Herkkäsieluiset taitelijat tahtovat aikansa metelöityään sulkeutua rauhan tyyssijoille. Sinnehän Valamoon myös Pentti Saarikoski loppumetreillä painautui, ja on nyt palvottavana luostarin kalmistossa.
Joku toinen vähemmän taiteilija halajaa myös, jostain kumman syystä silloin tällöin toisinaan sinne, yltöhollilla kun tuossa on. Antaapa kärrätä joskus itsensä paikoille, kuten sarjakirjoitus viime syksyltä on luettavissa.
Käyhän hän tosin oopperoissa, niissä hyi-saatanoissa ja lätkäotteluissa Kuopioita ja Pietareita myöten - jotta skaala laajana pysyisi.
Nyt oli Loirin Veskun vuoro astua luostariin uskollisen kitaristi-Lerchensä kanssa - uskollisen niin: - Parituhatta yhteistä keikkaa, kertoivat tahkonneensa, - eikä vielä kertaakaan Valamoon vaikka kymmeniä vuosia on mieli tehnyt. Onneksi vihdoinkin.
Loiri, Lerche ja välissä Holmbergin Kallen pää
Nyt vetäisivät keikan joka tuskin rutiinikeikalta tuntui, ja koska kansaa oli sali tupaten täynnä, saivat esittää illalla toisen setin ulkopuolelle jääneille.
On siinä kaiken kokenut mies. On siinä edessä, kuluneena. On mistä ammentaa. Ja ammensivathan he yhdessä. Kahdentuhannen keikan miehet.
Eivätkä lähteneet rahat jenkkikassiin sullottuina niin kuin Vesku aikoinaan veroja maksamatta keikoilta lähti. Poistuivat nyt kaikkensa antaneina, rahatta.
Sillä jo alkupuheessa oli käynyt ilmi luostarin igumeeni Sergein suulla:
- Haluavat lahjoittaa esiintymispalkkionsa luostarin hyväksi.
Ei ei ei Erkkiä tarkoittanut, tuota vuodemiestä, vaan itseään tai niin no itsestäänkin kertovaa tosijuttua. Kilpailijaansa Paratiisissa. Tai oikeastaan ei kilpailijaansa vaan sen tervaamista, tervalla hölväämistä kauttaaltaan, jotta se kestäisi pitempään.
Sillä jos on pukki niin pitää kestää pitempään. Myös kaikki tuulet ja tuiskut.
Mutta itse asiaan Hakkila! Tai Pukkila, kuin vain.
"Tuli se tervattua kauttaaltaan", selvitti Onni tekosiaan ja vähän ikään kuin anteeksi pyydellen jopa pyysi ilmoittamaan pahoittelunsa ettei aikanaan ilmoittanut menettelystään kun 'tuli niin paljon muuta siihen'. Syyskiireet ja talvenhiihdot, kevään kasvimaat sun muut.
Että tervattu on nyt pukki, kaikkine ulokkeineen.
On todisteet; ne tahtoo täten Onni näyttää meille, jottei aivan satusedäksi luultaisi: "En minä tyhjiä taho lorsia niin kuin Päätalon Kallen setä-Kalle."
Eletään aamupäivää, ei tullut sanotuksi heti alussa.
Onnilla on koko kesäinen päivä edessä avautumassa, mitä nyt vähän satelee, sen verran vain että Paratiisin kasvit saavat janoonsa kyllin.
Onni ottaa sahan liiterin naulasta ja kävelee pukille päin.
Kunhan ei vain kehno olisi vähän kateellinen 'kaimalleen', sen verran komeana ja kiiltävän ruskeana se paistaa tuolla kauempana Paratiisin perukoilla valmiina hommiin.
Aamulla unenpöpperössä hieroskeli Onni Rentner rähmäisiä silmämuniaan ja karisteli ihania yöunia, Leryneitä sun muita Valerie Adams Vilejä, silmistään - mitä hän näkikään: toisen pukin Paratiisissa!
Yön aikana se oli siihen ilmestynyt.
- Kilpailija!
OR hymähti ja katsoa toljotti kadesilmin moista häkkyrää.
Stop stop stop. STOP tykkänään!
Ei se nyt ihan noin mennyt, mielikuvitus oli vain alkanut jyllätä, kuten niin usein, paratiisilaisemme päässä.
Tilattu juttu oli.
Tarpeeseen tuli, sillä hirmuinen rankapino odotti pihanperillä sahaajaansa. Ja entinen pukki oli remppa mikä remppa.
Ystävän kätevä käsi oli askarrellut kunnon tukevan sahapukin myötäohjeineen: "Kuivattele hänet keväällä ja voitele kuumalla tervalla, laita huhtikuun-toukokuun aurinkoon ja ahavaan kuivumaan. Ompi sitten ikuinen sahurin ystävä."
Hän se siis on eikä mikään Se - sittenkin!
- Voihan rähmä!
Onni kiittää Hänestä, silmiään yhä hieroen.
Hyvillä mielin, hyvillä mielin. Kilpakumppani viriilinä pitää tästedeskin.
isänpäivälahjaksi isä, joka ei juuri koskaan ollut himassa
Kieltämättä vähän kieroon katellu tässä oon Ahdetta: mitenkä sitä nyt niin oopperaa ja golfia kansakoulupohjalta! Ja sitten se 12 vuotta nuorempi Hilkka-rouva vielä siinä ohessa sähläämässä. Päälle pojan huitelut omissa huumemaailmoissaan. Semmoisessa valmiissa kliseepaketissa koko Ahteen perhe: kunhan koketeeraavat ja halusta pällistelevät kansan edessä.
Vaan ptrr-takasi! piti perua kaikki vanha kaunainen ennakkoluulo. Niin kuin Hilkkakin joutui perumaan ajattelunsa Matista, kun Matti eka Hesa-treffeillä heti oopperaillalliselle vei: 'keikaroi, keikaroi', ajatteli Hilu. Mutta ei.
Ensin meinailin, kirjan sisällysluettelo on tarkka ja pitkä joten siitä on helppo valita mieluisensa, että luen vain ne AKT:n jutut Hilkasta & Rädystä, sitten Veikkaus-kähmintäpotkujutut sekä silmäillen Matin nousun eduskunnan puhemieheksi ja pudottamisen valtakunnan kakkospaikalta. Ynnä viimeisen ryvettymisen: Kehittyvien maakuntien Suomi ry:n vaaliavustuksen. Ja ilman muuta jätän väliin nuoruuden ja lapsuuden ajat Oulun tienoilla.
Mutta ei siinä niin käynyt.
Ensin äiti pehmitti minut: Matti kiittää työnraskaan raatanutta äitiään, joka nyt joulukuussa täyttää 90 vuotta, ojentaen ja omistaen kirjan hänelle lahjaksi.
Sitten koko alkusuku: tarvittiin vain muutama vilkaisu isän juoppouteen, tätien mielisairauteen sekä kurkistus suurperheen hataraan majaan Oulun Kellossa, niin vientiähän se oli. Luettava koko turhan paksu pakkaus.
Vaikka on sillä sähkö- ja puhemiehellä välillä peräti kummallista tittelinkipeyttäkin ilmassa leijumassa: "Jäähyväiskokouksessa minut nimitettiin Työväen Urheiluliiton kunniapuheenjohtajaksi. Se oli liikuttava hetki. Arvostan kunniapuheenjohtajuutta suuresti, varsinkin kun olen TUL:ssa toistaiseksi ainoa tämän tittelin kantaja." ja kohtakos seuraava Salibandyliitosta: "Samaisessa kokouksessa minusta tehtiin liiton ensimmäinen kunniapuheenjohtaja."
Miten joku voikin noin tunteella noin tyhjänpäiväisestä palkitsemisesta lähes ylpistyä! Tittelinkipeyttä? Pääatalomaisittain somasti todettuna: sen verran sitä herranpaskaa sittenkin tarttunut rattaisiin.
Silti kaiketikin: vakuutti Matti ainakin minut kiertelemättömällä kerronnallaan, periaatteessa ei näyttänyt parempaa, varsinkaan nuoruudestaan, kuin onkaan, vakuutti luotettavuudella kuin aikoinaan äitinsä, joka vanhimman pojan hoteisiin joutui jättämään sisarusparven työpäivien ajaksi. Jotenkin suo Matille maailmansa ja ylösnousunsa, ilman kademieltä - olkoon miten kuinka vain 'veistokoulupohjalta'.
Olisi tuo kyllä saanut jonkin syyn myös omille niskoilleen ottaa, eivät nyt kaikki sentään putipuhtaita paavoja voi olla!
Tässähän pian repeää ja rupeaa uskomaan politiikkaan ja poliitikkoihin, josko siellä muitakin, sittenkin, Matin kaltaisia! Rehti, vastuuntuntoinen, työteliäs ja luotettava kansalainen on Matti Ahde, 67, ei ollenkaan semmoinen ketku kuin toinen alan mies, sieltä Turkkusest. Sellainen vakaa kuva minulle ulkopuoliselle kirjasta jää, ja on jäänyt monelle Matin tunteneelle, niin ne monet tässä Matin elämänkulkukirjassa kertovat.
Kumotkaa, jos olen hakoteillä.
Matti Ahde - Timo Hakkarainen: Matti AhdeSähkömies 459 s. WSOY 2013
