hikotusta ... sivumerkkejä

Onhan Ville Valokin koettanut tulkita baddingia nappiin osumatta, mutta ihan kohtuullisesti. Myös moni muu ammattilainen on esittänyt kipaleita ihan ok! ja sinnepäin eli ei hassummin. Mutta eihän Raulin haurautta voi kukaan esittämällä esittää!

Tuota taustaa vasten Lieksan Badding Tuomas Salopuro selvisi loistavasti Rauli Somerjoesta, jonka surullista, koskettavaa kohtaloa Bussi Somerolle -tarinaa esitetään kymmenen kertaa ennen joulua tuolla kaukana kaukana susirajan takana Lieksan* teatterissa.

Tässä taas yksi esimerkki, että Cityn yläpuolisessa Suomessa o n elämää! On muuten ohjaajalla, Tero Sarkkinen, ollut hemmetin moinen homma pitää koossa matsku ja monen sortin sakki, luulemma.

Ensi-illassa lauantaina Brahean salillinen nautti menosta, vaikka ilonhetkiä näytelmässä ja Raulin elämässä vähemmän olikin kuin surua, pettymystä ja masennusta. Pala kurkussa sieltä pois lähdettiin, jos vieno hymykin huulilla - mikä on hyvän merkki.

Kuten sanottu: päähenkilö onnistui mainiosti; ulkoisestikin samanlainen riuku olemukseltaan. Lapsi-Rauliin tottui alun karsastuksen jälkeen ja hyväksyi Sanna Markoffin Rauliksi; kuolevan, lihoneen, viinanmurtaman 40-kymppisen Raulin hahmottama Ensio Kortelainen oli jo vaikeampi sulatettava.

Aito liveorkka lavalla: Vau! Kunnon räpinää!
Ja M.A.Nummisena Sami Ehrukainen osasi kiekaista! Entä Rauli "Rafe" Tanskanen Baddingin nimittäjä ja lapsuuden kaveri - Matias Kankaassa on särmää, on!

Muita? Ei riitä tila: mutta olihan opettaja Möllösellä, Sini Nevalainen, kirkas falsetti ja kuri!

Menkää itte kattoon, vaikka:
Pitkän matkan päässähän pahulainen on, mutta Kolin rinteillä lasketellessanne olette jo Lieksassa, ja mikä sieltä poiketessa teatterissa - ei muuta kuin Pielisen yli silpaisette!

*Lieksa: Venäjän yhteistä rajaa
>100 km
---
Voiman Kulttuuriseinällä

Loirit, Korhoset, Kinnuset, Oksaset, Halkolat kulkivat mielen ohitse kun Kuivalainen, Laakso, Paavilainen, Rantatalo, Sarkkinen, Veiskola, Virta orkestereineen ramppasivat näyttämöllä rahan perässä.
Mahtavan Markku Maasillan, muhkeana rahasirkustirehtöörinä, asetellessa porukkaa ruotuun, kutakin kullekin kuuluvaa rimpuilevaa rooli-ihmistä paikalleen.

Ei siinä äidin opeilla pitkälle pötkitä, rahamaailmassa, sikäli mikäli rikkaus, menestys ja vaikutusvalta silmissä kiilumassa.

Tuntuuko tutulta?
No onhan tuo nähtävissä, ja monta kertaa nähtykin, näyttämölläkin, jos vähänkin viittii tsiigata ympärilleen.

Matkalla jo kyseli Sirkka että mikä idea Rahakabareessa: - Luitko?
- Netissä näytti. - Kanninen yrittää äidin neuvoin pärjätä maailmalla, vaan maailmassa ovat muut neuvot äidin neuvoja kalliimmat. Rehellisyys, häh!

Ja ei kun Suvantosillan liikenneympyrästä oikealle, vasemmalle jää liikemies Laakkosen lukaali, ja sisälle saliin Joensuun kaupunginteatteriin!
Samaan saliin, missä 59-jäseninen kaupunginvaltuusto, toinen teatteri, Merja Mäkisalo-Ropposen ohjauksessa kokouksiaan istuu, esityksiään esittelee.

Nyt ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, menosta ja meiningistä, vastaa Aino Kivi.
Paikalla elävä orkesteri, ensikuulemaksi harvinaisen tarttuvaa musiikkia ja, kuten mainittu, tarpeeksi liikkuvia näyttelijöitä. Et siinä pitkästymään pääse. Iloitset iäkkyyttäsi, ettei tarvitse enää työpaikoistaan, sijastaan yhteiskunnassa tapella niin kuin nuo nuoremmat elämän näyttämöillä: päin peetä ja veetä se menee jos et lusmuile, ja äitikin kun jo kuollut neuvomasta.

Äidin tilalle, valitettavasti, on syntynyt toinen nainen: hehkeä Miss Lama, maailmanmatkaaja lippureppuineen. Tullut valtameren takaa, tainnuttanut Amerikan Lehman Brothersit, vuorossa nyt Kreikka, Irlanti, Portugal...ja viimeisenä repusta taikoo Suomen lipun.
Läskiksi menossa maailmanmeno, Kannisen käy huonosti, pettäjät löytyvät lähipiiristä.
Niin totta - taas kerran!

Niittipyssyttäjä Suvi-Maaria Virran Anne Ala-Ylä Hinkkilän repivää pilkkaa ja ivaa uhkuva habitus pomppii uhkakuvana autossa kun liikenneympyrästä poistumme kotia kohti. Oikealle matkustajasataman taakse ovat syttyneet liikemiehen taloon valot.
Ikään kuin jokin yhtymäkohta tuohon näytelmään leijuisi ilmassa.
Yhteenvetoamme:

- Ei selvinnyt äitinpoika Kanninen ehjänä siitä sirkuksesta.

Ja perään retorinen kysymys: - Mitenkäs me?

Herkkäsieluiset taitelijat tahtovat aikansa metelöityään sulkeutua rauhan tyyssijoille. Sinnehän Valamoon myös Pentti Saarikoski loppumetreillä painautui, ja on nyt palvottavana luostarin kalmistossa.

Joku toinen vähemmän taiteilija halajaa myös, jostain kumman syystä silloin tällöin toisinaan sinne, yltöhollilla kun tuossa on. Antaapa kärrätä joskus itsensä paikoille, kuten sarjakirjoitus viime syksyltä on luettavissa.
Käyhän hän tosin oopperoissa, niissä hyi-saatanoissa ja lätkäotteluissa Kuopioita ja Pietareita myöten - jotta skaala laajana pysyisi.

Nyt oli Loirin Veskun vuoro astua luostariin uskollisen kitaristi-Lerchensä kanssa - uskollisen niin: - Parituhatta yhteistä keikkaa, kertoivat tahkonneensa, - eikä vielä kertaakaan Valamoon vaikka kymmeniä vuosia on mieli tehnyt. Onneksi vihdoinkin.

Nyt vetäisivät keikan joka tuskin rutiinikeikalta tuntui, ja koska kansaa oli sali tupaten täynnä, saivat esittää illalla toisen setin ulkopuolelle jääneille.

On siinä kaiken kokenut mies. On siinä edessä, kuluneena. On mistä ammentaa. Ja ammensivathan he yhdessä. Kahdentuhannen keikan miehet.

Eivätkä lähteneet rahat jenkkikassiin sullottuina niin kuin Vesku aikoinaan veroja maksamatta keikoilta lähti. Poistuivat nyt kaikkensa antaneina, rahatta.
Sillä jo alkupuheessa oli käynyt ilmi luostarin igumeeni Sergein suulla:

- Haluavat lahjoittaa esiintymispalkkionsa luostarin hyväksi.

Kohtalon ivaako lie ollut nähdä keihäsmies just ennen sitä, matkalla sinne.
Syöntipaikalla Tanhuvaarassa Ruuskasen Antti.
Vaikka syytönhän Antti on primitiivilausahdukseen, Rätyhän sen tuhautti ilmoille kuin pierun, mielipiteensä oopperasta:

- Hyi saatana!

Olisivat kysyneet Ahteelta niin tulos olisi ollut fiinimpi.
On siellä Tanhuvaarassa leirillä koko Jokerien KHL-joukkue, vaan tuskinpa siinäkään porukassa enempää myötämieltä olisi löydettävissä - viidakoissa sen kuin seikkailevat; no Erkasta nyt ei tiedä, so. yks henkimies lätkäsakin seassa.

Tosca siellä meni Olavinlinnassa, se Eemelin väännös 'Parvella Toscaa' ei pitänyt kutiaan alkuunkaan, vaikka parvella istuimmekin kaikin.

Ensimmäinen näytös vähän kyllä siltä vaikutti, verenvähyydeltä, ainut pilkahdus oli sen taidemaalarin, Kamen Chanev, vetäisy, muuten kuin kuollutta kaikki. Paitsi stuntin köydellä alashumahtaminen muurin seinämää myöten.

Mutta annas olla - toinen ja kolmas kun tulivat niin johan alkoi himinä.
Ensimmäisen kerran oli uskottava että nainenkin voi kohota yli kaiken ja pestä miehet laulullaan, suohon syöstä: Siinä miehet kalpenivat kun Rusanen kiskaisi äänensä yli muiden. Parvella asti värähteli Johannan kirkaisu, sopraanona vai mezzonako lie paukaissut ja paukutellut. Ja koko illan.

Hitto että oli kaikkea muuta kuin hyi-saatanaa!

Oli siellä suosikkinikin, se Onnen maan Kotilainen, vaan Juhalla oli niin pieni ja mitätön lauluosuus vankina; sinne kaivoon katosi jo hyvissä ajoin ja sinne mies myös tapettiin. Ja sen muuritempunkin teki, ymmärrettävästi, se stuntti.

- Jäiköön noista kukaan eloon lopulta? todeten kysäisi kanssakatselija Mats kun raikuvat aplodit täyttivät Linnan Olavin.
Kävi kalpaten henkilöille, vähän niin kuin Karamatsovin veljissä vasta siellä Oudossa kummussa.

Lomakohdevihje.

Kesäteatterit tietenkin, varma valinta, meille joilla ei enää ole jukujukuikäisiä lapsia.
Mutta miksi tyytyä vähempään, kun voi saada enemmän!

Pohjois-Karjalassa päin pyöriville matkailijoille on tarjolla varsinainen aarre liki Joensuuta Ohvanan mäeltä vasemmalle. Siellä on kulttuuritalo, joka tarjoaa ammattimaista teatteria läpi vuoden entisessä koulurakennuksessa.
Kylmän ja sateisen kesän kunniaksi on sopivasti juuri nyt menossa musikaali
Singin' in the Rain

Saara Saastamoinen
kimittävänä pöljäblondina, mykkäfilmidiiva Lina Lamontina on kiusallisenhäkellyttävä. Että osaakin risoa - katsojaa penkissä - koko tyyppi! Onneksi lopussa saa nokilleen Lina, mutta toki kaikki sympatiat jäävät Saaralle.
Bravo! Bravo!

Miljöö Ohvanan mäellä on mitä maalaisin, atmosfääri mitä kotoisin! Sivistys on saapunut luonnon keskelle: peltoa, metsää, pajukkoa ympärillä ulkona ja viimeisen päälle ammattitaitoa sisällä. On siinä ihan oikeesti nielemistä ja uskomista, hei!
Jos kurkkimistakin niskojen takaa täpötäydessä koulusalissa, kun Moilanen, Salokangas, Sarkkinen, Ursin panevat parastaan.

Mutta uskottava on, menkää aistimaan!
Ette pety.
Eikä homma tähän pääty. Syksymällä on tulossa monenlaista laulua ja musikaalia ja revyytä: ainakin La-Lai-La musiikkinäytelmä Laila Kinnusesta on pistettävä korvan taakse.

Erittäin hienoa työtä tehdään Ohvanassa vailla minkäänlaista valtion, kunnan tai minkään instanssiin apurahoitusta.
Tällä teatterilla on muuten komealta kalskahtava nimi: The LittleBigMusic, ristiriitainen, totta kai sekin, kun toimipaikkana on Ohvanan kulttuuritalo.

Uskaliasta, ennakkoluulotonta, kannatettavaa!

**********

Die Fahne hoch!
Näinä EU-aikoina itsenäisyyspäivän kunniaksi aloittakaamme kansainvälisesti, vaan ei Kansainvälisellä, tervehdyksellä ja onnen toivotuksella. Ennen asiaa.

Eipä siinä ollut ukoilla paljon virkaa, jos ei niin virtaakaan. Nuo sydämen sisällä olevat rönsyilevät naiset tämän teatterin tekivät.
Kenties olivat oikein voimavirtaan kytkettyinä?
Ja jos miehet mielin kielin korrektisti yrittivät ollakin, niin naiset eivät - akat, en paremmin loihe lasumahan.

Hella Wuolijoen naisten kimpussa tässä; Hella siinä missä Minna Canthkin on kangennut vahvoja naisia esiin, nyt Harmaalahden kartanoon, joka vielä tämän päivää sijaitsee Enossa. Maan mainiotunnelmainen Louhiteatteri esittää näytelmää, josta voisi sanoa vaikkapa 'vertaansa vailla'.
Paitsi noiden rehevien naisten takia, myös hirsiseinäisen esitysmiljöön ja kotoisan sydämellisesti kutsutuksi tulemisen tunnun vuoksi; kahviakin tarjoiltiin väliajalla personkuppikaupalla.

Semmoinen satakunta vierasta oli halvalla hintaa, vaan ei halpahintaisina, kutsuttu näille kalaaseille vieraiksi mukaan selvittelemään Harmaalahden kiemuroita, kun Laamanni rouvineen palaa sukukartanon isännäksi, parinkymmenen vuoden jälkeen.

Yllätyksen poikanen odottaa palaajaa: piika Justiinan kanssa aikanaan muhinoitu Olavi.

Tiedon siirto laamannittarelle tapahtuu ruustinnan supinasuulla.
Hitto minkä raivarin tämä saa! Siitä on oksat pois.
Mahtavaan roolisuoritukseen yltää Minna Keränen-Kultanen. Siinä kurvaillaan välillä farssin puolella, vaikka vakavasta lehtolapsiasiasta onkin kysymys.

Senaattorska Harmelius on sisäolento, jonka perintöä tässä käsitellään. Vasta nyt miehensä kuoleman jälkeen on erakoituneen rouvan aika inhimillistyä. Kutkuttavasti inhimillistyykin Tuija Hirvonen-Puhakan kuorissa.
Ja se kolmas vahva nainen on itse Justiina, jonka ote pitää ja jonka Miia Keränen pitää taidolla linjassaan.
Neljäskin nainen on heikkoudessaan vahva, tämäpä ulkokullattu ruustinna, Saara Väänänen, joka vetää osansa niin että mieli tekee vieläkin huokaista, jotta 'Piru hänet periköön'.

Miehistä ei tässä sen enempää, ihan mukiinmeneviä olivat; miehet kestäkööt naisten aiheellisen ylistyksen.

Ja otsikosta: Katsomossa istui etupenkissä muuan äänekkäästi nauraa rähähtelevä kainalosauva-Pesonen, hänen johdollaan viimeistään vakavampikin osasi nauraa oikeissa paikoissa ja oikeaan aikaan - kunhan ei vain olisi ollut maksettu ja kutsuttu niin kuin Uutisvuodossa on tapana. Ei häirinnyt. Sopi jotensakin hyvin fiilariin.

Vaiko niinku autokauppias tai pappi, Vera Räsänen & Marja-Sisko Aalto, sukupuolta vaihtaneet transseksuaalit.

Nummisuutarin Esko ainakin aluksi Joensuun kaupunginteatterin näyttämöllä siltä vaikutti. Olivat näet istuttaneet Eskon osaan naisen, ja mekös sydänyhdistyksen konservatiivikatsojat olimme saada sydänlaakin moisesta, aluksi. Nitropurkki kiersi ringissä ja irvisteltiin vain, noin suurinpiirtein sanottuna, ennen kuin totuimme, ja lopulta hyväksyimme, koska niinhän tämä maailma on muutoksessa, niin oma kuin ympäröivä, että menköön ja niin muuttukoon!

Mikäs me olemme jarruttelemaan, tautiset sydäntautiset.

Olisimme valmiit tulemaan linja-autolastissa vaikka näyttäisivät Frankensteinin hirviön, senkin uhalla jotta poispalatessa linja-autossa saattaisi matkustajien pääluku olla vähäinen, ja Tikkamäen sairaalan kardiologinen osasto tupaten täynnä. Sen verran teatterifriikkejä olemme.

No hevosenleikki sikseen. Jättäkäämme takit linja-autoon ja käykäämme teatterikipaleen kimppuun!

Moderni versio, kieltämättä, tämä Nummisuutarit-kansanooppera, johon libreton ja sävellykset on tehnyt Joensuun lyseon läpikäynyt Kaj Chydenius.

Ensimmäinen puoliaika meni totutellessa kovaan menoon ja hurjaan tanssinhuiskintaan. Olimmehan odottaneet näkevämme Eskon keppi ja eväspussi olkapäillä kävelemässä pitkin pist'aitakujosia Mikko Vilkastuksen saattelemana kohti suurta rakkautta ja naimiskauppaa, sitä Kreetaa-ihanaista.

"Oishan nuo suaneet ies poikapuolen Eskoks hommata."

Liekö ollut Matin-Pirkko vai kuka joka sillä tavalla väliajalla tokaisi.

Toinen puolikas sulatti porukan.
Totuimme ideaan ja sukupuolettomuuteen, sillä samapa tuo: samoja ihmisiä - mies tai nainen - hitonko väliä sillä! Maailman murheet, ilot ja surut yhteismitallisia kumminkin.

Ja energia joka näyttelijöistä pursusi, tarttui lavalta katsomoon. Nauratti aivan, tuonkin yläkuvan jouhikonsoittaja-Teemu-pojan goottihevaripunkkariäiti, massiivinen basso mustahuuli-Maasilta, Markku.
Puhumattakaan itse Eskosta, Laura Hänninen, eikä Eskon Martta-äitikään, Maria Sarkkinen, ihan taustakaluksi pimentoon jäänyt, vaikka Topias-isä, Niilo Savolainen, valovoimallisena persoonana etualalla pyörikin.

Totta puhuen: tällä hetkellä päällimmäisenä pyörii lukkarin, Rantasalo, railakka pyörällä ajo verhoista verhoihin halki näyttämön.

Jostain syystä millään ei ole näytelmän otsikko tarttunut mieleen - jokin lapsille tarkoitettu - vaikka syksystä asti olen sitä tankannut. Aivan mummona ajattelin:
- Tää on lapsile!
Niin kuuluivat mummon ensisanat kun enkelipatsaan synttäripaketista oli auki repinyt.

Vaikka ei ollut, vaan oli aikuisille, se enkeli, keräilysarjaa, aitoa annekaboukea.

Eikä ollut tämäkään kipale lapsille, eikä se ollut näytelmäkään, vaan esitys, lauluilta, venäläisen musiikin ilta itärajalla, Suomen puolella, missä selvisi sekin että Elo juoksuhaudoissa ei mikään suomalainen biisi ole vaan on venäläisen Dubrianskin sävellys.

Varsinainen esitys. Hyvä esitys. Mukaansatempaava lauluilta.
Railakas kalinka, etten sanoisi, kun pojat kilvan kiskoivat, vaikutusta tekivät lavan ainoaan naiseen, Minna Maaria Virtaseen.
Haitaristi Tarkkonen vei voiton kitaristi Rantatalon nenän edestä; sitä paitsi Artolla oli kovempi ja kimakampi ylärekisteri kuin Petterillä. Mutta Petterillä oli koko kaksituntisen rupeaman paras esitys kumminkin. Se loppulaulu: Vysotskyn Valhe ja totuus. Ei kalvennut ede VV:lle itselleen, ei sitten yhtään, karheuskin oli paikalla läsnä valheen vilistellessä kultapöksyissä totuutta karkuun.

Erittäin voimakasta ravia!
Ei ihme kun jossain vaiheessa iltaa soittaja katseli läätävää kitarasormeaan tovin ja tuumasi: "Tässä se ammattilaisen ja amatöörisoittajan ero on: - Tällä vois sytyttää vaikka tupakan!"

Neljäntenä Joensuun kaupunginteatterin maakuntamatkalla syrjäiseen Riäkkylän kuntaan oli otettu mukaan Tuukka Jukola joka soitteli komeron kokoista selloa, välillä oven karmeja koputellen, välillä uskaliaasti näiden riehahtelevien 'pääpirujen' sekaan tullen ja laulellen hentoja laulujaan: ikään kuin ilmoittaen että näinkin huomaamattomasti voi slaavilaisia lauluja vaikuttavasti laulella.

Entä se Minna Maaria - mitä pitemmälle ilta ehti sen paremmin hänet omaksensa otti, vaikka alussa vähän vieroksutti tai ainakin vierastutti.

Kuntaako tässä pitäisi kaiken kukkuraksi kiittää, kun tämmöisen paukun 140-vuotissynttärilahjaksi asukkailleen ilmaiseksi tarjosi? No siihen en sentään vielä sula, vaan kiitän näyttelijöiden loistotyötä:

'Huikeeta' kuuluu urheilutermi - ainakin ennakko-odotuksiin nähden.