Naisten hakkaaminen valkokankaalla on melko harvinaista.
Siksi Michael Winterbottomin The Killer Inside Me tuntuu tyrmistyttävältä. Kun elokuvaa esitettiin Sundance-festivaaleilla osa yleisöstä marssi ulos näytännöstä. Elokuvan väkivalta ei ole tippaakaan seksikästä tai coolia. Sen herättämät reaktiot osoittavat että puheet yleisön turtumisesta väkivaltaan eivät pidä paikkaansa. Keskivertotoimintaelokuvassa väkivalta ei tee vaikutusta -ei siksi että katsojat olisivat turtuneita - vaan koska väkivallan esittäminen on mekaanista ja pakonomaista kuin money-shot huonossa pornoelokuvassa.
Winterbottomin elokuvassa nätin tytön naamasta tehdään muhennosta. Shokki johtuu siitä että teon takana on sheriffi jota katsoja tähän asti on pitänyt elokuvan sankarina ja intohimoisena rakastajana. Jessica Alban ehjästä naamasta saadaan nauttia vain vajaa puoli tuntia:
Väkivallan aiheuttamasta myrskystä vesilasissa johtuen on vaikea myöntää että Winterbottomin elokuva on yksi vuoden parhaista.
Elokuvan tappajanörtti tuo mieleen Robert Blochin Psykon. Kuten Hitchcockin ultimate motherfucker Norman Bates joka kärsii oidipus-kompleksin tappavasta versiosta, myös sheriffi Lou Fordin hyllystä löytyy Sigmund Freudia. Hiukan kuten Beethovenista pitävä Alex Kellopeli Appelsiinissa, stetsonpäinen Lou kuuntelee tappamisen lomassa kämppänsä hifi-järjestelmästä Gustav Mahleria.
Paha poliisi-genren edustajana The Killer Inside Me peittoaa pahuudessa esimerkiksi aiemmin tänä vuonna nähdyn Werner Herzogin version paha kyttä-teemasta. Herzogin poliisi oli paha vain nimellisesti. Winterbottomin likaisessa sheriffissä ei ole tippaakaan sitä isällistä moraalista särmää kuin esimerkiksi Likaisessa Harryssä. Ei ihme että ohjaaja on joutunut mediassa puolustautumaan. Kun Winterbottomin leffaa näytettiin Sundance-festivaaleilla, tilanne muistutti vuotta 1992 jolloin Quentin Tarantino joutui vastamaan kysymyksiin väkivallan ihannoinnista. Brittiläiset päivälehdet ovat jo kilpaa syyttäneet Winterbottomia sadismista.
Ja hetki sitten Winterbottom itse sanoi olevansa samaa mieltä Quentin Tarantinon kanssa että väkivalta kuuluu elokuvan ruokalistaan. Elokuva ilman väkivaltaa on kuin pakastin ilman kalapuikkoja.
Moralistit epäilevät että The Killer Inside Me toimii kuin lager-olut: se kannustaa vaimonhakkaamiseen.
Elokuvassa teksasilainen sheriffi Lou Ford saa tehtäväkseen ajaa Joyce-nimisen prostituoidun ulos pikkukaupungista. Mennessään tämän asunnolle seurauksena on käsikähmä, Joyce alkaa läpsiä sheriffiä. Tämä puolestaan antaa Jessica Alban näyttelemälle Joycelle isällisesti remmiä jonka jälkeen pari rakastelee. Tämä kohtaus määrittelee elokuvan perusvireen, se on perverssin kiehtova sekoitus seksiä ja psykopatiaa, seuraten uskollisesti pulp-kirjailija Jimmy Thompsonin 1950-luvulla kirjoittaman romaanin säälimätöntä juonta. Oikea ja väärä tuntuu olevan pahasti kateissa.
Jessica Alban näyttelemä Joyce on tyrmistyttävän hyvän näköinen.
Mutta hänen survottu pläsinsä on on kuin pöydälle unohtunut luumuhillolla koristeltu joulusorsa.
Casey Affleckin esittämän siloposkisen sheriffin pahoinpitelyä seuraavissa sanoissa "Rakastan sinua. Hyvästi" on jotain todella pahasti kieroa. Kierous palaa suurimmaksi osaksi Jimmy Thompsonin romaanin moraalin puutteeseen. On yleisesti tiedossa että Thompsonin romaanit eivät ole olleet Hollywood-ohjaajien suosiossa, lähinnä niiden synkkyyden vuoksi.
The Killer Inside Me osoittaa samaa haluttomuutta moraalisiin kompromisseihin kuin Kubrickin Kellopeli Appelsiini. Kuten raiskauskohtaus Kubrickin leffassa jossa taustalla soi Singing in The Rain Winterbottom pelaa taidokkaasti ironisella soundtrackillä. Ei liene sattumaa että Kubrick joka oli Thompsonin noir-romaanien fani pyysi tätä tekemään käsikirjoituksen läpimurtoelokuvaansa The Killing. Sheriffin nyrkiniskuilla maustetut rakkaudenosoitukset The Killer Inside Messä ovat myös sukua Kubrickin Hohdolle. Ohjaaja kirjoitti Jack Nicholsonin suuhun seuraavan repliikin joka on rip-off Thompsonin romaanista :
"En tee sinulle pahaa Wendy, kunhan vain muussaan aivosi".