hikotusta ... sivumerkkejä

konkreettisesti eikä minkään #metoon vuoksi

On mielipuolista kähmiä ja käpälöidä, mitä Törhönen kielsi harjoittaneensa, ks. Arto Nyberg, siinä voi polttaa näppinsä ja menettää maineensa. Sitä paitsi siitä on nerous kaukana.

Tosin näppinsä voivat polttaa viisaammatkin, kuten säteidentutkijat tässä hiljan, näin ainakin lukee Markus Hotakaisen Neroja vai mielipuolia -kirjassa, Kosmos 2017, jossa tietokirjailijan luupin alla on joukko idearikkaita ja nerokkaita keksijä-/löytäjätyyppejä entisaikojen tiedemaailmasta.
Älyporukkaa pyrstötähti-Halleysta omena-Newtoniin käy esittäytymässä mitä kummallisimpine oikkuineen ja koukkuineen. Pyörii joukossa myös ukonjura Galileo Galilei, totta kai.

Varsin mielenkiintoista sakkia nämä nerot, jotka eivät kieltämättä tunnu välttämättä aina tässä maailmassa vaeltavan. Ei aina huolta huomisesta. Vaikka pitäisi kun lueskelee terveyskatsausta vaikkapa, kuinka Marie Curielle ja hänen miehelleen ja heidän tyttärelleen radioaktiivisten aineiden tutkimuksen kimpussa kävi. No isä-Pierre toki koki luonnollisen kuoleman: liukastui kaatosateessa Pariisissa, jäi hevosvaljakon alle murskaten kallonsa.

Otsikko yllä viittaa kirjan juttuun säteitä tutkineista tiedemiehistä - Röntgen, Tesla, Curie tai keitä lienevät olleetkaan - jotka oli kutsuttu illalliselle. Harmi vaan että tilaisuus ei oikein sutjakkaasti onnistunut: Listalla oli sormiruokana syötävää kanaa. Illan emäntä kauhistui nähtyään ruokamiesten kädet - monella sädetutkijalla oli käynyt sormikato kuolioineen amputaatioineen.

Otsikko ei siis tarkoita Hotakaisen kirjaa, päinvastoin.

Tekijän omakohtaisten kokemusten kautta.
Tampereella nääs. Mustan makkaran mussuttamisen lomassa trippi hulluuteen; tuota vanhakantaista, loukkaavaakin, nimitystä ne telakkalaiset käyttivät mielenjärkkymisestä. Se on tekijän itsensä tahto, ja hän kyllä tilan kokeneena tietää, osaa sanansa asettaa.

Vahva, hyvin vahva on kolmen näyttelijän ote Juha Hurmeen Hullu-näytelmässä Telakalla. Lähellä maagista. Hurme itse on vain äänenä umpipöydän sisässä, mahtaa olla tukalat olot laatikossa! Melkein Hurmeen kaksoisolento, Antti Laukkarinen, ulkoiselta habitukseltaan, vetää roolin, jossa mennään eikä meinata mielen leveleille. Lopulta näyttää miehen mieli, kaikkein pimeimmät sopit ja sopukat kierreltyään, palaavan meidän normaaliuteemme. Jos normaaliutta on työpaikka jonkun grafologilahkolaisen koirankusettajataluttajana...
... huom! ja kamala ks. mitäs tuon keltalinja-autojenkuvan alla lukeekaan! ... ja on aina lukenut: Ulkoilutan ajatuksia kuin koiraa ikään ... samalla kusetusreissulla toivon törmäileväni toisten koiruuksiin

2 ja ½ tuntia ei tee tiukkaakaan katsojille olla osallisina, rämpiä, hulluuden syövereissä. Vartilta vain tuntui 'tarina siitä, kun järki lähtee kävelylle ja palaa kuukauden kuluttua takaisin'.

Intensiivinen on näyttelijöiden ote, vaikka mitäpä muuta voi odottaa Hurmeen ohjauksessa: mennään täpöllä, myös fyysisesti, ja onneksi välillä niin että naurattaa - ei kai nauramatta kukaan katsonut naimakieriskelyä lattialla kun toista hullua, Antti Mankonen, vaimo tai joku tyttötipitii, Kaisa Sarkkinen, tuli tapaamaan.
Tömps! Tömps vaan - aivan kuten pururadalta pääsemättömissä ollut päähenkilö lenkillään.

Vakava asia, myös naurettavuuden kautta tai kustannuksella. Aikoinaan näin Tarmo Mannin mielipuolena Kansallisen Willensaunassa Gogolin Mielipuolena, Laukkarinen vetää vertoja Telakalla!

Tämä kevät on loppuunmyyty, mutta josko ensi syksynä tärppäsi. So. kokeilkaas kepillä jäätä, [jos ei tuuraa eikä naskaleita satu olemaan mukana.]

CatCat kävi Rääkkylässä, Anne Berner Joensuussa, nyt viisi hurjaa riehui Hasanniemessä. On tämä maailma hulluimmillaan! Sekoja käenpesä täynnä.

Yksi sentään onnistui lentämään käenpesästä out: Toni Riihiluoma Cheswickinä tai Päällikkö Bromdena - joka tapauksessa hän, TR, se pitkänä istui meidän viisaiden seassa katsomossa näytelmän päättyessä. Nopeasti parantuikin arvoiseensa katsomoseuraan, kolmen tunnin näyttelemisen jälkeen. Vaan eipä ihme, koska hänhän ei oikeasti hullu ole eikä ollutkaan.

Jotenkin hulluja ne olivat silti kaikki, ylihoitaja hulluin, sitten tohtori, sitten ne muut 15, joista viisain vissiin oli hulluimmaksi luokiteltu, lopuksi 'lobotettu' McMurphy, Jusu Parviainen, joka Jack Nicholsoniakin ketterämmin kiskaisi osansa, sulatti roolin sieraimiinsa: siinä oli hentoa Puotilaa ja ärtsyä Turkkaa aimo annos mukana.

Opettajan silmin katsoin McMurphya ja totesin että jokaisessa luokassa on vähintään kaksi tuollaista ADHD:tä tai millä luokituksella nykyisin kulkevatkin: hirmu kivoja mutta ryhmään sopeutumattomia. (Vai mitä Janne, Toni ja ne..)

5 hengen ryhmä, Ihmisen teatteri, näyttelee Ken Keseyn kuulun Käenpesän, josta yksi lensi pois, voimakkaasti, kovin ottein, rooleja lennosta sulavasti vaihtaen.
Tiia Lyijynen on ylihoitajakovanaamana inhottavan kopea, täysi Thatcher - mutta naamanvääntäjänä myös hassu.
Helmi Linnosmaan olemus rauhoittaa kummasti atmosfäärin.
Kaiken luoja, ohjaaja siis, Justiina Saari, änkyttää kuin paraskin King Georg, voisiko sanoa: mainiosti, tosin tappoi sitten turhan takia itsensä.
Kaikkihan he olivat jo vahvaa kauraa Opettajan kesälomassa Rajarikon opinnäytteessä vappuhulinoissa. Nyt homma hoituu Joensuun Artparkissa vielä tämän viikon.

Mutta hei! Kolmituntinen sujahti tuossa tuokiossa; päällimmäiseksi jäivät ne näytelmään kuulumattomat lampaat ja niiden BÄÄ-äät! ja lääkepillerien heittosade morsiusparin päälle hääseremonian huipennukseksi. Sekä se, ettei mikkejä tarvittu.
Siis jos ei nyt syvempiä vesiä enää sotkettaisi, eikä niitä mietittäisi.
Hei!
Kaikki laivaan!

rikosdraamatrilogian jatke: quod erat demonstrandum

Kolmiosainen I II III fiktiivinen kertomuksemme halkopinon synnystä on realistiseen maailmaan verrattuna herttaista ja kaunista kamaa.
m.o.t.