Viisasten juomahan viina on, sen tiedämme - ja lisää todisteita ilmaantuu.
Öisinajattelija-lisensiaatti-freelancer Pentti Stranius on kirjoittanut esikoisessaan 15 jutun verran hyvätasoista tekstiä yhteiskunnan mittapuun mukaan vähempiarvoisista ihmisistä, nurkan taakse heitetyistä viinan kanssa läträäjistä. Kuolemaa kohti kovaa vauhtia kulkevista.
Vähän karvas jälkimaku, sehän siitä väkisin jää noilla remuilla ja riennoilla.
On siellä muutama ottamatonkin.
Lapsuuden kolhuleikkejä mukana.
Paras kaikista on Mirjami; äiti poikaansa laitoksessa odottelee jotta pääsee taas kotimökillä pistäytymään. Eikä se niin haittaa vaikka poika perillä sitten paukkuja ottaakin. Niin omalta tuntuu harvoin käydessään.
Hellää, hellyttävää, viimeisen päälle sympaattista luettavaa, kun äidin kovan eletyn elämän, huutolaislapsesta kuuden lapsen maailmaan laittajaksi, herkin sanoin pohjustaa. Hieno kunnianosoitus äidille - ja miksei kaikille kovia kokeneille äideille.
Todentuntuista kaikessa rajuudessaan on maalaispoikain elämä, tappoihin ja siltojen alle johtava. Eivät siinä mitkään Kalliolan katkaisut auta!
Ja toden tuntua on opiskeluaikakin ja biletys Pietarissa, Neuvostoliiton Leningradissa, siellä missä Stranius on opiskelunsa loppuun saattanut. Toki muistakaamme kirjan alkuselitys: Kaikki yhtymäkohdat todellisuuteen ovat vahvasti liioiteltuja tai keksittyjä, vain paikannimet joskus todellisia.
Mutta niinhän peitteli jälkiään Haanpääkin Noitaympyrässään.
Nämä kertomukset osoittavat tekijän kirjoitustaidon. Nyt jäämme odottamaan romaania siitä ajasta, siellä itänaapurissa. Saattaa, mene ja tiedä, Rosa Liksom saada haastajan, sillä johan tässäkin kokoelmassa kelpo lailla hytissä hytkytellään.
