Avattu?
Viime vuonna tuli turpiin.
Tänä vuonna kuinka käynee?
Eilen jo ilahduin: tuli ensimmäinen kortti - josko se tästä käynnistyisi jo näin varhain!
Punaista on, mutta ei tuo kyllä joululta näytä ...
... kääntelin ja vääntelin.
"Yksi on joukosta poissa :( . Missi on nukutettu ikiuneen tänään."
Ilahdus vilahduksessa suruksi vaihtui.
Naapuri oli pudottanut kortin postilaatikkoon. Nyt oli Missin vuoro, meidän Lempin petikaverin. Miehenpuolia kumpainenkin. Lempihän lähti jo vuosi sitten, yhdeksän ikäisenä. Ei puoltakaan Missin korkeasta 22 vuoden iästä.
Kortissa luki faktat:
Tehokas alku. Ylen tehokas, takuulla mielen syvyyksiin jäävä.
On aluksi, on: Suo, kuokka ja Jussi. Totta kai!
Mutta mitä ovat puiden kannot suolla, jota Jussi kuokkii? Juuri ammuttuja veriveljiä maaksi, puuksi muuttuneina.
Upea alku.
Oikeastaan koko Väinö Linnan tarinahan on siinä näytetty, näytelmän aluksi näytelty:
leivästä tapellaan - veripäin.
Akseli Koskela - Olli Haataja. Kuva: Johanna Kokkola
Joensuun kaupunginteatterissa ollaan ja eletään liki kolme tuntia mitä kiihkeimpiä sisällissodan / kansalaissodan / vapaussodan - kuinka vain haluatte - aikoja.
Kirjan tarina on niin tuttu, joten sopii sitä jo toisinkin käsitellä, vaikkapa näin räiskyvin koreografisin liikehdintävoimin. Suorastaan pyörryttävin.
Vanhempana katsojana ajattelen, että nuoret rennyt - ohjaus: Iiristiina Varilo; dramatisointi: sama + Janne Rosenvall - ovat ottaneet modernin digiotteen näytelmästä ja rennymäisin viilloin leikataan ihmisiä palasiksi, murskaksi - osin näyttävyyden vuoksi, ei niinkään aatteen palon.
Tämänlaisen pitäisi houkutella elokuviin tottunutta nuorempaa polvea teatteriin.
Meille vähempikin rätinä riittäisi, jäisi sille mielikuvituksellekin käyttöä.
P-K:n ammattiopiston Outokummun tanssin koulutuksen opiskelijat saivat aikaan näytelmään tuon kaiken menon ja meiningin, ammattinäyttelijät pysyivät tukevammin maassa toinen toistaan roolillaan kiusaten.
Markku Maasillan habitus on vaikuttava, kahden vastakkaisen ihmishahmon ilmieläviksi kaivaminen ei tuottanut tuskaakaan: Laurilan Anttoona käskytti Töyryn emännän haukkua räksyttämään rukkasoravaa ja Paronina rootsisååmi kiel komensi Kivivuoret torppa pois!. Tragikomiikkaa kyllin pelissä mukana. Itketti jos naurattikin.
Kaiken kaikkiaan huumoripuoli oli hakusessa; parasta tarjosi pikku-Ilmarin, Sauli Pietarinen, äänetön autoleikki Töyryn isännän jaloissa.
Ja olihan komiikkaa myös papinreppanassa, laihanlaihassa Seppo Timosessa, jota tossutti ja kylvetti vaimo-Ellen, Suvi-Maria Virta, oikein olan takaa. Eivät jääneet aikeet epäselviksi kun pappi ruustinnaa papukaijana joutui toistamaan. Timosen ääni on herkullisen kuuluva.
Entä Koskelan isännät: Täyteläinen on myös Olli-Kalle Heimon ääni juurevana Jussina ja hartioissa kyllin papua työnraskaanraatajaksi.
Akselin, Olli Haatajan, puhe ei aina kantanut parvelle saakka, pieni hidastus tempossa olisi paikallaan.
Niin,
niin suosittu on Joensuun Pohjatähti, parvipaikkoja oli meillekin enää tarjolla, joten kovaa kamaa se kaiken kaikkiaan osaavien tekijöiden käsissä on. Ja on aina ollut: täältä Joensuun teatteristahan haki aikoinaan Edvin LaineAarno Sulkasen elokuvansa Akseliksi.
Joku jo viikolla lehteä silmäillessään sanoikin, jotta 'tuo pitäs nähä, tuo alku'. Joku semmoinen joka ei muuten välitä, joku rätyläinen.
Tietysti leikkiäkin mukana, aika karskia huumoria.
Sillä se sitten alkoi, just sillä: ryminällä ja melskeellä, alastomilla, vaatteettomilla ja vaatetetuilla huiskijoilla, jotka täyttivät laajan lavan. Englannista asti oli pitänyt rahdata tuo sakki, ikään kuin suomalaiset eivät osaisi 'temput' tehdä. Kuninkaallisen Royal Opera Housen Housut pois -porukkaa olivat, harjoittaneet 'haureutta' ensi kertaa jo vuonna 2001 Lontoossa.
Oopperassa Olavinlinnassa olimme;
olettehan kuulleet: "... La donna è mobile ..."
Verdin GiuseppenRigoletossa.
Viikkoa liian aikaisin Putinin näkemistä ajatellen: istuu ensi torstaina täällä, tosin vissiin keskemmällä salia.
Ei se niin pöljää hommaa ole kuin luulisi - tai mitä Tohmajärven Giuseppe Räty lohkoo. Kerran kesässä satasen pulittaa, niin pääsee ulommaiselle piippuhyllylle toisten köyhien sekaan kuikkimaan ja ihmettelemään, mitä kaikkea ihmisen kurkusta lähteekin. Kyllä tällainen oleskelu yhden koti-iltanyhjöttämisen voittaa!
Ja hyväähän, tuo piru, Rigoletto, hovinarri pohjimmiltaan tahtoo, mutta vain läheiselleen eli omalle tyttärelleen Gildalle, jota yrittää suojella henkeen ja vereen.
Siinäpä se kaksinaismoraalin huippu: miksi hyvää ainoastaan omalleen, läheiselleen - mutta muille 'pahaa'! Olkoon siinä Rigoletton kirjallinen sanoma, libreton, joka perustuu Victor Hugon näytelmään Kuningas huvittelee.
Musiikin sanoma on jo toinen, jopa viehättävä, tarttuva. Tuuli TakalaGildana oli huippu, jopa Kiril ManolovRigolettona jäi varjoon ajoittain.
Musiikin puhtaudesta ei maallikolla ole valitettavaa, se jääköön osaavimpiin korviin, kuten Hesarin kriitikko Vesa Sirénin ensi-ilta-arviopaloihin:
"Takala oli 90-prosenttisesti vastustamaton myös laulajana. Sointi oli ja laulu sävykästä ja useimmiten myös erittäin puhdasta. Vain hetkittäin hän yritti ehkä pakottaa sointia suuremmaksi, mikä toi ohimenevää pinnistelyä."
"Hyvän juhlaorkesteri sointi kuulosti normaalia kompressoidummalta. Kontrabassot olisivat saaneet soida syvemmin, heleät kohdat heleämmin."
Orkka soitteli portilla rytmikästä musiikkia, joka muistutti enemmän polkkaa kuin marssimusiikkia, kun työn näännyttämät, pahoinpidellyt vangit raahautuivat päivätöistä leirille.
"Jos orkesterista sattui puuttumaan jonkin instrumentin taitaja, sopiva mies löydettiin helposti 'siviilipuolelta' ja tuotiin leirille."
Ei muuta kuin SS-mies kaupungille ja naps! - pian satunnainen tuuraaja oli kiikissä aidan takana epäinhimillisissä oloissa, pois pääsemättömissä.
Eipä istuta leppoisasti Loirin kanssa Leirinuotiolla puhumassa syntyjä syviä, vaan kärvennytään, totta totisesti, leirinuotiossa vänrikki Pileckin kanssa Auschwitzin keskitysleirillä kahden ja puolen vuoden ajan.
Ainoastaan savupiipun kautta on ulospääsy tältä leiriltä.
Osastot yrittivät parhaansa mukaan marssia tahdissa raahatessaan tovereidensa ruumiita, joiden paljaat vatsat olivat yleensä töyssähdelleet monta kilometriä jäisessä maassa, mudassa ja kivien päällä --- Inhimillisen kärsimyksen syvyyttä edustavia osastoja ympäröivät piiskurit, jotka hakkasivat heitä kepeillä, ja pian hänen toverinsa raahasivat häntäkin.
Nähdään ja koetaan toteutettuna kaikki paha minkä ihminen voi ikinä keksiä. Kirja on kuvottava, mutta on se kaikkien luettava, jottei totuus hevin unohtuisi - katoaisi savuna ilmaan!
Kun joku porukka Suomessakin pokkana väittää, ettei moista ole tapahtunut!
Olisi aika tarttua epäuskoisten tähän puolalaisen vänrikin kirjoittamaan raakaan totuuteen, jälkeen jättämiin papereihin, muistiinpanoihin päivästä 19.9.1940, jolloin Witold Pilecki salaniemellä Tomasz Serafinski vapaaehtoisesti liukeni Varsovan kadulla Auschwitziin kuljetettavien jonoon, päivään 27.4.1943, jolloin hänen onnistui paeta, ihme kyllä, henkensä edestä:
Onhan Ville Valokin koettanut tulkita baddingia nappiin osumatta, mutta ihan kohtuullisesti. Myös moni muu ammattilainen on esittänyt kipaleita ihan ok! ja sinnepäin eli ei hassummin. Mutta eihän Raulin haurautta voi kukaan esittämällä esittää!
Tuota taustaa vasten Lieksan Badding Tuomas Salopuro selvisi loistavasti Rauli Somerjoesta, jonka surullista, koskettavaa kohtaloa Bussi Somerolle -tarinaa esitetään kymmenen kertaa ennen joulua tuolla kaukana kaukana susirajan takana Lieksan* teatterissa.
Tässä taas yksi esimerkki, että Cityn yläpuolisessa Suomessa o n elämää! On muuten ohjaajalla, Tero Sarkkinen, ollut hemmetin moinen homma pitää koossa matsku ja monen sortin sakki, luulemma.
Ensi-illassa lauantaina Brahean salillinen nautti menosta, vaikka ilonhetkiä näytelmässä ja Raulin elämässä vähemmän olikin kuin surua, pettymystä ja masennusta. Pala kurkussa sieltä pois lähdettiin, jos vieno hymykin huulilla - mikä on hyvän merkki.
Kuten sanottu: päähenkilö onnistui mainiosti; ulkoisestikin samanlainen riuku olemukseltaan. Lapsi-Rauliin tottui alun karsastuksen jälkeen ja hyväksyi Sanna Markoffin Rauliksi; kuolevan, lihoneen, viinanmurtaman 40-kymppisen Raulin hahmottama Ensio Kortelainen oli jo vaikeampi sulatettava.
Aito liveorkka lavalla: Vau! Kunnon räpinää!
Ja M.A.Nummisena Sami Ehrukainen osasi kiekaista! Entä Rauli "Rafe" Tanskanen Baddingin nimittäjä ja lapsuuden kaveri - Matias Kankaassa on särmää, on!
Muita? Ei riitä tila: mutta olihan opettaja Möllösellä, Sini Nevalainen, kirkas falsetti ja kuri!
Menkää itte kattoon, vaikka:
Pitkän matkan päässähän pahulainen on, mutta Kolin rinteillä lasketellessanne olette jo Lieksassa, ja mikä sieltä poiketessa teatterissa - ei muuta kuin Pielisen yli silpaisette!
Ensin lähetetään paljon ruokaohjelmia. Sitten lähetetään paljon laihdutusohjelmia. Paino säilyy tasapainossa.
Yhtä ohjelmaa vielä puuttuu, viimeksi sitä on kokeiltu seitsemisenkymmentä vuotta sitten - naapurimaassa.
Saksalainen idea.
Ympäröidään koko kaupunki. Ei lasketa kaupunkiin ruuanhiventäkään.
Tulos:
1. On tultava toimeen leipäpalasella, jossa viljaa ei juuri nimeksikään, per päivä.
2. Luunlaihoja ihmisiä miljoonasotalla, sivutuotteena yli puolimiljoonaa vainajaa. Siviilivainajat on laskettu 186 hautakummun alle 25 hehtaarin alueelle Piskarjovkan hautausmaahan:
Hevosenleikkiä ihmisillä.
Ainoastaan Laatokan kautta piiritys vuoti, Laatokalle muodostui Elämäntie: talvella jäätä pitkin, kesällä lautoilla.
Joku viisas on viisastellut:
- Mannerheim ei halunnut näännyttää kokonaan entistä kotikaupunkiaan.
Viisasten juomahan viina on, sen tiedämme - ja lisää todisteita ilmaantuu.
Öisinajattelija-lisensiaatti-freelancer Pentti Stranius on kirjoittanut esikoisessaan 15 jutun verran hyvätasoista tekstiä yhteiskunnan mittapuun mukaan vähempiarvoisista ihmisistä, nurkan taakse heitetyistä viinan kanssa läträäjistä. Kuolemaa kohti kovaa vauhtia kulkevista.
On siellä muutama ottamatonkin.
Lapsuuden kolhuleikkejä mukana.
Paras kaikista on Mirjami; äiti poikaansa laitoksessa odottelee jotta pääsee taas kotimökillä pistäytymään. Eikä se niin haittaa vaikka poika perillä sitten paukkuja ottaakin. Niin omalta tuntuu harvoin käydessään.
Hellää, hellyttävää, viimeisen päälle sympaattista luettavaa, kun äidin kovan eletyn elämän, huutolaislapsesta kuuden lapsen maailmaan laittajaksi, herkin sanoin pohjustaa. Hieno kunnianosoitus äidille - ja miksei kaikille kovia kokeneille äideille.
Todentuntuista kaikessa rajuudessaan on maalaispoikain elämä, tappoihin ja siltojen alle johtava. Eivät siinä mitkään Kalliolan katkaisut auta!
Ja toden tuntua on opiskeluaikakin ja biletys Pietarissa, Neuvostoliiton Leningradissa, siellä missä Stranius on opiskelunsa loppuun saattanut. Toki muistakaamme kirjan alkuselitys: Kaikki yhtymäkohdat todellisuuteen ovat vahvasti liioiteltuja tai keksittyjä, vain paikannimet joskus todellisia.
Mutta niinhän peitteli jälkiään HaanpääkinNoitaympyrässään.
Nämä kertomukset osoittavat tekijän kirjoitustaidon. Nyt jäämme odottamaan romaania siitä ajasta, siellä itänaapurissa. Saattaa, mene ja tiedä, Rosa Liksom saada haastajan, sillä johan tässäkin kokoelmassa kelpo lailla hytissä hytkytellään.
Mikset lentäisi - yltöhollille!
Kaunis kaunis kaupunki - ja siisti. Historiallinen, silti elävä.
Istumme katukahvilassa, leikkeillä, emmekä maksa itseämme kipeiksi: alle 20 euroa kahdelta olueineen. (Helsinki-Vantaan restauranttori myi saman satsin samalla hinnalla, tosin ilman ruokaa! Kiskuri!) Zloteilla maksamme, vaikka seiväshyppääjä Władysław Kozakiewicz aikoinaan tallasi zlotyt miltei seiväskuoppaan taaloihin nähden: "Zloteilla ei saa maailmalla eikä Puolassa mitään, dollareilla saa mitä vaan - myös Puolassa."
Ilmankos loikkasi sittemmin Länsi-Saksaan mestaruuksia voittamaan.
Ilta on hämärtynyt, kolmikymmenasteisen päivänpaahdon jälkeen yhä kahdessaviidessä jököttää mittari.
Kolmeen päivään emme ole poliisia nähneet, nyt kadulla kävelemässä useampikin. Minnehän kummaan se kadunkulmassa syömään houkutellut mies oli meidät johdattanut? Ei tämä syrjässä ole, keskusaukio muutaman kivitalon takana. Terasseilla kadun molemmin puolin muitakin ruokailijoita.
Stolarska on lähetystöjen katu: - USA, Venäjä, Saksa, Ukr.... selvittää opas seuraavana päivänä, - Hyvässä suojassa ja valvonnassa olette istuneet.
Kaupunki on kuin Praha, eikä ainakaan vähemmän tutustuttavaa. Lähellä Zakopane/Tatra 100 km. Ja sitten tietenkin 50 kilometrin päässä
Se Vapauden Portti: Arbeit mach....
Auschwitz-Birkenau.
Hyi helvetti!
Matka katkeaa, kertomus Krakovasta tähän.
Etten sanoisi: kuin veitsellä leikaten. Pihvi pöydässä, ajatukset uuneissa.
Näin sen näin - joku toinen haluaa nähdä sen, kumma kyllä, toisella tavalla, epäilevämmin, ties armahtavammin?
Kohtalon ivaako lie ollut nähdä keihäsmies just ennen sitä, matkalla sinne.
Syöntipaikalla Tanhuvaarassa Ruuskasen Antti.
Vaikka syytönhän Antti on primitiivilausahdukseen, Rätyhän sen tuhautti ilmoille kuin pierun, mielipiteensä oopperasta:
- Hyi saatana!
Olisivat kysyneet Ahteelta niin tulos olisi ollut fiinimpi.
On siellä Tanhuvaarassa leirillä koko Jokerien KHL-joukkue, vaan tuskinpa siinäkään porukassa enempää myötämieltä olisi löydettävissä - viidakoissa sen kuin seikkailevat; no Erkasta nyt ei tiedä, so. yks henkimies lätkäsakin seassa.
Tosca siellä meni Olavinlinnassa, se Eemelin väännös 'Parvella Toscaa' ei pitänyt kutiaan alkuunkaan, vaikka parvella istuimmekin kaikin.
Ensimmäinen näytös vähän kyllä siltä vaikutti, verenvähyydeltä, ainut pilkahdus oli sen taidemaalarin, Kamen Chanev, vetäisy, muuten kuin kuollutta kaikki. Paitsi stuntin köydellä alashumahtaminen muurin seinämää myöten.
Mutta annas olla - toinen ja kolmas kun tulivat niin johan alkoi himinä.
Ensimmäisen kerran oli uskottava että nainenkin voi kohota yli kaiken ja pestä miehet laulullaan, suohon syöstä: Siinä miehet kalpenivat kun Rusanen kiskaisi äänensä yli muiden. Parvella asti värähteli Johannan kirkaisu, sopraanona vai mezzonako lie paukaissut ja paukutellut. Ja koko illan.
Hitto että oli kaikkea muuta kuin hyi-saatanaa!
Oli siellä suosikkinikin, se Onnen maanKotilainen, vaan Juhalla oli niin pieni ja mitätön lauluosuus vankina; sinne kaivoon katosi jo hyvissä ajoin ja sinne mies myös tapettiin. Ja sen muuritempunkin teki, ymmärrettävästi, se stuntti.
- Jäiköön noista kukaan eloon lopulta? todeten kysäisi kanssakatselija Mats kun raikuvat aplodit täyttivät Linnan Olavin.
Kävi kalpaten henkilöille, vähän niin kuin Karamatsovin veljissä vasta siellä Oudossa kummussa.
Tämä lappilainen jokivarsikylä, Suvanto, olisi hukkunut tekojärven alle (WP)
Suvanto - Pelkosenniemi WP-kuva
jos Kemijoki Oy eli omistajat olisivat saaneet tahtonsa läpi.
Puolenvuosisadan taistelu on nyt ohi eikä Vuotoksen tekojärveä rakenneta. Todennäköisesti.
Melkoista soutamista ja huopaamista olemattomalla järvellä on ollut: tuimina ovat käyneet laineet kun kannattajat ja vastustajat ovat airoillaan huiskineet.
Nyt kun taisto ohi on, on jälkikirjoituksen aika. Pirkko Hyvösen romaani Vuotos- Vastasatanut uusi lumi, Nordbooks 2014, kertoo yksilötasolla, asukkaiden ja päättäjien näkökulmasta järvisodanaikaiset mietteet.
Komeiden maisemien kuvaus on komeaa, asukkaiden kipuilu ja tuska koskettavaa.
Häviäjiä ovat kaikki, souditpa tai meloitpa kummalla puolella tahansa.
Arki ja jokapäiväinen elämä on tulevaisuuden suhteen epävarmaa, siis vielä epävarmempaa kuin tulevaisuus yleensä on. Perheriitoja, sairauksia, seurusteluesteitä, salailua, vihanpitoa arkisessa elämässä. Ikävyyksiä riittää päiviksi kuukausiksi, vuosiksi, vuosikymmeniksi.
Vuosituhantinen maisema on hukkumassa veteen; veden alle jäävien tilojen asukkaat myyvät firmalle tiluksensa ja muuttavat vaivihkaa maalikyliin. Viimeisenä Heikki, joka joutuu ampumaan uskollisista uskollisimman ajokoiransa, koska ei siitä olisi eläjäksi kaupunkiin, kolkkoon kerrostaloon Rovaniemelle, minne mies Mirjansa kanssa muuttaa ja missä avioero on valmiina vaanimassa.
Useamman uppoavan perheen kautta Hyvönen kotiseutuun kiintyneitä kylänihmisiä meille näyttää ja saa nostettua yksilöt möhkäleisen massatuhoojan kynsistä eläviksi ihmisiksi.
Romaani on aina tunteikkaampi kuin kylmät asiapaperit, se nostaa ihmiset esille eikä jätä asiaa kylmäksi, niin kuin olisi jättänyt romaanin loppuun liitetty nelikymmensivuinen virallisten Vuotos-asiapapereiden yhteenvetoaineisto, jos pelkästään se olisi julkaistu irrallisena tietokirjana.
Nyt pikku-Matti, joka romaanin alussa ihmettelee isänsä kyyneleitä ja joka lopulta itse vanhana isänä ja ukkina vuotostaistelunsa taistelleena hukkuu veteen ja saa aikaan kyyneleitä, muuttuukin eläväksi kuvaksi eikä jää pelkäksi mappiaineistoksi liiteluetteloon.
Empatisoinnissa on voimaa enemmän kuin asiapapereissa.
Hyvä Hyvönen!
