N-L, USA, I-B, Ranska.
Aivan samanlaisia brutaaleja himokkaita, tulivatpa idästä, lännestä tai etelästä!
Miehittäjillä, voittajavaltioilla, ovat omat oman käden oikeutensa hävinneessä Saksassa.
Niistä oikeuksista on jälkiseurauksina satojentuhansien raiskausten jälkeen: lapsia, abortteja, järkkyneitä mieliä, tuskia tuhannenlaisia.
Ei niitä, mitäs noista hävinneistä, ole pahemmin esille tuotu.
Ja sitten tulivat sotilaat, Minerva 2016, on saksalaishistorioitsija Miriam Gebhardtin raportti, tutkimus, selvitys saksalaisnaisten kohtalosta toisen maailmansodan voittajien käsissä vuosina 1944 - 1955.
On niin hurjaa tekstiä, ettei tätä voi lukea kuin pätkittäin - jos meinaa mielenrauhansa säilyttää.
Hurja on miehen mieli, ihmisen luonto, ei voittajilla sen jalostuneempi.
Ei voi muuta kuin haukkoa henkeä, nikotella ja pitää tauko tässä, puolen välin paikkeilla kirjaa, ennen kuin yhä pahempiin paikkoihin lukija uhriensa kanssa ajautuu:
"Maailman rikkaimman kansakunnan sotilaat kulkevat kylästä kylään ja talosta taloon, etsivät aluksi vastapuolen sotilaita ja aseita, nappaavat tilaisuuden tullen kelloja ja polkupyöriä, samoin radioita, kameroita, kaukoputkia, koruja, pöytähopeita, taskuveitsiä ja sytyttimiä matkamuistoiksi, rohmuavat alkoholijuomia, elintarvikkeita (varsinkin munia) ja jopa eläviä eläimiä. Sen jälkeen he raiskaavat, usein joukolla, joko kerran tai monta kertaa peräkkäin."
Alaikäinen uhri on heille "good for pricking"
"chiks"
"a lay"
"a lying bitch".
Julistetaan lukijatehtävä avatuksi:
Mitä itsekullekin reilun viikon aikana tästä helmikuun sunnuntaipäivästä eteenpäin tapahtuu.
Kynä käteen ja palautus kommentteihin 15.2.2016.
Lyhyttä päiväkirjaa, kiitos.
Malli Pentti Haanpään juuri ilmestyneestä Matti Salmisen toimittamasta Hurja-muistikirjasta. Into 2016.
Pentillä menossa vuosi 1948:
___
•7.2. "The Steinbeck Pocket Book" luettu - Toppausta.
•8.2. Suksilla Leskelään. - Kirje kyselevälle n:ti Piipolle. - Lueskelua. - Hautalassa ja sitten Kyllönen vieraana.
•9.2. Lueskelua ja shakkia. - Kirjeen käännös.
•10.2. Puunpilkontaa 1,30 t. "Georgian boy" luettu. - Soini ja juoppous ja peli ja köyhyys.
•11.2. Pienen unen jälkeen sama uudelleen "uudessa majatalossa". - Kylpy Kyröllä. Aamu tuli.
•12.2. Lueskelua, unen yrityksiä, kohmeloa, Rantala Onni pontikoineen.
•13.2. Lueskelua. - Illalla Kyröllä ja Koskelalla ja juoppous.
•14.2. Kohmelo. - Lueskelua ja shakkia.
___
Paljastavaa kirjallisuutta on nielty roppakaupalla, no siellä luostarissa tietty.
Minään munkkina ei siellä siis keljailtu, vaikka majatalossa asuttiinkin, vaan käytettiin aika vigilioiden välissä opiskeluun, tunnustuskirjallisuuteen, jota myös paljastuskirjallisuudeksi kutsutaan. Kysymys on perimmäisistä ihmistä riivaavista asioista eikä mistään kevyestä pornopintapaljastelusta, mitä nämä 'saarelaiset' sänkyhommakomuajat harrastavat.
Pois se meistä!
Torsti Lehtisen, tuon todellisen monitietäjän Confessiones-kurssi on nyt takana ja aihe valjaissa, Augustinukset ja Leinot läpikäytyinä. Sillä, tiedolla, voikin sitten ajattaa itsensä jälleen tähän aikaan ja elämään, pois sieltä luostarin tapahtumattomuudesta takaisin rajuun elämään oksentelemaan, Paratiisiin pyllistelemään.
Rajuinta suomalaista viimeaikaista tunnustuksellisuutta ja 'ulosoksennusta' kuulemma edustaa mukkamais-palsalainen Heli Slunga. Joten hurja-Helikö seuraavaksi kärryyn ja kiltti-Eva W tuntoineen ja tunnustuksineen rattailta pois...
Ja oikeastaan samalla radallahan Vain elämää -laulajat TV:ssä pyörivät toisten lauluja laulellessaan ja etenkin omien laulutekstiensä taustoja paljastellessaan. Katselee kuuntelee noita, milloin lukeminen ei maistu, ei viehätä - vaikka onkin julkkistunnustuksellisuutta jota jotkut eivät vain voi sietää.
Tuumii oikein valtaovesta sisään laskettu Juutas Käkriäinen komesrootin Sveasta ja ryystää kahvia ja puraisee isosta kourastaan piperoksia.
Ai että!
Voiko enää herttaisemmin karhumaisen miehen mieli mettä keittää!
Jauhonhakuun on Juutas lähtenyt ja pääsemässä samalla lehmätohtoriksi, kansanparantajan vikaakin kun on.
Siitäpä seuraa melkoinen hurlumhei: jauhosäkin kanto käsipelissä Putkinotkoon, mäyrän jäljittäminen ja Rosinan metakka - unohtui kehno laivalta haku ja nyt on tuonut mukanaan veljensä Mauno Kypänäisen pahasuisine Perttoineen viinakeittopuuhiin.
Se jauhosäkinpaskakin kun putosi ja levähti sinne metsään niin korpesi. Niin korpesi jotta piti katkaista kanalta kaula ennen kuin jotenkuten taas eteenpäin pääsi. Ja mummo piti pelotella siinä samassa kuralle: "Minä poltan ... poltan koko talon! Ei niin pohjakivistö saa jäädä! Kaikki. Ja tapan kaikki! Hirtän. Säkki ... ja tämä maailma ..."
Ei sitten mikään kumma ja maailman ihme jos mummo myrskyn mentyä ajattelikin, miten 'Hurja se on tuo mies. Tappaa se oli'. Lankulla oli litiskaksi lyödä koko mummon.
Kyllä maalla on mukavaa, silti. Uskokaa pois.
Saa vapaasti liikkua ja tehdä mitä mieleen juolahtaa, mennä vaikka kankeamaan kiveä mäyrän pesältä kesken heinäpoudan ja unohtaa stoptykkänään heinänteko.
Ja katso!
Johan kohoaa kivenjärkäle, josta vain osa mahtuu syliin, 'kun lyö sen rosoihin paksut sormensa, niin taivahinen, jo nousee valtava kivi koholle ja siirtyy kuopasta ylös pengermälle'.
Passaa sitten vähätellä: "Siinähän se nyt on, potatti. Mitä tuo tuollainen ... miehen käsissä."
Heikki TurusenKivenpyörittäjän esikuvahan se siinä teluaa sorakielisen Topin isäukkoa ihaillessa:
No nyt siitä tulikin toinen peli, kun itse Juutas Käk-r-r-iäinen ... per-r-kele!
"Kur-r-at! Juudas kui ..." - imestatab oma isa pudikeelne Topi.
Niin kuuluu asia viroksi käännellä.
Vaan katellaanhan, mitenkä ne viinankeittopuuhat alkavat sujua tuota tuonnempana, Putkinotkon pimennoissa.
Rosina on mainion, mutta epäonnistuneen apteekkireissunsa heittänyt ja soutanut veljensä luo tinkaamaan tätä viinankeittopuuhiin notkoon. Saara on jäänyt kuhertelemaan laivamiehen kanssa, sen mistä ei hyvä seuraa, Jopi jätetty oman onnensa nojaan säkkipinon taakse laiturille.
Näin siis LehtosenPutkinotko (1919-20) tässä puolta väliä hipoo, kunhan mainitsemme että kirjailija jättää nuo kolme notkolaista kaupunkiin, palaa takaisin Putkinotkoon ja lyöttäytyy anoppivanhan matkaan.
Marjasta tulla kömpii sisullaan muori.
"On kesä, vanhoille etenkin hyvä."
Mikä hieno kuvaus puolisokean mummoraasun ehtyvistä voimista luettavissa!
Miten mansikoiden mustikoiden tuohinen toisessa kädessä rintaa vasten, ja kuinka toisella kädellä koettaa roikottaa risutaakkaa selkäpuolella kahvinkeittopuiksi rankan reissun päälle. Kolottaa joka paikkaa: kipu jäytää ohuita luuvaloisia jalkoja, polvista ja kantaluista muhkuisia, laihoja kuin talituikku
Mummo on vanha, lähes seitsemänkymmenen ikäinen.
Niin kertoo kirjailija, joka itsekin vanhemmiten reumasäryistä kärsi.
"Kivulloisuus alkoi talvella 1913, jolloin 31-vuotias Lehtonen mietti, että parasta olisi lopettaa koko elämä, jos vointi ei korjaannu. - Varhainen spondylartropatia oli vuosina 1919-1920 edennyt jo selkärankareumaksi, tyypillisinä oireina kantapääkivut", kertoo Pekka Tarkka kirjailijan kakkososan elämäkerrassa Joel LehtonenVuodet 1918-1934.
Ja ei ihme jos perimmäisenä putkahtaa esille mummonkin elämän lanka:
Maailmasta päästäkseen hän elää.
Perille elämästä on mummovanhus nyt pääsyillään, Taavetin psalmin sanoja hyräillessään, mäkeä noustessaan; kovin on kuitenkin vielä tyttärensä lapsiin kiintynyt.
Marjasta jo tulla vääntää, vaikka kirjailija alkukesästä puhuukin ja keltaviljasta!
No kai se niin oli silloin, kun kerta seitsemänkymmenen ikäkin ihmisen ikäloppuvanhukseksi luki.
Vähemmästäkin silmät räpsyttävät kuin kesäisestä limaisesta matikasta, jonka Juutas on mummon eteen viskannut. Tuon niljakkaan lutsin, Stubbiakin niljakkaamman.
Rosinan, kahden muoskansa kanssa, Juutas on vasta soutanut laivareitille, saatellut Savonlinnaan menevään laivaan, ja nyt Käkriäinen saa olla oman itsensä herra. Iloisella päällä, rôômsal pääl, on anoppimummolle matikkajekun tehdessään. Vaan pianko nauraa vanaema takaisin, kun Juutaksen pyhänutun perspuolelta huomaa mustan läikän:
" - Kus sa, Juudas, oled istunud?
Käkriäinen käänab oma kuuehõlma ja vaatleb seda.
Ta urahtab:
- Kas see luts, kurivaim! -"
Putkinotkossa tässä ollaan, näitä kurjia aikansa BB-läisiä vahdataan silmä kovana mitä nämä nyt yhden kesäisen päivän aikana aikaansaavat. Sahalle ja myllyyn on Juutas menoillaan, ihmisten ilmoille, matikkatahra takapuolessaan. Leivästä kapelo. Ajaa mukulat heinäntekoon ja häipyy itse kylille.
Vaan leikinlyönniksi muuttuu heinänteko isä-Juutaksen poistuttua. Uimiseksi ja lammella rypemiseksi.
Parempaakin tekemistä kuin heinänteon keksii lapsikatras; paikalle mukulapäitä on jäänyt kahdeksan kun Saara ja Jopi ovat lyöttäytyneet äitinsä matkaan kaupunkireissulle.
Voi elämän kevät minkälaista elämää! Lukipa kirjaa tai katsoipa telkkua! Putkinotkoa taikka kaksneljäseiskasta BB:tä.
Ihmisiä riisutuimmillaan.
Mielenkiintoista. Ylen.
Opiksi otettavaa järjestävät. Niin Joel Lehtonen kuin BB-talon koko konkkaronkka.
***
Seuraavalla kerralla: Laiva saapuu Savonlinnaan.
Pysykää kannella!
Matkaopas landelle osa 2.
'Miks peab maailmas olema rikkaid ja kehvi? Ja ei, ei kôlba rikkal anda kehvale!'[/b][/i]
100 sivua viidestäsadasta tutkailtu niin suomeksi kuin viroksikin. Lopetellaan aamutoimia. 'Perhe syö ja pöytä laulaa', so. melkoinen metakka ja mekkala vallinnut heti aamutuimaan.
Putkinotko, yhden päivän romaani, on hyvällä alulla; vähän, vain vähäsen, on kiivaampi tahti kuin siinä toisessa kesäisen päivän romaanissa toisella puolen maata, siellä Volter Kilven merellisessä Kustavissa, siellä rikkaammassa lännessä Alastalon komiassa salissa. Joel Lehtosen sali on kapinen, lattia maata ja seinä alhaalta lahonnut, hirsiä vajaa, asumiskelvoton. Saimaata tämä Savonlinnan kupeeta, sitä Putkinotkoa, Inhaa, jonka Lehtonen velipuolta Aleksander Muhosta auttaakseen hankki. Velipuolensa väänsi Juutas Käkriäiseksi ja itsensä kauppias Aapeli Muttiseksi.
Näillä eväillä eteenpäin.
Lehmät on häthätää Rosina saanut lypsetyksi. Itsetietoinen Juutas suututetuksi. Malakiasta tai Ananiasta tai Topia pässi jo pukannut persuksiin ja puuhun sarvensa taittanut. Rosinan äiti valituksensa valittanut. Ollaan siinä ja siinä etteikö jo kaupunkiin, sittenkin, Rosina joutuisi, Saara ja Jopi mukanaan. Kunhan vielä Juutas rahakukkaroaan, pässinpusseista tehtyä, raottaisi, jotta sieltä kaupungin apteekista saatais matolääkkeet Malakiaalle, ne verenohennustipat ehkäisyksi itselleen, jotta lapsilykky viimein loppuisi.
On. On tämä elämää. Hulinaa. Kyllä verenohennustipat paikallaan olisivat, jos niitä ilkeäisi siellä pyytää.
Eipä turhaan kysele Rosina itseltään:
- Miksi pitää maailmassa olla rikkaita ja köyhiä?
Ja ei, ei kelpaa rikkaan antaa köyhälle! Kaikesta täytyy olla vastineena passailu: Kôige eest ...
Ollaan liemessä, sanan mukaisesti, missä laittomalla viinanmyynnillä jokapäiväinen leipä edes jotenkuten irtoaa ja missä kukon sijasta laulaa mökin ainoa kana. 'Kana, ega mitte kukk.'
Mutta jätetään kartano ja pikkuhiljaa noustaan veneestä Saimaan selällä höyrylaivaan Rosinan, neiti-Saaran ja pikku-Jopin kanssa. Onhan mitä kaunein helein ja lämpimin kesäpäivä - ja kovasti asiaa linnakaupunkiin. Kaupungissa on kuulemma korkea kirkontorni ja kivimuureja - kai semmoisia Siionin muureja joista mummo veisaa.
Cityläisille tekee gutaa käväistä landella. Tässä matkaopas mitä mainioin.
Emäntä seisoo karjapihalla kalliolla, keskellä lastuja, risunjätteitä ja lehmänjälkiä. Hän seisoo kumarassa ja veltosti harallaan riippuvin käsivarsin. Saunassa, josta hänkin on tullut nukkumasta, nukkuu vielä koko Käkriäisen muu perhe, mies ja kymmenen lasta, jopa lisäksi miehen vanha anoppi, tullut tapansa mukaan muutamiksi kesäviikoiksi tänne oleksimaan.
On aika palata lehtosiin päin hengähdystauon jälkeen. Joel Lehtosen pääteoksen, ainakin suosituimman, käsitellyimmän kirjan kimppuun. Putkinotkoon. Ajankohtainenkin on tämän yhden kesäisen päivän tarina, joka ajoittuu Pekka Tarkan laskujen mukaan näihin aikoihin, heinä-elokuun vaiheille.
Flanellipaita pois riisutaan ja 'potilas' pöydälle pötkölleen kellistetään, kirjakirurgin veitsi teroitetaan ja rintakehä auki viilletään.
Ja hitto!
Johan alkaa röpöä ryöpytä.
Karjalaisen entisen kirjallisuusarvostelijan verinen vainu herää: saalis edessä, senkus alat inventoida, ovatko palaset paikallaan ja onko elämän toivoa jäljellä.
Vaan jopa on, kyllä laiskasta Juutas Käkriäisessä tekomiestä löytyy enemmän kuin Oblomovissa niin sukulaissieluja kuin ovatkin.
Pysyttehän kelkassa vielä - siis mukana? Viinaa pian myydään jos valmistetaankin ...
Kyseessä on samalla henkilökohtainen dilemma: valitako luentaan ja tulkintaan ulkoinen kaikkien ymmärrettävä tie, vaiko sisäinen upottavampi, poukkoilevampi polku, jota on antavampaa, ja hauskempi, tallata sen moninaisissa mutkissa ja hämärissä.
Tietysti valitsen utuisemman polun, koska mitään velvollisuutta, niin kuin tilatussa päivälehdessä, siellä Karjalaisessa, ei ole tilaajaa kohtaan, koska tilaajaa ei ole olemassa; City on ilmaisfoorumi ja vapaa - kirjoita jos kirjoita, oma on asiasi.
No hyvä, nyt olemme saaneet karisteltua joutavat kurkkijat ja kuikuilijat, ja ainoastaan asialle vihkiytyneet, siis yksin Sinä, jaksavat riippua messissä. Pian päästään Joel Lehtosen Putkinotkoon, kahtena peräkkäisenä vuonna - 1919 Putkinotkon metsäläiset sekä 1920 Putkinotkon herrastelijat - ilmestyneeseen kaksiosaiseen teokseen, joka sittemmin on aina julkaistu yhtenä 500-sivuisena romaanina.
Kyllä tämä retkemme perunannostolomaan, jopa jouluun, kestää, vähintään yhtä kauan kuin Lehtosen Henkien taistelu, jota Kauppalehdessä kävimme.
Bonuksena rinnan lainailemme Putkinotkon vironnosta, tõlkinud Konst. Wanik, sekä selailemme P. Tarkkaa.
Ei muuta kuin: Hei, kaikki, lanelpaita päälle ja - höyrylaivaan!
Perenaine seisab karjateel kaljul, laastude, prügijätiste ja lehmajälgede seas. Ta seisab küürus, käsivarte rippudes loiult harali. Saunas, kust ta magamast on tulnud, magab veel kogu Käkriäise muu pere, mees ja kümme last; lisaks veel mehe vana ämmgi, kes tulnud, oma harjunud kombe järele, môneks suvinädalaks siia.
No johan on aikoihin eletty!
Työelämässä jos vielä olisi, niin voisi harkita poisjäämistä ja elelyä voittojen turvin. Ja jos ei Paratiisissa jo valmiiksi asuisi.
Pensionistimme Onni Rentner on äimän käkenä. Karvaisia kämmeniään taputtelee ja kämmenpohjiaan tuijottelee kuin Päätalon setä, Kummun Kalle. Jatusteleekin pitkät tovit samalla lailla jotta voiko näin hyvä mäihä osua yhen miehen kohalle. Humber Hawk enää puuttuu niin Onnin onni täydellisyyttä hetkisen hipoisi.
Ensin ilmoitti Loiste: "Meillä on sinulle kivoja uutisia: voitit 2 lippua Eliittikisoihin Joensuun osakilpailuun 24.7."
Ja sitten tuli vielä parempaa ilmoitusta, lukumiehiä kun tämä Onnimme on:
"Heippahei,
onnea voitosta :)"
Ensimmäisen eteen ei tarvinnut lonkkaansa nostaa niin jo tärppäsi.
Toinen vaati jo henkistä pinnistelyä, kovastikin jotta runosointu kohdallensa sattuisi. Pisara-blogisti, kirjailija-runoilija Maaria Päivinen näet halusi piristää nimipäiväänsä ja pani lukijansa kilpasille: kuka parhaiten runoilee päivänsankarille, hänelle palkinnoksi uusin runokirja omistuksin.
Aikansa kaaria saaria taaria barbaaria väänneltyään välähti, maalaisen oloinen pankki. Jyvälaari! Sitä eivät muut kekkaa, sen verran aataminaikainen asia, ja mikä perusaarrearkku elämänylläpitäjänä. Tarvekalu.
Sen upotti Onnimme runoon - ja heti oli varma että uppoaisi.
Niin kuin sitten kävikin, kuten yllä mailinpalanen kertookin.
Tuli upea runokirja palkinnoksi ja ikuinen häpeä omasta runosta, joka kuului kokonaisuudessaan näin: Maaria,
muistutat viljalaaria.
Vähän Tour de Francen makua. 700 kilometriä tervavenesoutua aikaan 20 d 26 min. Kustavista Hailuotoon. Kahden miehen voimin. Fiktiivisten Aimon ja Köpin, joista Köpi on Juha ja Juha siis faktaa. Eli tuo matka oikeasti soudettu on.
- Vahva lukuelämys! Noinhan ne ammattilukijat tahtovat lausua helmen löydettyään. Ja Kääriäis-Sepi vielä lisäisi: - Hyvin vahva.
Saman sanon minäkin. Ja vähän niin kuin toisella suupielellä ja huumormielellä lisään kuten Ruuskasen Antti ennen Lontoon olympialaisia:- Nyt vuan ennee herkistellään niin kun ne Urheilijat tuppoovat sanommaan.
Tilitellään ja selaillaan kerraten, mentaalisesti.
Juha Hurme, 59, Paimiosta jämptissä opettajaperheessä varttunut kirjailija-teatterimies on Hullun jälkeen kirjoittanut viisaan kulttuurikirjan, sekä henkisen että ruumiillisen:Nyljetyt ajatuksetTeos2014, 487 s.
Aimo ja Köpi soutavat, patikoivat, hyppäävät kympistä veteen aina tornin nähtyään, ja ennen muuta keskustelevat syvällisiä taiteilijoiden luovista saavutuksista lähinnä kirjallisuudessa ja myös musiikissa.
Voimissaan ovat miehet, ei vielä merkkiäkään Hurmeen manuusta: fyysisesti ponnistelematon rapautuu myös henkisesti, väistämättä.
Psykoosista selvinnyt - jättämällä oma-aloitteisesti lääkityksen pois - kirjailija Hurme kirjoittaa psykoosista selviämisestään Köpin sanoin:
- Ei sellaisesta voi palautua. - Jonnekin se ihmistä vie. Niin kuin tämä souturetki meitä. Emme mekään ole tämän jälkeen ennallamme. Mutta on Hurme kuitenkin toimintakykyinen ja yhteiskuntakelpoinen. Ei tarvitse pakkopaitaa ja kykenee hankkimaan niukan elantonsa. Voiko enempää vaatia?
Itse luin kirjaa kaksikymmentä päivää*, samassa päivätahdissa etenin kuin soutajatkin tarkkaan kuunnellen ja alleviivaten lukuisista repliikeistä antoisimmat. Niitähän riitti niin, ettei tuota kirjajärkälettä enää kukaan toinen voi lukea häiriintymättä.
Oli jännä palata kirjoihin ja kirjailijoihin, joita soutuvelloset läpikäyvät kolmiviikkoisen soutupurjehduksen aikana ja joista lähes kaikki joskus olen puhkilukenut ja jotka syvän lähtemättömän, pysyvän jätöksen ovat mielentilaan kakkineet: Dantesta Huoviseen, Mukasta Dostojevskiin, Gogolista Runebergiin, Beckettistä Kiveen, Kafkasta ... - sekä ennen kaikkea kaikesta Volter Kilpeen!
Musiikkiinkin yritin tarrautua, irti saada jotakin, vaikka se kenttä ja genre outo ja vieraaksi jäänyt onkin. Musiikkisoutupätkät sain purjehdittua nopeammin kuin nuo soutajat, jotka hekin - kumma kyllä! - silloin tällöin virittivät purjeen tervaveneen vientiä helpottamaan.
Tuota pientä purjelusmuilua en niin paheksu, mutta sitä paheksun etteivät soutajat vahingossakaan kelpuuttaneet mukaan itäsuomalaisia suuria kielenkäyttäjiä Lehtosta, Turusta, eivätkä pohjoisempaa poikaa Päätaloa, joka sentään merimaihin Ouluun tuon tuostaan nuoruudessaan palaili ja palasteli.
Kirja päättyy 15-sivuiseen Hakemistoon, mistä voinee päätellä ettei Nyljetyt ajatukset romaani ole, vaikka tunnetäyteinen onkin. Jos ei tietokirjakaan, joka on tunkuun tietoa täynnä.
Mutta oli mikä oli, niin kova on Hurmeen saavutus, laaja ja vaikuttava kuin Pekka KuusenTämä ihmisen maailma tai samakaliberinen Heidi LiehunPerhosten valtakunta aikanaan.
