Jostain syystä yön jälkeen tuli sellainen fiilis että pisti laulattamaan, rallattamaan sekosanoin mummon kanasia, jotka Ellu niitylle ajoi ja nämä tiput senkun huppeli.
Johtuisiko laulupuuskarallattelu noista Ellun runsaslukuisista revittelyistä, vai vastikään päätökseen lukemastani Joel LehtosenLintukodosta, jossa kirjailija juottaa humalaan Matti-kukon ja seuraa katseella kuis kanoilla - Rupahäntä, Kukkapää, Tupsu-jalka - skulaa?
Huvittavaa! Kertakaikkiaan.
Joel Lehtonen yrittää rakentaa kunnon paratiisin pikkusaareen, Vähä-Vohliin, ja onnistuukin - syksyyn saakka, jolloin pimenee, tyrskyää ja myrskyää.
Ei hyvi muu kuin kirjailijan koota kimpsunsa ja kampsunsa ja luikkia takaisin stadiin Helsingin Huopalahteen. Tosin voihan sielläkin asialliset hommat hoidella ja sitten seuraelämän pyörteissä joskus olla kuin ellunkanat taiteilijatovereiden kanssa.
Alkaa hajanainen reissumme maalaiselämään olla päätöksessään, on loppukylvyn aika.
Matkamme maalle alkoi lanelpaidasta heinäkuun lopulla viime vuonna; puolen vuoden matka siis takana, joten eiköhän 'city-kaninkin' mielenturkkiin ole takertunut ripaus raikasta landelaisuutta.
Ja missäs muualla sen makoisammat jälkilöylyt ropsautettavissa kuin savusaunassa, jonka Käkriäisen pentue lämmittää.
Keitäs näitä nyt jälkipolveen kuuluu: Malakias, Ananias, Topi ja Jopi poikapuolelta, Saara, Leja, Sanelma, Repekka ja Ester hameväkeä
ja, ai niin, lullassa vielä Luukas.
Yksin lukien 10 - ja lisää tulossa kun ei Aapeli Muttisen morsmaikku, lapseton Lyygiakaan pysty estoneuvoja jakamaan, vaikka ihan sitä tehden utelulle on Rosina jättäytynyt loppulöylyihin, kahden kesken kylyyn kylpemään.
Kun tuohon henkilögalleriaan lisätään vielä Kypänäiset, Mauno ja Pertta Saaroineen, niin siinäpä koko suku, ja Putkinotkon kesäinen päivä on saatu iltaan, porukka 'kylvetettyä' jos jollain lailla - pää-Juutas houkuteltua viinankeittoon puolipakolla. Ei kun Rotokollaan kamppeet ja keittovehkeet ja soutamaan luolastoon.
Vastedes ei leivännuusaa Käkriäisillä kärsitä - mene ja tiedä? Sillä palamisenpolte persiessä lie joka hetki läsnä.
Siinä koko stoori, yhden kesäisen päivän kertomus Savon sydämessä, sen Tottin linnan liepeillä, minne yhä kerma kerääntyy kesäiseksi kuukaudeksi kiljuntaa kuuntelemaan, tai lauleloa - miten sen nyt ottaa; vähän samalla laillako huudoksi välillä yltynee kuin putkinotkolaisten kylpiessä tulisessa saunassa? Joel Lehtosen(1881-1934) mestariteos, 500-sivuinen Putkinotko(1919-20), velipuolen pesueesta, elämisestä puutteessa jos kurjuudessakin, on valmis, Aleksander Muhonen on muuntunut Juutas Käkriäiseksi, hänen akkansa Otteljaana Rosina Käkriäiseksi. Löytyypä romaanista Joelin pikkuisena ojaan hylkäämä äitivanhakin, Karoliina Heikarainen, äksy ämmänräyhä.
Käykääs paikka tsekkaamassa kunhan uusi kesäinen päivä koittaa! Siellä se Putkinotko yhä rinteessä järven poukamassa sijaitsee Inhan tilalla -
Savonlinnaa liki.
Jos vaikka korpijoonikin olisi jo juotavissa, kirja kun loppuu jytyjuoman valmistelupuuhiin:
Liivasse asub Juudas Käkriäinen kaevama hauda tôrrele, kuhu viin pannakse imalduma ja peidetakse puuokstega.
Tuumii oikein valtaovesta sisään laskettu Juutas Käkriäinen komesrootin Sveasta ja ryystää kahvia ja puraisee isosta kourastaan piperoksia.
Ai että!
Voiko enää herttaisemmin karhumaisen miehen mieli mettä keittää!
Jauhonhakuun on Juutas lähtenyt ja pääsemässä samalla lehmätohtoriksi, kansanparantajan vikaakin kun on.
Siitäpä seuraa melkoinen hurlumhei: jauhosäkin kanto käsipelissä Putkinotkoon, mäyrän jäljittäminen ja Rosinan metakka - unohtui kehno laivalta haku ja nyt on tuonut mukanaan veljensä Mauno Kypänäisen pahasuisine Perttoineen viinakeittopuuhiin.
Se jauhosäkinpaskakin kun putosi ja levähti sinne metsään niin korpesi. Niin korpesi jotta piti katkaista kanalta kaula ennen kuin jotenkuten taas eteenpäin pääsi. Ja mummo piti pelotella siinä samassa kuralle: "Minä poltan ... poltan koko talon! Ei niin pohjakivistö saa jäädä! Kaikki. Ja tapan kaikki! Hirtän. Säkki ... ja tämä maailma ..."
Ei sitten mikään kumma ja maailman ihme jos mummo myrskyn mentyä ajattelikin, miten 'Hurja se on tuo mies. Tappaa se oli'. Lankulla oli litiskaksi lyödä koko mummon.
Kyllä maalla on mukavaa, silti. Uskokaa pois.
Saa vapaasti liikkua ja tehdä mitä mieleen juolahtaa, mennä vaikka kankeamaan kiveä mäyrän pesältä kesken heinäpoudan ja unohtaa stoptykkänään heinänteko.
Ja katso!
Johan kohoaa kivenjärkäle, josta vain osa mahtuu syliin, 'kun lyö sen rosoihin paksut sormensa, niin taivahinen, jo nousee valtava kivi koholle ja siirtyy kuopasta ylös pengermälle'.
Passaa sitten vähätellä: "Siinähän se nyt on, potatti. Mitä tuo tuollainen ... miehen käsissä."
Heikki TurusenKivenpyörittäjän esikuvahan se siinä teluaa sorakielisen Topin isäukkoa ihaillessa:
No nyt siitä tulikin toinen peli, kun itse Juutas Käk-r-r-iäinen ... per-r-kele!
"Kur-r-at! Juudas kui ..." - imestatab oma isa pudikeelne Topi.
Niin kuuluu asia viroksi käännellä.
Vaan katellaanhan, mitenkä ne viinankeittopuuhat alkavat sujua tuota tuonnempana, Putkinotkon pimennoissa.
Rosina on mainion, mutta epäonnistuneen apteekkireissunsa heittänyt ja soutanut veljensä luo tinkaamaan tätä viinankeittopuuhiin notkoon. Saara on jäänyt kuhertelemaan laivamiehen kanssa, sen mistä ei hyvä seuraa, Jopi jätetty oman onnensa nojaan säkkipinon taakse laiturille.
Näin siis LehtosenPutkinotko (1919-20) tässä puolta väliä hipoo, kunhan mainitsemme että kirjailija jättää nuo kolme notkolaista kaupunkiin, palaa takaisin Putkinotkoon ja lyöttäytyy anoppivanhan matkaan.
Marjasta tulla kömpii sisullaan muori.
"On kesä, vanhoille etenkin hyvä."
Mikä hieno kuvaus puolisokean mummoraasun ehtyvistä voimista luettavissa!
Miten mansikoiden mustikoiden tuohinen toisessa kädessä rintaa vasten, ja kuinka toisella kädellä koettaa roikottaa risutaakkaa selkäpuolella kahvinkeittopuiksi rankan reissun päälle. Kolottaa joka paikkaa: kipu jäytää ohuita luuvaloisia jalkoja, polvista ja kantaluista muhkuisia, laihoja kuin talituikku
Mummo on vanha, lähes seitsemänkymmenen ikäinen.
Niin kertoo kirjailija, joka itsekin vanhemmiten reumasäryistä kärsi.
"Kivulloisuus alkoi talvella 1913, jolloin 31-vuotias Lehtonen mietti, että parasta olisi lopettaa koko elämä, jos vointi ei korjaannu. - Varhainen spondylartropatia oli vuosina 1919-1920 edennyt jo selkärankareumaksi, tyypillisinä oireina kantapääkivut", kertoo Pekka Tarkka kirjailijan kakkososan elämäkerrassa Joel LehtonenVuodet 1918-1934.
Ja ei ihme jos perimmäisenä putkahtaa esille mummonkin elämän lanka:
Maailmasta päästäkseen hän elää.
Perille elämästä on mummovanhus nyt pääsyillään, Taavetin psalmin sanoja hyräillessään, mäkeä noustessaan; kovin on kuitenkin vielä tyttärensä lapsiin kiintynyt.
Marjasta jo tulla vääntää, vaikka kirjailija alkukesästä puhuukin ja keltaviljasta!
No kai se niin oli silloin, kun kerta seitsemänkymmenen ikäkin ihmisen ikäloppuvanhukseksi luki.
Vähemmästäkin silmät räpsyttävät kuin kesäisestä limaisesta matikasta, jonka Juutas on mummon eteen viskannut. Tuon niljakkaan lutsin, Stubbiakin niljakkaamman.
Rosinan, kahden muoskansa kanssa, Juutas on vasta soutanut laivareitille, saatellut Savonlinnaan menevään laivaan, ja nyt Käkriäinen saa olla oman itsensä herra. Iloisella päällä, rôômsal pääl, on anoppimummolle matikkajekun tehdessään. Vaan pianko nauraa vanaema takaisin, kun Juutaksen pyhänutun perspuolelta huomaa mustan läikän:
" - Kus sa, Juudas, oled istunud?
Käkriäinen käänab oma kuuehõlma ja vaatleb seda.
Ta urahtab:
- Kas see luts, kurivaim! -"
Putkinotkossa tässä ollaan, näitä kurjia aikansa BB-läisiä vahdataan silmä kovana mitä nämä nyt yhden kesäisen päivän aikana aikaansaavat. Sahalle ja myllyyn on Juutas menoillaan, ihmisten ilmoille, matikkatahra takapuolessaan. Leivästä kapelo. Ajaa mukulat heinäntekoon ja häipyy itse kylille.
Vaan leikinlyönniksi muuttuu heinänteko isä-Juutaksen poistuttua. Uimiseksi ja lammella rypemiseksi.
Parempaakin tekemistä kuin heinänteon keksii lapsikatras; paikalle mukulapäitä on jäänyt kahdeksan kun Saara ja Jopi ovat lyöttäytyneet äitinsä matkaan kaupunkireissulle.
Voi elämän kevät minkälaista elämää! Lukipa kirjaa tai katsoipa telkkua! Putkinotkoa taikka kaksneljäseiskasta BB:tä.
Ihmisiä riisutuimmillaan.
Mielenkiintoista. Ylen.
Opiksi otettavaa järjestävät. Niin Joel Lehtonen kuin BB-talon koko konkkaronkka.
***
Seuraavalla kerralla: Laiva saapuu Savonlinnaan.
Pysykää kannella!
Cityläisille tekee gutaa käväistä landella. Tässä matkaopas mitä mainioin.
Emäntä seisoo karjapihalla kalliolla, keskellä lastuja, risunjätteitä ja lehmänjälkiä. Hän seisoo kumarassa ja veltosti harallaan riippuvin käsivarsin. Saunassa, josta hänkin on tullut nukkumasta, nukkuu vielä koko Käkriäisen muu perhe, mies ja kymmenen lasta, jopa lisäksi miehen vanha anoppi, tullut tapansa mukaan muutamiksi kesäviikoiksi tänne oleksimaan.
On aika palata lehtosiin päin hengähdystauon jälkeen. Joel Lehtosen pääteoksen, ainakin suosituimman, käsitellyimmän kirjan kimppuun. Putkinotkoon. Ajankohtainenkin on tämän yhden kesäisen päivän tarina, joka ajoittuu Pekka Tarkan laskujen mukaan näihin aikoihin, heinä-elokuun vaiheille.
Flanellipaita pois riisutaan ja 'potilas' pöydälle pötkölleen kellistetään, kirjakirurgin veitsi teroitetaan ja rintakehä auki viilletään.
Ja hitto!
Johan alkaa röpöä ryöpytä.
Karjalaisen entisen kirjallisuusarvostelijan verinen vainu herää: saalis edessä, senkus alat inventoida, ovatko palaset paikallaan ja onko elämän toivoa jäljellä.
Vaan jopa on, kyllä laiskasta Juutas Käkriäisessä tekomiestä löytyy enemmän kuin Oblomovissa niin sukulaissieluja kuin ovatkin.
Pysyttehän kelkassa vielä - siis mukana? Viinaa pian myydään jos valmistetaankin ...
Kyseessä on samalla henkilökohtainen dilemma: valitako luentaan ja tulkintaan ulkoinen kaikkien ymmärrettävä tie, vaiko sisäinen upottavampi, poukkoilevampi polku, jota on antavampaa, ja hauskempi, tallata sen moninaisissa mutkissa ja hämärissä.
Tietysti valitsen utuisemman polun, koska mitään velvollisuutta, niin kuin tilatussa päivälehdessä, siellä Karjalaisessa, ei ole tilaajaa kohtaan, koska tilaajaa ei ole olemassa; City on ilmaisfoorumi ja vapaa - kirjoita jos kirjoita, oma on asiasi.
No hyvä, nyt olemme saaneet karisteltua joutavat kurkkijat ja kuikuilijat, ja ainoastaan asialle vihkiytyneet, siis yksin Sinä, jaksavat riippua messissä. Pian päästään Joel Lehtosen Putkinotkoon, kahtena peräkkäisenä vuonna - 1919 Putkinotkon metsäläiset sekä 1920 Putkinotkon herrastelijat - ilmestyneeseen kaksiosaiseen teokseen, joka sittemmin on aina julkaistu yhtenä 500-sivuisena romaanina.
Kyllä tämä retkemme perunannostolomaan, jopa jouluun, kestää, vähintään yhtä kauan kuin Lehtosen Henkien taistelu, jota Kauppalehdessä kävimme.
Bonuksena rinnan lainailemme Putkinotkon vironnosta, tõlkinud Konst. Wanik, sekä selailemme P. Tarkkaa.
Ei muuta kuin: Hei, kaikki, lanelpaita päälle ja - höyrylaivaan!
Perenaine seisab karjateel kaljul, laastude, prügijätiste ja lehmajälgede seas. Ta seisab küürus, käsivarte rippudes loiult harali. Saunas, kust ta magamast on tulnud, magab veel kogu Käkriäise muu pere, mees ja kümme last; lisaks veel mehe vana ämmgi, kes tulnud, oma harjunud kombe järele, môneks suvinädalaks siia.
Selvän teki: 332Joel Lehtosen kirjettä Sylvia Avellanille salarakkaalleen (+1 Olaville S:n pojalle), luettu, kaikki kirjeet, joita ei olisi saanut lukea, koska kirjailija rukoilemalla rukoili Sylviaa tuhoamaan ne. Mutta jäljellepä jäivät meidän jälkipolvien pällisteltäviksi. (ed.)
Näin vakoilu-uutisten aikana: lienee tämä nyt sitä.
Kyttäilyä, kurkistelua ehkä paremminkin. Sillä mitäpä todellista salailtavaa Joelilla tai kenellä tahansa 'kunnon' kansalaisella on - korkeintaan kummia harhoja ja mieltymyksiä.
Mitähän noista nyt ensihätään muistaisi? No niinpä tietenkin!
Päällimmäisenä pyörivät sukupuolitaudit, joita Joel keräsi itselleen yleisiltä naisilta, ja sitten tietenkin hirvittävä reumatismi, joka nakersi elämänhalua; elämisen rientoa tosin riitti kirjeiden päättymisen ja Sylvian kuolemisen, 1920, jälkeen vielä neljäksitoista vuodeksi ennen omahaluista lähtöä.
Vissiin pahin kaikista oli kuitenkin orvon osan ymmärtäminen, oman äidin merkillisyys: jättää nyt puolivuotias pojannapero heitteille! Omaa sukua ei oikeastaan ollut olemassa, taikka puolikkaana jossain inhassa idässä, siellä Savon Inhassa kummitteli, vastaan harasi, omaisuutta tärveli puoliveli Ales pesueineen, harmia kylvi siinä missä kyliä luutiva äiti.
Oliko se sitten yksilön onni, kun Joel sai lopulta käydä papinlesken helmoissa ylioppilaaksi ja nähdä maailmat ja tulla kirjailijaksi? Ei se ainakaan näistä kirjeistä välity, kaukana on kiitollinen mieli.
Oliko se sitten kansakunnan onni että äiti jätti vauvansa ojanpohjalle? Taisipa olla.
Sillä jos äiti, se Heikaraisen ämmä, ei olisi hyljännyt lastaan, olisivat jääneet koulut käymättä sekä maat ja mantereet näkemättä ja Suomen kirjallisuus olisi yhtä peruskirjailijaa köyhempi.
Olipa tuo miten oli, niin nämä Pekka Tarkan 1969 toimittamat Putkinotkon herran kirjeet ovat kovaa valuuttaa ja niin kovaa kamaa, että luulisi näiden kirjeiden lukemisen kiinnostavan nykyajan tirkistelijöitä ja kurkistelijoita, meitä nopeita seiskojen lukijoita ennen kaikkea, ja innostavan näin kiertotietä syvemmän kirjallisuuden lukupiiriin, vaikka Putkinotkoon, jonne tästä, sopivasti putkiremppojen jälkeen, käy oma lukumatka.
kuva RIP "Sekasorto tulee, tai Suomen kuolema", kirjoittaa Joel Lehtonen 14.10.1918 Sylvia Avellanille kun ensin on selvitellyt: "Viattomia on tyhmien talonpoikien annettu tappaa; ruoka-asioista ei ole pidetty järjestystä, vaan sen sijaan hommattu kuningasta, jollaisen aika tosiaan on jo mennyt! Nykyiset kansat eivät loisia tarvitse."
1918-kapinan aikana Joel pelkää omaisuutensa menettämistä lunastamislain vuoksi: mikä on 30 hehtaarin Inhan (Putkinotkon) tilan kohtalo Savonlinnan liepeillä, entä Hörnebergin huvilan kohtalo Huopalahdessa?
Joel yrittää myydä Putkinotkonsa, mutta ostajia ei ymmärrettävästi löydy, laiska velipuoli Ales, tuleva Juutas Käkriäinen, pesueensa kanssa voi jatkaa asumistaan, so. sotkemistaan tilalla.
Eletään tuskallisia sekasorron aikoja. Joel kuljetuttaa jopa elävän sikansa laivalla Savonlinnasta Helsinkiin jottei talvella nälkä yllättäisi häntä ja Lydiaa.
On mielenkiintoista lukea aitoa, tyylittelemätöntä, spontaania tekstiä näissä Joelin Sylvialle, toisen miehen vaimolle, lähettämissään tunnustuskirjeissä, jotka Pekka Tarkka sittemmin kokosi kirjaksi Putkinotkon herraKirjeitä 1907-1920. Tyylitellymmät tekstit kirjeiden päättymisvuoden ajoilta ovatkin sitten luettavissa novellikokoelmissa Kerran kesällä 1917, Kuolleet omenapuut 1918 sekä romaanissa Putkinotko 1920.
Vielä muutama kirje jää lukematta, onneksi - harmittavasti ja valitettavasti enää vain 13. Yhden blogin väärti. (ed.)
11.11.1918, kirje 320, Joel ohjeistaa Silviaa: "Kuule: jos alkaa käydä pahoin, varaa itsellesi joitakin pillereitä; tunnethan lääkärejä. Punaiset Venäjän Karjalassa kuuluvat olleen nykyään ihan perkeleellisiä: he ovat tappaneet jäsen jäseneltä paloittelemalla! Ei edes silmiä puhkaisemalla."
Ostaa pamautin juuri talon Helsingistä, Huopalahden kauneimmalta paikalta: oma parelli, näköala meren lahdelle, puutarha. Raitiotie kulkee joka 20. minuutti, junilla pääsee myös. 3 huonetta + keittiö, neljäs yläkerrassa. Kaakeliuunit 'brasain' kanssa. Tontti 1944 neliöä.
Joko käy kateeksi?
Tuommoisen lukaalin nimittäin hankin päästäkseni Cityn sydämeen, ydinalueille Kauppalehdestä tienaamillani varoilla.
Joko käy varmasti kateeksi? Ja jos käy, niin turhaan käy. Mitään ostanut!
Milläpä se köyhä.
Edelleen toimitan tätä virkaani täällä kaukana Paratiisissa, Pähkinäsaaren rauhan rajan yläpuolelta. Etätyönä. Ja ilmaiseksi. Täällä mitään rahoja tarvita. Joel Lehtonen tuon lukaalin, Hörnebergin huvilan, nykyisen Etelä-Haagan Sankaritieltä hankki sata vuotta sitten - käykää katsomassa, siellä on näemmä vieläkin.
Oli vuosi 1915.
Reumaattinen Joel Lehtonen, 33 v, alle vuoden ikäisenä loisäitinsä Karoliina Heikaraisen hylkäämä äpäräpoika, oli suurteostensa julkitulon kynnyksellä - vasta. Varoissaan jos veloissaankin - jo. Kerran kesällä ilmestyy parin vuoden päästä ennen Kuolleita omenapuita ja Putkinotkoa.
Luen Pekka Tarkan toimittamaa kirjekokoelmaa Putkinotkon herra Kirjeitä 1907-1920. Joel seukkaa toisen miehen vaimon kanssa, tunnustaa tälle kaiken kaikessa raadollisuudessaan ja pyytää että tämä hävittäisi kaikki saamansa kirjeet.
Näin ei kuitenkaan käy: Sylvia Avellan säilöö joka ainoan kirjeen, jotka sitten Niilo-aviomies toimittaa Sylvian kuoltua Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon.**
Luennassa on kirje 236, 97 kirjettä vielä lukematta. Intiimejä ovat, kuin Seiskan tai Hymyn storyt. Mutta totuudellisempia.
Muuten: Niilolle ei käynyt kateeksi vaimon viilettelyt, koska - hänelläkin oma 'lehtosensa'.
Turha meidänkin kadehtia muita, noita näkyvämpiä, ei niillä oikeasti hyvin mene - onnettomia ovat nuo tauskit ja tuksut, ainakin Joel Lehtonen oli.
** "Käärö sisältää joukon kirjailija Joel Lehtosen vaimovainajalleni Sylvia Avellanille lähettämiä kirjeitä, jotka jätetään vainajan tahdon mukaisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säilytettäväksi ehdolla, että käärön saa avata vasta Joel Lehtosen kuoleman jälkeen."
Eihän enää käy kateeksi?
