Seuraamatta mediaa ois paras. Jos kykenis, vaan ei, kuten todettu ja kokeiltu jo on.
Blatterin Sepe,79, jatkaa FIFA:n puheenjohtajana - tuon korruptoituneen koko maailman jalkapalliliiton pomona alkaa vasta kahdeksastoista vuosi. Ei mitään hurpaa.
Toinen hyvä, Faselin Renne,65, johtaa lätkäliitto-IIHF:ää.
Molemmat Sveitsistä, sieltä piilottelevien pankkien maasta - pankeilla jotain tekemistä tässä suhmuroinnissa?
Se on magiaa ja makeeta tuo raha. Syötävän hyvää. Vaikkei Heikkiläkään sentään sen syöntiä hyväksy jos kohta kaiken muun sallii.
Mutta hei siis tään takiahan näistä kun eilinen Urheiluruudun kuva herätytti: kannattaneeko tuo henkensä uhalla yleneminen - jos takana koko ajan tumma varjo seuraa, ja sivutuotteena joutuu bodyguardia mukana kulettelemaan
=
City-kansalle vaan tiedoksi millaista Postin toiminta on kehäkuplan ulkopuolella.
Palanneet siellä entisen Itellan intelligenssin puolella diligensseihin eli postivankkureihin,
mistä kuva:
Hoppuapa näkyykin pitävän - mutta silmänlumetta koko touhu!
Aamuposti vyörymässä saloille ja korpimaille, siis?
Ei vaan
kirjettä kuljettavat. Tiedotetta. Informatsioonia jokaiseen taajaman talouteen:
'Tiistaista 24.5.2015 alkaen jaamme sanomalehtenne yhteislaatikkoon, josta lehti on jo aamuvarhain noudettavissa.'
Parannusta palveluihin. Aamuvarhain. Ennen Hesari kuudelta portin pielessä, nyt viimeistään klo 7.15. kilsan päässä joillakin.
Auttaisiko Attendo tässäkin asiassa, nappaisi kunta kannon valtiolta ja yksityistäisi tämänkin palvelun kuten terveys- ja sosiaalihuollon.
Maksettaisiin vaikka sitten itsemme kipeiksi, kuten.
Mutta pääasia että Kusti ihan sutena polkisi ja sotena sotkis...
Yksi otanta facebookista.
Ka***emi vs. puoluenainen:
- Tää hotelli on ihan tyhjä... missä ihmiset?
- Nukkumas kotona.
- Tos vieres tyhjä sänky sulle.
- Joo. Väsyttääkin jo.
- Nussittuna nukkuisit sikeästi...
Ent. kristikansan ed., nyk.per.suom., viestitti kaluhalunsa koordinaattipaikan noin.
Älkäämme kivittäkö, koska kustakin puolueesta on löydettävissä omat pukkinsa, jotka ovat aina valmiina toimiin ja ruikkimaan.
Mielitoimituspaikatkin selvillä:
Tämä lappilainen jokivarsikylä, Suvanto, olisi hukkunut tekojärven alle (WP)
Suvanto - Pelkosenniemi WP-kuva
jos Kemijoki Oy eli omistajat olisivat saaneet tahtonsa läpi.
Puolenvuosisadan taistelu on nyt ohi eikä Vuotoksen tekojärveä rakenneta. Todennäköisesti.
Melkoista soutamista ja huopaamista olemattomalla järvellä on ollut: tuimina ovat käyneet laineet kun kannattajat ja vastustajat ovat airoillaan huiskineet.
Nyt kun taisto ohi on, on jälkikirjoituksen aika. Pirkko Hyvösen romaani Vuotos- Vastasatanut uusi lumi, Nordbooks 2014, kertoo yksilötasolla, asukkaiden ja päättäjien näkökulmasta järvisodanaikaiset mietteet.
Komeiden maisemien kuvaus on komeaa, asukkaiden kipuilu ja tuska koskettavaa.
Häviäjiä ovat kaikki, souditpa tai meloitpa kummalla puolella tahansa.
Arki ja jokapäiväinen elämä on tulevaisuuden suhteen epävarmaa, siis vielä epävarmempaa kuin tulevaisuus yleensä on. Perheriitoja, sairauksia, seurusteluesteitä, salailua, vihanpitoa arkisessa elämässä. Ikävyyksiä riittää päiviksi kuukausiksi, vuosiksi, vuosikymmeniksi.
Vuosituhantinen maisema on hukkumassa veteen; veden alle jäävien tilojen asukkaat myyvät firmalle tiluksensa ja muuttavat vaivihkaa maalikyliin. Viimeisenä Heikki, joka joutuu ampumaan uskollisista uskollisimman ajokoiransa, koska ei siitä olisi eläjäksi kaupunkiin, kolkkoon kerrostaloon Rovaniemelle, minne mies Mirjansa kanssa muuttaa ja missä avioero on valmiina vaanimassa.
Useamman uppoavan perheen kautta Hyvönen kotiseutuun kiintyneitä kylänihmisiä meille näyttää ja saa nostettua yksilöt möhkäleisen massatuhoojan kynsistä eläviksi ihmisiksi.
Romaani on aina tunteikkaampi kuin kylmät asiapaperit, se nostaa ihmiset esille eikä jätä asiaa kylmäksi, niin kuin olisi jättänyt romaanin loppuun liitetty nelikymmensivuinen virallisten Vuotos-asiapapereiden yhteenvetoaineisto, jos pelkästään se olisi julkaistu irrallisena tietokirjana.
Nyt pikku-Matti, joka romaanin alussa ihmettelee isänsä kyyneleitä ja joka lopulta itse vanhana isänä ja ukkina vuotostaistelunsa taistelleena hukkuu veteen ja saa aikaan kyyneleitä, muuttuukin eläväksi kuvaksi eikä jää pelkäksi mappiaineistoksi liiteluetteloon.
Empatisoinnissa on voimaa enemmän kuin asiapapereissa.
Hyvä Hyvönen!
Traumatisoiva uutinen 2.
Venäläisillä näppinsä tässäkin pelissä.
MM-jääkiekkojoukkueella kotiinlähtö, onneksi köpelösti kävi ruotsalaisillekin: Hejaa Sverigekin hävisi venäläisille!
-
-
Yksi ISO TSEKKI pudotti Suomen
Pahoilla mielin nielin
karvaan kalkin
- eikä juottaja ollut Malkin.
Venäläistet tuomarit kumminkin ja - JaGRRRll!
Voi PRRRkl!!!
---
***
**
* 20 ja 15 tai 15 ja 20
Siinä raikuilun vuoden 2015 tarkennettu, toki vain ohjeellinen, tavumääräsääntö; joskus voi, saa ja pitää lipsahtaakin. (Raiku-runous, myös tusina-runoudeksikin kutsuttu, on perussuomalaista prepostelurunoutta. Uusiutuva ja ajassa pysyvä runoilu sisältää pääasiassa kulumassa olevan vuoden ilmituoman tavumäärän - joskus tosin tarpeen vaatiessa jopa puolensataa tavua, mikä on ehdoton katto ja takaraja - joko useisiin riveihin ripoteltuina tahi yhden rivin pötkynä pudoteltuna.)
"Viis Sipilöistä sun noista muista, jatkoiko ne vai olivat jatkamatta. Tai Krrrreikan kriisi. Samaa paskanjauhantaa. Mutta että BB loppuu!
Syksyä ei tule. Elämää ei ole ilman Taloa! Talollisten puuhailua. Öin ja päivin.
Tylsistyn.
Auta!!
Kerro mitä teen."
Heittäytyiskö tässä lukijaa - ja itseäni - traumatisoivassa tilanteessa terapeutiksi, taikka hei! köyhän miehen Walteriksi. Ja vastaisi itselle ja Lukijalle fraasilla: 'Hanki elämä!'
Toinen vaihtoehto on varteenotettavampi, siis mikset turvautuisi Tubeen: suomeksi, albaniaksi tai muilla mualiman kielillä tuijottaa toljottaisi.
Eivät lopu ei - ikipäivinä.
***
**
* 20 ja 15 tai 15 ja 20
Siinä raikuilun vuoden 2015 tarkennettu, toki vain ohjeellinen, tavumääräsääntö; joskus voi, saa ja pitää lipsahtaakin. (Raiku-runous, myös tusina-runoudeksikin kutsuttu, on perussuomalaista prepostelurunoutta. Uusiutuva ja ajassa pysyvä runoilu sisältää pääasiassa kulumassa olevan vuoden ilmituoman tavumäärän - joskus tosin tarpeen vaatiessa jopa puolensataa tavua, mikä on ehdoton katto ja takaraja - joko useisiin riveihin ripoteltuina tahi yhden rivin pötkynä pudoteltuna.)
Mitä nykyisin?
Ei juuri ehdotonta valistusta näy. Tupakka on turmiollista, mutta viinaa ei niinkään. Siinä trendi.
Ei Liimatainenkaan voi moista alkoholihyysäämistä ja paapomista käsittää.
Viinimessuilta kohtaus:
"hienompikin herra vetäisee viinanhimossaan suihinsa sylkykupin, johon muut olivat räkineet maistamansa viinin"
tai
"tastling-tilaisuuksia, joissa naiset aluksi hienostelivat pikkurillit sojossa, mutta loppujen lopuksi heitä talutettiin paikalta, kun jalat eivät kantaneet".
Otteet ovat Merja AsikaisenTommi Liimatainen - Kaasu Pohjassa -paljastusskirjasta (Otava 2015), jossa 28-vuotias alkoholinrakastaja lopettaa juhannuksena kertalaakista viinan kanssa läträämisen; näin ollen hän juhlii tulevana juhannuksena 10-vuotisraittiuttaan.
Oli viimeinen hetki mieli pelastua alkoholismilta eli taloudelliselta, henkiseltä ja fyysiseltä rappiolta. Tommista ei tullut Turmiolan Tommia vaan työtä paiskiva parempi ihminen.
Ei, älkää luulkokaan että Tommi itseään muita parempana pitäisi ja sillä kehua retostelisi - so. parempi ihminen aikaisempaan itseensä verrattuna.
(ja Katri Helenalla on nyt entistä raittiimpi mies, luk. lis.)
Liimatainen käy läpi lapsuuden ankeudet alkoholistiperheessä kaikkine mutkineen, kuinka vanhin veli joutuu ottamaan vastuun veljistään ja omasta selviytymisestään pikkupoikana surkeissa oloissa. Mutta huolimatta vihasta viinaa kohtaan, hän huomaa vähän vartuttuaan olevansa pian alkoholisti kolmannessa polvessa, jos ei stoppia tulisi.
Kirja on lyhyt, ytimekäs ja tarpeellinen, raittiusvalistuksellinen, kipakka.
Ehkä sillä tavalla avoimen naiivi että, kuten odotettua, heti sen kimppuun käyvät kyyniset mattieskohytöshyeenat Ex-dokut ovat tylsiä -tyylisillä pilkkakirjoituksillaan, koska itse eivät pysty lopettamaan.
Näitä miesalkoholistikirjoja ei koskaan ole liikaa, eivätkä nämä lopu koskaan, koska ei viinakaan juomalla lopu - tulee Hellsteniä, Vuorista, Seppästä sun muita. Perusohra löytyy Gunnar MattssoniltaGunnarissa ja täältä lisää.
Liimatainen örveltämisjuttujen sijasta keskittyy enemmän tunne- ja valistamispuolelle.
Kylmäksi ei jätä kuvaus oman isän raitistumisesta 2007 oman raitistumisen 2005 jälkeen eli Mission impossible:
"Puhelimessa tuli hetki hiljaista. Isä alkoi itkeä. Ei kai tässä muukaan enää auta, kuului luurista.
En ollut uskoa korviani."
Kummasti kymmeniä, satojakin kertoja ohiajetut tienristeykset saavat ajan myötä uusia ulottuvuuksia.
Muutama vuosi sitten Kerimäen kautta kulkiessa voin ohittaa Enonkosken tienhaaran ja ajaa sen kummempia tietämättä ja muistelematta Savonlinnaan, tai Heinäveden tietä ajaessa viitan näyttäessä Enonkoskelle Pölläkän suuntaan. Nyt vappuna Heinäveden tiellä tiesi vähän enemmän. Ihan puistelutti.
Eipä käynyt ennen mielessäkään, mihin sodan aikaisiin salamyhkäisiin paikkoihin risteyksistä pääsisi: löydettävissä tarkoituksella unohdettujen vankileirien sijaintipaikkoja. Kerimäellä Riitasensuon pahamaineinen sotavankileiri, Heinävedellä suomalasten naisvankien erityistyöleiri, josta yhä jotkut tutkijat yrittävät väittää ettei sellaista leiriä ole ollutkaan, koska ei näy virallisissa arkistopapereissa.
Ilmankos opettaja opetti koulussaan väärin, kun eivät koulutuslaitoksella viisaammat kertoneet, eivätkä sittemmin historian oppikirjat!
Vaan siellä se on ollut: sodanaikainen naisleiri Heinäveden Pölläkässä kurittomille naisille, jotka ovat viettäneet siviilissä pahamaineista elämää. Syitä erityisleirille joutumiseen: juopottelu, irtolaisuus, prostituutio, näpistely, mustan pörssin kauppa jne.
Tuonne Kulkulaitoksen ja yleisten töiden ministeriön alaisiin töihin töiden valvojaksi sai pestin Saara Tuukkanen. Työ oli salaiseksi luokiteltua eikä Saara Tuukkanen saanut asiaa julki tuoda elämänsä aikana. Kuitenkin hän ennen kuolemaansa kertoi pojalleen noista elämänvaiheistaan ja luovutti päiväkirjansa pojan käyttöön.
Nyt Saaran poika Risto Joutjärvi on muokannut äitinsä tarinan romaanimuotoon, jonka runkona ovat äidin kertomukset: Valvojana naisten erityistyöleirillä, Minerva 2015.
Kovaa kamaa kaikin viidenkymmenen naisen elämästä leirillä, jossa työtä, tuskaa ja armotonta menoa riitti Saksassa koulutuksen saaneen suomalaisen natsihenkisen leirinjohtajanaisen komennossa. Ei juuri helpompaa elämää - ruokaa lukuun ottamatta - kuin sotavankiolosuhteissa läheisellä venäläisvankien kurileirillä Kerimäen Riitasensuolla, josta tutkimustuloksen on julkaissut julkisoikeuden emeritusprofessori Arvo Myllymäki kirjassaan Kurileiri. Myös hänen romaaninsa Vihan ja rakkauden päivät liittyy kiinteästi Riitasensuon vankileiriin.
Hyvä näistä on tietää: opiksi ja ojennukseksi tulevaisuutta varten. Mitä näitä salailemaan - enää!
