hikotusta ... sivumerkkejä

Näin Teema-kanavan Neuvostoliitto-viikon kunniaksi sopii lukea hyvä opiskelijadokkari noilta ajoilta.

"Levitin sohvalle puhtaat lakanat ja päätin ottaa parin tunnin torkut, mutta nukahdinkin juopuneen, eronneen miehen onnettomaan ja rauhattomaan uneen."

Rakastajatar, runoilijan vaimo, Valentina oli poistunut. Viimeistä kertaa?

Suomalainen opiskelijapoika Neuvostoliitossa kipuilee, ei rahan vaan rakkauden puutteessa, sillä eihän opiskelu maksanut mitään, päinvastoin pientä stipendiä nautit YYA-aikoina Leningradissa. Ei maksanut kymppitonneja vierasmaalaisten opiskelu niin kuin pian EU-Suomessa.
Jos kestit kommunalkassa asumisen yhteiskeittiöineen, yhteispeseytymistiloineen, torakoineen, rottineen.

Ja kun kestit niin siitä se sitten aika ajoin iloksi urkeni: naisia, miehiä, naintaa pitkin ja poikin. Villiä menoa suljetussa yhteiskunnassa, jossa vapauden porsaanreiät ja peräaukot kyllä löydettiin.

Noista Kekkosen ajoista 1970-luvun opiskelijaelämästä Pietarissa, tuo kaupungin nimi on ollut iät ajat käytössä, kertoo omien kokemusten pohjilta puolenkymmentä vuotta Yliopiston historiallisessa tiedekunnassa, istfakissa, opiskellut Pentti Stranius dokkarikaunokirjassa Leijonasillalla, vähän vaille viisi. Kirjokansi 2016.

Eipä siinä riehakkaassa menossa oikeastaan muu jää epäselväksi lukijalle kuin opinahjon antama opetus - ja niin no, tietysti, monen opiskelijan pää pitkäkestoisten pippaloiden pyörteissä.
Lukija ei pitkästy kirjaan kuten moni opiskelija tuskastuu elämään. Päinvastoin: teksti imaisee menoon ja rytkeesen.

Päähenkilö Pena on kokematon korven poika ylioppilaana maailmalla, vaan pian ei ole kun 'naaraat' jos huoratkin kurmuuttavat ja kasvattavat pojan miehenmittoihin. Kostonhimoiseksi muuttuu naimisiin erehtynyt Pena, joka joutuu rakkaudentuskissaan nyhtämään matoja Ofeliansa takapuolesta ja lopulta käräjöimään omiin nimiinsä Lefka-pojan, rakkauden hedelmän.

Yhteiskuntaihanteesta huolimatta ihanneyhteiskunta ei toimi, sitä ei ole ympärillä - se on vain teoriassa. Vähintään yhtä monta surullista ihmistarinaa ihanneidässä kuin läntisessä maailmassa.

Ei kovin monta onnellista hetkeä.
Muutama silti.
Seesteisimmät hetket tulvahtavat ylitse kun unohti viinan ja naiset ja lähti juoksulenkille Vallinsaaren Suomenlahden puoleisille kaduille:

"Detskajan hautausmaanpuoleista reunaa oli nautinto juoksennella. Jalavien, tammien ja lehtikuusten himmeässä, viileässä varjossa ja voimakkaassa tuoksussa liikkui kuin paratiisissa."

Kohtalon ivaako lie ollut nähdä keihäsmies just ennen sitä, matkalla sinne.
Syöntipaikalla Tanhuvaarassa Ruuskasen Antti.
Vaikka syytönhän Antti on primitiivilausahdukseen, Rätyhän sen tuhautti ilmoille kuin pierun, mielipiteensä oopperasta:

- Hyi saatana!

Olisivat kysyneet Ahteelta niin tulos olisi ollut fiinimpi.
On siellä Tanhuvaarassa leirillä koko Jokerien KHL-joukkue, vaan tuskinpa siinäkään porukassa enempää myötämieltä olisi löydettävissä - viidakoissa sen kuin seikkailevat; no Erkasta nyt ei tiedä, so. yks henkimies lätkäsakin seassa.

Tosca siellä meni Olavinlinnassa, se Eemelin väännös 'Parvella Toscaa' ei pitänyt kutiaan alkuunkaan, vaikka parvella istuimmekin kaikin.

Ensimmäinen näytös vähän kyllä siltä vaikutti, verenvähyydeltä, ainut pilkahdus oli sen taidemaalarin, Kamen Chanev, vetäisy, muuten kuin kuollutta kaikki. Paitsi stuntin köydellä alashumahtaminen muurin seinämää myöten.

Mutta annas olla - toinen ja kolmas kun tulivat niin johan alkoi himinä.
Ensimmäisen kerran oli uskottava että nainenkin voi kohota yli kaiken ja pestä miehet laulullaan, suohon syöstä: Siinä miehet kalpenivat kun Rusanen kiskaisi äänensä yli muiden. Parvella asti värähteli Johannan kirkaisu, sopraanona vai mezzonako lie paukaissut ja paukutellut. Ja koko illan.

Hitto että oli kaikkea muuta kuin hyi-saatanaa!

Oli siellä suosikkinikin, se Onnen maan Kotilainen, vaan Juhalla oli niin pieni ja mitätön lauluosuus vankina; sinne kaivoon katosi jo hyvissä ajoin ja sinne mies myös tapettiin. Ja sen muuritempunkin teki, ymmärrettävästi, se stuntti.

- Jäiköön noista kukaan eloon lopulta? todeten kysäisi kanssakatselija Mats kun raikuvat aplodit täyttivät Linnan Olavin.
Kävi kalpaten henkilöille, vähän niin kuin Karamatsovin veljissä vasta siellä Oudossa kummussa.

Kaunis tyyni järvi alla sinisimmillään. Ympäröivät rypsipellot keltaisimmillaan. Heinäkuun ensimmäinen lämmin ilta kietoo meidät syliinsä.
Paikalla istumassa satoja lipun lunastaneita.

Risti Liperissä - mitä sopivin paikkakunta häille ja nimenomaan kirkolliselle liitolle.

Nii-in, näihin häihin päästäkseen kyläläisten ja muiden kuokkavieraiden on lunastettava lippu, á 17 € miinus S-bonus 2 €.

Lipereissään valmiina myös formuloihin hurahtanut pappi, saapunut paalupaikalle heilauttamaan ruutulippua eli vihkaisemaan avioon miehen ja naisen Kimin starttitunnelmissa - sulhanen vain puuttuu.
Puuttuu puuttuu, koska vihittäväksi lupautunut ysikymppinen sulhasmies on juuri kuollut vaellusmatkallaan Sevettijärvellä. Sitäpaitsi sulho on kuulunut MMSL:oon*, eikä siksikään olisi voinut naimisiin astua; pääsipähän siitäkin häpeästä kun kuoli pois.

Morsian olisi valmiina, vaan nyt ei miehenpuolta ottajaksi, sillä ainoat talkoomiehet ovat vannoneet tuon* oikein liiton kautta poikamiehenä pysyvänsä, naisenpuolista välittämättä.
Mitä tehdä? Aika on kortilla. Yleisöä ei voi pettää, koska silloin lippurahat pitäisi palauttaa ja kylätalon katonkorjaus taas siirtyisi.

Me, maksanut yleisö, odotamme.
Ja mikäs odottaessa - alussa kuvatussa maisemassa.

Eipä siinä muukaan auta, jottei taloudellista katastrofia tulisi, kuin että nuo kaksi miestä, poikamiesvalan vannoneet talkoomiehet, pian olisivat yhtä puuta ...
Alttarilla jo tuossa seisovat.

_______________

*MMSL* = Mannerheimin Miestensuojeluliitto
_______________
psst 1
- kuvata ei taaskaan saanut - ne perhanan tekijänoikeudet!
- kirjoittaakaan ei vissiin - samalla logiikalla!
(kelpo esitys se oli - kuten Ristissä aina: kotiolot voittava)

psst psst 2
muuten, putkahti mieleen jostain syystä:
Kaavin Hölmöläiset kiertävät maakuntaa jos toistakin tänä kesänä.

_______________

Menestysteoksen Aseet pois kirjoitti Bertha von Suttner jo vuonna 1889.
Mikä on vaikutus suuresta suosiosta huolimatta? No, saahan niitä kirjoja kirjoitella. Maailman sodat vasta edessä. Ja paukkupetet voimissaan: viime viikolla vasta tämä kirkkotragedia. Koulusurmia vähän siellä sun täällä.

Pärttyli Rinne kirjoittaa lukiopoika Franzin lujasta uskosta muovaamaansa uuteen Tosiajattelun-filosofiaan esikoisteoksessaan Viimeinen sana, Noxboox 2014.
Kolehmaisella on jo oma Glockinsa, Franzilla oma nietzsche-aseensa. Franzin ase ei riitä on ostettava kahella tonnilla kolehmaisenlainen, sellainen, josta kaikki luodit lähtevät yhdellä painalluksella. Kohdekin alkaa hahmottua oman valoatuovan tosiajattelufilosofian myötä. Katsos, vaikka tuonne, missä voimistelunopettaja ikivanhoissa verkkareissaan peluuttaa palloa alempiluokkalaisten tunnilla?

Lukija alkaa kiemurrella mukana, takertua Franzin filosofiaan, joka kertoo kolmesta rakkauden tasosta ja jonka korkeimmalle syvimmälle viisauden tasolle, 'UUSI RAKKAUS', vain harvoilla ja valituilla on kyky yltää. Ja vain näillä harvoilla on siten oikeus jäädä eloon.

'Korkeimmalla tasolla ei ollut seksiä eikä altruismia, ei Erosta eikä Agapeta. Varsinkaan siellä ei ollut Jumalaa.'

Ei Franzkaan taida ihan vielä yltää rakkauden korkeimmalle tasolle - vai miksi hän keskellä yötä kesken unien pukisi ja kävelisi neljän kilsan päähän ABC:lle ostamaan Virpi-jumalattarelleen sipsipussin, jonka Virpi puhelimessa on pyytänyt noutamaan.
Puet, lähdet yönselkään. On yli keskiyön, kello yksi...

Valmista tekstiä Pärttyli Rinne kirjoittaa, vääjäämättömästi vie asioita - kohti kuolemaa. Filosofi Rinne hallitsee psykologian lait ja kaappaa lukijansa kaikkeen kamaluuteen - kohti kuolemaa. Breivikin kuva alkaa välkkyä tekstin kirjainten paikalla, kuvotus yltyy sivujen myötä. Mutta ei auta, luettava on eteenpäin, pakko nähdä kuis äijän käy.

Ja niinhän siinä käy - pahasti.
Tai oikeastaan hyvästi, koska jne.

Kirjavinkkaus

28.2.2015 06:32
'voksi, sir
aikaisin aamulla, suurella asemalla - tässä: venäläistä naista kahtomaan menossa...'

Eilen vastailin Vox Populin kommenttiin Hiihtäjiä ##tuttaa jättäen kommentoijalle lukijan tarvitseman oman tilan johtopäätökselle. Semmoinenhan on hyvän kirjoituksen ensimmäinen vaatimus: päättelykyvylle tilanjättäminen.
Lienee huomannut että: se menee Kajaanin kaupunginteatteriin katsomaan Anna Kareninia.

Eikä mitään ilolintua kopeloimaan säädyttömästi rajan taakse. Tai niihin Peep-luoliin joissa typykät käyvät polvilla istumassa ja hieroutumassa ja joille on työnnettävä taaloja vähän joka rakoseen.

Kyllä kyllä, kyllä tämä Kajaanin nainenkin katsojien kimppuun kävi, mutta toki säädyllisesti - vaikkakin vauhdikkaasti. Ryntäsi varoittelematta tostanoinvaan ovien takaan kimpsuineen ja kampsuineen katsomoon kyselemään että mikä meininki? mikäfiilis? mikä menossa? mitämurjotatte? onko ollut hauskaa? yms.
Riehaantui.
Palasi sitten näyttämölle ja vaati että kertokaa, sanokaa totuus hänestä! Onko ollut liian ylväs, hienohelma, pateettinen, vai mitä? - Liian pienet hinkit vai?

Siinäpä sitä olikin katsojilla puremista jos nielemistä. Nikottelemistakin.

Ensin oli menty ihan suurin piirtein normaalisti tolstoilaisessa hengessä rakkausdraamaa kaikkine tuskineen läpi: kreivi Vronskiin, Antti Hovilainen, rakastumista, rakkaudenkaipuuta, Levinin, Mika Silvennoinen, maantuskaa, elämän tarkoitusta ... aivan tosissaan etsitty melkein kissainkoirain kera varjokuvin, kuolemat, sairaudet, toki pientä iloakin koettu. Paljon liikutusta joka tapauksessa. Tunneskaalan jokaisella portailla käyty, enemmän tietenkin tuskan ja ikävän puolella.

Niin.
Yhdenäkinyllättäen
lentääkin katsomoon tuo sama Anna Karenina, Eeva Aitta, kuin Kassi-Alma, Marja-Leena Sukula, ja Suhina- Lempi, Mai-Brit Heljo, kertalaakilla muuttuneena.

Oli siinä - hyväksymistä.

Mutta hyvin se onnistui kun esimakua oli jo saatu näyttämölle heitetyistä rakkaustuskakirjeliidokeista sekä ennen kaikkea Annan vähemmän rakkaan aviomiehen Aleksei Aleksandrovitšin manifestaatiossa. Ohjaajan, Hanna Kirjavainen, ratkaisu oli ollut oiva: A. A. Karenin oli pelkkä keppihevonen, jolla vain takki ja lakki ja jota muut näyttelmän henkilöt kuljettivat. Mies vailla lihaa ja verta, niin kuin oikeastikin, tunteeton.

Kovaa kamaa - ja musiikki syvältä sykähdyttävää ortodoksiaa.

Nyt on Perhonen tapettu, nyt ei enää hätä, vaan hyvä mieli.

Siellä se liiteli ja huuteli katetulla linnan pihalla kahdentuhannen katsojan edessä. Itku ilon jälkeen, niinhän se ihmisen elämässä menee, niin tuon ihmisperhosenkin. Tämä perhonen oli geisha, Madama Buttefly, 15 v., jota amerikkalainen laivastoupseeri Pinkerton piti, voi sanoa, pilkkanaan, jalkkiksenaan, nykyisin paheksuttavana pikkuvaimonaan, lolitana, miltei pedofiliaa hipoen. Mies aikamies, nainen tyttö. Menivät kyllä naimisiin, mies tarpeeksi saatuaan häippäsi mantereelleen. Tuli sitten toki noutamaan kolmen vuoden kuluttua poikansa, uuden vaimon kanssa, merten taa. Muttei se nyt aivan kivuttomasti käynytkään. Upseeri ja herrasmies kun oli, hän huomasi Madaman aidon polttavan kaipuun, palavan rakkauden ja tuskan. Murheessa ja tuskassa kieriskeli sitten aikansa, kunnes kovettui ja lähti poika mukanaan Amerikkaan.

Kuis Perhoselle kävi?
Kursiivi sen kertoo tuolla alussa - oman käden kautta lähti.

Siinä tarina ja sen mausteina ne laulut, kulissit ja muut hiippailijat. Puccinin Giacomon musa, joka jatkui ja jatkui: ei mitään kolmen minuutin iskelmää perä perää. Toiselle sadalle nousi esiintyjien luku kuoroineen soittajineen.

Jotta paljonkos tuosta satasen piletistä yhdelle jää jaettavaksi. Linnavuokrat ja kaikki.

Oli komeata kuultavaa, tosin tapahtumaköyhää katsottavaa ennen kuin päästiin loppupuolen huipentumiin. Luulisi nyt alkupuolen miehen ja naisen välisestä seurustelustakin irtoavan jotain säpinää esitettäväksi vaikka huru mycket! Vaan eipä. Siellä nyhjäsivät näyttämön vasemmalla laidalla italiaksi laulellen, siellä voimapaikalla, siellä kaukana jossakin niin etteivät oikean laidan katsojat lähikontaktiin päässeet. Eivät kyllä toisessa eivätkä kolmannessakaan näytöksessä.

Sitä en tiedä, soiko tenorin ääni puhtaana, johtiko kapellimestari karvalleen viulut balanssiin, lauloiko Perhonen, Helena Juntunen, karvalleen oikeassa tempossa; mitä kömpelyyksiä lie sattunutkin, mutta kyllä kelpasi kuunnella, katsella. Mielessä ilman muuta myös tuo Perhosen lapsi, jaksoipa urheasti huutamatta - toisin kuin nuo toiset - iltamyöhään poika lavalla tepastella.

Valveilla piti miljöö katselijansa.
Vasta kotimatkalla alkoi omaa suuta repiä vähän samaan malliin kuin laulajilla lavalla.