hikotusta ... sivumerkkejä

On tuota nähty teattereissa, joskus Imatralla, joskus Varkaudessa, viimeksi Lieksassa.
Nyt tämä 'aika omituisen näköinen hiippari' on litistetty kirjaan, saatu kiinni itse teossa, tämä ihme, josta The Boysin kitaristi Antero Jakoila ei ollut uskoa näkemäänsä eikä kuulemaansa:

Enkä ollut ollenkaan uskoa sitä minkälainen ääni siitä rääpäleestä lähti.

Somerjoki Rauli Aarre Tapani
s. 30.6.1947
k. 14.1.1987
on Someron hautausmaan hautakivessä luettavissa.
Nippa nappi ylitti toisen kaltoin kohdellun, Aleksis Kiven, iän.

Siinä välissä tapahtui paljon, enemmän kuin monella pitempään elävällä yhteensä. So. 172 levytettyä laulua ja melkoista elämäntuskaa. Ja se mitä kaikkea tapahtui, on nyt luettavissa luettavassa, runsaskuvaisessa elämäkerrassa: Jukka Rajala: Kaita polku - Rauli Badding Somerjoen tarina, Siltala 2018. Kaikki olennainen tapotarkasti kansiin poimittuna.

"Olen vastapaino suurelle showlle, keinotekoiselle kiihdytykselle ja isolle vauhdille."

Lausuu Hän, fiilaten ja höyläten -mies!

Kuulkaas ja nähkääs olennaisia:
+ herkkä, ujo, masentunut
+ viinan viemä
+ vaistonvarainen tyylitaju, tekstisisällön ymmärrys
+ ilmaisu tottelee nyansseja
+ täydellinen musikaalisuus

+ yms. yms. Kas tästä lisää:

Esa Pulliainen Baddingista
myös

No ei toinna pelästyä, ei Sulokaan olisi pelästynyt.
Olemme Sulo Karjalaisen, 76, pakeilla Kuusamon Suurpetokeskuksessa ja tutustelemassa jos jutustelemassakin kuuden karhun kanssa. Ensin käsipäivää julkkis-Juusolle, kuvataiteilijalle, sitten olkoot vuorossa Nätti ja Niisku, Reeta ja Tessu ja vielä tuolle uimari-kalastaja Vyötille tassua viimeiseksi. Tassu on lopetettu, se kun meinasi repiä Sulolta nahkat.

Käsipäivää annetaan ainoastaan tuoreen kirjan välityksellä ja Sulon kautta eli katsellaan vaikuttavia kuvia miehen ja karhujen välisestä kumppanuudesta - ennen kaikkea tuon viisisataakiloisen Juuson ja ikämies Sulon mitä hellimmästä ystävyydestä.

Kirjan nimi on komea, komeampi vielä kuin joku rekkamies taikka palomies: Karhumies. Komeimmat kuvat ovat Tapio Puupposen kamerasta, teksti kirkkoherra Vesa Tuomisen sekä Esa Silanderin. Teksti jää vähän säyseäksi, poukkoilevaksikin, mutta kyllä sieltä silti monta inhimillistä eläintarinaa irtoaa ja välittyy hoitajan huolenpito holhokeistaan.

Koko suurpetokeskuksen ideahan on 'löytö'karhujen pelastaminen, niin kuin Vyötin, josta kaikki alkoi 1990-luvulla:

"Vyötin emo oli tapettu Lehtovaarassa metsästäjien toimesta. Muutaman kuukauden ikäinen pentu löydettiin nukkumassa kuolleen emonsa vieressä. Poliisit pelastivat pennun viime hetkessä koirien hampaista."

Tai niin kuin alle nelikiloisen Niiskun, joka löytyi Simpeleeltä lammassuojasta pahasti päästä ruhjoutuneena:

"Niisku tarvitsi paljon hoitoa ja läsnäoloa. Se sai onnettomuuden takia epileptisiä kohtauksia."

Sulo nukkui Niiskun vieressä ja hoivasi kuin pientä lastaan. Niisku varttui, ja ajan oloon Niiskusta tuli äiti.

ps
muuten työpaikkaa tarjolla kirjan mukaan: Suurpetokeskuksessa tarvittaisiin ehkä vakinaista askartelu- ja vapaa-ajanohjaaja. Onkohan vapaaehtoisia?

pentu-uutisia
nimiäisiä