hikotusta ... sivumerkkejä

Tämä lappilainen jokivarsikylä, Suvanto, olisi hukkunut tekojärven alle (WP)

jos Kemijoki Oy eli omistajat olisivat saaneet tahtonsa läpi.
Puolenvuosisadan taistelu on nyt ohi eikä Vuotoksen tekojärveä rakenneta. Todennäköisesti.
Melkoista soutamista ja huopaamista olemattomalla järvellä on ollut: tuimina ovat käyneet laineet kun kannattajat ja vastustajat ovat airoillaan huiskineet.

Nyt kun taisto ohi on, on jälkikirjoituksen aika.
Pirkko Hyvösen romaani Vuotos - Vastasatanut uusi lumi, Nordbooks 2014, kertoo yksilötasolla, asukkaiden ja päättäjien näkökulmasta järvisodanaikaiset mietteet.
Komeiden maisemien kuvaus on komeaa, asukkaiden kipuilu ja tuska koskettavaa.
Häviäjiä ovat kaikki, souditpa tai meloitpa kummalla puolella tahansa.

Arki ja jokapäiväinen elämä on tulevaisuuden suhteen epävarmaa, siis vielä epävarmempaa kuin tulevaisuus yleensä on. Perheriitoja, sairauksia, seurusteluesteitä, salailua, vihanpitoa arkisessa elämässä. Ikävyyksiä riittää päiviksi kuukausiksi, vuosiksi, vuosikymmeniksi.

Vuosituhantinen maisema on hukkumassa veteen; veden alle jäävien tilojen asukkaat myyvät firmalle tiluksensa ja muuttavat vaivihkaa maalikyliin. Viimeisenä Heikki, joka joutuu ampumaan uskollisista uskollisimman ajokoiransa, koska ei siitä olisi eläjäksi kaupunkiin, kolkkoon kerrostaloon Rovaniemelle, minne mies Mirjansa kanssa muuttaa ja missä avioero on valmiina vaanimassa.

Useamman uppoavan perheen kautta Hyvönen kotiseutuun kiintyneitä kylänihmisiä meille näyttää ja saa nostettua yksilöt möhkäleisen massatuhoojan kynsistä eläviksi ihmisiksi.

Romaani on aina tunteikkaampi kuin kylmät asiapaperit, se nostaa ihmiset esille eikä jätä asiaa kylmäksi, niin kuin olisi jättänyt romaanin loppuun liitetty nelikymmensivuinen virallisten Vuotos-asiapapereiden yhteenvetoaineisto, jos pelkästään se olisi julkaistu irrallisena tietokirjana.

Nyt pikku-Matti, joka romaanin alussa ihmettelee isänsä kyyneleitä ja joka lopulta itse vanhana isänä ja ukkina vuotostaistelunsa taistelleena hukkuu veteen ja saa aikaan kyyneleitä, muuttuukin eläväksi kuvaksi eikä jää pelkäksi mappiaineistoksi liiteluetteloon.
Empatisoinnissa on voimaa enemmän kuin asiapapereissa.
Hyvä Hyvönen!

Lisää
fb

Tämä kirja on valitettavasti totta.

Niin kirjoittaa 'vanki omassa kehossaan', locked in.
42 vuoden iässä, tuntemattomasta syystä, mitä energisin erityisopettaja saa aivotukoksen, jonka jälkitilana neliraajahalvaus sekä puhekyvynmenetys, lopullisesti.
Marja Korhonen, Saarijärvi. Eronnut jo ennen vammautumista, kolme lasta.

"Järki, tunteet ja täydellinen kehon tunto joka solussa jätettiin" - minkä lisäksi:

Vain kauniit silmäripseni toimivat ja niiden räpytysten voimalla ponnistin itseni tähän uskomattomaan seikkailuun - elämään.

Että tämmöinen tapaus häivähdyksinä silmillenne nyt sulateltavaksi.

Häivähdyksiä - erityinen elämäni, Myllylahti 2014, on kirja, jonka Marja Korhonen on kirjoittanut omalla otsallaan: otsahiirellä ja tietokoneen näppäimillä, kehittyneillä niskalihaksilla. Vastaavanlainen tapaus muistuu mieleen Ranskasta: Jean-Dominique Baubyn Perhonen lasikuvussa, kirjana sekä elokuvana.

Häivähdyksiä kuuluu siihen kirjasarjaan, joka herättelee lukijansa kysymään ja toteamaan: - Eipä minulta taidakaan mitään puuttua.

Sitkeä sissi tämä Korhosen Marja, sillä jo vuoden jälkeen hän taisteli - puhekyvyttömänä ja liikkumattomana! - itsensä pois laitoksista, minne ilman omaa sisukkuutta olisi ikiajoiksi jäänyt, ja on nyt asunut pian kymmenen vuotta omassa kodissaan avustaja-'armeijan' voimin.

Todella: ilman Martti Kitusen sisukasta sukuperintöä makaisi tämä blondi 'vihanneksena' jossain laitoksessa, joka asumismuoto maksaisi kunnalle ja yhteiskunnalle paljon kotiasumista enemmän.
Nyt hän elää ja toimii aktiivisesti, kuten kenen tahansa pitäisi jotta mieli virkeänä pysyisi: kuntosalikäyntiä, maailmatilanteen seuraamista, reissuamista maailmalla, musiikkia, ystävät ympärillä, omat lapset, läheiset lähettyvillä.

Marja Korhosen kidutus-/selviytymistarina vertautuu yhteen vaikuttavimmista, elämänuskoa valavimmista teoksista eli Viktor Franklin Ihmisyyden rajalla -kirjaseen, kertomukseen, kuinka keskitysleirilläkin oli mahdollisuus selviytyä.
Ei paikkaa ettei valoa, sillä 'mielestäni meistä jokainen on oman onnellisuutensa seppä - aina loppujen lopuksi'. Sanoo tämä nainen kaiken kokeneena ja locked in -tilassa!

Katkeruus on nyt poiskirjoitettu, jätetty, näihin kansiin.

Raskas on Marja Korhosen taakka ollut, muttei niin raskas etteikö huumorinhengellekin sijaa olisi löytynyt ja löytyy.
Jos joskus pyörätuoli keulii ostosten painosta niin keulii myös sillä istujan iloinen mieli suorien sanojen ja hurtin huumorin siivin: repesipä taas silloinkin ilo ilmoille, jäi kotiin pyörimään kun avustajaenkeli pitkän lypsämisen jälkeen ronskisti mainitsi kenkuimman hommansa:

Jos jotain täytyy sanoa, niin perseen pyyhintä!

ps
suosituin keskisuomalainen

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/haivahdyksia-erityinen-elamani/

"Kansakoulu pohjalta, kirjaimia laitan tällee jonnoo,
kielioppikii on hepreoo, sen jo huonompikin honnoo.
Opettajat kouluissa, siälistä luokalta kai piästi,
niin se oli parempi, he hermojansa sillä ehkä siästi."

Suutari pysyköön lestissään, sanovat, mutta sanovathan ne myös että suutari se suuri viisas. Joten antaapa vaan ajatusten lennellä. Räätäleillä tunnetusti sama sävel.
Miten lienee muurarien laita?
Ainakin meidän muurar- Lassilla, Hypönniemestä, saattaa pysähtyä liike kesken ja tiili kouraan juuttua kun oikea ajatus lähtee liikkeelle, että eikös se niin oo jotta ...

Joulun jälkipäivinä on tässä ollut aikaa itse kullakin säädyllä virua sängyllä ja ajatella suuria, lueskella toisten vielä suurempia ajatuksia. Pukinkonttiin oli pantu semmoinenkin kirja kuin Muurin juurelta. Ettäkö jokin rosvokirja? Johan tuossa nyt uteliasuus heräsi, vaikken dekkareita suurin surminkaan käsiini ota.

Savonlinnan mies, Rappar-Risto, on koonnut elämäntarinaansa koviin kansiin ja antaa tulla tupsahdellen, tömpsäytellen ja peräkkäin pitkänä letkana. Muutaman runon kun luki niin pian jo rytmiin pääsi ja viis välitti, niin kuin nuo nirppanokkahaavikot, yhdyssanojen erillisyydestä tahikka muista kielen kotkotuksista. Mitä noista: niillä ite elämän kansa mittää virkoo!

Miestä tuntematta voin kirjan välittämänä hahmottaa tekijän elinympyrät: vaimo on, kukkamekossa parhaimmillaan, ollut jo lipo kolmekymmentä vuotta, kaksi poikaa, kaljupiä, työ maistaa, viinaa ei enää, otettu kyllä aikanaan lajin verran, mutta nyt on korkki kiinni pysynyt paritkymmenet vuodet ja, ennen kaikkea, Luoja on.

Jo noilla ja noista nyt yhden kirjan kirjoittaa! Kun Päätalo kirjoitti samoista aineksista 26.
Itseironiaa löytyy enemmän kuin pöyhkeyttä - ja se on hyvän merkki. Jaakko Teppoa enemmän kuin Runebergiä, mikä sekin hyvän ITE-taiteilijan merkki! Rosoisuus siis, rapatessa roiskunta.

Pistetäänpäs loppuun käyttöohje:
Nirppanokat - välttäkkee tätä kirjoo; Tavan immeiset - Pus Kii!

Risto Salmi: Riston riimejä MUURIN JUURELTA. Kuvitus: Tapio Nousiainen. 2013

Miltähän tuntuisi katsella oman elämänsä käänteet näyttämöllä, näyttää riepottelu samalla noille ventovieraille ihmisille?
Myös ne negatiivisimmat, siis kasvattavimmat kipukohdat. Ensimmäisen puolison aseella uhkaaminen. Toisen puolison konkurssi ja kuolema. Kolmannen puolison eri, so. 'parempi', arvomaailma.
Ero.
Sitäpä voi käydä miettimässä vaikkapa Täällä tai tuolla Kouvolassa, josta maistiaiset blogin alaosassa.
Tuolla esitys on musikaalisempi, Täällä kotoisampi, koska onhan tyttö, niin pieni niin, täältäpäin kotoisin. Ensimmäisessä ensi-illassa Joensuussa Katri Helenaa esitti Suvi-Maaria Virta niin intensiivisesti, että ääni oli katkolla muutaman kerran ja liikutus aito. Toisessa ensi-illassa Katri Helenaa esittää Kirsi Kärnä, joka lie kulisseista jo ensimmäisessä kuoleman laulussa laulanut Suvi-Maarian äänen murtuessa.
Ei ole helppoa olla Katri Helenana, edes leikisti!

Oli siellä katsomossa Katri Helenan lisäksi tätä julkkupuolta muutakin, ainakin Hannele Lauri ja Kuju Hyttinen. Paikalla oli myös sankka joukko näitä lehdistön räpsyttelijöitä, joista yksi antoi ja sai huutia jo itse musikaalissa: luottonaistoimittaja häijynröyhkeä, jopa proffaakin niljakkaampi, Suni. Minna Maaria Virtanen osasi olla tarpeeksi epäsympaattinen siinä roolissa; kukapa meistä ei osaisi olla helpommin ilkeä kuin hyvä - jo luontaisesti!
Liimatainenkin, muuten, seisoi jo väijyssä itse näytelmän lopussa, siis roolina ei livenä.
*
Joensuun kaupunginteatteri: KATRI HELENA ELI KUU JÄRVEN YLLÄ
KÄSIKIRJOITUS Ilpo Tuomarila - OHJAUS JA KOREOGRAFIA Mikko Rasila

kuva Johanna Kokkola

**********************************************************************************

Kouvolan teatterin Katri Helenasta (siirretty Kauppalehden blogista 23.9.2013)
EIPÄ SIITÄ TUNNELMA PARANE!
pilkkaattepa miten pilkkaatte makua

Senkin älyköt!
Elämä kulkee t u n n e edellä, älynne raahaa perässä. Joten on aika teidänkin heittäytyä.

Olihan se taas teatteripaukku. Oli totta tosiaan. Kuin äidin kohdussa olisi saanut polskutella ja mamia 2 h 35 min.

Ei kauniimpaa.
Vaikka mukana elämän kaikki kirjot: vihat, rakkaudet, pyssyt, kuolemat.

Taitavat päähenkilöt vanhempana ja nuorempana Katrina, Satu Taalikainen ja Heljä Heikkinen, ilman muuta, mutta myös muut Dannyt ja proffat. Se tunkeileva inhottava lehtinainen, Maija Sydänmaanlakka, oli rautainen roolissaan, samoin Katrin äitinä Hannele Laaksonen. Ohjaaja Jukka Keinosen kierrättämissä joukkokohtauksissa oli latausta, varsinkin säväytti se tumma takarivistö Timo Kalanojan kuoleman jälkeen; langetkoon puolet ohjaajakiitoksesta lavastaja Maija Louhiolle.
Niin ja sitten taas se kuusimiehinen livebändi saa kehut - atmosfääri taattu kun tunnelmamusiikki aitona irtoaa.

Entä kun se hurmuriproffa ilmestyi näytämöllä!
- No-oh! kuului katsomosta syyttävä huokaus jonkun juoneen täysillä paneutuneen katsojan huulilta takana katsomosta.
Me istuimme edessä.

Onpa Kouvolan porukalla produktio, melkoisen haasteen edessä on nyt Joensuun kaupungin teatteriväki, jonka Katri Helena pian on ensi-illassa.
Saanen pelotella: melkoisessa sillassa ovat.

Hopi hopi! Junaan ja Kouvolaan!

kuva MARJA SEPPÄLÄ