“Hyvinvointijärjestelmä pitäisi uudistaa siten, että se keskittyisi enemmän hyvinvoinnin lisäämiseen pahoinvoinnin poistamisen sijaan.” - pääministeri Jyrki Katainen
En yleensä lue scifiä, joten teen poikkeuksen. Valtioneuvosto julkaisi lokakuun viimeisenä päivänä tulevaisuusselonteon, joka piirtää suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan suuntaviivoja aina vuoteen 2030 saakka.
Ja onhan se fantastista. Tulevaisuusselonteko on yhtä onnea: kestävää kasvua, hyvinvointiyhteiskunta 2.0:aa, hyvän kehää, diginatiivia sekä merkityksellisestä ja arvokasta elämää. Fuck yeah, kukapa tätä ei allekirjoittaisi.
Reaalitodellisuudessa keskustelemme miljardin euron leikkauksista kuntatasolla, peruspalvelujen leikkauksista ja sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta. Uutiset kertovat suomalaisen ilmastopolitiikan olevan EU:n kuudenneksi paskinta eikä kasvuakaan näy puhumattakaan sitten kestävästä sellaisesta. Tässä valossa olisi hauska tietää, miten hyvinvointiyhteiskunta 2.0 saavutetaan ja mitä hyvinvointiyhteiskunta 2.0 ylipäätään tarkoittaa?
Tulevaisuusselonteko ei valitettavasti konkretialla juhli. Korulauseiden ja puppugeneroinnin seasta löytyy kuitenkin muutama viittaus, joihin olisi syytä paneutua. Katsotaanpa tulevaisuuteen.
Vuonna 2030:
-Kasvu on edistänyt ihmisten hyvinvointia ympäristön kantokyvyn asettamissa rajoissa. Vastuuta kantavat koko yhteiskunta, yhteisöt ja yksilöt.
-Suomi on innostava, houkutteleva ja vakaa toimintaympäristö kaikille yrityksille ja osaajille.
-Tarvitaan nykyistä joustavampia ratkaisuja työntekoon ja oppimiseen.
-Kansalaisten vastuu itsestään ja yhteisöstään tulee kasvamaan.
-Tarvitaan jo nyt koko koulutusjärjestelmän kriittistä tarkastelua ja jatkuvaa uudistamista.
-Uudistava ja kokeileva innostava toimintakulttuuri on saatava läpileikkaavaksi valtionhallinnossa ja kunnissa. Kokeiluja tehdään yhdessä yksityissektorin ja kolmannen sektorin kanssa.
-Digitalous diipa-daapa.
Myöskään keinot, joilla kasvu uskotaan saavutettavan, eivät yllätä. Yksilön vastuu maksimoidaan, julkinen sektori minimoidaan ja työ sekä koulutus joustavat. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkaansa, palkkakustannuksista ja koulutuksesta leikataan. Epäselväksi jää, miten nämä toimenpiteet luovat kasvua, mutta yksi asia on sentään selvä: hyvinvointiyhteiskunta 2.0 perustuu edelleen kasvuun, kilpailukykyyn ja korkeaan työllisyysasteeseen.
Tulevaisuusselonteko on fantastisesti linjassa Kataisen hallituksen kanssa. Kriisitietoisuutta, huoltosuhdetta, kestävyysvajetta ja kestävää kehitystä kyllä korostetaan, mutta minkäänlaisia ratkaisuja ei tarjota. Tavoitteet ovat yhteiset, mutta keinoista ei ole kukaan samaa mieltä. Hallitus sai kirjaimellisesti kuin tilauksesta oman poliittisen portrettinsa.
Samoihin aikoihin tulevaisuusselonteon kanssa julkaistiin Kuluttajatutkimuskeskuksen Suomen sillat tulevaisuuteen -raportti, joka maalaa hyvin erilaisen kuvan “rakennemuutoksesta”, jonka kourissa Suomi kamppailee. Raportin mukaan laajat ja kalliit “big bang” -uudistukset onnistuvat vain harvoin ja tuskin koskaan, jos samaan aikaan leikataan.
Kuluttajatutkimuksen selonteon ja hallituksen selonteon ero on selkeä: ensimmäinen tarjoilee vaihtoehtoja ja muistuttaa tulevaisuuden ennustamisen epävarmuudesta, kun taas jälkimmäinen keskittyy vaihtoehdottomaan muutoksen vääjäämättömyyteen. There is no alternative -ajattelua parhaimmillaan.
Aina on vaihtoehtoja. Otetaanpa esimerkiksi kuntatalous. Samaan aikaan kun kuntien palveluja pyritään leikkaamaan miljardilla, kuntien eläkevakuutuslaitoksen on rahastoitu 37 miljardia ja tämän vuoden maksut nousevat 800 miljoonaan euroon. Lama-Suomessa näillä rahoilla voisi elvyttää sen sijaan, että suunnitellaan kalliita rakennemuutoksia ja leikataan palveluja.
Vaikka pelkkä ajatus hyvinvointivaltiosta hyvinvointiyhteiskuntaan pitää sisällään laajan ideologisen muutoksen, on huomionarvoista, että kumpikaan raporteista ei kannusta suoraan suuriin rakenteellisiin muutoksiin. Päinvastoin. Suomella menee Euroopan taloustilanteen huomioon ottaen varsin hyvin.
Konkretian puute ja kriisitietoisuuden hokeminen herättävät useamman sadan selontekosivun jälkeen kysymyksen, käytetäänkö kriisiä tekosyynä uudistuksille, jotka palvelevat pääministeripuolueen lähellä olevia eturyhmiä ja raportin tuottaneita instituutioita? Hyvinvointivaltion purkamista ja peruspalveluista leikkaamista kun ei kannata kansa eikä akatemia vaan suurimmat hallituspuolueet, elinkeinoelämän etujärjestöt ja rikkain osa yksityistä sektoria.
Syyskuun alussa Kalevi Sorsa säätiö julkaisi oman yhteispohjoismaalaisen tulevaisuusselontekonsa. Raportin mukaan Suomella on varaa hyvinvointiyhteiskuntaa verotusta uudistamalla ja progressiota lisäämällä. Raportti kääntää kysymyksen hyvinvointiyhteiskunta 2.0:sta ympäri ja kysyy: “Onko Suomen kaltaisella kansakunnalla varaa luopua hyvinvointivaltiosta?”
Kaikki, mistä meidät maailmalla tunnetaan, palautuu lopulta hyvinvointivaltioon. Suomea ei rakennettu pelkästään työn ja kasvun vaan nimen omaan hyvinvoinnin, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden varaan.
Kauas ei voi nähdä katsomatta ensin lähelle, sanovat. Sama pätee tulevaisuuteen. Sitä on vaikea ennustaa katsomatta menneisyyteen ja kieltämällä nykyhetki. Keskustelemme Suomen tulevaisuudesta, vaikka korjattavaa löytyisi tänäänkin. Nykyisyysselonteolle olisi tarvetta.
Emme tarvitse hyvinvointiyhteiskunta 2.0:aa. Tarvitsemme toimivan hyvinvointivaltio 1.0:n, sillä siihen meillä on varaa, ei sen leikkaamiseen. Hyvinvointiyhteiskunta 2.0 tarkoittaa lisää hyvinvointia osalle ja pahoinvointia monille. Se ei ole hyvinvointiyhteiskunta vaan pahoinvointivaltio.
"Suurin osa suomalaisista köyhistä kaipaisi suoraan sanottuna vain 'ympäri korvia'", Henri Heikkinen, kokoomusnuori, naistenmies ja maailmanmatkaaja
Niin kutsuttu suomalainen rikas jaksaa ärsyttää. Etenkin Helsingin Sanomien ja muun median esiin nostamat “elämässä onnistujat”. Kyllä, minua opiskelevaa freelanceria, sinkkumiestä ja maailmanmatkaajaa rasittavat nämä mukamas “vitun rikkaat”.
Onneksi Suomesta puuttuu täysin sellainen rockafellermainen varakkuus, josta muualla nautitaan. Lähes absoluuttisen rikkauden puuttuminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Suomessa olisi sellaisia ihmisiä, joilla olisi rahaa.
Tämä kirjoitus ei kuitenkaan koske niitä muutamaa harvaa, jotka ovat ansainneet varallisuutensa aidosti ja isosti. Se koskee suurta määrää ihmisiä, jotka ovat mielellään uhriutumassa rikkaiksi.
Esimerkiksi Björn “Nalle” Wahlroosin tarinasta löytyvät kaikki mahdolliset syyt menestykseen aina rikkaasta suvusta lievään psykopatiaan, korkeaan koulutukseen ja valmiiksi pedattuun elämään.
Tämä artikkelin perusteella käsitys rikkaudesta on se, että asutaan kymmenen miljoonan kartanossa ja poltetaan sikaria, vaikka veroihin tai työntekijöiden palkkoihin ei ole varaa. Toinen esimerkki on ihan kuka tahansa suuren suvun 20-vuotias vesa, joka ei ole hakenut yhteenkään työpaikkaan - koskaan, mutta päässyt jokaiseen.
Toisaalta tämä artikkeli koskee niitä, jotka mieltävät itsensä rikkaiksi mussuttaen aiheesta milloin missäkin mediassa, vaikkei tilillä ole miljoonan miljoonaa.
Kiitän tässä välissä Henri Heikkistä kokoomusnuorista innostavasta tekstistä. Otin vapauden jalostaa osuvaa pohjaa totuudenmukaisemmaksi.
Kuten varmaan kaikki huomasivat, Suomessa julkaistiin kuluneella viikolla verotiedot ja taas sai hävetä suomalaista rikasta. Ei sieltä mitään Bill Gatesia tai Mark Zuckerbergia taaskaan paljastunut. Tosin sitäkin enemmän pienituloisia julkkiksia, lööpeistä tuttuja sukunimiä ja vanhaa perittyä rahaa. Mukarikkaita mukamenestyjiä.
Suomessa tuloerot ovat globaalisti verratuna pieniä. Tästä huolimatta trendi on kasvava, eikä tilanteesta voi kiittää Kataisen hallitusta. Silti jokasyksyinen verobingo katkeroittaa kansaa kuin vapaussota.
Koska onhan se väärin. Ei mun raha-asiat muille kuulu. Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin mukaan tietojen julkistaminen on “perverssiä”, vaikka verotietojen ja rahaliikenteen läpinäkyvyys on keskeinen osa oikeudenmukaista pankkijärjestelmää.
Koska ei ole mitään salattavaa. Siitäkin huolimatta, että kaikista rikkaimmat ja kaikista rikollisimmat ovat kaikista innokkaimpia hallintarekisterien, pankkisalaisuuden ja verotietojen varjelijoita.
Global Financial Integrity arvioi kansainvälisten laittomien rahavirtojen määräksi varovaisen huikeat biljoona dollaria. Se on erittäin paljon rahaa, joka koostuu huume-, ase- ja ihmiskaupasta, korruptiosta, laittomista liiketoimista ja transaktioista. Kun päälle lätkäistään veronkierrosta koituvat veromenetykset, puhumme aivan käsittämättömästä summasta.
Yhdysvallat, jonka kauppatase on ajanut säästöliekille, hakee nyt verosaataviaan maailman pankkiholveista. Nimihirviö Foreign Account Tax Compliance Actin (Fatca) uhotaan tekevän lopun veroparatiiseista.
Fatca toimii yksinkertaisesti: ulkomaiset pankit lähettävät Yhdysvaltain kansalaisten tiedot veroviranomaisille. Jos pankki kieltäytyy, sille mätkäistään 30% sakkoverot. Käytännössä sopimus kääntyy myös toisinpäin, ja voimme pyytää kaikki Suomen kansalaisten tiedot Yhdysvalloista.
Samaan aikaan kun Suomessa ajetaan hallintarekisteriä, joka mahdollistaisi yritysten omistussuhteiden salaamisen, Britannia päätti julkistaa kaikki yritysten omistussuhteet. Suomi esiintyy mukamas avoimena yhteiskuntana, mutta samaan aikaan valmistelee lainmuutosta, joka tekisi meistä veroparatiisin, ja saa Yhdysvallat ja Britannian näyttämään robin hoodeilta. Tämä, jos mikä on perverssiä.
Pelkästään Fatca ja suomalaisten verotietojen julkistaminen eivät riitä. Korruption ja laittomien pääomavirtojen kitkemiseksi tarvitsemme automaattisen, globaalin verotietojen vaihto-ohjelman sekä yrityskohtaiset maaraportit. Suurimpia veronkiertäjiä eivät ole yksittäiset rikkaat vaan kansainväliset suuryritykset.
Eikä meillä ole edes niitä. Nokia meni, kaikki on ohi. Onneksi on yllättäjiä kuten Supercell, joka ei uhkaa loikata Irlantiin, maksaa mielellään veroja ja arvostaa suomalaista osaamista. Tällaisia rikkaita mukarikkaat vasta vihaavat, sillä kansa rakastaa heitä. He ovat rikastuneet omalla työllään ja innovaatioillaan.
Mukarikkaat puolestaan syyttävät kaikkia muita. Valtio on ongelma, työttömyys on valinta, duunari on laiska ja ennen kaikkea tämä järjestelmä sortaa rikkaita. Oikeiden rikkaiden suusta samaa kuulee tuskin koskaan.
Suomen “rikkaat” ovat jo vuosia toistelleet “miksei tässä maassa saa menestyä” -mantraa ja kateellisten panettelua. Kaikki, jotka kyseenalaistavat miljoonaoptiot ovat ankeuttajia. Ehkä suurin ero Nallen ja Supercellin välillä ei ole rahan määrä vaan se miten se ansaittiin.
En minä oikeasti vihaa rikkaita. Rikkaissa ei ole mitään vikaa, mutta rikollisissa paljonkin. Valitettavasti myös Suomessa on Casmir-Olliloita, joilta löytyy salaisia miljoonatilejä Liechensteinista ja Luxemburgista. Pelkkä ajatus Casmir-Ollilan karikatyyristä herättää minussa aggressioita.
Casmir-Ollilat ovat ulkoistaneet tiedotuksensa uskollisille mukarikkaille, jotka unelmoivat pääsystä Casmir-Ollilaksi Casmir-Ollilan paikalle. Eivät he oikeasti pääse ja lopulta Casmir-Olliloiden vero-optimointi on pois myös mukarikkaiden kukkarosta. Jo nyt Suomi menettää varovaisten arvioiden mukaan 800 miljoonaa euroa vuodessa kansainväliseen sijoitustoimintaan liittyvän veronkierron vuoksi. Tästä meidän tulisi keskustella sosiaaliturvalla hilluvien vapaamatkustajien sijaan.
Poliittista keskustelua seuratessa tuntuu välillä siltä, että elintaso on elämäntapavalinta. Laitetaan puku päälle, skumppa käteen ja toistellaan suuren rahan sloganeita. Siinä on sitten hyvä vihata köyhiä, jotka tienaavat sossun tuilla enemmän kuin rehellinen yrittäjä. Sen paljastuminen verotiedoista on jokaisen mukarikkaan pahin painajainen.
Kaikista kauheinta on, jos joku muu ei jaa unelmaasi. Se vitun köyhä, jolle riittää riittävä toimeentulo. Se vasta onkin väärin!
Kolme asiaa aluksi: 1) minä en ole nähnyt Leijonasydän-elokuvaa, 2) sen sijaan olen syntynyt Mikkelissä ja 3) kaikki skinheadit eivät ole rasisteja. Tästä onkin hyvä jatkaa 90-luvun Itä-Suomeen.
Siinä hommassa oli jotain lähtökohtaisesti pielessä. Aina viikonloppuna ulos lähtiessä piti miettiä, missä vaatteissa saisi vähiten turpaan. Koska vaatekaapistani ei löytynyt pilottia ja maiharitkin olivat vaihtuneet Vansseihin, väkivallan riski oli suuri.
Mikkelissä vedettiin turpaan tosissaan. Olen välttynyt pahimmilta, mutta moni kavereista vietti sairaalassa useammankin kuin yhden yön. Natsit tulivat aina joukolla. Siitä se vitsi: ennen mua pelotti, nyt mulla on pilotti. Vitsit olivat kuitenkin vähissä, jos sattui törmäämään nutipäihin yöllä ja yksin.
Kaksikymmentä vuotta Itä-Suomen skiniaallon jälkeen on trendikästä puhua vaarallisista natseista. Jokaisen lähipiiristä löytyy ainakin yksi kaappinatsi tai sen luuranko. Natsismi on pinnalla. Dome Karukosken Leijonasydän pyörii teattereissa ja James Hirvisaari & Seppo Lehto -duon performanssi on puhuttanut aina perussuomalaisten puoluejohdossa saakka.
Luin sekä Voiman että Hesarin skinijutut. Ne olivat keski-ikäisten miesten tunnustuksia vaikeasta lapsuudesta ja väkivaltaisesta nuoruudesta. Ja silti, en minä juurikaan tuntenut myötätuntoa. Voin minä anteeksi antaa, jos pyydetään, mutta että pitäisi ihan ymmärtää?
Mikkelin Suomi-grillin jonon jälkeen on jännä lukea vanhojen rasistien avautumisia lehtien palstoilta. Kaikki maksoivat teoistaan, mutta heitä ei koskaan tuomittu järjestäytyneestä toiminnasta rasistisin motiivein, eivätkä he sitä edes anteeksi pyytele. Sen sijaan he pääsivät lehteen. Huomiota saavat väkivallan tekijät, joita koetetaan ymmärtää, eivät uhrit, joita oli paljon skinejä enemmän.
Rasismi on valinta. Ei jokainen kiusattu, lyöty ja ahdisteltu liity järjestöön, joka tunnetaan rasistisista viharikoksista. Ei Al Qaidaankaan ajauduta sattumalta. Valinnasta pitää kantaa vastuu, vaikka sen tekisikin nuorena.
Myös yhteiskunnan tulisi kantaa vastuu. Kysymys ei ole pelkästään, miksi näin kävi henkilökohtaisella tasolla vaan miksi 90-luvun rasismiin ei puututtu kuten ei puututa 2010-luvun rasismiinkaan.
Nykyään rasismi on samaan aikaa piilossa ja samaan aikaan kaikkien nähtävillä eduskunnassa asti. On helppo luopua fyysisestä väkivallasta, kun aina voi käyttää henkistä. Harva marssii verinen pesäpallomaila kainalossa pitkin taajamia, kun maastokenkiä kastelematta voi suoltaa dadaa interwebissä ja äänestää vaaleissa huumoripuoluetta.
Vanhat ilmiöt näyttäytyvät nyt uusilla tavoilla. Nostan hattua ex-skineille ja erityisesti etuliitteelle, mutta toivoisin, että ilmiöön suhtaudutaan vakavissaan. Pojat ovat poikia -mentaliteetti on aika lapsellinen tapa lähestyä oikeistoterroria. Aivan kuin rasismi olisi siirtymäriitti, jonka turvin kasvetaan aikuisiksi, kun yhteiskunta ei hoida tehtäviään. Siitä on huumori kaukana, kun aikuiset ihmiset nauravat eduskunnassa otetuille heilastelukuville.
Rasistiset ennakkoluulot eivät ole 90-luvun laman vaan jokaisen laman lieveilmiö. Lähtökohdat ovat samat: vankilakierre, laitoskierre, hyväksikäyttö, päihteet, kasvavat tuloerot, työttömyys jne. Pahaa oloa puretaan muihin eikä se paha olo ole minnekään kadonnut. Päinvastoin. Sosiaalisen kriisin kärjistyessä äärioikeiston väkivalta kiihtyy Etelä-Euroopan kriisimaissa.
Suomessa olisi aika suhtautua sosiaalisiin ongelmiin hieman nykyistä vakavammin. On helppo käyttää rasismia poliittisena keppihevosena, mutta huomattavasti haastavampaa puuttua sen syntyperään. Ratkomalla sosiaaliturvan ongelmia säästymme reilun kymmenen vuoden päästä vaivaantuneilta avautumisilta.
Suurin osa Mikkelin nutipäistä on kuollut huumeisiin, puukkoihin tai omaan käteen. Osa istuu vankilassa. Osa elää normaalia elämää lasten ja perheen parissa. En minä pelkästään heitä syytä. Syytän viranomaisia välinpitämättömyydestä ja mediaa seksivaupumista. All inclusive -jutut ja ymmärtävät henkilöhaastattelut eivät ole ehkä se tahdikkain tapa lähestyä rasismia ja muukalaisvihaa. Vaikka media leikkii objektiivista, ei kaikkea tarvitse aina ymmärtää.
Monessa muussa maassa natsitervehdys eduskunnassa tai isku yleisötilaisuuteen olisi huomattavasti vakavampi asia. Suomessa skini-liike on puolestaan eksoottinen ilmiö, jolla täytetään teemasivut, ei yhteiskunnallinen ongelma.
Uusi sukupolvi kasvaa kaduilla. Vastarintaliike on toiminut jo jonkin aikaa Mikkelissä, mutta edelleenkään virkavaltaa ei kiinnosta. Heidän toimintansa ei eroa 90-luvun skineistä muuten kuin järjestäytymisen osalta. Sisäministeriön selvityksen mukaan ääriliikkeistä eniten ongelmia aiheuttavat juuri skinit. Edelleen. Samaisen selvityksen mukaan valtion turvallisuus ei ole uhattuna.
Valtiossa kaikki hyvin, mutta olisiko anteeksipyyntö liikaa? Sitä ei kuulu Voiman eikä Hesarin jutuissa. Hesarin juttu päättyy siihen, kun verinen peäspallomaila siirretään kiusaantuneesti syrjään. Pois silmistä, pois mielestä. Aivan kuten rasismikin.
“Julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä.” - Suomen perustuslaki 19 §
Ystäväni otti yhteyttä. Hän tiedusteli, onko kunnalla minkäänlaista velvoitetta osoittaa asunnottomalle asunto tietyssä määräajassa. Menossa oli kahdeksas kuukausi kaupungin asuntojonossa ja neljäs asunnottomana.
Ystäväni ei ole ainoa. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen (ARA) selvityksen mukaan asunnottomia oli vuoden 2012 lopussa yli 7 500. Luku on kasvanut edelliseen vuoteen verrattuna 3,7 prosenttia.
Erityisen hälyttävä tilanne on alle 25-vuotiaiden kohdalla, jotka edustavat jo yli neljännestä suomalaisista asunnottomista. Nykyajan koditon ei ole lehtiroskiksessa asuva ammattialkoholisti a.k.a. pultsari vaan ihan normaali kansalainen, jota elämä heittelee. He majailevat missä pystyvät: rappukäytävissä, kavereilla ja kadulla. Usein taustalla on pitkäaikaistyöttömyyttä ja maksuhäiriöitä.
Yli 50 000:lla suomalaisella on maksuhäiriömerkintä maksamattomasta vuokrasta. Suurimmassa riskiryhmässä ovat - yllätys, yllätys - alle 30-vuotiaat. On totta, että nuoret vuokraavat tulotasoonsa nähden liian kalliita asuntoja, mutta täytyy myös muistaa, että nuorisotyöttömien, pätkätyöläisten ja määräaikaisten Suomessa ei halpaa asuntoa olekaan.
Pitkäaikaisasunnottomuutta Tampereen yliopistosta tutkinut Riitta Granfelt muistuttaa, että “Pitkäaikaisasunnottomuuden syynä eivät ole niinkään yksilöiden tekemät väärät valinnat vaan edullisten vuokra-asuntojen puute sekä toisaalta elämän kriisit, vaihtoehtojen, resurssien ja sosiaalisen tuen puute.”
Puhumme siis rakenteellisesta ongelmasta, emme asennevammasta.
Otetaanpa esimerkki suomalaisesta asuntopolitiikasta. Valtion ja Helsingin seudun kunnat solmivat aikanaan aiesopimuksen, jonka mukaan vuonna 2012 piti valmistua 2 500 valtion tuella rakennettua kohtuuhintaista ARA-asuntoa. Tavoite jäi puolitiehen. Asuntoja valmistui ainoastaan reilut 1 100. Ministeri syytti kuntia ja kunnat taloutta. Sama vanha satu.
Kataisen “kakkonen” pesee kätensä kuntien ongelmista tukemalla asuntorakentamista ensi vuonna yhteensä 55 miljoonalla eurolla. Summasta 30 miljoonaa euroa kuluu valtio-omisteisen kiinteistöyhtiön pääomittamiseen ja 25 miljoonaa euroa asuntotuotannon avustuksiin. Summa saattaa tuntua suurelta, muttei sitä ole.
Suomeen tarvittaisiin kipeästi lisää edullisia vuokra-asuntoja. Kysymys ei ole pelkästään 7 500 asunnottomasta vaan koko kansantaloudesta. Asuntoja rakentamalla elvytetään yskivää taloutta ja toisaalta vastataan markkinoiden ulvontaan. Mikäli edullisia asumismuotoja ei tuoteta tai tueta, seurauksena saattaa olla joka tapauksessa asuntojen hintojen lasku. Kestävä asuntopolitiikka ei turvaa pelkästään asuntomarkkinoita vaan yhtä lailla suomalaista asuntovarallisuutta. Nykyinen vuokrataso toimii päinvastoin talousjarruna.
Valtion tuki ja investoinnit ovat elintärkeitä rakennusalan laahatessa, mutta eivät valitettavasti avaa suomalaisen asuntorakentamisen kaikkia solmukohtia. Hallitus muistaa painottaa valtion ja kuntien vastuuta, mutta vastuu tuntuu loppuvan kilpailutukseen. Jos kaavoitus yskii kuntatasolla eikä urakoitsijaa kiinnosta, asuntoja ei nouse.
Suomen suurimpia asuntosijoittajia ovat Suomen suurimmat liikepankit. Muutamaa isoa ei nappaa rakentaa halpoja tukiasuntoja kalliin, riskialttiin ja monin paikoin kyseenalaisen alihankintaketjun voimin, kun markkinoilla on kysyntää kovemmankin katteen kämpille. Kirosanan aseman saavuttanut lähiöityminen ei ole maahanmuuton ja syrjäytymisen summa vaan merkki epäonnistuneesta asuntopolitiikasta ja kaksista asuntomarkkinoista.
Ongelma ei ole pelkästään kahdet asuntomarkkinat vaan suuret suomalaiset rakennuttajat, jotka eivät ole kilpailua nähneetkään. Jos asuntosijoitusyhtiöitä kuten VVO:ta ja SATO:a tai liikepankkeja niiden takana ei valtion tukemien vuokra-asuntojen rakentaminen kiinnosta, olisiko syytä kannustaa lisää tai tukea tahoja, joita kiinnostaa?
Pitkäaikaistyötön, -asunnoton tai luottotiedoton ei ole liikepankkien valinta, kiitos sosiaaliturvan, joka on jämähtänyt jonnekin 80-luvun tuntumaan. Nykyään meillä feikki-asunnottomia ja feikki-asukkaita. Osa putoaa tukiverkkojen ulkopuolelle samaan aikaan kun loput kusettavat minimitoimeentulon turvatakseen. Jos Suomessa ei löydy edullisia vuokra-asuntoja, yksi vaihtoehto on nostaa sosiaaliturva sille tasolle että löytyy.
Tänään vietetään asunnottomien yötä. Tapahtuma muistuttaa niistä 7 500, jotka on helppo unohtaa loppuvuodeksi kadulle. Talvi saapuu ja asenteet kylmenevät. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei pääse enää hätämajoitukseen, mikäli ei ole kaupungissa kirjoilla. Kiristyvä kuntatalous on ilmeisesti vienyt voiton ihmisarvosta, kun asunnottomat ajetaan hankeen lisäsäästöjen toivossa. Itse tulkitsen perustuslakia siten, että koti on jokaisen perusoikeus.
E: Käsittääkseni kunnalla ei ole määräaikaista velvoitetta osoittaa asuntoa asunnottomalle. Korjatkaa, jos olen väärässä. Välitän terveiset ystävälleni.
On taas se aika vuodesta, kun sosiaaliturvaa ja hyvinvointivaltiota ajetaan alas. Jostain kumman syystä aina kun talouden suhdanteet heittelevät, kaikista köyhimpää syyllistetään ja lyötyjä lyödään. Lama-Suomi ei ole maa, se on mielentila.
Muutama päivä sitten otsikoihin nousi Tatu. Tatu on helsinkiläinen vapaamatkustaja, joka kertoo toimittajaopiskelijan Tuima.fi:ssä julkaisemassa jutussa saavansa 1 100 euroa tassuun tekemättä yhtikäs mitään. Suostuessaan juttuun Tatu ei varmastikaan tiennyt, minkälaiseen mediamyllyyn hän joutuisi.
Samana päivänä kun Tatu aiheutti paskahalvauksen sosiaalisessa mediassa kansanedustaja Jaana “Tilt” Pelkonen (kok) huolestui niin että uutiskynnys rikkoutui. Pelkonen huomasi Helsingin toimeetulotukijaostoa neljä vuotta vedettyään, mikä lieneekin hänen lähin henkilökohtainen kokemus toimeentulotuesta, että viranomaisilla ei ole aikaa tavata köyhiä kasvotusten. Pelkonen valmistelee nyt lakialoitetta toimeentulolain muuttamiseksi, jonka on jo allekirjoittanut huikeat 110 kollegaa.
Miten tämä sitten liittyy Tatuun? No, heti Pelkosen huolenpidon jälkeen Tatugate sai alkunsa. Kuin tilauksesta kokoomuksella oli kasvot ongelmalle. Kokoomuskansanedustajat kiirehtivät kilvan ihmettelemään, miten on mahdollista, että laiska hippi saa 1 100 euroa kuukaudessa käteen tekemättä mitään. Kansanedustaja Lasse Männistö (kok) kiteytti kokoomuksen huolen Ilta-Sanomissa: “yksittäistapaukset vaikuttavat aika voimakkaasti tässä yhteiskunnassa.”
Niinhän ne vaikuttavat. Etenkin jos niillä näin retostellaan.
Männistön jalanjäljissä kohua ehti kommentoimaan Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Laura Räty (kok), joka kertoi huolestuneena, että Helsingissä on todellakin mahdollista saada 1 100 euroa rahaa kuussa syrjäytymiseen.
Helsinki on kallis kaupunki ja vaikka Tuima.fi:n jutussa oli asiavirheitä, on todellakin mahdollista, että rahaa irtoaa 1 100 euroa käteen. Kovin harva kokoomuslainen kuitenkaan muisti enää tässä vaiheessa, että Tatun käteen jäi 400 euroa. Se ei ole ihan kauheasti.
Tässä vaiheessa Tuima.fi kaatui kävijävyöryn seurauksena. Vaan eipä hätää. Ossi Mäntylahti (kok) katsoi kansalaisvelvoitteekseen julkaista jutun omassa blogissaan, jotta taivastelijoilla riittäisi taivasteltavaa. Mäntylahti myös kertoi tuntevansa jutun kirjoittajan (kok?).
Kun Tatugate vihdoin alkoi osoittaa laantumisen merkkejä, kokoomus latasi isolla pyssyllä. Puolueen grand old man Ben Zyskowicz (kok) toisti jo Männistön esittämän ratkaisun vapaamatkustajan ongelmaan: “Tätäkö me todella haluamme? Minä en ainakaan halua, ja onneksi ministeri (Paula) Risikko (kok) on tehnyt aloitteen sosiaaliturvan vastikkeellistamisesta.”
Kaiken puheen jälkeen huolesta, nuorista ja syrjäytyneistä kokoomus päätti tarjota keppiä porkkanan sijaan, sillä sehän on nähkääs kannustavaa. Kyse olikin koko ajan Risikon aloitteesta vastikkeellisesta sosiaaliturvasta ei huolesta nuorista. Suomeksi tämä tarkoittaa työhön pakottamista eli pakkotyötä. Eikö kannustakin?
Suomalaisessa sosiaaliturvassa on ongelmansa. Meidän pitäisi keskittyä myöhästyneisiin, kielteisiin ja virheellisiin päätöksiin Tatun sijaan. Jos kokoomus todella haluaisi korjata ongelmia, panostaisi puolue lisärahoitukseen ja -henkilöstöön. Nyt ainoa toimenpide, jota esitetään on sosiaaliviranomaisten jo ennestään ylimitoitetun työtaakan lisääminen. On vaikea nähdä, miten tämä auttaa ketään.
Unohdetaan 1 100 euroa ja keskitytään nettotuloihin. Lopulta kyse on siitä, onko 400 euroa kuussa käteen liikaa? Minusta se ei ole.
Suomen perustuslaki sanoo sosiaaliturvasta seuraavaa. Pykälä 19, Oikeus sosiaaliturvaan:
”Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.
Lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden aikana sekä lapsen syntymän ja huoltajan menetyksen perusteella.”
Helsinki on kallis kaupunki. Jotta perustuslain henki toteutuisi edes auttavasti, Tatun pitäisi saada enemmän rahaa. 400 eurolla ei nimittäin paljon juhlita.
Mitä vapaamatkustajiin tulee, uskon että suomalaiset haluavat säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan Tatuista huolimatta. Ongelma on itse asiassa päinvastainen. Ylen selvityksen mukaan lähes puolet toimeentulotukeen oikeutetuista jättää etuutensa käyttämättä, mikä tietää 600 miljoonan säästöjä valtiolle ja kunnille. Tällä rahalla Tatunkin perustoimeentulo saataisiin inhimilliselle tasolle.
Nyt Tatugaten ainut voittaja on kokoomus, joka vei suomalaista asenneilmapiiriä taas piirun verran oikealle.
Kuukausi sitten 50 thaimaalaista marjanpoimijaa sai tarpeekseen. Yli kuukauden he olivat koettaneet ansaita rahaa kattaakseen marjaretkestä aiheutuneet kulut. Turhaan. Toistuvista pyynnöistä huolimatta Ber-Ex oy, joka oli poimijat maahan kutsunut, ohjasi heidät kerta toisensa jälkeen marjamaille, joista marjat oli jo poimittu ja kohteisiin, joissa ei marjaa alun alkaen ollutkaan. Vaihtoehtoja ei ollut: joko tottelette tai lennätte kotiin.
Konflikti eskaloitui lopulta syyskuun alussa. Poimijat katsoivat, ettei heillä missään vaiheessa ollut edes mahdollisuutta päästä omilleen, joten he aloittivat työtaistelun. Kyse ei ollut ainoastaan rahasta, sillä kaikki tiesivät jäävänsä miinukselle. Kysymys oli ihmisarvosta, ylpeydestä ja oikeudenmukaisuudesta.
50 thaimaalaisen marjanpoimijan ryhmä on ottanut velkaa yhteensä 160 000 euroa päästäkseen Suomeen. Tämä on valtava summa Suomessa ja Thaimaassa tähtitieteellinen. Velalla maksetaan muun muassa viisumit, lennot, koulutus sekä rekrytointikustannukset. Suomeen saapuminen ei ole halpaa ja helppoa, toisin kuin humoristit väittävät.
Terovaarojen mukaan 50 marjanpoimijaa ovat poikkeustapaus. Eivät ole. Arvioiden mukaan pelkästään thaimaalaisten siirtotyöläisten välitysbisneksessä liikkuu vuositasolla 800 miljoonaa euroa. Vertailun vuoksi suomalaisessa metsämarjabisneksessä liikkuu vaatimattomat 80 miljoonaa. Kyse on paljon laajemmasta kokonaisuudesta kuin muutamasta marjanpoimijasta.
Ymmärtääksemme modernia orjatyötä, meidän täytyy ymmärtää velkaväkivaltaa. Lähtekäämme siis landelle. Tarkemmin ottaen Koillis-Thaimaahan Isanin provinssiin.
Ton on subkoordinaattori. Hän hankkii työntekijöitä marjanpoimijat ostaville rekrytointifirmoille. Joka vuosi kyläläiset tulevat passien kanssa Tonin luokse ja kysyvät, minne menemme ensi vuonna, Ton? Ton ei tiedä, mutta ihmiset luottavat häneen. Moni on palannut hänen järjestämiltä työmatkoilta lompakko pullollaan bahteja.
Nämä ihmiset ovat Thaimaan köyhimpiä - maanviljelijöitä, joiden niskassa on jo valmiiksi valtavat lainat kiitos riisin maailmanmarkkinahintojen. Kaikki maksaa: lannoitteet, siemenet, maa ja laitteet. Kattaakseen korkonsa moni tuo passinsa Tonille.
Kylästä lähtee lopulta 300 ihmisen joukko Bangkokiin. Kukaan ei tässä vaiheessa tiedä, minne matka vie. Edeltävänä vuonna Ton oli Ruotsissa, missä marjat osti thaimaalainen agentti. Moni jäi miinukselle, joten ajatus suomalaisesta vakavaraisesta yrityksestä kuullosti mahdollisuudelta. Poimijat kyllä tietävät, että osa jää miinukselle, vaikka marjasato olisikin hyvä. Valinnanvaraa ei kuitenkaan ole, sillä lainojen korko juoksee ja kuukausipalkka on pieni.
Bangkokin työnvälitysmarkkinat ovat modernit orjamarkkinat. Velkavankeuteen tuomitut köyhät viljelijät jatkavat täältä ympäri maailmaa. Osa lähtee Israeliin, osa Singaporeen, osa Saudi-Arabiaan ja osa Suomeen. Meillä on kova maine maailmalla, joten harva pelkää pahinta.
On syytä muistaa, että köyhä maanviljelijä ei ole pankkien unelma-asiakas. Tarvitaan takaaja. Käytännössä poimijat saavat pankkilainaa ainoastaan thaimaalaisen rekrytointifirman takauksella, jonka puolestaan takaa vakavarainen suomalaisyritys. Ilman tätä yhteistyön ketjua yksikään poimijoista ei saisi lainaa. Koska palkkasaatavat toimivat koko velkaketjun takuuna, Ber-Ex Oy maksaa palkat thaimaalaisen agentin kautta. Ilman tätä rahansiirtoa lainaa ei tippuisi. Yritys puolestaan väittää, ettei se tiedä, mitä Thaimaassa tapahtuu.
Velkaantuminen ei lopu Suomeen päästessä. Marjayritykset laskuttavat poimijoita kaikesta. Pelkkä asuminen ja raihnainen vuokra-auto maksavat poimijalle 16 euroa päivässä. Siihen päälle ruoat sekä bensat ja 50-70 euron viikkoraha on vähissä. Vaikka poimijat ovat yksityisyrittäjiä, marjan myyntitulot tilitetään poimijoille tai thaiagentille kulujen vähentämisen jälkeen vasta marjasesongin päätyttyä. Pelkästään 50 poimijan yritykselle maksamat kulut Suomessa nousivat liki 60 000 euroon.
Kainuun sanomat, joka on loistanut objektiivisella journalismilla tapaus Ber-Ex Oy:n kohdalla, julkaisi kuluneella viikolla uutisen, jonka mukaan Ber-Ex Oy:n 320 jäljelle jäänyttä “ahkeraa” poimijaa olisi ansainnut jopa 2 000 euroa nettona käteen. Tämä pitää paikkansa, jos Thaimaassa otettuja velkoja ei huomioida. Kun velkaa on keskimäärin 3 200 euroa poimijaa kohden, kukaan ei jää voitolle.
Käänsimme Kainuun Sanomien mukajournalistisen oksennuksen thaimaalaisille. He nauroivat. Joskus hankalassa tilanteessa ei voi muuta. Poimijat ymmärsivät, että uutinen oli silkkaa teatteria, jonka turvin toimitusjohtaja Kari Jansa yrittää pelastaa kasvonsa. Todellisuudessa kaikki Jansa 370 poimijaa jäivät miinukselle. Mediaa kuitenkin kiinnostaa ainoastaan yrityksen maksamat nettotulot. Aivan kuin Ber-Ex Oy:lla ei olisi osaa eikä arpaa ihmisten lennättämisessä maailman toiselta laidalta suomalaiseen marjametsään.
Suomalainen media on sulkenut silmänsä ihmiskaupalta, vaikka konfliktista keskutellaan thaiparlamentissa asti. Ihmiskauppa on paljon arkisempaa kuin ymmärrämmekään. Ihmiskauppa perustuu epärealistisiin lupauksiin, joihin velka saa uskomaan. Vaikka riskit olisivatkin tiedossa, köyhällä ei ole varaa valita. Meille suomalaisille tuntuisi puolestaan riittävän, että poimijat pääsevät omilleen. Ilmeisesti tämä on oikeudenmukainen korvaus 15 tuntisista päivistä viikon ympäri.
Suomalainen metsämarjabisnes, sen pelisäännöistä vastaava työ- ja elinkeinoministeriö sekä viisumit myöntävä ulkoministeriö pakoilevat vastuuta kilvan. Paperilla kaikki on kivaa, mutta todellisuus, jota ei monitoroida käytännössä lainkaan, on kaukana dokumenttitodellisuudesta. Jokainen taho, joka on soppaan lusikkansa laskenut, tukee thaimaalaista rekrytointimafiaa. Kukaan ei kanna vastuuta alihankintaketjusta. Vastuu ja riskit on ulkoistettu poimijoille, sillä he ovat yksityisyrittäjiä. Todellisuudessa marjaduunari ei ole yksityisyrittäjää nähnytkään.
Kysymys ei ole pelkästään thaimaalaisista siirtotyöläisistä vaan suomalaisista työmarkkinoista. Siirtotyövoiman käyttö syö suomalaisten leipää. Olemme ajautumassa kohti kaksia työmarkkinoita, joissa ulkomainen työehtosopimusten ulkopuolinen työvoima laitetaan kilpailemaan järjestäytyneen työvoiman kanssa. Ei ole vaikea arvata kumpi kilpailun voittaa. Vielä helpompaa on arvata, että laskun maksaa. Jos marjastamalla pääsee Kainuun Sanomien uutisoimille tienesteille, on se vaan kumma, kun yksikään suomalainen työtön ei metsässä heilu.
Suomessa asenteet kovenevat. Puhumme vastikkeellisesta sosiaaliturvasta, puhumme pakkotyöstä ja lisävelasta. Kukin vastaa itsestään. Köyhät laitetaan kilpailemaan nälkäkuoleman partaalla, kun reaalitalous kaipaisi samaan aikaan kipeästi lisää ostovoimaa. Rikkailla on jo riittävästi rahaa kuluttaa. Kokonaiskysynnän kannalta tärkeää olisi saada kaikista köyhimmät kuluttamaan. Tämä tarkoittaa käytännössä tulonsiirtoja ja palkankorotuksia, ei velkaväkivaltaa.
Ton on hankalassa tilanteessa. Poimijat tunsivat riskit, mutta kukaan ei osannut odottaa pahinta. Nyt Tonista tuntuu, että hän on pettänyt kyläläiset, vaikka todellisuudessa pettäjä on alihankintaketju ja toistakymmentä välikättä, joita marjaorjat elättävät. Kyse on klassisesta loose-loose -tilanteesta. Poimijat ovat jo menettäneet kaiken. He eivät pyydä rahaa rikastuakseen vaan säilyttääkseen jo ennestään vaatimattoman elintasonsa. Se ei ole mielestäni mahdoton toive.
Suomalainen metsämarjabisnes eroaa orjakaupasta ainoastaan siinä, että vanhan ajan orjuudessa orja ei voinut jäädä tappiolle. Ensimmäinen askel ongelman ratkaisemiseen on sen tunnustaminen. Suomen valtion, virkamieskoneiston ja poliittisen eliitin olisi aika herätä ruususen unestaan. Thaimaa ei ongelmaan puutu, sillä korkea-arvoiset ihmiset käärivät voitot ihmiskaupasta.
Kirjoittaessani tätä toiseksi viimeinen ryhmä 50 poimijasta istuu Istanbulissa matkalla kotiin. Jäljelle jäänyt kourallinen odottaa lentolippuja ja auttaa tapauksen dokumentoinnissa. He eivät ole tyhmiä, mutta luottavat suomalaiseen oikeusprosessiin enemmän kuin minä. Heille Suomi on kaikesta huolimatta paratiisi. Itse en ole enää niinkään varma.
Suomalainen duunari ei eroa thaimaalaisesta. Meilläkin on ihmisiä, jotka velkataakka ajaa minimipalkan tavoittamattomiin paskaduuneihin, pätkätöihin ja pakkoyrittäjiksi. Ratkaisemalla 50 thaimaalaisen poimijan konfliktin ratkaisemme tulevaisuuden konflikteja Suomessa. Ilmeisesti suomalaiset eivät itse uskalla ratkoa kaksien työmarkkinoiden ja siirtotyöläisyyden ongelmia vaan tarvitsemme siihen 50 rutiköyhää thaimaalaista.
Poimijat päätti yhteisymmärryksessä ohjata kaikki keräämämme lahjoitusvarat 20 poimijalle, jotka eivät saaneet Ber-Ex Oy:ltä penniäkään. Emme pysty antamaan paljoa, mutta vähäkin riittää epätoivoisessa tilanteessa. Voisimme ottaa mallia. Harmi vain, että meillä tuntuu olevan tärkeämpää kopioida Thaimaan korruptoitunutta järjestelmää pyhän kilpailukyvyn nimissä. Tämä tie vie ennen pitkään suomalaisenkin velkaorjan marjametsään.
Haluaisin lopuksi kiittää kaikkia, jotka ovat auttaneet viimeisen kuukauden aikana. Nimiä on liikaa mainittavaksi, mutta kyllä te tiedätte. Kiitos. Kopun kap.
Reilut kaksi viikkoa sitten sain hyvän idean ja päätin lähteä Suolahteen tapaamaan 50 työtaistelun aloittanutta thaimaalaista marjanpoimijaa.
Tarkoituksenani oli tehdä objektiivista journalismia. Tai jotain sen suuntaista. Reilut kaksi viikkoa myöhemmin olen poimijoiden virallinen yhteyshenkilö. Ei mennyt niin kuin Strömsössä, mutta eipä mennyt tämä metsämarjakesä muutenkaan.
Voisin kirjoittaa institutionaalisesta rasismista, Sanomatalon vihan hedelmistä tai virkamieskoneiston vastuunpakoilusta. Voisin kirjoittaa omia ajatuksiani kuluneesta kahdesta viikosta, mutta se ei antaisi oikeutta 50 marjanpoimijalle, jotka aloittivat taistelun tuulimyllyjä vastaan. Sen sijaan teen jotain poikkeuksellista ja julkaisen tekstin, joka ei ole omani.
Viimeisen kahden viikon aikana moni on kertonut mielipiteensä suomalaisesta metsämarjabisneksestä. Yhden osapuolen ääni on kuitenkin hukkunut muiden alle: poimijoiden.
Seuraavan tekstin on kirjoittanut Praisanti Jum-angwa. Hänen tarinansa ei juuri eroa muista. Praisantin ei pitäisi kerätä marjoja velaksi vaan kirjoittaa kirjoja. Köyhällä ei ole kuitenkaan varaa valita.
Marjanpoimijan mietteitä
teksti: Praisanti Jum-angwa, käännös: Heli Kontio, teksti on aikaisemmin julkaistu osoitteessa 50marjanpoimijaa.blogspot.fi/
Olen syntynyt vuonna 1962 Thaimaassa köyhään maanviljelijäperheeseen. Perheessäni on viisi lasta, joista minä olen vanhin. Vanhempani olivat niin köyhiä, että sikäläisen talven aikana, jolloin kotiseudullani yöt voivat olla hyvinkin kylmiä, kokoonnuimme nuotion ympärille lämmittelemään öisin. Nuotio sytytettiin talon yläkerrassa olevien asuintilojen alla olevaan tyhjään tilaan (talomme oli rakennettu pylväiden varaan). Muistan, että meillä ei ollut peittoja. Käytimme peittona äidin vanhaa risaista saronkikangasta tai mitä kulloinkin satuimme löytämään, jotta pysyisimme lämpiminä. Olimmehan itse syntyneet tähän maailmaan.
18-vuotiaana, vuonna 1980, lähdin työn perässä siirtotyöläiseksi Singaporeen. Sain siellä työpaikan rakennusmiehenä. Palasin takaisin kotiseudulleni kahden vuoden kuluttua, ja menin naimisiin 20-vuotiaana. Minulla on kaksi lasta: 22-vuotias tytär ja 15-vuotias poika.
Olen koko elämäni tehnyt töitä. Köyhän ihmisen elämä on jatkuvaa taistelua. Koskaan ei voi pysähtyä. Töitä on otettava vastaan sieltä, mistä niitä vain saa.
Usein töitä löytyy meille kouluttamattomille ja ammattitaidottomille köyhille vain ulkomailta; maista, joissa tarvitaan rakennustyövoimaa ja tehdastyöntekijöitä. Niinpä myös minulle on siirtotyöläisen elämä tullut hyvin tutuksi elämäni aikana. Olen ollut siirtotyöläisenä Singaporessa, Bruneissa, Taiwanissa ja Etelä-Koreassa. Työn perässä matkustin Suomeenkin, koska täällä tarvittiin marjanpoimijoita.
On pakko lähteä siirtotyöläiseksi, että pystyy hankkimaan perheelleen rahaa. Samalla saa myös runsain mitoin oppia osakseen elämän yliopistossa.
Omassa elämässäni vuodet vierivät näin pikkuhiljaa aina vuoteen 2010 saakka. Olin vuorotellen kaksi vuotta ulkomailla töissä, ja sitten taas kaksi vuotta kotona Thaimaassa. Palattuani kotiin Etelä-Koreasta töistä vuonna 2010 ajattelin, että keski-ikäiselle miehelle saa siirtotyöläisen elämä riittää, ja tein päätöksen ryhtyä päätoimiseksi maanviljelijäksi vaimoni ja lasteni kanssa.
Aina tähän vuoteen asti en ole ollut velkaa kenellekään, en senttiäkään.
- Anteeksi, unohdin mainita varsinaisen ammattini: olen maanviljelijä. Meillä on 10 rain (1.6 ha) maatila. Viljelemme tilalla sokeriruokoa.
Tämän vuoden alussa, elämäni muuttui täysin, koska omistamisen halu valtasi minut. Löysin maapaikan, joka oli ollut ennen kumipuuplantaasina. Kumin tuotanto oli loppunut, koska puut olivat liian vanhoja. Omistaja kertoi, että viljelmää ympäröivät maat olivat rikkaiden ihmisten omistuksessa, joista jokainen omisti maata 200-300 raita.
Minusta tämä kuulosti hyvältä, ja kaupan hinta oli lisäksi edullinen. Niinpä päätin ostaa tämän 23 rain paikan, ja lainasin rahaa 300 000 THB vaimoni nuoremmalta sisarelta. Tein kustannusarvion paikan kunnostuskustannuksista ja hoitosuunnitelman, ja päädyin edellämainittuun summaan kustannusarviossani. Arvioni tein sen pohjalta, että paikka oli hoitamaton; vanhojen puiden raivaaminen veisi useita kuukausia, samoin maan perinpohjainen kunnostaminen vaatisi paljon aikaa, vuosia, ja paljon eri työvaiheita. Suunnittelin, että jätän viljelmällä olevia suuria puita paikoilleen sitomaan maahan kosteutta.
Koska minulla oli jo entuudestaan kymmenen raita maata, istutimme sille alalle kassavaa tämän vuoden toukokuussa. Ajattelin mielessäni, että sen myynnillä voin maksaa osan velasta. Minulla oli selkeä suunnitelma, että ensi vuonna istuttaisimme uudet kumipuut uudelle maapalstalle.
Elämäni romahtaa
Naapurini kertoi minulle, että Suomessa voi kuulemma ansaita hyvin rahaa marjanpoiminnalla. Hän kertoi, että siellä marjasesongin aikana voi ansaita jopa 100 000 THB kotiin tuotavaksi.
Eipä siinä paljon ajateltu, koska mielessä oli tietysti päällimmäisenä vain se ajatus, että täytyy ansaita rahaa velkojen maksamiseen. Ehkä Suomessa voisi marjoja poimimalla ansaita rahat velanmaksuun. Niinpä otin riskin ja otin lisää velkaa 120 000 THB. Lainasin osan summasta Thaimaan Maanviljelijöiden Pankilta, osan rahanlainaajilta.
Ennen lähtöä minulla oli suunnittelin talouttani ja tein kustannusarvion tuloistani, menoistani ja veloistani. Minulla oli tavoite ansaita nettona n. 60 000 -70 000 THB. Lyhentäisin sillä summalla velkaani. 10 rain (1.6 ha:n) maatilani tuleva sokeriruokosato, jonka arvoksi laskin n. 100 000 THB, olisi tavallaan pääomaani tässä vaiheessa. Lisäksi laskeskelin, että myymällä kassavaa (viljelmän pinta-ala n. 10 raita = n.1.6 ha) pystyisin lyhentämään velkaani n.50 000 THB :n suuruisella summalla.
Minulla oli silloin vielä unelmia ja selvät suunnitelmat tulevaisuuden varalle.
30. heinäkuuta koitti se päivä, jolloin laskin ensimmäisen kerran jalkani Suomen maankamaralle. Työnantajastani tiesin vain yhtiön nimen, Ber-Ex. Toivoin, että yhtiö olisi vastuuntuntoinen ja hyvä työnantaja. Kun pääsimme perille yhtiön meille järjestämään majapaikkaan, Ber-Ex –yhtiö kertoi meille, että jos jostain ei löydy marjoja, yhtiö opastaa meitä paremmille marjapaikoille. Ryhmän kaikki jäsenet kuulivat nämä sanat.
Seuraavana päivänä, 1. elokuuta, saavuimme Juvalle. Aloimme innokkaina varsinaisen marjanpoimintaurakan 2. elokuuta, jolloin aloimme kerätä mustikoita. Pian kävi kuitenkin selväksi, että mustikoita ei ollut helppo löytää. Piti ajaa kauas leiristä, että löysi niitä. Mustikoita oli vaikea löytää läheltä leiriämme, koska meitä aiemmin Juvalle oli jo tuotu toinen sadan thaimaalaisen marjanpoimijan ryhmä. He kertoivat tulleensa Juvalle 13. heinäkuuta.
Ymmärrättekö – sata poimijaa oli poiminut mustikoita alueella 19 päivän ajan ennen minua! Mitäpä tuohon voisi enää lisätä. Ei mitään.
Onneksemme kuitenkin puolukka-aika alkoi olla käsillä. Meidät vietäisiin johonkin toiseen leiriin pois Juvalta. Yhtiön mies, joka haeskeli meille marjamaastoja, veisi meidät jonnekin muualle, jossa olisi enemmän puolukoita kuin Juvalla.
Piiskasin tilanteessa itseäni tekemään kaikkeni, että saisin kerättyä marjoja Ber-Ex –yhtiölle myytäväksi. En nukkunut paljoa vuorokauden aikana: menin nukkumaan myöhään yöllä ja heräsin jo aamuyöstä. Pakotin itseni kestämään sitä siksi, että saisin ansaittua rahaa velkoihini.
Meitä oli yhdeksän hengen ryhmä, jotka ajoimme autolla pitkiä matkoja, löytääksemme marjoja. Jouduimme nukkumaan autossa metsässä, koska olimme kaukana leiristä, ja meidän oli pakko säästää polttoainekustannuksissa. Teimme työnjaon: yksi meistä kuljetti poimitut marjat punnittavaksi, kun muut poimivat. Pelkäsimme, että yhtiöltä saamamme ”käyttöraha”, 50 euroa/viikko/henkilö, ei riittäisi edes polttoaineeseen, jos olisimme käyttäneet kahta autoa.
Ruokaan meillä ei riittänyt rahaa. Ruokavaliomme oli seuraavanlainen: söimme itse valmistamaamme ja maustamaamme metsäsienikeittoa sen mukaan, kun löysimme sieniä. Joinakin päivinä söimme keitettyjä kananmunia. Välillä söimme pikanuudeleita höystettynä riisillä.
Pystyimme sietämään tätä sen vuoksi, että vaihtokaupassa keräämistämme marjoista Ber-Ex antaisi meille rahaa. Mustikasta meille maksettiin 1,4 euroa/kilo.
9.elokuuta neuvottelimme keskenämme, että emme enää kyenneet etsimään marjoja kauempaa polttoainekustannusten vuoksi. Sovimme keskenämme, että käyttäisimme kaikki rahamme polttoaineeseen siten, että jokaisesta tiimistä yksi poimija etsisi marjapaikkoja. Näin teimme parin-kolmen päivän ajan.
11. elokuuta klo 20.00 Ber-Ex –yhtiön edustaja neuvotteli kanssamme, mutta hän ei suostunut ehdotukseemme vaihtaa leirimme paikkaa sinne, mistä oli löytynyt marjoja. Heidän perustelunsa oli se, että löydettyjen marjapaikkojen läheisyydessä ei ole majoituspaikkaa. He sanoivat meille: ”Jos ei kiinnosta poimia marjoja, menkää takaisin Thaimaahan”.
Nuo sanat tuntuivat hyvin tylyiltä. Sanat tekivät myös lopun toiveistamme siitä, että yritys veisi meidät alueille, joilta oli löytynyt marjoja. Meillä ei ollut kotiin palaamista, koska velat painoivat niskassamme. Meidän piti siis yrittää kestää tilannetta ja toivoa, että puolukkakauden alkaminen parantaisi tilannettamme.
18. elokuuta saimme lopulta poimia puolukoita. Sinä päivänä keräsimme kukin noin sata kiloa marjoja. Toivo siitä, että pääsemme omillemme, ja että voimme velkamme pois, alkoi elää uudestaan..
Työn hankaluuksia ja vastoinkäymisiä
Eräänä päivänä olimme keräämässä marjoja paikallisen talon läheisyydessä. Ajattelimme, että emme ole häiriöksi talon omistajille millään tavoin, koska emme olleet yksityisellä maa-alueella. Olimme poimineet marjoja alueella noin parin tunnin ajan, kun talon omistaja tuli luoksemme ja alkoi huutaa meille ja uhkailla meitä. Kaikki juoksivat pelästyneinä, hyppäsivät autoihinsa ja lähtivät pois koko alueelta. Minä jäin paikalle, koska talon omistaja seisoi auton ja peräkärryn vieressä. Koska sen siirtäminen ei ollut helppoa yksin, pyysin naiselta anteeksi häiriötä. Sanoin, että joen rannalla oleva talo oli näyttänyt autiolta, kun tulimme paikalle, emmekä nähneet häntä. Pyysin vielä kerran häneltä anteeksi aiheuttamaamme häiriötä ja sanoin, että olimme todella pahoillamme. Hän sanoi, että olkoon , ja lisäsi, että tämä on hänen marjapaikkansa. Sanoin hänelle ymmärtäväni asian. Myönsin myös, että olimme toimineet väärin.
Päivä, jolloin unelmat romahtivat
Syyskuun 4. Päivä vaimoni soitti minulle kotoa Thaimaasta. Hädissään hän selitti minulle: ”Isä, sinne meidän uudelle maapalstallemme meni tänään kaksi autolastillista ihmisiä, yhteensä parikymmentä tyyppiä. Ne ottivat valokuvia puiden kannoista, joita olit kaatanut ja tontille rakentamastasi rakennuksesta. Kuulin, että he olivat tehneet ilmoituksen sinusta pitäjän viranomaisille. Minulle kerrottiin, että sinua syytetään luvattomasta tunkeutumisesta yksityisalueelle”.
Niin, onhan siellä tontilla rakennus tietysti. Rakastan sitä paikkaa suunnattomasti ja rakensin asumuksen tontilla olevista puista, että meidän ei tarvitsisi ajaa kotiin illalla, vaan voisimme tehdä pitempiä työpäiviä. Asuimme vaimoni ja lasteni kanssa rakennuksessa töitä tehdessämme. Tontti on sen verran kaukana kotoa.
Vaimolla oli muutakin, vielä ikävämpää asiaa kerrottavana. Poliisit olivat käyneet hakemassa tuttavanaisen kotoaan. Nainen ei pysty maksamaan koronkiskureille tarpeeksi. Kaikki hänen omaisuutensa on mennyt niin, että nyt hänellä ei ole edes riisiä laittaa pataan. Mies on juoppo, eikä häntä näy mailla halmeilla. Nainen on raatanut yli kymmenen vuoden ajan päästäkseen omilleen. Naisella oli ollut aikanaan hyvällä alulla ollut kumipuuviljelmä. Nyt tällä 50-vuotiaalla rouvalla ei ole mitään, ja hänet on viety vankilaan.
Vaimoni puhelinsoiton jälkeen uni ei tullut silmään koko yönä. Tunsin sääliä itseäni kohtaan. Tunsin sääliä tuttavaani kohtaan, joka oli viety vankilaan.
Minä kysyn, miksi? Kysyn, minkä vuoksi köyhiä ihmisiä pitää kiusata noin? Minkä vuoksi heidät pitää repiä kappaleiksi, kun heillä ei ole keinoja edes puolustaa itseään?
Tuttavanikin näki nälkää; viljeli kassavaa ja vaihtoi sitä riisiin, keräsi metsäsieniä, keräsi kukkia ja bambua myyntiin saadakseen rahaa. Rahaa siksi, että saisi pataan riisiä. Rahaa siksi, että pysyisi mukana päivästä päivään. Taisteli siksi, että pysyisi mukana tämän maailman menossa. Maailman, joka on rikkaiden maailma. Jossa valta on rikkailla.
Sanoin vaimolleni puhelimessa: ” Mutta se kumipuuviljelmähän lähti lupaavasti käyntiin, eikö?”
Vaimo:”Sanoivat, että ne hänen puunsa ovat huonoja jo laadultaan”. Onko se tosiaan niin, että meitä köyhiä saa polkea jalkoihinsa ja kulkea ylitsemme? Kuinka paljon kärsimystä on tarpeeksi? Eikö meitä mikään laki suojele tässä maailmassa?
Vaimoni kertoi vielä tuttavanaisesta, että kukaan ei ole tarjoutunut maksamaan hänen takuitaan, että hän pääsisi pois vankilasta. Aviomies on kuulemma täysi juoppohullu.
Myönnän, että itkin, kun mietin yöllä naisen kohtaloa. Olimmehan olleet samassa metsässä töissä, viljelleet kassavaa yhdessä. Olimme syöneet ruokaa yhdessä. Tunsimme toisemme hyvin. Meitä yhdisti se side, joka köyhien välille muodostuu kuin itsestään, kun tehdään töitä yhdessä. Se on kuin perheenjäsenten välinen side tai veljien ja sisarten välinen rakkaus. Siinä tärkeintä on toisen auttaminen ja yhteistyö.
Oli syyskuun viides päivä, kun palasin marjametsästä illalla leiriin. Aiemmin leiriin palannut ystävä sanoi minulle, että meidät siirettäisiin toiseen leiriin seuraavan a päivänä. Kysyin, miksi. Kukaan ei osannut kertoa minulle, miksi. Kysyin thaimaalaiselta tulkilta, jonka nimi oli ”Pum”. Hän vastasi yksikantaan: ”Ber-Exin määräys”. Kysyin, emmekö voisi jäädä tänne, koska maastossa on paljon puolukoita. ”Pum” vastasi: ”Ei käy. Teidän täytyy lähteä, koska se on Ber-Exin määräys”. Tivasin vielä häneltä:” Onko siellä uuden leirin ympäristössä marjoja?””Pum” kivahti minulle vastaan: ” No ei kai teitä sinne siirrettäisi, ellei siellä olisi marjoja!”
Joukossamme ei ollut oikeastaan ketään, joka olisi halunnut lähteä. Maastossa oli niin paljon puolukoita, että niitä olisi ehkä riittänyt pitkäksi aikaa meille. Poimimme joka päivä 70-80 kiloa puolukoita poimijaa kohti.
Siirto Saarijärvelle 6. Syyskuuta
Siirtoa seuraavana päivänä pakkauduimme seitsemään autoon ja hyvin aikaisin ja lähdimme keräämään marjoja. Menimme kukin omiin suuntiimme. Minä ajoin sinä päivänä yli sata kilometriä etsiessämme marjoja. Meidän autolastimme sai marjoja 30 kiloa/henkilö sinä päivänä. Muut ryhmät eivät onnistuneet keräämään niin paljoa.
Saarijärven leirin toisena päivänä lähdimme taas keräämään marjoja, mutta emme löytäneet paljoa. Silloin soitimme Ber-Ex –yhtiön työntekijälle ja pyysimme, eivätkö he voisi millään siirtää meitä takaisin Juvalle, koska siellä todella oli puolukoita. Ber-Exin yhtiön työntekijä käski meidän palata takaisin metsään. No, olimme jo kolunneet lähialueita. Ei siellä ollut marjoja.
Sitten me koko ryhmä pyysimme yhdessä siirtoa takaisin Juvalle. Ber-Ex –yhtiö ei siihen suostunut, vaan antoi meille kovan ukaasin:
”Joka haluaa siirtoa, saa lähteä takaisin Thaimaahan!”
”Joka haluaa jäädä tänne, menköön metsään keräämään marjoja!”
Nämä Ber-Ex –yhtiön uhkaukset loukkasivat meitä syvästi. Meilläkin on ihmisarvo.
Jos meidät siirrettiin jonnekin, jossa oli marjoja, ei meillä ollut keskenämme ongelmia.
Jos meidät siirrettiin jonnekin, missä ei ollut marjoja, se aiheutti ongelmia. Piti ajaa pitkiä matkoja. Kaikki rahat kuluivat polttoaineen ostoon, auton vuokraan ja majoitukseen. Täytyyhän ihmisen saada syödäkin! Rahat eivät riittäneet ruokaan. Lopulta sanoimme toisillemme: ”Lähettäkööt sitten meidät takaisin!”
Niin. Jäljellä on enää särkyneet toiveet. Tähän se sitten päättyi. Ei köyhällä ole oikeutta toivoa parempaa eikä unelmoida. Vai eikö? Sanallakaan ei Ber-Ex -yhtiö ei ole pyytänyt meiltä anteeksi.
Työnantajamme piti meitä velassa. Heräsimme joka päivä aamuyöstä kolmelta keräämään marjoja. Palasimme leiriin illalla kahdeksan-yhdeksän maissa. Söimme antibiootteja ja muita lääkkeitä kuin toiset makeisia, jos olimme sairaita ja meillä oli kuumetta, että pysyimme pystyssä. Ja kaiken tämän me kävimme läpi vain siksi, että voisimme tuoda Ber-Exille marjoja metsästä.Ei meidän työnantajamme nähnyt meissä mitään arvokasta.
Miksi työnantajallamme on näin paatunut sydän? Meillä käytetään sanontaa ”musta sydän”.
Kun ajattelin itsekseni sitä, miten musta sydän Ber-Ex –työnantajallamme on, sanoin itselleni, että en halua tulla Suomeen enää koskaan.
Mutta nyt minulla on toisenlainen suhtautuminen asiaan. Minulla on nyt hyvä olla. Olen saanut tutustua sisar Junya Lek Yimprasertiin, Khun Lihin ja Riku –nimiseen mieheen.He ovat valaneet meihin uskoa taistelussa asiamme puolesta ja tukeneet meitä. He ovat saaneet meidät uskomaan tulevaisuuteen.
Taistelu pyhän ihmisarvon puolesta
Siskoni Lek, veljeni Riku ja Khun Li auttoivat tuomaan meidät Saarijärveltä työttömien keskukseen. Tapasimme siellä paljon hyviä ihmisiä, jotka antoivat meille lämpöä ja rakkautta. He ovat Suomessa köyhiä ihmisiä, mutta heillä on rikkautta sydämissään.
Meille jää ikuisesti mieleen suomalaisten lämpö. Sitä saimme niin paljon kaikilta meitä auttaneilta ihmisiltä täällä. Kaikki suhtautuivat meihin niin ystävällisesti. Kohtaamamme ystävällisyys on täydellinen vastakohta sille, miten työnantajamme Ber-Ex kohteli meitä. He halveksivat meitä ja kohtelivat meitä kuin orjia.
Vielä kerran kiitos kaikille suomalaisille, jotka olette auttaneet meitä. Annoitte meille rakkautta, lämpöä ja hyvyyttä. Kokemamme hyvät asiat ovat saaneet minut syömään sanani ”En koskaan palaa tänne takaisin!”. Nyt ajattelen, että haluan palata tänne takaisin, että saan tavata suomalaset ystäväni uudestaan.
Vaikka minä palaan takaisin Thaimaahan, sydämeni jää suomalaisten veljien ja sisarten luo tänne Suomeen. Kannan teidän kuvaanne ja hyvyyttänne sydämessäni ikuisesti.
Vaikka Praisanti ja 49 muuta thaimaalaista poimijaa näyttäytyvät harvinaisena poikkeustapauksena, puhumme asioista, jotka koskettavat kaikkia. Myös meitä suomalaisia. Thaimaan päässä asioita on vaikea muuttaa, mutta Suomessa kaikki on mahdollista. On pelkästään itsestämme kiinni tuleeko Suomeen ensi kesänä yli 3 000 uutta Praisantia.
Poimijoiden tilanne on kestämätön. Viikko Vartiokylän työväentalolla on ohi ja osoite vaihtuu jälleen. Toisin kuin media antaa ymmärtää, kyse ei ole pelkästään lentolippujen maksumiehestä vaan siitä, että osa poimijoista ei yksinkertaisesti voi palata kotiin ilman rahaa. Kotona odottavat velat korkoineen ja niiden perijät.
Mahdollinen oikeusprosessi ja Thaimaan valtion kustantamat lentoliput eivät riitä. Marjayritykset eivät tunnusta vastuutaan eivätkä tunnusta virkamiehetkään. Poimijoista 20 ei ole edelleenkään saanut Ber-Ex Oy:ltä minkäänlaista korvausta tekemästään työstä ja koko ryhmä on 113 000 euroa miinuksella. Se on kova hinta kovasta työstä.
Poimijat tarvitsevat välitöntä apua. Nyt. Halukkaat voivat auttaa lahjoituksin. Raha ohjataan poimijoiden juokseviin kuluihin Suomessa.
Tilinumero: Aktia FI03 4055 0010 7993 16
Viitenumero: 33077
Oikeudet ilman rajoja ry:n rahankeräyslupa
Luvan on myöntänyt poliisihallitus 23.11.2011 Luvan numero: 2020/2011/3599
E: Keräys on päättynyt ja poimijat palanneet Thaimaahan.
“Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt.”
Viikko sitten Saarijärven poliisilla oli huono tiistai. Asemalle marssi 50 kielitaidotonta thaimaalaista marjanpoimijaa, jotka ilmoittivat tulkin avulla olevansa ihmiskaupan uhreja. Poimijat syyttivät marjayritys Ber-Ex Oy:tä ihmiskaupasta ja harhaanjohtamisesta. Yrityksen kanta oli yksiselitteinen: poimijat voivat syyttää vain itseään.
Tarkastellaanpa hetki ilmiötä nimeltä suomalainen metsämarjabisnes. Olette saattaneet aiheesta kuulla, sillä joka helvetin vuosi aiheen ympärillä kuohuu. Jos ei kyse ole heitteillejätöstä tai kotirauhan rikkomisesta, syytetään sopimusrikkomuksista. Ja nyt ihmiskaupasta. Mitä ihmettä suomalaisessa marjametsässä oikein tapahtuu?
Saavun Suolahteen lauantain vastaisena yönä. Marjafirman potkittua poimijat poliisin vauhdittamina Saarijärven leiriltä, Suolahden työttömät turvasivat tyhjän päälle pudonneiden rahattomien thaimaalaisten selustan. Keskustelu käy kuumana kansantalon keittiössä.
Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson, thaimaalainen ihmisoikeusaktivisti Junya Lek Yimpraserti ja vapaaehtoiset kertaavat tilanteen. Marjayritys on poimijoille velkaa jo myydyistä marjoista ja on nyt aikaistanut lokakuun lopulle varattuja lentoja lauantaille. Poliisin on määrä päättää tutkinnan aloittamisesta tulevalla viikolla, mutta poimijoita ei ole kuultu. Riski on, että thaimaalaisia ei koskaan kuullakaan, jos he lentävät nyt kotiin. Thaimaalainen oikeusjärjestelmä ei valitettavasti ole se oikeudenmukaisin.
Ber-Ex Oy:n toimitusjohtaja Kari Jansan mukaan yrityksen 300 ahkeralla thaipoimijalla ei ole valitettavaa. Yimprasert on tehnyt laskelmia poimijoiden tienesteistä eikä usko väitteen olevan edes fyysisesti mahdollista. Pohjois-Suomen marjasato oli huono ja jopa “ahkerammilla” poimijoilla tekee tiukkaa. Se on riski, joka kuuluu bisnekseen.
Katsokaas, kun thaimaalainen poimija saapuu Suomeen, hän saapuu tänne yrittäjäksi. Vaikka työntekijän viisumissa lukee työnantajan kohdalla Ber-Ex Oy ja yritys laskuttaa poimijoilta kaiken majoituksista kuljetuksiin sekä luonnollisestikin ostaa kaikki kerätyt marjat, minkäänlaista virallista työsuhdetta ei ole. Kaikki on ennalta määrättyä ja laskettua, sillä yrityksen tulos riippuu täysin poimijoiden tuloksesta.
Voisimme puhua modernista orjakaupasta, mutta se jääköön viranomaisten ratkaistavaksi. Karu totuus kuitenkin on, ettei Ber-Ex Oy ole metsän ainoa puu, eikä mitä luultavimmin edes taho, jota pitäisi ihmiskaupasta syyttää. Jostain syystä poliisi on henkilöitynyt tutkinnan toimitusjohtaja Jansaan, vaikka korissa on läpimätiä marjoja.
Palataanpa Suolahteen. Kansantalon alakerrassa käydään avointa yleisötilaisuutta, jossa paikallislehden, STT:n ja vapaalla olevan Ylen toimittajan lisäksi media loistaa poissaolollaan. Yläkerran pressihuoneessa soitellaan virkavallalle. Tilanne alkaa muuttua kafkamaiseksi. Toimitusjohtaja on ilmoittanut maksavansa saatavat ennen lennon lähtöä, muttei vastaa puhelimeen ja kertoo sen sijaan Ylelle, ettei tiedä poimijoiden sijaintia. Avoimesta tilaisuudesta on ilmoitettu jokaisessa paikallismediassa ja Jansalle on erikseen lähetetty yhteystiedot.
Alakerrassa marjanpoimijat julkistavat päätöksensä jäädä Suomeen. He eivät nouse Ber-Ex Oy:n mielivaltaisesti siirtämälle lennolle ennen kuin poliisi on kuullut heitä ja he ovat saatavansa firmalta saaneet. He ovat itse kustantaneet lentonsa ja katsovat noudattavansa sovittua aikataulua. En ole lainkaan varma, onko ratkaisu hyvä.
Kaiken kaaoksen ja perättömien huhujen äärellä on aika kysyä, mitä thaimaalainen poimija ajattelee tilanteesta? Kysytäänpä.
Heillä kaikilla on velkaa, he kaikki tuntevat olonsa petetyiksi ja he kaikki vaativat ihmisarvoista kohtelua. Kuuden hengen perhe kertoo, että he ovat kiinnittäneet kaikki maansa ja talonsa pankkilainaan, jonka turvin he saapuivat Suomeen. Heillä on 15 000 euron velat palatessaan Thaimaahan. Seitsemän hengen perhe kertoo yli 10 000 euron lainasta. Muutamalla on pieniä lapsia odottamassa. Kodissa, jota ei kohta ole.
Nämä ihmiset ovat jo hävinneet kaiken mitä omistavat. Kyse ei ole turvapaikasta Suomessa eikä suomalaisten veronmaksajien huijaamisesta. Kaikki heistä haluavat kotiin. Kyse on oikeudenmukaisuudesta ja ihmisarvosta. He eivät pyydä muuta kuin rahoja marjoista, jotka ovat kovalla työllä keränneet ja rehellisen tutkinnan kohtelustaan.
Tänä vuonna Suomeen saapui ennätykselliset 3 500 thaimaalaista keräämään marjoja seitsemälle suomalaiselle yritykselle. Poimijoiden alihankintaketju saa alkunsa Pohjois-Thaimaan köyhiltä riisipelloilta. Thaimaalaisilla vuokratyöfirmoilla on verkostonsa, joka toimii ruohonjuuritasolla etsien poimijoita. Joskus rekrytoija on sukulainen, joskus naapuri ja joskus tuttava. Joskus asiakas kävelee suoraan toimistoon.
Rekrytointifirmat eivät harjoita hyväntekeväisyyttä. Poimijat maksavat sekä lipuista että viisumeista agentille ja ruuasta, kuljetuksista sekä majoituksesta suomalaiselle yritykselle. Kun poimija pääsee lopulta Suomeen, hän elättää alihankintaketjua, johon kuuluu Suolahden tapauksessa vähintään 12 eri välistävetäjää. Eikä tähän lukuun mahdu edes vaimo ja lapset.
Periaatteessa marjayrityksiä ohjeistamaan sellaisiin kustannuksiin, että poimijan päiväansioiksi jäisi vähintään 30 euroa menojen jälkeen. Valitettavasti todellinen päivä ansio jää monella poimijalla kauas tavoitteesta. Saarijärven tapauksessa pelkästään yhden poimijan majoituksesta veloitettiin 16 euroa yöltä suoraan “palkasta”.
Miksi kukaan sitten lähteen Suomeen, jos puolukka kattaa hädin tuskin kulut? Hyvänä vuonna poimijat ansaitsevat, mutta thaimaalaisilla ei ole aavistustakaan tulevasta marjasadosta. Eikä ole suomalaisella yrittäjällakään siinä vaiheessa, kun tämä tilaa lentoliput ja lähettää viisumihakemukset. Riskit on kuitenkin ulkoistettu ainoastaan poimijoille, joille Suomeen saapuminen on arpapeliä kovilla panoksilla.
Suolahdessa kansanedustaja Anna Kontula saapuu paikalle. Kello on yhdeksän lauantai-iltana. Hereillä pysyminen alkaa tuntua ylivoimaiselta. Ihmiset ovat äärimmäisen turhautuneita, sillä poliisi ei tunnu ottavan asiaa vakavissaan. Suuntaan Tampereelle oikeusjärjestelmään pettyneenä.
Suomen lain mukaan ihmiskaupaksi katsotaan tilanne, jossa taloudellisesti tilanteesta hyötyvä taho saattaa uhrin erehdyttämällä tai hänen riippuvaista asemaa tai turvattomuutta hyväksi käyttäen pakkotyöhön tai muunlainsiin ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin. Uhri on yleensä riippuvainen rikoksen tekijästä jollain tavalla. Tätä riippuvuutta ylläpidetään laittomin keinoin esimerkiksi uhkailemalla, väkivallalla tai vapautta rajoittamalla.
Jokainen voi itse miettiä, miten ehdot toteutuvat 50 poimijan kohdalla. Välittäjä on luvannut köyhälle viljelijälle roppakaupalla rahaa, mutta tämä joutuu lopulta painamaan 15 tuntisia päiviä seitsemän päivää viikossa vain kattaakseen kulunsa. Viljelijä ei saa itse valita marjamaita ja jos näin erehtyy tekemään, marjayrityksen toimitusjohtaja, joka hallinnoi lippuja, uhkaa palauttaa kotimaahan kesken kauden. On täysin mahdollista, että yrityksen nimeä on käytetty väärin. Niin tai näin, ainakin minusta tapauksessa täyttyy kaikki syyt tutkinnan aloittamiseksi.
Suomalaisten suhtautuminen ihmiskauppaan on hieman samanlaista kuin suhtautuminen korruptioon - metsää ei nähdä puilta. Meillä ei ole korruptiota, meillä on maan tapa. Meillä on vain laiskoja poimijoita ja huonoja vuosia. On tekopyhää syyttää yhtä yritystä ja toimitusjohtajaa hyväksikäytöstä, jos sen takana on monimutkainen kansainvälinen koneisto. Olisi myös syytä kysyä, mikä ulkoministeriön vastuu viisumeja myöntävänä tahona? Ulkoministeri Erkki Tuomioja ei ole ottanut tapaukseen millään tavalla kantaa. Ehkä pitäisi. Muutaman kysymyksen voisi ohjata myös Suomen Thaimaan suurlähetystöön.
Lopulta joudumme kysymään, voiko suomalainen metsämarjabisnes edes olla kannattavaa, jos poimijoille järjestettäisiin työsuhteet tai minimipalkka? Lukuihin tutustuttuani en ole itse enää ollenkaan varma. Jos näin, toimiiko suomalainen metsämarjabisnes tällä hetkellä lakia noudattaen? Tutustuttuani case Saarijärveen en ole tästäkään aivan varma. Varmaa kuitenkin on, että jossain vaiheessa alihankintaketjua, joku käyttää laittomia keinoja. Marjan kuluttajahinta on halpa, mutta inhimillinen hinta valtava.
Saavun Suolahteen uudelleen maanantaina. Kaikki on edelleen auki, mutta ihmiset hymyilevät. Edes marjayrityksen absurdit syytökset Anderssonia, lakimies Ville Hoikkalaa ja Yimprasertia vastaan eivät latista tunnelmaa. Andersson pidättelee naurua selittäessään Kalevan toimittajalle puhelimitse, että toisin kuin toimitusjohtaja Jansa väittää, hän ei pidä 50 panttivankia.
SAK on asettunut tukemaan poimijoita, mutta pelkät puheet minimipalkasta eivät riitä. Tilanne vaatii konkretiaa. Tänäkin vuonna kymmenet köyhät jättävät Suomen entistä köyhempinä vain muutaman marjan tähden. He ovat ihmisiä, jotka työskentelevät ilman minkäänlaista työsuhdetta. Hallitus ja ammattiliikkeet taistelevat harmaata taloutta vastaan kovaan ääneen, mutta samaan aikaan omalle etupihalle kuseskellaan. Minua ainakin kiinnostaa, minkälaista sopimustekniikkaa liittyy tilanteeseen, jossa palkkoja maksetaan agentin kautta Thaimaahan.
Kävelen pihalle, jonne ei kuseskella. Laiskoiksi leimatut poimijat ovat käynnistäneet mehutehtaan. Loput siivoavat pihaa. Kaikki ovat yhtä hymyä, vaikka kukaan ei kostu odottelusta senttiäkään. Poimijat eivät ole saaneet vieläkään edes palkkalaskelmaa, mutta sen sijaan sitäkin enemmän suomalaista solidaarisuutta. Kiitos Suolahden työttömien ja vapaaehtoisten, 50 marjanpoimijaa palaa aikanaan kotiinsa, mukanaan muutakin kuin negatiivisia kokemuksia. Niitä tarvitaan, sillä Thaimaassa heidän asiansa ovat vielä huonommin.
E: Lähdin Suolahteen siinä uskossa, että oikeusvaltiossa oikeus toteutuisi edes välttävästi. Toisin kävi. Poimijat, jotka uskalsivat vaatia oikeuksiaan, jätettiin tyystin oman onnensa nojaan. He tahtoivat vain tehdä töitä. Jos tällä asenteella ei bisneksessä pärjää, vika on bisneksessä.
Kirjoittaessani tätä Turussa saan Suolahdesta seuraavan viestin:
“...on katsottava, että vaikka asiassa suoritettaisiin esitutkinta loppuun niin asiassa ei tultaisi saamaan näyttöä siitä, että joku olisi syyllistynyt rikoslain 23 luvun mukaiseen ihmiskaupparikokseen tai johonkin muuhun rangaistavaan tekoon.
Asiassa on pidettävä varsin todennäköisenä, että asiassa jätettäisiin syyte nostamatta näyttämättömänä.”
Olen rehellisesti hieman huolissani poliisin osaamisesta, mitä ihmiskauppaan tulee. Ainakin rikostutkinta on Kainuussa hiukan erilaista kuin muualla Suomessa. Se, että suomalainen yritys on syytön, ei tee poimijoiden tilanteesta yhtään kestävämpää tai poista lainkaan ihmiskauppaepäilyjä. Nyt poliisi sivuutti tutkinnassa thaimaalaiset agentit ja keskittyi ainoastaan tilaajaan eli Ber-Ex Oy:n toimitusjohtajaan. Poliisi tiesi, että lisänäyttöä kerätään parasta aikaa, mutta tutkinta päätettiin silti lopettaa.
Poimijoita ei kuultu. Eikä kuultu agenttejakaan. Ilmeisesti toisten sana painaa Suomessa enemmän kuin toisten. Ja sitten on niitä, joilta ei kysytä lainkaan. Se on maan tapa.
“Ruotsissa on syöty katetuissa pöydissä haarukalla ja veitsellä, kun meillä vielä isommalla joukolla tavattiin aakkosia.” - elinkeinoministeri Jan Vapaavuori
Suomi velkaantuu ensi vuonna yhdeksän miljardia euroa. Hallituksen lääke kestävyysvajeeseen on rakenneuudistukset ja säästökuuri, sillä pääministeri Jyrki Kataisen mukaan “elvytyksellä ei käännetä talouden suuntaa”. Naapurissa ollaan kuitenkin eri mieltä.
Ruotsissa ei leikata, Ruotsissa elvytetään ja Ruotsilla menee hyvin. Keskustaoikeistolainen hallitus varasi vastikään 2,7 miljardia euroa talouskasvun tukemiseksi. Samaan aikaan, kun Suomen oikeistopääministeri kertoo, ettei elvytys kannata, Ruotsin oikeistopääministeri elvyttää miljardeilla. Koetetaanpa ymmärtää tätä dikotomiaa.
Elinkeinoelämän valtuuskunta julkaisi pari vuotta sitten Heja Sverige -nimisen raportin, jossa kysyttiin, mitä voisimme oppia naapurilta? EVAn mukaan Ruotsilla menee paremmin kuin Suomella, koska se on sellainen maa, joka kannattaa Suomea lätkässä, kun Ruotsi tippuu. Meillä suomalaisilla on asennevamma, kun kaikki ei ole yhtä fantastista kuin pääministeri haluaa.
Pellervon taloustukimuksen toimitusjohtaja Pasi Holm tarjoaa hieman enemmän konkretiaa kuin EVA. Hänen mukaansa ruotsalaisten elintaso nousee 15 vuodessa 30 prosenttia suomalaista korkeammaksi, mikäli kasvua ei synny. Holmin mukaan Ruotsin maltillinen velkaantuminen mahdollistaa elvyttämisen, kun taas kasvun vuosina velkaantunut Suomi ei voi kuin leikata ja uudistaa rakenteita.
Vasemmistoaktiivi Esko Seppänen kritisoi Helsingin Sanomissa hallituksen leikkauslinjaa kovin sanoin. Hänen mukaansa “päivän poliittista pyttipannua on sisäinen devalvaatio.” Sisäisellä devalvaatiolla Seppänen tarkoittaa työntekijöiden kukkarolla käymistä. Kun laskua ei maksa julkinen sektori, sen maksaa duunari.
Varsin usein kuulee, että Ruotsilla menee hyvin, koska oma valuutta ja itsenäinen rahapolitiikka. Lintukoto pystyy tarvittaessa devalvoimaan kruunun, kun taas Seppäsen esimerkkiä noudattaen vastaava tehdään Suomessa leikkaamalla työntekijäkustannuksista ja peruspalveluista. Siinä riittää leikattavaa ennen kuin pystymme kilpailemaan Välimeren talouksien kanssa, jotka leikkaavat oikein urakalla.
Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiaisen mukaan “kruunukateudelle ei ole taloustieteellisiä perusteita”. Samaan hengenvetoon Vartiainen kuitenkin kertoo, ettei kilpailukyky ole kelluvalle kruunulle yhtä tärkeää kuin euro-Suomelle, joka joutuu jatkuvasti huomioimaan kilpailukyvyn tuloratkaisussa. Analyysi kuullostaa lopulta huolestuttavan samankaltaiselta kuin Seppäsen.
Tunnustan kärsiväni kruunukateudesta. Oma valuuttaa mahdollistaa oman rahapolitiikan, kun taas Suomi joutuu sopeuttamaan rakenteitaan Unioniin. Sitä saa mitä tilaa, lauloi Silmun Simo aikoinaan. Suomi on vaatinut itse leikkauslistoja kriisimaille. Nyt kun samaa vaaditaan meiltä, ei yhtäkkiä nappaakaan. Ruoskimme itsemme kuoliaaksi ruoskimalla kilpailijamme “kuntoon”.
Ruotsissa Reinfeld muutti kantaansa elvytyksen suhteen kiitos opposition ja keskustaoikeistolaisen hallituksen sisäisen painostuksen. Ilmeisesti meillä on paskempi oppositio kuin Ruotsissa, sillä minkäänlaisia uusia avauksia ei ole persujen ja keskustan riveistä kuulunut. Tulevista ministeripaikoista sen sijaan käydään hilpeää keskustelua.
Lopulta kyse on hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. Me suomalaiset äänestäjät olemme valinneet tien, jonka päässä hyvinvointiyhteiskunnasta on pahimmillaan jäljellä pelkkä käsite. Samaan aikaan Ruotsissa elvytetään ja Ranskassa ongelmia ratkotaan verottamalla - toimenpide, josta Suomessa ei keskustella käytännössä lainkaan, vaikka hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu progressiolle.
Ajatus velkaelvytyksen haitallisuudesta perustuu pitkälti harhaiseen ajatukseen, jonka mukaan budjetin sisäisillä tulonsiirroilla ei olisi vaikutusta kokonaiskysyntään ja siten talouskasvuun. Kalevi Sorsa Säätiö ehdotti viime viikolla kolmea verouudistusta, joilla hyvinvointivaltio pysyy pystyssä: kiristetään asumisen verotusta sekä vihreitä veroja ja korvataan alennetut arvonlisäveroasteet suorin tulonsiirroin. Pelkästään näiden kolmen toimenpiteen kautta valtion kassaan kertyisi muutakin kuin velkaa.
Vaihtoehdottomuuden politiikka on erittäin huonoa politiikkaa tilanteessa, jossa vaihtoehtoja on. Ainakin minua pelottaa henkilökohtaisesti paljon enemmän hyvinvointivaltion purku kuin valtion velka. Leikkaukset eivät nähkääs luo kasvua, jota kipeästi kaipaisimme. Näköalattomuuden sijaan tarvitsisemme konkreettisia päätöksiä eikä näiden päätösten tarvitse aina olla ikäviä. Meillä on varaa hyvinvointiyhteiskuntaan, jos vain haluamme.
Vaikka Ruotsi viekin tämän maaottelun kuusi nolla, voimme aina vaihtaa kentällistä seuraavissa vaaleissa. Tällä hetkellä ykköskentällisemme ei pelaa yhteen, ei uskalla hyökätä eikä todellakaan uhraudu. Joukkue, jolla ei ole varaa mailoihin ja luistimiin, ei maalaa.
Kerrataanpa ensin muutama vedenpitävä fakta. Ne saattavat hyvinkin olla tekstin ainoat. En ole koskaan käynyt Syyriassa, en tunne ainuttakaan syyrialaista enkä tiedä koko maasta oikeastaan yhtään mitään.
Pari viikkoa sitten satuin lukemaan erään syyrialaisen vapaaehtoisjärjestön välittämän twiitin, jossa hallituksen joukkojen kerrottiin surmanneen tuhansia kemiallisin asein Damaskoksen lähiössä. Pian twiittauksia oli satoja. Uutistalojen käynnistäessä mediamyllyt tuhansia.
Yhtäkkiä koko kansainvälinen yhteisö oli valmis toimimaan, vaikka kenelläkään ei ollut aavistustakaan, oliko kemiallisia aseita ylipäätään käytetty, puhumattakaan siitä, kuka niitä käytti? Iskut tuomittiin poikkeuksellisesti jo ennen kuin niitä oli virallisesti edes tapahtunut.
Pian päätoimitusprikaati ja puoli valtakuntaa oli huutamassa sotaa. Kemikaali-iskua seurasi reaktio, josta tuli etäisesti mieleen World Trade Centerin iskut ja niitä seurannut kollektiivinen psykoosi. Muistattehan kuinka raunioiden vielä savutessa Yhdysvallat pommitti Afganistanin jurakaudelle ja laajensi sitten vääristellyin tiedustelutiedoin sodan Irakiin. Valheesta tuli yleisesti hyväksytty totuus ja vielä sodan alkaessa moni uskoi Saddamin yrittäneen hankkia uraania Afrikasta.
Otetaanpa spekulatiivinen esimerkkitapaus ulkomaan uutisen elämänkaaresta. Oletetaan, että jossain huitsinnevadassa on tapahtunut jotain. Paikalle saapuu ensimmäisenä paikallistoimittaja, jota lainaa kansallinen media, jota lainaa kansainvälinen media, jota puolestaan lainaa toinen kansallinen media, jota lainaa toinen paikallismedia ja lopulta tyhmä blogisti. Kun uutinen saapuu kuluttajalle se on kiertänyt kuusi eri filtteriä. Jos satut lukemaan tekstini, seitsemän. Jos mieleen palaa rikkinäinen puhelin -leikki, et ole ainoa.
Huhut kemiallisista aseista Syyrian sisällissodassa eivät ole uusia. Britannian, joka myi al-Assadille kemiallisten aseiden valmistukseen käytettäviä kemikaaleja, arvioi, että vuodesta 2012 Syyriassa on tehty ainakin 14 kemiallista iskua. Sotilaslähteet varmistivat tiedot, mutta mitään ei tapahtunut.
Sitten Youtubessa julkaistiin video kouristelevista lapsista, jotka kuolivat sariinimyrkytykseen, ja hetkessä koko maailman katse suuntautui Syyriaan. Ei kolme vuotta sitten vaan jälkeenpäin.
Kerrataanpa muutama arvio, jotka eivät liity mitenkään kemiallisiin aseisiin:
- YK:n arvioi, että Syyrian sisällissodassa on kuollut yli 110 000 ihmistä, joista yli 6 500 lapsia.
- YK arvioi, että Syyrian sisällissota on ajanut 4 300 000 ihmistä pakoon Syyrian sisällä ja 2 000 000 ihmistä pakolaisiksi ulkomaille. Lapsia pakolaisista arvioidaan olevan 1 000 000.
- YK arvioi, että Syyrian sisällissota on vuosisadan pahin humanitaarinen katastrofi.
Vaikka arviot olisivat edes puoliksi liioiteltuja, eikö vuosisadan humanitaariseen katastrofiin pitäisi puuttua? Tähän mennessä syyrilaiset on kuitenkin jätetty yksin. On toki hienoa, että länsimaat heräävät syyrialaisten ahdinkoon, mutta miksi vasta nyt? Konflikti on jatkunut jo kolmatta vuotta YK:n turvallisuusneuvoston puuttumatta tilanteeseen millään tavalla.
Kun johtajat eivät toimi, kansalaisyhteiskunnan on syytä toimia. Tässä toiminnassa länsimainen vapaa tiedonvälitys on yleisen mielipiteen keskeinen rakennuspalikka. Jos yksi Youtube video saa aikaan enemmän kuin 110 000 ruumista, on syytä kysyä, miksi helvetissä videoita ei ole julkaistu aikaisemmin tai kukaan ole niitä aikaisemmin kuvannut?
En aio ottaa kantaa mahdolliseen sotilaalliseen interventioon, mutta kehotan sitä kannattavia muistamaan, että interventio on harvoin kestävä keino konfliktin rauhoittamiseksi ja aina se viimeinen vaihtoehto. Lopulta kahden humanitaarisiin rikoksiin syyllistyneen armeijan väliin jää tavallinen kansa, joiden ääni ei räjähdysten yli kanna. Heitä meidän toimittajien pitäisi kuunnella eikä pelkästään Obamaa, Putinia ja taistelevia osapuolia.
Ymmärrän, että kukaan ei lähde suomalaisen toimittajan palkalla konfliktialueelle kuolemaan, mutta lähden itse ajatuksesta, että journalismin pitäisi puolustaa heikointa, ei suinkaan vahvimman intressejä. Oli kyse sitten suurvaltapolitiikasta, omasta kansallisesta edusta tai molemmista. Viimeeksi valheelliset huhupuheet ja tunteikkaat kuvat maksoivat 110 000 irakilaisen hengen. Se, että toimettomuus on maksanut yli 110 000 syyrialaisen hengen ei tarkoita, että toinen mokoma pitäisi uhrata.
Pommitusten sijaan joku voisi ehdottaa niiden päättämistä, neuvotteluyhteyden avaamista tai edes rauhanomaista ratkaisua. Nyt rauhanneuvottelut osapuolten välillä kariutuivat kaasuiskuun eikä uusista ole tietoa. Aloittamalla uusi sota harvemmin ratkaistaan sitä entistä. Kun suurvaltojen sotakone ja länsimainen media suuntaavat uuteen taisteluun, riski on, että syyrialaiset jäävät jälleen yksin keskelle omaansa.
