Ei ollut eka kerta, tod.näk. ei viimeinenkään kun tätä arhinmäet ottanutta kirjailijaa vietiin.
Jo ilta kahdeksalta oli kanttuvei, kertoo lehti oikein kuvan ka. Selvät toisen kuulun, Leinon Eikan, otteet hallussa tällä uudemman polven kuululla. Vahvana, vahvana pukkaa mieleen Einon perusteellinen rypyvalmistautuminen Savonlinnan oopperajuhlille aikoinaan, se puhekin ku piti pitämän.
Ovat nämä veitikoita, se heille suotakoon! Tai sitten ei. Kukin kivensä koon mukaan tuomitkoon.
Kävin siis taas rivitaloilla ikuisen ystäväni luona lehden vaihdolla. Nivaskan vein, toisen toin.
Niitä tässä pläräillessä vähän hukassa seilailuttaa.
Yhdessä lehdessä luki että Cheekin toinen auton vai oliko toisen auton valo ei toimi, jossain luki että lisää pitää botoxia tai jotain tisseihin pumpata, jotta törröttäisivät ja jossain numerossa vaati se Tuksun ex lähestymiskieltoa Tuksulle.
Aikani selailin ja siirryin sitten lehdistä kirjoihin ja paneudun Nelly Sachsiin, jolla ei tainnut olla rintaongelmia tai ne olivat ongelmista vähäisimmät natsivainojen alla.
Vaan se onkin jo toinen juttu ja Nelly Sachs toinen kirjailija kuin Jari Tervo, ei lähellekään niin kiinnostava tässä selvitettäväksi - olipa kuin nobelisti tahansa.
Kirjailija Pentti Haanpää 1905 -1955, 350 novellin mies
***"Lohdutan itseäni sillä, että poikain [Kare, Kivimies, Vala] tarkoitus lienee vittuilla enempi muille kuin minulle. - Olisi sekin akateemikko, joka minusta tulisi!"
Tieto Haanpään elämästä täydentyy Matti Salmisen koostaman Pentti Haanpään tarina -kirjan myötä kummasti. Tietokirjailija Salminen on saanut käsiinsä Pentin ja hänen vaimonsa Ailin muistikirjoja ja kirjeitä joita aikaisemmilla Haanpään tutkijoilla ei ole ollut.
Edelliset elämäkertakoosteet kirjailijasta ovat jääneet pahasti vajaiksi ja tiedoiltaan puutteellisiksi Haanpään jäämistön monilla tahoilla olleiden papereiden takia.
Vesa Karonen kokosi kirjan Haanpään elämä, 1985, mutta hänen käytössään ei ollut Haanpäiden tyttären, Elsa Hyvärisen, hallussa olleita asiakirjoja, joten kymmenen Pentin viimeistä vuotta Karosella jää miltei pelkäksi kirjailijan tuotannon luetteloinniksi. Vajaaksi jäi myös Haanpää-tutkija Kari Sallamaan valokuvaaja Raimo Ahosen kanssa koostama valokuvateos Pentti Haanpään maailma, 1985, jossa Sallamaa antoi Salmisen mukaan täysin väärän kuvan Haanpään sodan jälkeisestä perhe-elämän auvoisuudesta.
Sallamaa kirjoittaa:
"Siviiliin pääsy tiesi vakaata ja järjestynyttä menoa, josta huolehti Aili-vaimo."
Salminen oikoo:
"Väärempää todistusta ei lähimmäisen eli Pentti Haanpään elämästä sodan jälkeisiltä vuosilta voisi antaa. Asia on nimittäin täysin päinvastoin."
Yksi suurimmista syntipukeista on ollut Eino Kauppinen, Otavan kustannustoimittaja, joka heti Pentin hautajaispäivänä oli mennyt Piippolassa leski-Ailin kotiin ja tämän luvalla 'rojauttanut' Pentin työpöydän sisällön pahvilaatikkoon. Ja saamaansa osatietoa Kauppinen on sitten käyttänyt oman, kirjailijalle vastakkaisen, maailmannäkemyksen levittämiseen siivilöimällä omituisella tavalla Haanpään kirjallista tuotantoa.
Yritti Kauppinen kirjoittaa elämäkertaa Haanpäästä, Pentti Haanpään elämäNuori Pentti Haanpää 1905–1930, mutta sattuneista, so. valikoivista, syistä homma jäi torsoksi ja elämäkerta puoleen väliin.
- Onneksi jäi kesken, iloitsee Salminen, koska Kauppisesta ei hänen mielestään olisi homman kunniallisesti loppuunviejäksi ollut.
No nyt kaikki tarvittava aineisto on Salmisella ollut käytössä ja Haanpään kirjailijakuva koossa.
Ei Salminen Pentistä pyhimystä tee vaikka oikookin käsityksiä Pentin¨'synneistä' ja samalla näyttää ettei vaimostakaan pyhimykseksi ollut. Rahan perään kyllä kumpainenkin oli hakki. Pentti rahasti aikoinaan ensin lehdiltä roposet teksteistä joita sitten kirjoiksi painettiin, sikäli kuin painettiin, siis pariin kertaan ainakin, ja Aili rahasti Pentin teksteillä tämän kuoleman jälkeen.
Ja rikkana rokassa vielä sekin vähemmän pyhimysmäinen rakkaustarina Kiinan-matkakumppani Aune Laurikaisen kanssa elämän loppusuoralla ennen hukkumista, 1955, Iso-Lamujärveen.
Jännittäviä lukuhetkiä teille kaikille haanpääläisille: kirja on räväkkä, jopa pamflettimaisen suorasukainen ryöpytys, missä hyvä ja paha on eroteltu selkein ja karskeinkin vedoin.
***"Pentti nimittäin ratkesi vähän myöhemmin ryyppäämään ja pelaamaan tutussa seurassa ja alkoi jopa tuoda ryyppyporukkaa kotiin. Mutta silloin tapahtui toinen ihme. Aili paukkasi Penttiä turpaan. Maitopäälärillä. Päin pläsiä ja veti vielä tukasta päälle. Pentti hämmästyi täysin, mutta ei käynyt kiinni, jatkoi vain vielä jonkun aikaa juomista."
*** Matti Salminen: Pentti Haanpään tarina. 305 s. into 2013
Selvän teki: 332Joel Lehtosen kirjettä Sylvia Avellanille salarakkaalleen (+1 Olaville S:n pojalle), luettu, kaikki kirjeet, joita ei olisi saanut lukea, koska kirjailija rukoilemalla rukoili Sylviaa tuhoamaan ne. Mutta jäljellepä jäivät meidän jälkipolvien pällisteltäviksi. (ed.)
Näin vakoilu-uutisten aikana: lienee tämä nyt sitä.
Kyttäilyä, kurkistelua ehkä paremminkin. Sillä mitäpä todellista salailtavaa Joelilla tai kenellä tahansa 'kunnon' kansalaisella on - korkeintaan kummia harhoja ja mieltymyksiä.
Mitähän noista nyt ensihätään muistaisi? No niinpä tietenkin!
Päällimmäisenä pyörivät sukupuolitaudit, joita Joel keräsi itselleen yleisiltä naisilta, ja sitten tietenkin hirvittävä reumatismi, joka nakersi elämänhalua; elämisen rientoa tosin riitti kirjeiden päättymisen ja Sylvian kuolemisen, 1920, jälkeen vielä neljäksitoista vuodeksi ennen omahaluista lähtöä.
Vissiin pahin kaikista oli kuitenkin orvon osan ymmärtäminen, oman äidin merkillisyys: jättää nyt puolivuotias pojannapero heitteille! Omaa sukua ei oikeastaan ollut olemassa, taikka puolikkaana jossain inhassa idässä, siellä Savon Inhassa kummitteli, vastaan harasi, omaisuutta tärveli puoliveli Ales pesueineen, harmia kylvi siinä missä kyliä luutiva äiti.
Oliko se sitten yksilön onni, kun Joel sai lopulta käydä papinlesken helmoissa ylioppilaaksi ja nähdä maailmat ja tulla kirjailijaksi? Ei se ainakaan näistä kirjeistä välity, kaukana on kiitollinen mieli.
Oliko se sitten kansakunnan onni että äiti jätti vauvansa ojanpohjalle? Taisipa olla.
Sillä jos äiti, se Heikaraisen ämmä, ei olisi hyljännyt lastaan, olisivat jääneet koulut käymättä sekä maat ja mantereet näkemättä ja Suomen kirjallisuus olisi yhtä peruskirjailijaa köyhempi.
Olipa tuo miten oli, niin nämä Pekka Tarkan 1969 toimittamat Putkinotkon herran kirjeet ovat kovaa valuuttaa ja niin kovaa kamaa, että luulisi näiden kirjeiden lukemisen kiinnostavan nykyajan tirkistelijöitä ja kurkistelijoita, meitä nopeita seiskojen lukijoita ennen kaikkea, ja innostavan näin kiertotietä syvemmän kirjallisuuden lukupiiriin, vaikka Putkinotkoon, jonne tästä, sopivasti putkiremppojen jälkeen, käy oma lukumatka.
No suomenhintainen vain, turha liioitella: ruplanollat tepposta tekevät euroilijalle, ja kai myös vanhat sukkahousu-purukumiajat laskentoa sotkemassa.
Ennen kuin Neva ryhtyy ojentelemaan siltojaan taivasta kohti, ja on aika laivojen, rientäkäämme!
Vaikka meillä ei kiirettä vähäisintäkään, kuten kaikilla noilla muilla tuhansilla ja tuhansilla tässä viiden miljoonan ihmisen pesässä.
Vai siirtyisimmekö sittenkin, vetäytyisimme porttikongiin katselemaan, emme loikkaisikaan hihnalle liukumaan, muiden mukana etenemään?
Ei me emme tuohon tohinaan ryhdy.
Mehän olemme oikealla puolella Nevaa; nuo muutko muka sitten väärällä rannalla - Nevski Prospektilta pois kuka minnekin kopistelemassa?
Luku loputon on ihmisten määrä, eivät nuo kaikki millään voi ehtiä sinne minne mielivät ja aie on.
Se on mahdotonta!
Vai sadettako vain pelkäävät, koska kuka nyt muuten, ihan oikeasti, Nevskiltä haluaisi kotikoloihinsa kiiruhtaa!
Sillä täällähän on kaikki: Ruma ja Kaunis rinnakkain.
Elämisen vaara läsnä.
Erehdypä oikaisemaan jalkasi väärään aikaan autojen vilinään kadun yli mennäksesi, voit oikaista viimeisen kerran. Eikä tuokaan savukettaan sytyttelevä nahkatakki aivan vaarattomalta näytä tai... No anna olla, katsele noiden vaeltavien kasvoja, niissähän on koko elämä näytillä: silmät surua täysi, toisella iloa, suu supussa, toisella hymy herkässä, jännitys tuolla kuvastuu kasvoilla, tuolla mielen apeus.
Talojen kauneus kuvaamaton.
Rahankiiltoa. Sadetta - rahasadetta? Kiito ja riento eri luokkaa kuin aikansa raahustavilla gogolilaisilla, kiillosta puhumattakaan.
Silti ilmassa tuoksuu grande littérature.
ja on palindromeilla pelailla, sanoilla leikiskellä
Se SONNIkauppias eikun siis SAIPPUAKAUPPIAS oli ensimmäinen ihme etu/takaperin luennassa, jossa kuulemma Jani Sievinen on peto. Että noin pitkää sanaa pojankossien kanssa kiikkuessa silloin ihasteltiin!
Itse osaan nämä: sokos, otto, anna. Pisimmillään: oli ilo.
Kömpelöä! Vaan antaapa taitajien takoa; nyt ei kuitenkaan Simo Frangenia tahi Esa Hirvosen teosta Takana kapakan akat, vaan Sami Liuhtoa, joka juuri livautti ilmoille runokokoelman ilonirunonurinoli.
Pysyttekö perässä?
No hyvä, juuri ja juuri kuten minäkin. Jatketaan pätkän verran. Maaria Pääjärvi esittelee 68-sivuisen runokirjan** Parnassossa 4/2013 mielenkiintoisesti. MP löytää Liuhdon/Liuhton? maailmasta miltei koko ihmiskunnan historian, ainakin suomalaisten osalta: Kalevalaa, Aleksis Kiveä aineistossa sanailijalla.
Kalevalaa Ilmarisen morsiamen taonnassa, ”Tinaa morsian soma / vaimo komia / vamos! / naisromaanit.”, Kiven kajastusta 'ikäväki'-runossa.
Jos tuo ei vielä kuulosta tarpeeksi 'latinalta', niin ovat ne oikeastikin latinaksi palindromeja pykänneet: ”Sator Arepo tenet opera rotas” (”kylväjä Arepo pitelee vaivalloisesti pyöriä”)
On on joillakin kieli hallinnassa, nokkeluus huipussansa. Siinä ja siinä on, ostaako moinen kirja riesaksensa ratkottavaksi iltojen iloksi, vaiko tyytyä perjantaisiin palindromittomiin Hesarin ristikko-Auliksiin, joissa puntaroitavaa nokko: eilenkin ISSA ATTI =? (= ollit). Tai ratkaiskaapa vaikka, mikä on EHKÄ SUOMENI. (= kaimaani)
ps **Sami Liuhto: ilonirunonurinoli. Runoja, 68 s. Turbator 2013.
tai http://sami-liuhto.blogspot.fi/
kuva RIP "Sekasorto tulee, tai Suomen kuolema", kirjoittaa Joel Lehtonen 14.10.1918 Sylvia Avellanille kun ensin on selvitellyt: "Viattomia on tyhmien talonpoikien annettu tappaa; ruoka-asioista ei ole pidetty järjestystä, vaan sen sijaan hommattu kuningasta, jollaisen aika tosiaan on jo mennyt! Nykyiset kansat eivät loisia tarvitse."
1918-kapinan aikana Joel pelkää omaisuutensa menettämistä lunastamislain vuoksi: mikä on 30 hehtaarin Inhan (Putkinotkon) tilan kohtalo Savonlinnan liepeillä, entä Hörnebergin huvilan kohtalo Huopalahdessa?
Joel yrittää myydä Putkinotkonsa, mutta ostajia ei ymmärrettävästi löydy, laiska velipuoli Ales, tuleva Juutas Käkriäinen, pesueensa kanssa voi jatkaa asumistaan, so. sotkemistaan tilalla.
Eletään tuskallisia sekasorron aikoja. Joel kuljetuttaa jopa elävän sikansa laivalla Savonlinnasta Helsinkiin jottei talvella nälkä yllättäisi häntä ja Lydiaa.
On mielenkiintoista lukea aitoa, tyylittelemätöntä, spontaania tekstiä näissä Joelin Sylvialle, toisen miehen vaimolle, lähettämissään tunnustuskirjeissä, jotka Pekka Tarkka sittemmin kokosi kirjaksi Putkinotkon herraKirjeitä 1907-1920. Tyylitellymmät tekstit kirjeiden päättymisvuoden ajoilta ovatkin sitten luettavissa novellikokoelmissa Kerran kesällä 1917, Kuolleet omenapuut 1918 sekä romaanissa Putkinotko 1920.
Vielä muutama kirje jää lukematta, onneksi - harmittavasti ja valitettavasti enää vain 13. Yhden blogin väärti. (ed.)
11.11.1918, kirje 320, Joel ohjeistaa Silviaa: "Kuule: jos alkaa käydä pahoin, varaa itsellesi joitakin pillereitä; tunnethan lääkärejä. Punaiset Venäjän Karjalassa kuuluvat olleen nykyään ihan perkeleellisiä: he ovat tappaneet jäsen jäseneltä paloittelemalla! Ei edes silmiä puhkaisemalla."
Ostaa pamautin juuri talon Helsingistä, Huopalahden kauneimmalta paikalta: oma parelli, näköala meren lahdelle, puutarha. Raitiotie kulkee joka 20. minuutti, junilla pääsee myös. 3 huonetta + keittiö, neljäs yläkerrassa. Kaakeliuunit 'brasain' kanssa. Tontti 1944 neliöä.
Joko käy kateeksi?
Tuommoisen lukaalin nimittäin hankin päästäkseni Cityn sydämeen, ydinalueille Kauppalehdestä tienaamillani varoilla.
Joko käy varmasti kateeksi? Ja jos käy, niin turhaan käy. Mitään ostanut!
Milläpä se köyhä.
Edelleen toimitan tätä virkaani täällä kaukana Paratiisissa, Pähkinäsaaren rauhan rajan yläpuolelta. Etätyönä. Ja ilmaiseksi. Täällä mitään rahoja tarvita. Joel Lehtonen tuon lukaalin, Hörnebergin huvilan, nykyisen Etelä-Haagan Sankaritieltä hankki sata vuotta sitten - käykää katsomassa, siellä on näemmä vieläkin.
Oli vuosi 1915.
Reumaattinen Joel Lehtonen, 33 v, alle vuoden ikäisenä loisäitinsä Karoliina Heikaraisen hylkäämä äpäräpoika, oli suurteostensa julkitulon kynnyksellä - vasta. Varoissaan jos veloissaankin - jo. Kerran kesällä ilmestyy parin vuoden päästä ennen Kuolleita omenapuita ja Putkinotkoa.
Luen Pekka Tarkan toimittamaa kirjekokoelmaa Putkinotkon herra Kirjeitä 1907-1920. Joel seukkaa toisen miehen vaimon kanssa, tunnustaa tälle kaiken kaikessa raadollisuudessaan ja pyytää että tämä hävittäisi kaikki saamansa kirjeet.
Näin ei kuitenkaan käy: Sylvia Avellan säilöö joka ainoan kirjeen, jotka sitten Niilo-aviomies toimittaa Sylvian kuoltua Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon.**
Luennassa on kirje 236, 97 kirjettä vielä lukematta. Intiimejä ovat, kuin Seiskan tai Hymyn storyt. Mutta totuudellisempia.
Muuten: Niilolle ei käynyt kateeksi vaimon viilettelyt, koska - hänelläkin oma 'lehtosensa'.
Turha meidänkin kadehtia muita, noita näkyvämpiä, ei niillä oikeasti hyvin mene - onnettomia ovat nuo tauskit ja tuksut, ainakin Joel Lehtonen oli.
** "Käärö sisältää joukon kirjailija Joel Lehtosen vaimovainajalleni Sylvia Avellanille lähettämiä kirjeitä, jotka jätetään vainajan tahdon mukaisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säilytettäväksi ehdolla, että käärön saa avata vasta Joel Lehtosen kuoleman jälkeen."
Eihän enää käy kateeksi?
