, tiskit, siivoaminen) jakautuvat mielestäni melko tasan. Mieheni on lasten kanssa ihana ja jaksaa muksujen hössötystä minua paremmin. Minä olen usein väsynyt tekemättömien töitteni kanssa. Tuntuu, että kotonakaan mikään ei riitä, mies usein alleviivaa sitä, miten hän on taas tehnyt kaiken. Lapset purnaavat, kun en jaksa leikkiä vaan haluaisin vaan hetken rauhaa, kadota yksin sanomalehden taakse.
Parisuhteestamme puuttuu nyt ilo. Kaikki on ankeaa, emme puhu toisillemme, paitsi silloin kun kinastelemme. Harmittaa riidellä lasten kuullen, se hermostuttaa heitä selvästi.
Mitä konkreettista voisimme tehdä? Millä lauseilla avaisimme tilannetta? Molemmilla on halu olla yhdessä ja korjata suhdetta kivemmaksi, mutta emme oikein osaa!
VASTAUS: Kuulostaa lapsiperheen arjelta. Kaksi alle kouluikäistä lasta ja molemmilla vanhemmilla vaativa työ, johon liittyy myös iltatöitä kotona. Ainoa mahdollisuus olla kahdenkesken olisi silloin, kun lapset ovat menneet nukkumaan, mutta silloin pitää tehdä työhön liittyviä valmisteluja. Joskus tosin jää myös yhteistä aikaa, mutta silloin tuntuu, että ette osaa käyttää sitä niin, että yhdessä nauttisitte siitä. Ja niinhän se usein on, että kun aikaa on vähän, niin paineet onnistumisesta pilaavat sen vähäisenkin yhteisen ajan.
Netti ja konsolipelit ovat hyvä tapa välttää yhdessäoloa. Ne takaavat molemmille oman tilan ja rauhan. Jos joskus haluatte kuitenkin käyttää tämän oman ajan parisuhteenne hyväksi, niin ehdotan, että laitatte pelit ja netin pois ja mietitte muutamaa asiaa. Ensin molemmat itsenäisesti, ja sitten yhdessä.
Ensimmäinen kysymys: Mitkä kolme asiaa muuttaisit parisuhteessanne, jos pystyisit? Toinen kysymys: Mitä toivot puolisosi tekevän toisin? Kolmas kysymys: Mitä itse haluat tehdä sen eteen, että parisuhteenne olisi hieman parempi? Neljäs kysymys: Mitä hyvää näet puolisossasi nyt?
Miettikään molemmat ensin itsenäisesti vastausta näihin kysymyksiin. Kirjoittakaa ne paperille. Käyttäkää sitten yksi tunti tähän keskusteluun. Ja lopuksi: sopikaa vähintään kahdesta konkreettisesta muutoksesta, joihin molemmat haluatte sitoutua.
Tsemppiä!
KYSYMYS: Mieheni on viikot toisella paikkakunnalla töissä ja minä työssä käynnin lisäksi hoidan aivan kaiken kotona. Meillä on kaksi lasta, 7- ja 5-vuotiaat. Nuoremmalla on diabetes, jota mies ei hoida millään tavalla.
Meillä on jatkuvaa riitaa ja rahat todella tiukalla. Miehellä mennyt jo luottotiedot ja nyt pakottaa minut ottamaan lainaa lainan päälle, että selviäisimme jotenkin laskuista.
Mitään läheisyyttä en mieheltä enää edes halua, koska hän ei ota minua millään tavalla huomioon. Haukkuu vaan joka asiasta ja syyllistää. Erota haluaisin, mutta en tiedä miten päästä miehestä irti, joka luulee omistavansa minut. Miehellä on todella paljon narsistisia piirteitä, lähipiiri on sen myös huomannut. Vieraille esittää oikein hyvin, että kaikki olisi hyvin ja hän olisi oikein hyvä ja huolehtiva isä ja puoliso, mutta todellisuus on kaukana tuosta.
Miten pääsen eroon miehestä? Mies on saanut minut pelkäämään, ja se tekee lähtemisen erityisen vaikeaksi. Se ja yhteinen omistusasunto.
Toivoton nainen, 30
VASTAUS: Miten miehesi on saanut sinut pelkäämään? Mitä pelkäät? Onko fyysisen väkivallan uhkaa, tai onko sellaista jo tapahtunut? Ainakin henkistä väkivaltaa on, koska pelkäät miestäsi ja koska hän "pakottaa" sinut ottamaan lainaa.
Jos on väkivaltaa tai pelkoa siitä, niin ehdotan, että otat yhteyttä lähimpään turvakotiin. Puhelinnumeron löydät netistä hakusanalla "turvakoti" ja oman paikkakuntasi nimi. Saat sieltä tarvittaessa myös käytännön apua erotilanteeseen. Jos lähelläkään ei ole turvakotia, niin ota yhteyttä paikkakunnan sosiaalitoimistoon tai sosiaalipäivystykseen.
Jos pelkosi liittyy enemmänkin henkiseen painostamiseen, niin ehkä siinä tapauksessa voisitte keskustella asiasta jonkin kolmannen osapuolen läsnä ollessa. Tällöin esimerkiksi perheasiainneuvottelukeskus voisi tulla kysymykseen.
Tietysti voit ottaa yhteyttä perheasiain neuvottelukeskukseen myös siinä tapauksessa, että on fyysistä väkivaltaa tai sen pelkoa, mutta silloin kannattaa ainakin ensin hakeutua keskustelemaan yksin.
Kaksi kolmasosaa suomalaisista on ollut parisuhteessa mustasukkaisen kumppanin kanssa, kertoo Väestöliiton tutkimus. 15 prosenttia on sitä mieltä, että kumppani on toistuvasti rajoittanut tekemisiä ja menemisiä. Kolme prosenttia on kokenut olevansa hengenvaarassa. Mustasukkaisuus on yksi johtava kuolinsyy henkirikoksissa ympäri maailman.
Mustasukkaisuus on häpeän ja alemmuudentunnetta, omistamisen ja kontrolloimisen halua. Mustasukkainen yrittää varmistaa kumppaninsa rakkauden ja uskollisuuden, mutta ajaa usein käytöksellään toisen pois luotaan.
Kirkon perheneuvoja Saija Falck kuvailee mustasukkaisuutta näin: ”Siinä on häpeää, luottamuksen puutetta, vihaa, kontrolloimisen halua ja menetyksen, nöyryytyksen ja kasvojen menettämisen pelkoa. Mustasukkaisuuden taustalla on pelko tulla hylätyksi ja menettää itselleen jotakin erityisen merkityksellistä. Mustasukkaisuus on hyvin inhimillistä ja luonnollista, ja sillä on oma mielensä niin kuin kaikilla tunteilla mitä ihminen kokee.”
”Varmaan kaikki ovat tunteneet joskus mustasukkaisuutta”, Falck sanoo.
Falckin mukaan mustasukkaisuus voi liittyä suhteen alkuvaiheen hämmennykseen.
”Ollaan epävarmoja toisesta ja ollaan vasta määrittelemässä pelisääntöjä. Ajan myötä, kun ollaan sitoutuneempia ja luottamus kasvaa, voi mustasukkaisuus vähentyä.”
”Mustasukkaisuus voi olla myös hyvin tilannekohtaista. Joku voi olla mustasukkainen vaikka juhlissa, jos hän näkee, että puoliso viihtyy hyvin jonkun muun seurassa”, Falck sanoo.
Kuinka usein mustasukkaisuus tulee esille pariterapiassa?
”Jonkin verran tulee esille erilaisissa yhteyksissä, esimerkiksi uusperhekuvioissa. Parisuhteessa se voi esiintyä mustasukkaisuutena toisen lapsista. Lapset ovat usein myös mustasukkaisia vanhemmastaan”, Falck kertoo.
”Ajankäyttöön liittyvät tilanteet aiheuttavat myös mustasukkaisuutta. Jos toinen vaikka harrastaa paljon tai käy paljon ystävien kanssa ulkona, voi kumppani kokea, että on liian vähän aikaa parisuhteelle. Mikä vaan asia, joka vie toisen mielen ja ajan, voi synnyttää mustasukkaisuutta.”
Miten vakavasta asiasta on kyse?
”Se on vakavaa, kun se menee sairaalloisuuden puolelle, jolloin mustasukkainen pitää toimintaansa oikeutettuna, eikä elä realiteeteissa. Vaikeasti mustasukkaiselle ei ole mitään väliä enää, mitä toinen sanoo tai tekee. Hän elää todeksi sitä, mitä kuvittelee. Se on vainoharhaisuutta, pakonomaista kyttäämistä, henkistä tai fyysistä väkivaltaa”, Falck kuvailee.
”Vakavasta kriisistä on myös kyse, jos toinen on tai on ollut uskoton. Mustasukkaisuus on voinut elää aavistuksena jo ennen paljastumista. Kun se on paljastunut, ei luottamusta ole minkään vertaa. Siitä seuraa usein tarkistelua ja varmistelua ennen kuin päästään keskustelemaan ja miettimään tarkemmin parisuhteen yhteistä historiaa. Ensin on saatava purettua tunteet ulos”, Falck sanoo.
”Hylätyksi tulemisen ja menettämisen pelko on syvällä meissä. Mustasukkaiset ihmiset ovat itse kuvailleet, miten se tulee päälle kuin kohtauksena, joka tekee hulluksi. Ei ole ihme, että sellaisessa tilassa voisi tehdä vaikka mitä”, Falck kertoo.
”Pohjimmiltaan siinä on kauhea hätä.”
Mustasukkaisuuden syyt
Joskus mustasukkaisuus syntyy todellisesta petoksesta, uskottomuudesta tai muusta kaltoinkohtelusta. Paljon useammin on kuitenkin kyse mustasukkaisen ihmisen henkilökohtaisesta ongelmasta. Falckin mukaan nykyisessä kumppanissa ei välttämättä ole mitään sellaista, joka varsinaisesti laukaisisi mustasukkaisuuden.
”Mustasukkaisella ihmisellä voi olla huono käsitys itsestään. Hänellä voi olla sellaisia vaurioittavia lapsuudenkokemuksia, jotka voivat näkyä aikuisena vaikeuksina luottaa toiseen. Aikuisena on voinut olla jätetyksi ja petetyksi tulemisen kokemuksia. Voi olla vaikeuksia luottaa ihmisiin yleensä”, Falck kertoo.
”Kun suutun puolisolleni ja huudan, kenelle itse asiassa huudan? Huudanko isälleni tai äidilleni? Ketä mustasukkainen oikeastaan haukkuu? Tunne siitä, että tää taas tapahtuu, että sä teet mulle näin, voi tulla lapsuudesta”, Falck kuvailee.
Mustasukkaiset luonteenpiirteet
Amerikan psykologiyhdistys APA: n mukaan mustasukkaisuus on usein yhteydessä aggressiivisuuteen ja matalaan itsetuntoon. Nuoruudessa iso riskitekijä on yksinäisyydentunne. Kun viimein löytää kumppanin, pitää hänestä kiinni keinolla millä hyvänsä.
Psychology Today -sivuston mukaan tutkimukset osoittavat erityisesti kahden persoonallisuudenpiirteen liittyvän voimakkaasti mustasukkaisuuden kokemiseen. Neuroottisuus korreloi vahvasti mustasukkaisuuden kanssa. Viha, ahdistuneisuus ja masentuneisuus altistavat siis mustasukkaisuudelle. Hyvä henkinen tasapaino taas suojaa mustasukkaisuudelta. Toinen mustasukkaisuuteen liittyvä ns. Big Five -piirre korreloi mustasukkaisuuden kanssa voimakkaan negatiivisesti. Miellyttävä, empaattinen ja yhteistyökykyinen ihminen ei yleensä tule mustasukkaiseksi.
Mustasukkaiset ihmiset aiheuttavat itse parisuhteessaan turvattomuutta. Neuroottinen, epäluuloinen ja epämiellyttävä henkilö tarkkailee kumppaniaan, rajoittaa hänen tekemisiään, huutaa kumppanilleen, eristää hänet muista ihmisistä, alentaa toista ja heikentää kumppaninsa itsetuntoa uhkaamalla kumppania tai ”kilpailijaa” väkivallalla. Näillä kammottavilla konsteilla pari saadaan joskus pysymään ansassa.
Onko miesten ja naisten mustasukkaisuudessa eroa?
”Tunne on kaikilla sama: ahdistavaa, kuristavaa, kalvavaa, energiaa vievää ja ajatuksia kahlitsevaa. Miesten ja naisten reagointitavoissa voi olla eroa, mutta pariterapiassa ei eroa huomaa. Mustasukkaisuuden seuraukset, kuten kyttääminen, toisen kännykän tutkiminen tai toisen sähköpostin seuraaminen ovat samankaltaisia miehillä ja naisilla”, Falck kuvailee.
”Mustasukkainen ihminen itsekin tietää, että jos alkaa kytätä toista, se ei tee itselle eikä toiselle hyvää.”
Texasin yliopiston tutkimuksen mukaan jopa 40 prosenttia naisista on tahallaan aiheuttanut miehessä mustasukkaisuutta testatakseen omaa viehätysvoimaansa. Tutkijoiden mukaan naiset koettelevat miehiä tietääkseen kannattaako suhteeseen panostaa emotionaalisesti. Onko mies tosissaan ihastunut minuun? Testaamiskeinoja ovat mm. exästä tai jostakin toisesta miehestä puhuminen, toiselle miehelle juttelu juhlissa, tai jopa muiden miesten tapailu seurustelun alkuvaiheessa. Tutkijoiden mukaan naiset ovat niin taitavia manipuloinnissaan, ettei moni mies edes tajua, että häntä testataan.
Kuka kärsiikään eniten?
Kysyn Falckin mielipidettä suhteen valta-asemiin. Kumpi on huonommassa asemassa, alistuva ja mustasukkainen vai valtaapitävä toista kontrolloiva narsisti?
”Kun tullaan siihen vaiheeseen, että siitä (mustasukkaisuudesta) voi puhua avoimesti toiselle, se voi tulla suhteen eduksi. Silloin toinenkin voi puhua avoimesti itsestään. Mitä mustasukkaisuus kertoo minusta tai meistä? Mikä sen viesti on itselle ja toiselle”, Falck sanoo ja jatkaa:
”Voi tulla ajojahtiasetelma, jos siitä puuttuu avoimuus. Kyttääminen saa toisen vetäytymään ja sulkeutumaan. Mustasukkaisuus vie puolisoita kauemmas toisistaan. Kumppani ahdistuu, ja mustasukkainen taas alkaa ihmetellä miksi se on tuommoinen, onko tässä jotain? Ajojahtiasetelma vie kauemmas siitä, mitä mustasukkainen kaipaa.”
Falckin mukaan mustasukkaisuus on noidankehä, mutta siitä irtautumisesta voi seurata positiivinen lumipalloefekti, se alkaa kasvaa.
”Kun mustasukkaisuus alkaa hellittää, kun itse hyväksyy sen, ja antaa toiselle tilaa ja mahdollisuuden tulla lähelle, parisuhde vahvistuu. Tärkeintä olisi avoimuus. Pitäisi voida kertoa toiselle, että pelkään menettäväni sinut. Myönnät oman haavoittuvuutesi”, Falck kuvailee.
Falck on pohtinut nykykulttuurin vaikutusta mustasukkaisuuteen.
”Onko aika sellaista, että korostetaan itsenäisyyttä ja yksin pärjäämistä? Mustasukkaisuuden viesti on, että saanko olla tarvitseva ja haavoittuvainen.”
Vähän vaan jätin kertomatta
Miten yleistä valehtelu on parisuhteessa? Liittyykö se mustasukkaisuuteen?
Falck ei osaa sanoa kuinka moni valehtelee kumppanilleen.
”Valehtelu vie luottamuksen ja läheisyyden. Valehtelu voi olla yritys torjua totuutta, tai välttää kipeiden asioiden kohtaamista. Moni ajattelee suojelevansa toista, ja myös itseään, joltakin kipeältä asialta. Valehtelu ja salaisuudet syövät suhdetta. Ei se (valhe) lakkaa olemasta, vaan tulee kumppaneiden väliin. Toiselle tulee kummallinen fiilis, että jokin mättää. Se voi esiintyä epämääräisenä mustasukkaisuutena. Kaiken pitäisi olla hyvin. Miksi epäilen? Taustalla voi olla valehtelu, pettäminen, pelaamisongelmat, tai muu suuri salaisuus, jonka toiselle on jättänyt kertomatta”, Falck kuvailee.
”Ajattelen niin, että parisuhde ei kestä salaisuuksia, mutta kestääkö se avoimuuden? Avoimuus kannattaa, vaikka se voi tehdä kipeää. Jos siinä on jotain kestämätöntä, pitää sekin kohdata. Mihin tämä vie meidät?”, Falck selittää.
”Mustasukkaisuuden kohde voi jättää kertomatta asioita, ettei toinen tulisi mustasukkaiseksi. Ollaan vaikka kavereiden kanssa ulkona, eikä kerrota ketkä kaikki olivat mukana, vaikka joku tietty henkilö. Voi oppia elämään niin, että jättää jatkuvasti kertomatta asioita, tai kertoo valkoisia valheita. Miksi pelkää kertoa asioita? Miksi jättää kertomatta?”, kysyy Falck.
No miksi sä otit sellaisen kumppanin?!
Menevätkö ihmiset parisuhteeseen samankaltaisen kanssa, esimerkiksi ns. turvallisesti sitoutuvat keskenään? Vai onko paljon ”eriparisia”?
”Ketkä rakastuvat toisiinsa? Voi olla vaikka alistuja ja kyttääjä, jotka ovat oppineet kaavan jo lapsuudessa. Tämä ei pitkälle toimi. Miksi toinen käyttäytyy noin? Kun tiedät, että se lähtee vaikka toisen kokemuksista, se auttaa ymmärtämään toista”, Falck sanoo.
Falckin mielestä ihmiset eivät kuitenkaan yleensä valitse kumppania mustasukkaisuustaipumusten mukaan.
”Kun kiinnostut ihmisestä, olet kiinnostunut ihan kaikesta toisessa. Mustasukkaisuus ei ole koko ihminen, ei ollenkaan”, Falck muistuttaa.
Mitä voi tehdä, jos toinen on mustasukkainen?
Saija Falck kehottaa noudattamaan näitä ohjeita, jos joutuu mustasukkaisuuden kohteeksi:
1. Älä suostu vahdittavaksi. 2. Älä mene peliin mukaan. Älä mene mukaan toisen fantasioihin. 3. Älä käy selittelemään kauheasti kaikkea. Siitä ei ole apua, vaan omien tekojen selittely ruokkii toisen mustasukkaisuutta.
- Voit kertoa, miten asiat ovat oikeasti.
- Ole avoin ja rehellinen
- Elä omaa elämää, myös parisuhteen ulkopuolella. Älä jätä ystäviä ja harrastuksia
- Yritä elää normaalia elämää
- Jos tilanne menee pahemmaksi, hae apua. Avun hakeminen kannattaa mieluummin aikaisin kuin myöhemmin
Falckin mukaan pari voi hakeutua pariterapiaan ja lähteä yhdessä selvittämään asiaa, koska tilanne joka tapauksessa haittaa molempia.
”Olen pariterapiassa nähnyt, miten tilanne alkaa purkautua. Aluksi mustasukkainen voi olla jatkuvassa hätätilassa. Tilanne voi helpottua, mutta se vie aikaa. Se että avoimuus tulisi osaksi parisuhdetta, vie aikaa”, Falck korostaa.
”Turvallisessa suhteessa luottamus alkaa pikku hilja kasvaa, kun voi todella luottaa toiseen: tässä ei ole mitään hätää. Emme voi kuitenkaan toisen puolesta käydä läpi lapsuudenkokemuksia. Mustasukkaisen on tajuttava, että voin auttaa meitä, jos prosessoin omaa elämääni ja hankalia kokemuksiani.”
Mitä voi tehdä omalle mustasukkaisuudelle?
1. Jos mahdollista, hyväksy se tunne. Ei ole oikeaa tai väärää tunnetta. 2. Ole avoin kumppanille. Kerro mitä pelkäät, kerro miltä tuntuu. Pelkäätkö, ettei toinen kestä tunteitasi, tai että toinen hylkää? Nämä perustunteet ja niistä kertominen voivat avata asian. 3. Avoimuus luo keskusteluyhteyden, joka tuo turvallisuuden, joka luo molemminpuolisen luottamuksen. Avoimuus tuo läheisyyden. Molemminpuolinen avoimuus helpottaa, ei tarvitse enää kytätä. Kyttääminen on raskasta ja aikaavievää. 4. Kuuntele kumppania. Anna hänen kertoa, mitä hän tuntee.
Asioiden yhdessä miettiminen auttaa: ei ole enää vain mun asia. 5. Muista oma elämä. Harrasta ja tee mukavia asioita. Se ei ole itseltä tai parisuhteelta pois. 6. Hae apua. Tai hakekaa yhdessä apua.
Pienenpieni mustasukkaisuus on joillekin tärkeää
Monet ihmiset kertovat olevansa hyvillään kumppanin ajoittaisesta lievästä mustasukkaisuudesta. Se on heille merkki siitä, että he ovat rakkaalleen tärkeitä.
”Tietty mustasukkaisuuden tunne on terve tunne. Se on halua pitää tärkeistä ihmissuhteista kiinni. Esimerkiksi moni nainen kaipaa sitä, että mies osoittaa, että tää on mun nainen ja mä oon siitä ylpeä. Etelä-Amerikassa miehet ovat ylpeitä siitä, että heillä on kaunis vaimo. ”Muut saavat katsoa kyllä, mutta tämä on mun.” Ollaan parisuhteessa, ei mitään hätää, mutta voidaan iloita siitä, että mulla on näin hyvä kumppani”, Falck sanoo.
”Suomessa iloitseminen esimerkiksi kauniista kumppanista on komplisoidumpaa. Kel onni on, se onnen kätkeköön. Mustasukkaisessa suhteessa toisen ulkonäkö voi olla kyttäämisen kohde. Miksi meikkaat tänään noin? Miksi pukeudut noin?”
Falckin asiakkaat ovat joskus kertoneet, että he kaipaavat toisen osoittavan selvemmin välittämistä ja halua pitää kiinni kumppanistaan.
”Voi vähentää naisen mustasukkaisuutta, jos mies osoittaa, että tämä on mun ykkösnainen. Vastaavasti mies saa olla naisensa alfauros”, Falck selventää.
Mustasukkaisuus on vaille jäämisen kokemus. Mustasukkaiselle on elämän varrella syntynyt tunne, ettei hän ole kenellekään maailman tärkein ihminen. Kumppanin mustasukkaisuutta voi hälventää osoittamalla hänelle aitoa lämmintä rakkautta.
”Niistä asioista mistä voisi antaa aitoa positiivista palautetta, tekis sen. Se voi olla myös koskettamisessa. Tekisi ja sanoisi hyvää toiselle. Miten konkreettisesti voi ilmaista, että olet mulle tärkeä ja rakas? Miten joka päivä kertoa tämä kumppanille? Tavat voivat olla erilaisia eri suhteissa”, Falck kannustaa.
KYSYMYS: Olen mustasukkainen entisen poikaystäväni ja ystäväpariskuntani lähentyneistä väleistä. Erosimme jo pari vuotta sitten. Parin vuoden suhteen aikana emme juurikaan tutustuneet toistemme ystäviin. Tapasimme toki ja vietimme aikaa yhdessä, mutta kumpikaan meistä ei viettänyt aikaa toisen kavereiden kanssa itsenäisesti.
Vuosi eron jälkeen entinen poikaystäväni muutti tauon jälkeen takaisin samaan kaupunkiin, jossa asun itse. Hän otti yhteyttä joihinkin kavereistani, enkä siinä vaiheessa pitänyt sitä pahana asiana. Ajattelin, ettei hänellä ehkä asuttuaan jonkin aikaa muualla ole täällä paljon ystäviä, ja koska eroomme ei liittynyt mitään draamaa, ei asia vaivannut minua. Kaikki ystäväni eivät reagoineet yhteydenottoon kohteliasta vastausta enempää, mutta yhtä läheistä ystävääni ja erityisesti hänen puolisoaan exäni on tavannut pari kertaa.
Viime viikolla ystäväni kertoi, että heidät on kutsuttu entisen poikaystäväni ja hänen nykyisen avopuolisonsa tupareihin ja että he ovat menossa. Periaatteessa minulla ei ole mitään tätä vastaan, eikä asia oikeastaan edes minulle kuulu. Käytännössä se tuntuu kuitenkin todella pahalta. Yritin olla näyttämättä tunteitani ystävälleni, mutta hän varmasti huomasi, että olin järkyttynyt. Hän alkoi selitellä heidän menemistään sillä, kuinka mukavaa on, että hänen poikaystävänsä on lähentynyt entisen poikaystäväni kanssa ja toisaalta sillä, että on ikävää jättää menemättä, kun on kerran kutsuttu. Minun ja nykyisen poikaystäväni tupareihin he eivät kuitenkaan tulleet. Silloin pidin perustelua hyvin ymmärrettävänä (oli kesä ja he halusivat olla mökillä), mutta nyt se tuntuu pahalta. Tuntuu kuin olisin heille vähemmän tärkeä kuin entinen poikaystäväni puolisoineen.
Toisaalta harmittaa, että entinen poikaystäväni on kutsunut heidät. Kun hän nyt on asunut täällä jo jonkin aikaa, löytänyt uuden kumppanin ja selvästi saanut elämänsä jaloilleen, eikö hän voisi hankkia ihan omia kavereita? Ja toisaalta, eivätkö ystäväni voisi yrittää tutustua nykyiseen poikaystävääni entisen sijaan?
Järjen tasolla tämä on mielestäni aika vähäpätöinen asia, mutta käytännössä pelkään, että se vaikuttaa ystävyyteemme. En usko, että minua ymmärrettäisiin, jos kertoisin kuinka pahalta tämä minusta tuntuu, enhän ihan ymmärrä itsekään. Toisaalta, jos murehdin asiaa vain itsekseni, pelkään että välimme vähitellen viilenevät. Nyt ei oikein huvita viettää aikaa yhdessä.
En keksi, miten tilanteen voisi ratkaista. En tietenkään voi tai edes halua alkaa rajoittaa ystävieni muita ystävyyssuhteita, mutta toisaalta en käytännössä halua vaikkapa osallistua ystävieni juhliin, jos sinne tulee myös exäni puolisoineen. Toisaalta ajattelen, että tämä on oman pääni sisäinen ongelma, joka aktivoituu aina eri tilanteissa: en vaan luota siihen, että kukaan oikeasti pitäisi minusta ja siksi pelkään jatkuvasti menettäväni ihmiset ympäriltäni.
Yksinäinen, 27
VASTAUS: Aloitat kertomalla, että olet mustasukkainen. Päätät kysymyksesi pohdintaan menettämisen pelosta: pelkäät menettäväsi sinulle tärkeät ihmiset. Olet luultavasti asian ytimessä. Mustasukkaisuus on pelon tunnetta, menettämisen pelkoa.
Pelko ei ole hyvä tai huono tunne. Se on vain tunne siinä missä muutkin tunteet, eikä sitä voi määräillä. Kuten kerroit, pelon tunne nousee pinnalle tietyissä tilanteissa. Sellaisia tunteet ovat; ne eivät tunne aikaa eivätkä paikkaa. Tunteet liittyvät usein enemmän menneisyyteen kuin nykyhetkeen tai tulevaan.
Pelon tunteen tehtävä on varoittaa vaarasta. Näin se on paitsi normaali, myös hyödyllinen tunne. Sellainen vaara on olemassa, että me – kuka tahansa meistä – menetämme meille rakkaan ihminen. Menettäminen voi tapahtua monella tasolla: ystävyyden menettäminen, luottamuksen menettäminen, parisuhteen päättyminen, kuolema.
Menetykset ovat todellisia ja kuuluvat elämään, valitettavasti.
Joskus pelon tunne voi olla jopa haitallinen, koska se varoittaa ja vaanii meitä, vaikka mitään todellista vaaraa ei ole. Varsinkin silloin pelko liittyy enemmän menneisiin kokemuksiin kuin nykyhetkeen. Mitä sellaista Sinulle on tapahtunut, että olet alkanut ajatella, ettei kukaan todella voisi pitää Sinusta? Oletko menettänyt tärkeän ihmisen? Miten ja milloin se tapahtui? Mikä on suurin menetyksesi?
Nykyinen mustasukkaisuutesi, eli pelon tunne, voi liittyä menneisyyteesi pikemminkin kuin nykyhetkeen. Voi olla myös niin, että menetys, joka liittyy Sinun ja entisen poikaystäväsi eroon, on vielä käsittelyvaiheessa joltakin osin. Ehkä siksi et halua mennä sellaisiin juhliin, joihin myös hän osallistuu.
Ero sisältää monta eroa. Se tarkoittaa kahden ihmisen välisen parisuhteen päättymistä, mutta myös sosiaalisen verkoston uudelleen järjestäytymistä. Ja paljon muutakin. Vaikka parisuhde päättyy, niin molempien elämän jatkuu, toista ei voi leikata elämästä pois. On yhteisiä ystäviä, yhteisiä juhlia ja muuta sellaista. Tämä korostuu silloin, kun on yhteisiä lapsia tai kun parisuhde on kestänyt puolet elämästä.
Teillä oli ilmeisesti pari vuotta kestänyt suhde. Saman verran on kulunut aikaa erosta. Sinulla on uusi poikaystävä. Anna itsellesi lupa mennä elämässä eteenpäin, kääntää lehteä. Et voi vaikuttaa toisten ihmisten välisiin suhteisiin, kuten viisaasti totesitkin. Ne suhteet elävät omaa elämäänsä. Sinä voit vain elää ja nauttia siitä hyvästä, mitä Sinulla on.
KYSYMYS: Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä yli 10 vuotta, josta asuneet yhdessä lähes koko ajan.
Olemme noin vuosi sitten ostaneet oman ensimmäisen asunnon, ja oletin, että kaikki on hyvin. Asumme avoliitossa, koska miehen mielestä naimisiinmeno ei muuta mitään. Itse olen kuitenkin sitä aina halunnut. Mies ei ole koskaan varsinaisesti sanonut, että ei haluaisi lapsia, vaan sanonut sen siten, että olen olettanut, että jossain vaiheessa hän niitä kuitenkin haluaa. On kuitenkin vitsaillutkin tai puhunut epäsuorasti niistä.
Itselläni on tällä hetkellä erittäisin iso vauvakuume, ollut jo muutaman vuoden ajan, ja minulle vauvan tulo tähän elämäntilanteeseen olisi enemmän kuin tervetullut (olen 29, hyvä työ, hyvä koti). Mies kuitenkin haluaa keskittyä uraansa ja tuntuu, että raha on hänelle elämän tärkein asia. Hän ajattelee vain rahaa, ja sitä miten tulevaisuuden voi turvata rahalla. Hän ei halua lasta tällä hetkellä, ei mahdollisesti koskaan. Kun olen ottanut asian esille, hän ei ole koskaan sanonut siihen kunnolla ei, mutta nyt kävimme keskustelua asiasta.
Hän on olettanut, että minulle on ok, jos en koskaan saisikaan lapsia. Hän on luullut, että minulle riittää vain hän, kun hän on itse sanonut, että ei halua kenties koskaan lapsia. Keskustelun päätyttyä hän sanoi, että jos haluan varmuudella lapsia, minun tulee lähteä tästä suhteesta. Eli minun pitäisi nyt yksin päättää suhteemme tulevaisuus: pysynkö hänen kanssaan enkä mahdollisesti koskaan saa lapsia vai lähdenkö pois suhteesta etsimään uutta elämää, jossa mahdollisesti löydän miehen, joka myös haluaa lapsia. Pelottaa, jos lähden pois suhteesta, löydänkö kuitenkaan miestä, joka ajattelee samalla tavalla kuin minä. Vai jäänkö suhteeseen odottamaan sitä, mitä en välttämättä koskaan saa. En ikinä kuvitellut, että joutuisin tekemään tällaisen valinnan, ja miksi tämä minun pitää itse yksin päättää?
Mies on hyvin vahva persoona ja tuntuu, että hän ei edes välitä, kun sanoo, että minun pitää päättää, haluanko jäädä vai lähteä. Hän sanoi, että ajattelee minun parasta, kun antaa mahdollisuuden päättää. Mutta välittääkö hän? Jos hän sanoo, että mene, jos et malta odottaa kahta vuotta, kenties enemmän. En kuitenkaan ole valmis tinkimään lapsista, mutta voinko saada sitä mitä haluan jäämällä suhteeseen tai lähtemällä siitä? Ihan kuin hän ei haluaisi ottaa vastuuta suhteestamme, kun haluaa minun päättävän asian, jäänkö vai lähdenkö. Tuntuu, että hän haluaa, että minä päätän tämän asian, että hän ei ole se ”jättäjä”. Miten tällaisen asian voi yksin ratkaista?
Mies on sanonut sitä, että suhteessamme ei ole intohimoa. Olemme keskustelleet tästä, mutta yleensä emme pääse puusta pitkälle. Kun kysyn hänen tunteitaan ja ajatuksiaan, mitä hän kaipaa, en saa vastausta, vaan hän kääntää asian aina niin, että olenko minä tyytyväinen. Emme koskaan kunnolla riitele, vaan asioista, joista ollaan eri mieltä, sanotaan oma mielipide ja sitten alkaa hiljaisuus. Kunnon riita puhdistaisi ilmaa, mutta hän ei sitä tee. Hänen mielestään meille ei voisi nyt tulla edes lasta, koska parisuhteemme ei ole kunnossa. Kun kysyn tähän, mitä hän tarvitsee, miksi hän ajattelee noin, en saa siihen vastausta, vaan hän laittaa vastakysymyksen, ”sinunko mielestä meillä on kaikki hyvin?” Itse olen kertonut tunteistani ja siitä mitä tarvitsen, mutta häneltä en saa vastausta.
Hänen mielestään oma elämä loppuu siihen, kun lapsi syntyy. Eikä hän myöskään halua sitä, että ulkonäköni muuttuu lastensaannin vuoksi. Hänen mielestään ei voi enää matkustella, viettää vapaa-aikaa, tehdä asioita spontaanisti, käydä missään. Itse en taas ymmärrä sitä, miten elämä voisi siihen loppua. Asiat ovat vain järjestelykysymyksiä, ja toiselle voi antaa tarvitsemaansa vapaa-aikaa, kun pelisäännöt ovat selvillä.
Olen usein myös ajatellut sitä, välittääkö hän aidosti ja mitä merkitsen hänelle? Arvostaako hän minua? Näihinkään kysymyksiin en saa kunnon vastausta, vaan hän kääntää asian aina eri tavalla.
Toisaalta ajattelen, että en voi lähteä, kuitenkin 10 vuotta olemme yhdessä eläneet. Voinko jättää sitä vain taakseni? Toisaalta ajattelen, että jos en nyt lähde, en tule koskaan lähtemäänkään. Miten tämän voi yksin ratkaista. Jos lähden, pelkään kaiken romahtavan. Miten selviämme asunnon myynnistä, jonka juuri ostimme ja jota olemme yhdessä laittaneet ja sisustaneet? Miten selviämme jatkosta? Miten elämä löytää uudelle uralle? Olenko ollut turhaan suhteessa 10 vuotta, kun ero on edessä? Vai onko?
Lintunen
VASTAUS: Kiitos viestistäsi, joka käsitteli monissa parisuhteissa hyvin keskeistä kysymystä yhteisten lasten hankkimisesta. Vanhemmaksi tuleminen ja lasten saaminen ovat kullekin meistä hyvin yksilöllisiä ja henkilökohtaisia teemoja, jotka kietoutuvat monin tavoin ihmisenä olemisen monimuotoisuuteen.
Siksi meillä jokaisella on yksilöllinen suhde tähänkin asiaan. Silloin kun yhteisen lasten hankkiminen ei ole itsestään selvää ja pari miettii yhdessä ja erikseen kysymystä yhteisistä lapsista, he usein joutuvat samanaikaisesti miettimään perusteellisesti omaa parisuhdettaan ja omaa itseään. Mitä me haluamme yhdessä ja erikseen?
Teillä on pitkä yhteinen historia. Et kerro kirjeessäsi miehesi ikää, mutta sinä olet ollut alle parikymppinen suhteenne alkaessa. Olet elänyt miehesi kanssa vuodet jolloin me kasvamme aikuisuuteen ja aikuisen elämän valintoihin ja ratkaisuihin. Joskus on niin, että tällaisessa kohdassa puolisot joutuvat toteamaan, että haluamme aikuiselta elämältämme liian erilaisia asioita voidaksemme jatkaa yhdessä. Eräs aikuisuuden keskeisimmistä kysymyksistä liittyy siihen, tuleeko minusta vanhempi vai ei. Se on aikuisen elämän valinnoista yksi suurimmista ja vaikuttaa merkittävällä tavalla koko ihmisen loppuelämään.
Kerrot, että miehesi mielestä suhteenne ei ole kunnossa ja siitä puuttuu intohimoa. Minä kysyisin vähän samoin kun miehesi. Mitä sinä ajattelet, tunnet? Koetko sinä suhteenne hyvänä ja onnellisena? Oletko sinä tyytyväinen? Mitä sinusta tuntuvat nuo asiat, joita miehesi sanoo sinulle? Kerrot miettiväsi välittääkö hän sinusta aidosti ja mitä merkitset hänelle, arvostaako hän sinua. Nuo ovat isoja ja tärkeitä kysymyksiä.
Miehesi on oikeassa siinä, että moni asia muuttuu lapsen myötä. Kuulostaa siltä, että hän ei ole valmis näihin muutoksiin eikä ole varma onko koskaan. On oikeastaan reilua, että hän sanoo omat ajatuksensa lapsen saamisesta suoraan, vaikka se ymmärrettävästi tuntuu sinusta pahalta kuulla. Sinä olisit valmis lapsen tuomaan elämänmuutokseen ja jopa kaipaat ja toivot sitä. On iso juttu sitoutua lapsettomuuteen loppuelämäkseen jos itse haluaa tulla vanhemmaksi mutta puoliso ei.
Ehdotan, että kuulostelet rauhassa itseäsi, parisuhdettanne. Sinun etuna on, että olet kuitenkin suhteellisen nuori. Joskus ihmiset joutuvat miettimään näitä kysymyksiä iässä, jolloin lapsen hankkimiselle on jo biologisestikin viimeiset hetket. Kun ihmisen tekee omaa elämää koskevia suuria päätöksiä esim. eroamisesta, usein käytännön asioilla on tapana tavalla tai toisella järjestyä sen jälkeen kuin asia on mielen tasolla ratkaistu. Parisuhteen päättyminen ei tarkoita sitä, että suhde olisi ollut turha. Jokainen rakkaussuhde opettaa meille jotain itsestämme ja elämästä. Kuvaat hyvin, että tuntuu pelottavalta ajatukselta päättää, ratkaista yksin näin isoja asioita. Ja kuitenkaan kukaan muu ei pysty tekemään näin tärkeitä, sinua ja sinun elämääsi koskevia päätöksiä puolestasi.
Kaikkea hyvää sinulle toivottaen, perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olen muuttunut nykyisessä parisuhteessa, koska olen huomannut, että mieheni turvautuu liiaksi minuun omissa rahaongelmissaan.
Hänellä ei ole muitA TULOJA KUIN SOSIAALINEN TOIMEENTULOTUKI JA SIIVOUSFIRMASTA SAATAVAT KEIKKARAHAT. JOUDUN ITSE KUSTANTAMAAN KOKO HÄNEN ELÄMISEN JA SIKSI MINULLE EI JÄÄ ITSELLENI KÄYTTÖRAHAA. KUN OLEN OTTANUT TÄMÄN ASIAN PUHEEKSI, NIIN MIEHENI SUUTTUU.
OLEN OLLUT HÄNELLÄ TÖISSÄ FIRMASSA, MUTTA EN VOI SAADA PALKKAA, KOSKA SE MENEE HENKILÖKOHTAISENA NOSTONA. MIEHENI ELÄÄ MINUN SIIVELLÄ, NIIN OLEN KOKENUT. EIKÄ HÄN ITSE OSAA HOITAA RAHA-ASIOITAAN NIIN, ETTÄ HÄNELLÄ RIITTÄISI OMAT RAHAT.
SE ON MERKKI KYPSYMÄTTÖMYYDESTÄ JA SIKSI SE NOSTATTAA HÄNESSÄ SUUTTUMUSTA, KOSKA TUON MYÖS OMAT TARPEET ESILLE. OLEMME NAIMISISISSA JA SIKSI TILANNE EI HYVÄLTÄ NÄYTÄ, KUN EN SAA PUHUA MINUA KOSKEVISTA NEGATIIVISISTA ASIOISTA. EN VOI HALLITA MIEHENI ELÄÄMÄÄ, ENKÄ HÄNEN TALOUDELLISTA ONGELMAANSA.
JOUDUIN JOPA MAKSAMAAN TAKUUVUOKRAN. ENEMPÄÄ EN VOI UHRAUTUA, VAAN MIEHENI PITÄISI TEHDÄ ASIOILLE JOTAIN. AJATTELIN, ETTÄ EHKÄ SIITÄ OLISI APUA, JOS EN PUUTTUISI HÄNEN OSUUTEENSA ASIOISSA, VAAN HÄNE ITSE HOITAISI OSUUTENSA, VAIKKA EI TALOUDELLISESTI PYSTYISIKÄÄN.
HÄN LUOTTAA MINUUN LIIAKSI JA SE ESTÄÄ HÄNTÄ NÄKEMÄSTÄ OMAA OSUUTTAAN ASIOIDEN KULKUUN. NYKYÄÄN OLEN JO NIIN VÄSYNYT, ETTÄ HUOMAUTTELEN HÄNELLE MAKSAMATTOMISTA LASKUISTA JA SIITÄ, ETTÄ MINÄKIN TARVITSEN SITÄ OMAA RAHAA VAATTEISSSIN JA MUUHUN.
MITÄ MINUN PITÄISI TEHDÄ TÄLLAISESSA TILANTEESSA, JOSSA MINUN PITÄISI TYYTYÄ SELLAISEEN ELÄMÄÄN, KUIN MIEHENI HALUAA?
VASTAUS: Arvoisa kysyjä!
Kiitos viestistäsi, joka on kiinnostava viestiemme joukossa.
En tiedä oliko tarkoituksesi ns. huutaa eli kirjoittaa isoilla kirjaimilla melkein koko viestisi, mutta ainakin nyt puhuttiin ns ISOILLA KIRJAIMILLA! Voihan olla, että caps lock on jäänyt vahingossa päälle, ja viesti tuli huomaamatta tikkukirjaimilla. Valitsit kuitenkin lähettää minulle viestin sellaisenaan. Kummallisesti jään pohtimaan miksi? Jos on kyse siitä, että halusitkin ns. HUUTAA, jään miettimään miksi? Tai mitä minun pitäisi ajatella siitä, että et korjannut alas jäänyttä caps lockia?
Lähdenpä spekuloimaan ja leikittelemään tällä ajatuksella.
Kokemukseni mukaan ihmiset HUUTAVAT, kun eivät tule kuulluiksi tai kun ovat niin vihaisia, että tavallinen puhe ei enää onnistu. Huutaa täytyy myös silloin, kun toinen on kaukana tai herättääkseen huomiota. Myös hädässä huudetaan. Joskus huutaminen on myös keino tai yritys hallita toista voimalla ja pelolla.
Kun luen tekstiäsi mietin, että HUUTAMINEN voisi tuntua aika ymmärrettävältä. Kerrot miehesi suuttumuksesta, mutta et omastasi. Kun tarkastelet omia tunteitasi, mitä löydät? Ihmiset tuppaavat suuttumaan, kun kokevat tulevansa hyväksikäytetyiksi, uhatuiksi tai petetyiksi. Voisitko sinä olla suuttunut? Jos sattuisit olemaan vihainen niin, mitä huomaat tai arvelet sen tuovan käytökseesi ja miten tuo tunnekokemuksesi vaikuttaa tämän tärkeän asian käsittelyyn? Tunteitaan tai niiden voimakkuutta ihminen ei voi valita, mutta käytöksensä ja toimintansa voi.
Ymmärsinkö viestisi oikein, kun minulle välittyi mielikuva, että et ehkä aivan koe tulevasi kuulluksi tämän huolesi kanssa? Miten rahat riittävät, kuka maksaa mitä ja onko tulonjakonne oikeudenmukaista? Tuletko kuulluksi sen mahdollisen huolen kanssa, että voitko luottaa mieheesi taloudenpidossa tai siinä miten hän huomioi sinun tarpeesi? Useimmille ihmisille on tärkeää, että he voivat kokea olevansa turvassa parisuhteessaan. Tuottaako taloudellinen tilanteenne sinulle turvattomuutta? Jos niin olisi, keskustelu puolisosi kanssa sinua pelottavista asioista voisi tuoda uusia sävyjä keskusteluunne. Selkeä pelkojen ja huolien esiintuominen voi avata toiselle myös mahdollisuuden paitsi jakaa omista huolistaan myös mahdollisuuden ottaa vastuuta. Tosin toiselle myötätuntoisen asenteen ottaminen on usein mahdollista vasta kun ei itse koe tulevansa syytetyksi tai uhatuksi.
Ylempänä mietin, että huutaminen on tarpeen, jos toinen on kaukana tai ei saa toisen huomiota herätettyä. Minä olen tietenkin täällä todella kaukana bittiavaruudessa. Joudut ottamaan aikamoisen riskin lähettäessäsi kysymyksesi tänne. Et voi olla varma miten kysymyksesi tulee vastaanotettua tai ymmärränkö minä sitä lainkaan. Netin yli viestin lähettely onkin aikamoista uhkapeliä, jossa ottaa ison riskin jättäytyessään toisen varaan kipeän kysymyksensä kanssa. Kirjoittaminen tuntemattomalle on vaikeaa ja viestin ymmärtäminen vielä vaikeampaa. Toivon siis, että osaan vastata sinulle jotakin sellaista, joka auttaa sinua eteenpäin, vaikka ymmärrän, että luultavasti moni tulkintani meni väärin.
Entäpä miehesi? Onko teillä toimivaa keskustelu- ja viestintäyhteyttä? Oletteko henkisesti riittävän lähellä toisianne, jotta puheyhteys toimisi? Kykenettekö pysähtymään toinen toistenne asioiden ääreen rauhassa ja kunnioittavasti? Entä puetteko asianne sellaiseen ilmiasuun, että toisen on mahdollista se kuulla, ottaa vastaan ja ymmärtää? Joskus viestin vastaanottamista vaikeuttaa kuohuvat tunteet puolin ja toisin.
Mietin myös, että hädän hetkellä ihmiset huutavat. On olemassa hätähuutoja. Jos sinun viestisi olisi "hätähuuto" niin, minkä puolesta olisi hädissäsi? Taloudellisen tilanteenne, parisuhteenne, itsesi vuoksi, jonkin muun vuoksi??? Voisitko kokea jonkin itsellesi tärkeän asian olevan uhattuna? Viimeisenä vaihtoehtona mieleeni tuli huutaminen vallankäyttönä ja toisen hallintayrityksenä. Tunnistako jotakin sellaista omassa tai puolisosi käytöksessä? Tai oletko huomannut, että sinun tai kumppanisi tapa viestiä näistä asioita toinen toisillenne herättäisi kuulijassa pelkoa tai uhan tunnetta? Jos niin olisi päässyt käymään, on korkea aika puuttua asiaan heti. Pelko on tehokkaimpia keinoja estää ja tuhota rakentavien ratkaisujen tai vapaan ilmaisun mahdollisuus. Jos pelko pääsee parisuhteeseen, sillä on, kokemukseni mukaan, parisuhteen läheisyyttä ja onnellisuutta vähentävä vaikutus.
Kysyt mitä sinun pitäisi tehdä tilanteessa, jossa koet joutuvasi tyytymään elämään, jollaista miehesi haluaa. En tiedä miten olet päätynyt ajatukseen, että sinun täytyy. Itse huomaan ajattelevani, että jokainen meistä päättää itse mihin alistuu ja suostuu ja minkä puolesta elämässään toimii. Poikkeuksena tietenkin tilanteet, joissa toinen käyttää väkivaltaa. Joutunet pohtimaan minkä painarvon laitat parisuhteellenne ja minkä omalle hyvinvoinnillesi. Joutunet myös ottamaan kantaa siihen, voivatko omat ja puolisosi erilaiset tarpeet tulla paremmin huomioiduksi tässä suhteessa. Jos haluat parantaa tätä suhdetta ja uskot siihen löytyvän mahdollisuuksia kehotan teitä ottamaan yhteyttä esimerkiksi pari-/perheterapeuttiin. Joskus riittää, että itse juttelet asiasta vaikkapa jonkun ammattilaisen tai luotetun ystävän kanssa.
KYSYMYS: Olen 32-vuotias nainen ja mieheni on 34-vuotias. Olemme olleet yhdessä 11 vuotta (joista naimisissa neljä) ja meillä on kaksivuotias tytär. Olemme luonteiltamme erilaisia ja suhteemme on ajoittain ollut kovinkin myrskyisä. Riidat on yleensä jotenkin saatu sovittua, vaikka emme ole oikein koskaan osanneet pyytää anteeksi. Kaikki perusasiat meillä on kuitenkin ihan hyvin: molemmilla korkeat koulutukset ja lähestulkoon varmasti mielekkäitä töitä, talous tasapainossa, suloinen lapsi (jota yritettiin kuusi vuotta ja joka lopulta sai alkunsa koeputkihedelmöityksellä), vastikään hankittu uusi omakotitalo, terveyttä...
Toistemme kanssa emme vain meinaa millään tulla toimeen. Varsinaiset ongelmat alkoivat osittain jo hedelmöityshoitojen aikana, kun koin, etten saanut asiaan mitään tukea mieheltäni eikä mieheni ollut mielestäni niin sitoutunut lapsen hankintaan. Mieheni katselee mieluummin tv:tä kuin keskustelee lapsen hankinnasta. Lapsen synnyttyä jäin aika yksin lapsen kanssa, mieheni koki ettei saanut riittävästi aikaa omiin asioihinsa ja annoin hänen tehdä mitä halusi. Meillä ei ole lähellä sukulaisia tai isovanhempia, jotka voisivat auttaa lapsen hoidossa enkä halua tehdä lapsen hoidosta ongelmaa – mielelläni hoidan lasta itsekin, mutta omaa aikaa ei juurikaan ole ja toisinaan olen niin väsynyt, että vain itken. Teen vuorotyötä, joten näemme mieheni kanssa vain vähän toisiamme. Lapsen syntymän jälkeen emme ole käyneet missään kaksin.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet meille todella vaikeita. Viime vuoden lopulla kävimme parisuhdeterapiassakin, mutta en kokenut siitä olevan mitään apua. Emme löydä yhteisiä puheenaiheita ja kaikki keskustelumme menee riidaksi. Minä meistä puheliaampana olen alkanut olemaan hiljaa mieheni seurassa, koska meille tulee lähes kaikesta riita. Mieheni alkaa tiuskimaan ja huutamaan pienimmästäkin asiasta, enkä halua hänen toimivan niin lapsen kuullen. Seksielämää meillä ei juurikaan ole ollut, toisaalta minä toivoisin saavani toisenkin lapsen.
Elämä tuntuu turhauttavalta ja olen todella väsynyt tilanteeseen – olisin valmis jatkamaan elämää kaksin lapsemme kanssa. Muistelen kaiholla aikaa, kun olin onnellinen ja avoin – nyt olen itsekin muuttunut masentuneeksi ja sulkeutuneeksi. Tilanne ei tunnu helpottavan meillä, päin vastoin. Minulla ei ole mitään keinoja enää ratkaista tätä. En voi sanoa enää edes rakastavani miestäni, enemmän pelkään hetkeä kun hän tulee töistä kotiin ja koko elämänilo loppuu siihen.
En todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Perhettä en haluaisi rikkoa, enkä viedä lapseltani isää. Mutta ei näinkään voi jatkua loputtomiin.
Nainen, 32
VASTAUS: Kirjeesi sai minut miettimään monia kysymyksiä. Kerrot perusasioiden olevan hyvin, mutta tunnetasolla koet tyytymättömyyttä nykyiseen tilanteeseen. Kerrot muuttuneesi masentuneeksi ja sulkeutuneeksi. On kuitenkin myönteistä, että olette yrittäneet hakea apua pariterapiasta ja nyt täältä Suhdeklinikalta. Se kertoo sinnikkyydestäsi – pidä siitä kiinni!
Olette olleet miehesi kanssa yhdessä noin kaksikymppisistä lähtien ja elitte lähes kymmenen vuotta kaksin ennen tyttärenne syntymää. Minkälaista aikaa tämä oli? Kirjoitit parisuhteenne olevan ajoittain myrskyisä. Teillä on siis (ollut) taitoa ilmaista omia toiveitanne ja pettymyksiänne. Entä tänä päivänä? Onko käynyt niin, ettei tunteiden ilmaiseminen olekaan enää niin avointa kuin ennen? Kuulostaa nimittäin siltä, että väliinne on kertynyt viime vuosina paljon puhumattomia asioita, jotka ovat alkaneet nakertaa parisuhdetta.
Kirjoitit varsinaisten ongelmien alkaneen osittain jo hedelmöityshoitojen aikana. Entäpä ajat ennen hoitojen alkamista? Ilmaisitteko toisillenne toiveenne, pettymyksenne, pelkonne, ym. vaikeat tunteet, jotka tahattomaan lapsettomuuteen liittyvät? Aika, jolloin raskauden alkamista odotetaan tuloksettomasti, on hyvin herkkää aika parisuhteelle ja seksuaalisuudelle. Seksistä voi kadota ilo ja spontaanius eli siitä voi tulla suorittamista nautinnon sijaan. En tiedä, kävikö teille näin, mutta monelle käy.
Hedelmöityshoitojen aloittaminen on iso päätös ja siitä alkaa uusi epävarmuuden aika. Kuten tiedät, prosessi on rankka niin fyysisesti kuin henkisestikin. Siihen liittyy myös melkoinen tunteiden kirjo ja vuoristorata. Parisuhteen kannalta eletään jälleen hyvin herkkää aikaa. Jotkut parit lähentyvät toisiaan, toiset etääntyvät. Kirjoitit jääneesi yksin tässä vaiheessa kun miehesi ei ollut valmis puhumaan asiasta. Vaikka tämä näyttäytyi sinulle jonkinlaisena välinpitämättömyytenä, onkohan kuitenkin mahdollista, että kumppanisi kamppaili omien – ehkä ristiriitaistenkin – tunteidensa kanssa? Olit ymmärrettävästi loukkaantunut ja pettynyt kun et saanut sitä tukea mitä kaipasit. Etäisyys välillänne kasvoi.
Minkälaista aikaa raskausuutinen ja vauvan odotus sitten teille oli? Jaoitteko ilon ja toisaalta mahdolliset huolet asiaan liittyen? Lähennyittekö toisianne? Vai prosessoitteko uuden perheenjäsenen odotusta tahoillanne? Entäpä vauvan saaminen? Minkälaista aikaa se oli teille? Mitä tapahtui kun pitkä odotusaikanne – kuusi vuotta – viimein päättyi ja synnyitte vanhemmiksi?
Kerroit jääneesi lapsen synnyttyä aika yksin kun mies kaipasi omaa aikaa ja tilaa. Tämä on varmasti ollut melkoinen pettymys sinulle. Unelma perheestä oli vuosien ponnistelujen jälkeen toteutunut, mutta miehesi ei ollut siinä mukana siten kuin olisit kaivannut. Kerroit, että lastenhoitoapua teillä ei ole ollut juuri saatavilla ja erityistä kahdenkeskistä aikaa ei ole järjestynyt lapsen syntymän jälkeen. Etääntyminen näkyy myös fyysisellä tasolla ainakin seksielämän niukkuutena. Mielessäsi on kuitenkin toive toisesta lapsesta. Oletko keskustellut tästä miehesi kanssa? Minkälaisia tunteita tähän liittyy? Oletteko molemmat valmiita uuteen, voimavaroja vaativaan prosessiin?
Kokeilitte pariterapiaa noin vuosi sitten, mutta et kokenut siitä olevan mitään apua. Entä mikä oli miehesi kokemus? Kävikö niin, että ainakin sinä jouduit jälleen kerran pettymään? Tästä pettymyksestä huolimatta suosittelen lämpimästi, että hakeutuisitte uudelleen pariterapeutin vastaanotolle. Kuullostaa siltä, että välillänne on niin paljon puhumattomuutta ja mahdollisia väärinymmärryksiä, että niitä olisi hyvä rauhassa purkaa ammattilaisen avustuksella. Kuten itsekin kirjoitit, et haluaisi rikkoa perhettä. Tämä on minusta hyvä lähtökohta ja syy kamppailla parisuhteenne puolesta. Lisäksi suosittelen, että kävisit puhumassa mielialan laskustasi terveysasemalla tai työterveyshuollossa. Apua on saatavilla!
Kaikkea hyvää teille kolmelle toivottaen perheneuvoja Kaisa
