hikotusta ... sivumerkkejä

Cityläisille tekee gutaa käväistä landella. Tässä matkaopas mitä mainioin.

Emäntä seisoo karjapihalla kalliolla, keskellä lastuja, risunjätteitä ja lehmänjälkiä. Hän seisoo kumarassa ja veltosti harallaan riippuvin käsivarsin. Saunassa, josta hänkin on tullut nukkumasta, nukkuu vielä koko Käkriäisen muu perhe, mies ja kymmenen lasta, jopa lisäksi miehen vanha anoppi, tullut tapansa mukaan muutamiksi kesäviikoiksi tänne oleksimaan.

On aika palata lehtosiin päin hengähdystauon jälkeen. Joel Lehtosen pääteoksen, ainakin suosituimman, käsitellyimmän kirjan kimppuun. Putkinotkoon. Ajankohtainenkin on tämän yhden kesäisen päivän tarina, joka ajoittuu Pekka Tarkan laskujen mukaan näihin aikoihin, heinä-elokuun vaiheille.

Flanellipaita pois riisutaan ja 'potilas' pöydälle pötkölleen kellistetään, kirjakirurgin veitsi teroitetaan ja rintakehä auki viilletään.
Ja hitto!
Johan alkaa röpöä ryöpytä.

Karjalaisen entisen kirjallisuusarvostelijan verinen vainu herää: saalis edessä, senkus alat inventoida, ovatko palaset paikallaan ja onko elämän toivoa jäljellä.
Vaan jopa on, kyllä laiskasta Juutas Käkriäisessä tekomiestä löytyy enemmän kuin Oblomovissa niin sukulaissieluja kuin ovatkin.

Pysyttehän kelkassa vielä - siis mukana? Viinaa pian myydään jos valmistetaankin ...
Kyseessä on samalla henkilökohtainen dilemma: valitako luentaan ja tulkintaan ulkoinen kaikkien ymmärrettävä tie, vaiko sisäinen upottavampi, poukkoilevampi polku, jota on antavampaa, ja hauskempi, tallata sen moninaisissa mutkissa ja hämärissä.

Tietysti valitsen utuisemman polun, koska mitään velvollisuutta, niin kuin tilatussa päivälehdessä, siellä Karjalaisessa, ei ole tilaajaa kohtaan, koska tilaajaa ei ole olemassa; City on ilmaisfoorumi ja vapaa - kirjoita jos kirjoita, oma on asiasi.

No hyvä, nyt olemme saaneet karisteltua joutavat kurkkijat ja kuikuilijat, ja ainoastaan asialle vihkiytyneet, siis yksin Sinä, jaksavat riippua messissä. Pian päästään Joel Lehtosen Putkinotkoon, kahtena peräkkäisenä vuonna - 1919 Putkinotkon metsäläiset sekä 1920 Putkinotkon herrastelijat - ilmestyneeseen kaksiosaiseen teokseen, joka sittemmin on aina julkaistu yhtenä 500-sivuisena romaanina.

Kyllä tämä retkemme perunannostolomaan, jopa jouluun, kestää, vähintään yhtä kauan kuin Lehtosen Henkien taistelu, jota Kauppalehdessä kävimme.
Bonuksena rinnan lainailemme Putkinotkon vironnosta, tõlkinud Konst. Wanik, sekä selailemme P. Tarkkaa.

Ei muuta kuin: Hei, kaikki, lanelpaita päälle ja - höyrylaivaan!

Perenaine seisab karjateel kaljul, laastude, prügijätiste ja lehmajälgede seas. Ta seisab küürus, käsivarte rippudes loiult harali. Saunas, kust ta magamast on tulnud, magab veel kogu Käkriäise muu pere, mees ja kümme last; lisaks veel mehe vana ämmgi, kes tulnud, oma harjunud kombe järele, môneks suvinädalaks siia.

Ei epäilystäkään: jos parikymmentä pirpanaa eturivin patjoilla mukana elää ja touhuaa parit tunnit, niin.
Niin turha siihen on aikuisen mennä mitään sönkkäämään näytelmän esillepanosta.
Onnistunut se on - ja sillä siisti!

Pojannapero karkaa, koska äiskä ei hyväksy ei kissaa ei koiraa kotiin. Elää kesän uudessa kylässä vanhassa talossa kissain koiran, lehmän ja naakan kanssa.
Just, just se, se poika on Uspenskin Fedja-setä, nyt framilla Sinkkolan kotieläinpihalla Joensuun kaupungin liepeillä.
Ja kuten yllä pienin katselijapopula osoitti: vauhtia, huumoria ja jopa vaarallisia tilanteita riitti riittämiin. Pitkästymiselle ei kolmenkymmenen asteen helteessä sijaa ollut.

Vanhempi katselija katseli enemmän noita edessä alhaalla eläytyviä lapsia kuin itse pääeläimiä taikka päähenkilöitä, joista postikantaja Petshkin, Heikkisen Teemu, nielaisi kelpo osan. Vanhemman katselijan korvissa soi koko ajan Mannin Tarmon ääni ja tarinointi -70-luvun ajoilta, jolloin Tare maalaili mahtavin vedoin Fedja-sedän tarinaa radiossa; traktorin ääni varmaan eniten korvissa säksätti.

Jos näistä hyvistä joku olisi pitänyt eka palkintokorokkeelle nostaa, niin Naakan, Haatajan Tuan, hän sinne olisi tästä esityksestä nostanut, sen verran Uspenskin Eduard oli tälle osaa kirjoittanut ja ohjaaja-Rantala Sinkkolassa oivaltanut ja hionut niin ettei mustasta hahmosta kuitenkaan peloketta tehnyt vaan inhimillisen mitalirohmun, joka kenties olisi pärjännyt viime torstain Eliittikisoissa tuossa kivenheiton päässä, Evilän lennolle nyt ainakin, jopa Keskisalon Jukalle esteissä kampoihin laittanut.

Mustin esittäjää, Tuovisen Iiroa, kävi sääliksi kuumuuden kanssa karvaturrina taistelu, hengissä selvisi onneksi kun välillä hurtta limpparia lipitti.
Fedja-sedän, Jalkasen Eijan, sympaattisuus oli omaa luokkaansa, hyvä veto Fedjalta katsomossa kiertely, tuttavuuden hierominen lasten kanssa ennen esityksen alkua. Matroskin, Eskelisen Elsi, oli veikeä ja tomera yhtäaikaa.

Siis vanhempi katsojakin viihtyi, vaan sitten puoliajan jälkeen rupesi paljot mehut ja vedenjuonnit ulospyrkimään, hätä käteen.
Siihen hätään olisi ollut järjestäjien apu lähellä: vierellä istuja näytti kylttiä, mutta arkaillen sinne oli mentävä - se kun näkyi sekä katsomoon että näyttämölle saakka =

Evakot kulkivat. Editsemme valuivat kohti uusia seutuja. Meillä oli viettää kaunein lämpimin kesäilta, evakkoja kylmi.
Paljon niitä oli kulkemaan saatu, paljon oli meitäkin katselemassa.

Tehokas alku. Kieltämättä.

Siitä sitten kohti kunnalliskotia. Punainen verho auki ja johan ruplatusta riitti, kun kunniamummot parastaan pistivät. No just ne karikatyyrit. Kuvitelkaa kaikki nuo rollaajat, uteliaat ja äkämykset. Ruotimummot.
Näiden joukkoon asettuu lempeä karjalaisnainen hiomaan haavojaan ja noita mummoja siinä samalla.

Ollaan Kyllikki Mäntylän näytelmässä Opri.
Jatkanko juonta, vai käynkö näyttelijöiden kimppuun?

Mitästä juonesta! Hyvin siinä käy ja hauskaakin on kun tulevat ne kärrihurjat, huru-ukot siihen leikkimielin ja kovinkin mummo sulaa. Eikä näyttelijöistäkään pahaa sanaa, parastaan pistävät ja hyviä ovat, vallan mainioita, varsinkin nuo huimat mummot, talttumattomat. Ja ilmetty Jaakko Tepon ääni ja sama puhheen vetovoima tuolla Renki Jussilla. Kuuntelisi pitempäänkin. Siinä missä noita mummoja, ja ite Oprihan ei ammattilaisesta eroa.
Nimiäkö?
Pannaan vain ohjaajan, koska tunnetuin kaikista, Hannu Virolainen, se Karjalan kunnaiden pyhä henki, pappi Antto. Toiset löytyvät täältä: linkki. No pahus - eivätpäs löytyneet Kyösti Härkönen, Marja-Leena Gröhn, Leena Tolvanen, Katri-Helena Sorsa, Riitta Outinen jne.
Olis sietäny löytyä!

Kesäteatterissa siis taas. Liperi, Roukalahti, Lappalais-veljesten kylä.
Näissä on viehätyksensä ja oma livejännityksensä, sillä koskaan ei voi tietää josko jotain odottamatonta tapahtuisi. Ollaan koko ajan odottavalla kannalla, varpaisillaan. Väliaikakahvit, makkarat ja kaikki tuoksut.
Mieluummin täällä verevän kielenkäytön opissa vaikka joka ilta kuin kotona katsomassa telkun ulkolaisia.

Tuossa lie pointti löydettynä!

Opri eilen, tänään Yksinäisten sydänten kerhoon, toissa iltana Lemmenjuomaa juoda litkiteltiin.

On kesä ja kesäteatterikärpänen koko ajan surraamassa korvan juuressa.
Pitäskö tuo tappaa? Raahtisko.

No johan on aikoihin eletty!
Työelämässä jos vielä olisi, niin voisi harkita poisjäämistä ja elelyä voittojen turvin. Ja jos ei Paratiisissa jo valmiiksi asuisi.

Pensionistimme Onni Rentner on äimän käkenä. Karvaisia kämmeniään taputtelee ja kämmenpohjiaan tuijottelee kuin Päätalon setä, Kummun Kalle. Jatusteleekin pitkät tovit samalla lailla jotta voiko näin hyvä mäihä osua yhen miehen kohalle. Humber Hawk enää puuttuu niin Onnin onni täydellisyyttä hetkisen hipoisi.

Ensin ilmoitti Loiste: "Meillä on sinulle kivoja uutisia: voitit 2 lippua Eliittikisoihin Joensuun osakilpailuun 24.7."
Ja sitten tuli vielä parempaa ilmoitusta, lukumiehiä kun tämä Onnimme on:

"Heippahei,
onnea voitosta :)"

Ensimmäisen eteen ei tarvinnut lonkkaansa nostaa niin jo tärppäsi.
Toinen vaati jo henkistä pinnistelyä, kovastikin jotta runosointu kohdallensa sattuisi. Pisara-blogisti, kirjailija-runoilija Maaria Päivinen näet halusi piristää nimipäiväänsä ja pani lukijansa kilpasille: kuka parhaiten runoilee päivänsankarille, hänelle palkinnoksi uusin runokirja omistuksin.

Aikansa kaaria saaria taaria barbaaria väänneltyään välähti, maalaisen oloinen pankki. Jyvälaari! Sitä eivät muut kekkaa, sen verran aataminaikainen asia, ja mikä perusaarrearkku elämänylläpitäjänä. Tarvekalu.
Sen upotti Onnimme runoon - ja heti oli varma että uppoaisi.
Niin kuin sitten kävikin, kuten yllä mailinpalanen kertookin.

Tuli upea runokirja palkinnoksi ja ikuinen häpeä omasta runosta, joka kuului kokonaisuudessaan näin:
Maaria,
muistutat viljalaaria.

Kun voittoteos on jo ihan toista maata:

Maaria Päivinen, kirjailija, München,radiossa tänään

Enpä tähän hätään keksi parempaakaan illanviettotapaa kuin istua kauniin kesäillan keskellä virran kainalossa ja pari tuntia elää kunnon seurassa, esittävän taiteilijan vietävänä.
Sopiva kourallinen, alle linja-autolastillinen, meitä istua nakotti katsomossa eläytymässä tuohon nykäsenmatin taikka donjuanin taikka rubenoskarauervaaran onttoon Olavin osaan. Naistenmiehen monologiin, kipuiluun, naisseikkailujen raastaviin jälkipoltteluihin.
Ja kas kas! - johan oli vihdoin ymmärrystä ja näkemystä miten elämä miestä hioo ja tasoittaa kuin santapaperi puuta.

Tänne pitää vartavasten autonnokka usuttaa, ei Enon kesäteatteriin Paukkajaan vahingossa joudu, kun Paskapurolta ja Häihänniemen tienhaarastakin on vielä matkaa huitkotva.
Intiiminä ja intensiivisenä säilyi vire Rahkeen virran partaalla koko kaksituntisen. Ja hyvä niin kun ihan sitä tehen oli tänne tultu.

Rempseätä meininkiä ja ystävällistä, kaikenkaikkiaankin kahveineen pullineen. Ja mikä helpotus ja vapautus: esityksen alussa soi haitari eikä mahat ravalle pelottelevaa uhkausta ja heristelyä kuvauskielloista ja kännyköistä, ei mainintaakaan. Ammattiteatterista kun kumminkin kyse.

Haitari syrjään ja naisiin!
Pekka Rädyssä on charmia ja karismaa ja hurmurin otetta niin paljon ettei epäilystäkään niistä päällekäyvistä naisista, jotka nyt jälkikäteen siihen näyttämölle yhtä aikaa tasajalkaa tuppautuvat pirstomaan Olavin oloa ja mielentilaa.
- Eikö ne vois kertalaakilla tulla, kuuluu kulkurijätkän toive.
Ei tarvitsisi koko ajan menneiden muijien, ämmäpataljoonan kanssa tapella eikä tiliä tehdä.
Viehkoa porukkaa sieltä, Gasellia, Pihlajanmarjaa, Annikkia, mielensopukoista kaivautumassa, juttusille pyrkimässä, ja ennen kaikkea se ison talon, Mattilan Kyllikki. Sen romanssin oli tylyttänyt alkuunsa talon Mahtava Isäntä.

Entä jos vielä kirjeellä, neljän vuoden jälkeen kuitenkin kopaisisi ...
Kannatti.

Niin se meni se juoni. Paljon Linnakosken Tulipunaista kukkaa sovitettuna (Tuija Vuolle / Erkki Wessman) Pekka Rädylle Olavina dialogioitavaksi äidin, isän, isännän, oman pojan ja koko naisparven kanssa.

Komea suoritus Pekalta. Ei siihen nuita muita, muiden suita näyttämölle kaivannutkaan. No Kyllikki omana itsenään, toisena siihen näyttämölle olisi voinut tulla. Sen olisi sietänyt.

Taputettiin taiteilija framille useampaan kertaan. Suli ja valahti vahaksi. Omana Pekkana pani puhumaan:
- 'Annat vain kaiken' niin se Virénin Lasse neuvoi minua, nyt 31 maratonin miestä. Sama se näyttämöllä. Tämän enempään en tänä iltana olisi pystynyt.

Haitarinsoittoa, laulua, tanssia, murhetta alinta, iloa ylintä esillä - ja koko ajan täysillä.
Vieläkö enempää!
- Siksikin tämä, kertoili Pekka, - oli merkittävä hetki taitelijalle, kun oma tyttö perheineen istuu seurassanne. Ja tuo Turus-Hessu!, jonka Imppa minut julkisuuteen nosti.
- Oma teatteri, omalla maalla. Ja jouluna 60 v. Niin mikäs tässä. Iso Kiitos. Kaikille.

Niin jutusteli, kehumatta, Pekka Räty, näyttelijätaiteilija, ensin Olavina - ja niinä muina - parituntisen hikoiltuaan.
Kommee suoritus, kertakaikkiaan!

Venesoutulukeminen, kolmen viikon urakka, vaati palauttelun, kaiken unohtamisen.
Kokka kohti Kuopiota, niin eiköhän siinä savolaissouvissa ala helepottoo! Kävellä köpöttellöö kaapunnila ja törisöö oikeihen immeisten kanssa.

Kokkeiltiin. Ylen omituisin tuloksin.

Ainoa aito viikonloppuna tavattu hymyilevä savolainen taisi olla Hannes Kolehmainen, sekin patsaana, kun Väinölänniemeen pakenimme. Pakenimme vähän peloissamme. Kummallisen näköisiksi oli suurin osa kaduilla ja torilla hiipparoivista sitten viime käynnin muuttunut. Kaiken maailman hahmoja kadut kuhisivat. Siistejä olivat, ei sen puoleen. Mustaa kangasta, pinkkiä karvaturria sun muuta porukkaa paineli kohti jotakin. Kummia puhellen.
- Animen ja Mangan harrastajat koolla, niin selvitteli sittemmin hotellin resepsuunivirkailija.

No eivätpä nuo Hannes Kolehmaiselta ainakaan näyttäneet.
Sinne Kolehmaista kohti ja ohi painelimme me, ääntä kohti Vänärille. Kilpailut käynnissä juoksuradoilla, hyppypaikoilla ja -

- ja eikös heti taas pitänyt kuulua erikoista. Siinä na-naiskuulantyöntöä käynnisteltiin ja komeakroppainen Sanna Kämäräinen pukkaili sivulajissaan eri metreille kuin toiset naiset, ja niiden toisten naisten joukossa sai työntää myös tämä Vera Räsänen, josta Urheiluliitto ei oikein saa selvää millä oikeuksilla entisen Vesan antaisi kilpailla. Siitähän nämä lehdet ovat viime aikoina peistä kalistelleet ja juttuja veistelleet. Vaan ei Vera enää naisillekaan pärjännyt, ikä ja leikkaus ovat voimat vieneet: kolmatta metriä tuli takkiin Sannalta. Tulokset.

Vielä ennen virkistys- ja palauttelupäivän loppua tavattiin pappi, joka yksin odotti hääseremonian alkamista Pyhän Nikolaoksen kirkon avoimien ovien takana. Hyvin ystävällinen mies, kuten ortodoksit aina.

Muitakin outoja mutta ihan kunniallisia ihmisiä tavattiin; eniten kummallisia hiippailijoita oli tavattavissa yösydännä satamassa Albatrossin puolella, alkuillasta muistuttivat aitosavolaisia vaan loppuillasta ei niistä selevää ois ottanu pirukaan jotta mitä olivat ja mitä puhuivat, jutut olivat kuin noilla animeilla ja mangoilla - aivan käsittämättömiä, tuulesta temmattuja.
Eli Albatrossi se vasta fantasiahahmoja pullollaan olikin.

Vähän Tour de Francen makua. 700 kilometriä tervavenesoutua aikaan 20 d 26 min. Kustavista Hailuotoon. Kahden miehen voimin. Fiktiivisten Aimon ja Köpin, joista Köpi on Juha ja Juha siis faktaa. Eli tuo matka oikeasti soudettu on.

- Vahva lukuelämys! Noinhan ne ammattilukijat tahtovat lausua helmen löydettyään. Ja Kääriäis-Sepi vielä lisäisi: - Hyvin vahva.
Saman sanon minäkin. Ja vähän niin kuin toisella suupielellä ja huumormielellä lisään kuten Ruuskasen Antti ennen Lontoon olympialaisia:- Nyt vuan ennee herkistellään niin kun ne Urheilijat tuppoovat sanommaan.
Tilitellään ja selaillaan kerraten, mentaalisesti.

Juha Hurme, 59, Paimiosta jämptissä opettajaperheessä varttunut kirjailija-teatterimies on Hullun jälkeen kirjoittanut viisaan kulttuurikirjan, sekä henkisen että ruumiillisen: Nyljetyt ajatukset Teos 2014, 487 s.
Aimo ja Köpi soutavat, patikoivat, hyppäävät kympistä veteen aina tornin nähtyään, ja ennen muuta keskustelevat syvällisiä taiteilijoiden luovista saavutuksista lähinnä kirjallisuudessa ja myös musiikissa.
Voimissaan ovat miehet, ei vielä merkkiäkään Hurmeen manuusta: fyysisesti ponnistelematon rapautuu myös henkisesti, väistämättä.
Psykoosista selvinnyt - jättämällä oma-aloitteisesti lääkityksen pois - kirjailija Hurme kirjoittaa psykoosista selviämisestään Köpin sanoin:

- Ei sellaisesta voi palautua. - Jonnekin se ihmistä vie. Niin kuin tämä souturetki meitä. Emme mekään ole tämän jälkeen ennallamme. Mutta on Hurme kuitenkin toimintakykyinen ja yhteiskuntakelpoinen. Ei tarvitse pakkopaitaa ja kykenee hankkimaan niukan elantonsa. Voiko enempää vaatia?

Itse luin kirjaa kaksikymmentä päivää*, samassa päivätahdissa etenin kuin soutajatkin tarkkaan kuunnellen ja alleviivaten lukuisista repliikeistä antoisimmat. Niitähän riitti niin, ettei tuota kirjajärkälettä enää kukaan toinen voi lukea häiriintymättä.

Oli jännä palata kirjoihin ja kirjailijoihin, joita soutuvelloset läpikäyvät kolmiviikkoisen soutupurjehduksen aikana ja joista lähes kaikki joskus olen puhkilukenut ja jotka syvän lähtemättömän, pysyvän jätöksen ovat mielentilaan kakkineet: Dantesta Huoviseen, Mukasta Dostojevskiin, Gogolista Runebergiin, Beckettistä Kiveen, Kafkasta ... - sekä ennen kaikkea kaikesta Volter Kilpeen!

Musiikkiinkin yritin tarrautua, irti saada jotakin, vaikka se kenttä ja genre outo ja vieraaksi jäänyt onkin. Musiikkisoutupätkät sain purjehdittua nopeammin kuin nuo soutajat, jotka hekin - kumma kyllä! - silloin tällöin virittivät purjeen tervaveneen vientiä helpottamaan.

Tuota pientä purjelusmuilua en niin paheksu, mutta sitä paheksun etteivät soutajat vahingossakaan kelpuuttaneet mukaan itäsuomalaisia suuria kielenkäyttäjiä Lehtosta, Turusta, eivätkä pohjoisempaa poikaa Päätaloa, joka sentään merimaihin Ouluun tuon tuostaan nuoruudessaan palaili ja palasteli.

Kirja päättyy 15-sivuiseen Hakemistoon, mistä voinee päätellä ettei Nyljetyt ajatukset romaani ole, vaikka tunnetäyteinen onkin. Jos ei tietokirjakaan, joka on tunkuun tietoa täynnä.
Mutta oli mikä oli, niin kova on Hurmeen saavutus, laaja ja vaikuttava kuin Pekka Kuusen Tämä ihmisen maailma tai samakaliberinen Heidi Liehun Perhosten valtakunta aikanaan.

*lukupäiväkirja

Veken hautajaispäivän jälkeen

Valmista tuli

Iltamyöhään,
kun koko ruljanssi ohi,
aika nousta
Kankaan mäki.

Katseella kunnioittaa,
kuin
ennen,
kirvesmiestä.

linkki
***
**
*
20 ja 14 tai 14 ja 20
Siinä raikuilun vuoden 2014 tarkennettu, toki vain ohjeellinen, tavumääräsääntö; joskus voi, saa ja pitää lipsahtaakin.
(Raiku-runous, myös tusina-runoudeksikin kutsuttu, on perussuomalaista prepostelurunoutta. Uusiutuva ja ajassa pysyvä runoilu sisältää pääasiassa kulumassa olevan vuoden ilmituoman tavumäärän - joskus tosin tarpeen vaatiessa jopa puolensataa tavua, mikä on ehdoton katto ja takaraja - joko useisiin riveihin ripoteltuina tahi yhden rivin pötkynä pudoteltuna.)

Viikon toista, lie kolmattakin kukkineet päässä komeat kuvat ristiriitoina.
Nuo kirkkosoutajat.

Piruko livahtanut aivokoppaan. Jotenkin tuntunut että jokin tuossa mättää.
Oikein kepit pystyssä ovat taas menossa jonnekin toiselle puolelle pitäjää läimäyttelemään, vaikka tosiasiassa kirkkoon soutavatkin papille lähtöloitsuja veisailemaan.

Voittajien veneitä nuo ovat.

Kuntaveneessäkään ei näy yhdenyhtääkään Ilovaaran mäellä tyhjillään seisovan lakkautetun koulun puolustajaa.
Voittajat siinä melovat ja meloskelevat kohti uusia seikkailuja.

Kaunista kaunista silti.

Onneksi se on nyt siinä. Ämeriäkkylän irtiotto. Ja jähmätorvelaisten.

Päivän Hesari-leike kertoo sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö Päivi Sillanaukeen suulla kaiken SOTEsta,
mm.

RKP:n Haglund on herännyt haraamaan moista vastaan. Puolustusministeri ei enää puolustakaan tekemäänsä ratkaisua! Carl on siirtynyt kahden itäsuomalaiskunnan puolelle!

Haglund myös siksi kun - tai no joo, antaa Kalevan jatkaa: "Erityisesti Haglundia kismittää se, ettei sote-ratkaisu turvaa riittävästi yksityisten palvelutuottajien asemaa."
Attendon yms. paratiisilaisten.
Pienen kunnan päättäjät puolestaan ponnistelevat entisen menon puolesta ja surevat päätösvallan menettämistä isommilleen. Yli puolet kunnan budjetista siirtyy yhdenäkin muiden käsiin.

Lohdutukseksi kuntapäättäjille: Eivät sentään veroparatiisisaarille, kuten nykyisin.