Suhdeklinikka

Hei, tarvitsisin pikaista apua ongelmaani: Olemme olleet miehen kanssa (mies 22-vuotias) yhdessä kaksi vuotta. Tunnettu ollaan noin kaksi ja puoli vuotta. Seurusteltiin viikko ja mentiin sitten kihloihin (minun toimesta). Muutettiin puolen vuoden seurustelun jälkeen yhteen ja siitä se helvetti alkoi.

Olen hyvin eksyksissä.
Apu olisi tarpeen.
Kiitos.
Nainen 20

Hei!
Kiitos kirjeestäsi.

Toivot apua pikaisesti, mikä varmasti kertoo siitä, että koet tilanteen kovin hankalaksi. Toisaalta kuitenkin ajattelen, että ehkä sinun pitäisikin tässä kohdassa olla kiirehtimättä, rauhoittua ja ottaa aikaa miettiäksesi tilannetta.

Kerrot, että pari vuotta sitten halusitte molemmat pois kotoa, joten yhteenmuutto tuntui silloin varmasti hyvältä ratkaisulta. Ikävältä sen sijaan kuulostaa se, että sinä kerrot olleesi jollain tavoin masentunut koko yhdessä asumisenne ajan. "Siitä se helvetti alkoi" on varsin kuvaava ilmaus.

Jokainen yhteen muuttava pari joutuu käymään läpi tietyt sopeutumiseen liittyvät kuviot. Yhdessä pitää sopia kuka tekee mitäkin kotitöitä, kuka maksaa mitä, miten kotona ollaan, keitä sinne voi tulla ja milloin jne. Harvoin näiden asioiden sopiminen täysin riidatta onnistuu, mutta hyvä olisi jos vaikka ensimmäisen vuoden jälkeen yhteiset toimintamallit olisivat kehkeytyneet. Kotityöt ja raha kun ovat sellaisia asioita, että jos niistä ei olla päästy yhteisymmärrykseen, niistä saa sitten riidellä jatkuvasti. Ja sehän kuluttaa energiaa ihan turhaan ja syö parisuhdetta. Kerroitkin, että nämä pienistä asioista nousevat riidat ovat jo vaikuttaneet tunteisiisi laimentavasti.

Kerroit, että koet avopuolisosi turvalliseksi ja koet olevasi jollain tavalla addiktoitunut häneen. Rakkaudesta et puhu mitään. Onkohan sitä vielä? Riippuvuus liittyy aina jossain määrin vakiintuneeseen parisuhteeseen. Läheisriippuvuus taas voi saada ihmisen pysymään suhteessa, joka ei häntä tyydytä tai joka peräti tekee hänet onnettomaksi, koska ajatus yksin olosta tuntuu niin ahdistavalta. Oletko miettinyt elämääsi eron jälkeen? Se olisi ensimmäinen kerta, kun olisit omillasi. Se voi olla vähän pelottavakin ajatus. Toisaalta itsenäisyys on tärkeä aikuisen ihmisen ominaisuus, joka jokaisen olisi jossain elämänsä vaiheessa hyvä oppia.

Kuulostele sydäntäsi. Jos löydät sieltä vielä rakkautta miesystävääsi kohtaan, kannattaa vielä yrittää. Lähtekää parisuhdekurssille (esim. www.katajary.fi tai seurakunnat) tai keskustelemaan parisuhdeterapeutin kanssa (esim. www.evl.fi/perheneuvonta tai yksityiset pariterapeutit www.pariterapia.fi ). Jutelkaa myös kotona. Kerro, että tilanteenne on saanut sinut miettimään eroa. Kerro tunteesi ja kerro millaista muutosta toivot. Sen jälkeen pallo on miesystävälläsi ja hän voi omalta osaltaan miettiä, onko valmis keskustelemaan asioista ja toteuttamaan toivomiasi muutoksia.

Lapsiasia on tosi tärkeä. Yksi kysymys on se, haluaako avokumppanisi ylipäätään lapsia vai ei ja miten se taas vaikuttaa sinun tulevaisuuden suunnitelmiisi. Se on iso ja tärkeä asia puhuttavaksi. Toinen kysymys on se, että huonoon ja epävarmalla pohjalla olevaan suhteeseen, ei koskaan pitäisi hankkia lapsia. Ilmaisin tämän näin vahvasti, koska työssäni perheneuvojana näen niin paljon onnettomia yksinhuoltajaäitejä. Nämä ovat loppuikänsä sidoksissa entiseen kumppaniinsa yhteisen lapsen takia eivätkä näin ollen kuitenkaan ole päässeet eroon, vaikka sitä nimenomaan ovat halunneet. Ja millaista on lapsen elämä siinä toisilleen katkerien aikuisten välissä?

Oikein hyvä, että mietit vakavasti tässä kohdin, jatkaako suhdetta ja yhdessä asumista vaiko ei. Nyt teillä on vielä mahdollisuus tehdä korjausliike, jos molemmat sitä haluatte. Jos suhteenne taas on päätyäkseen eroon, tässä kohdassa voi olla viisas kohta sille ratkaisulle.

Toivon sinulle viisautta tehdä oikeita päätöksiä ja onnea elämääsi, kävi suhteen kanssa niin tai näin.

Sinua lämpimästi ajatellen,
Perheneuvoja Paula

Mieltäni painaa moni asia parisuhteestamme. Olemme olleet naimisissa nyt viisi vuotta. Olemme aika erilaisia luonteeltamme ja taustoiltamme, mutta molemmat ehjistä perheistä ja korkeasti koulutettuja. Parisuhdettamme leimaavat pahat riidat. Välillä menee pitkiäkin aikoja ilman yhtään riitaa, mutta sitten yhtäkkiä jostain alkaa riita, joka ei tunnu päättyvän. Se jatkuu samana tai toisena riitana pitkän aikaa. Välissä toki voi olla hyviäkin hetkiä, mutta yleisilmapiiri on "riitelevä", ikään kuin odottaisimme vain, että milloin se seuraava riita alkaa taas. Sitten se taas joskus loppuu ja voi mennä monta kuukauttakin ilman yhtään isompaa pahempaa riitaa. Tällöin elämä on ihan leppoisaa ja mukavaa.

Olisi tosi ihanaa saada kuulla tähän ammattilaiselta jotain vastausta.
Nainen 28

Hei,

Olet mielestäni täysin oikeassa: lyöminen ei kuulu millään tavalla "normaaliin elämään". Pienikin lyönti, uhkailu ja pelottelu ovat väkivaltaa, eli väkisin otettua valtaa, eivätkä ne kuulu parisuhteeseen lainkaan. Tosin moneen parisuhteeseen ne kyllä valitettavasti kuuluvat. Parisuhdeväkivallan yleisyys ei tietenkään tee siitä hyväksyttävää. Sinun ei tarvitse hyväksyä sitä omaan elämääsi.

Sen sijaan vihan ja suuttumuksen tunne kuuluu normaaliin elämään. Vihan tunteen avulla me voimme asettaa omia rajojamme: minulle ei saa tehdä näin, tämä ei käy. Vihan ja kiukun vallassa jokaisen on vaikea hallita omia tekojaan. Se onnistuu joskus paremmin, joskus huonommin. Suuttuminen on siis hyväksyttävää, mutta väkivalta ei. Kirjoitit, että raivostuminen tapahtuu hetkessä, eikä sitä voi mitenkään ennakoida. Kuitenkin juuri tässä on se itsensä kehittämisen paikka ja haaste: olisiko sittenkin joitakin merkkejä ilmassa, joita voisin oppia tunnistamaan? Voitte yhdessäkin miettiä, millä tavoin ottaisitte aikalisän niissä tilanteissa, jolloin vihan tunteet uhkaavat muuttua väkivallaksi. Se kumpi teistä tunnistaa tilanteen uhkaavaksi, voisi sovitulla tavalla ilmaista, että nyt ei riitaa kannata jatkaa. Silloin toinen kunnioittaisi tätä toivetta ja sopimusta.

Väkivaltaa ei siis kuulukaan hyväksyä. Pelko on rakkauden vihollinen. Riitoja sen sijaan on varmasti jokaisessa parisuhteessa. On hyvä erottaa riidat ja väkivalta. Jos on pelkoa, on myös väkivaltaa. Ainakin henkistä sellaista. Lyönti ja kiinni tarttuminen on jo fyysistä väkivaltaa, ja siis rikos. Jollakin tavoin väkivaltaan kannattaa puuttua. Apua saa esimerkiksi perheasiain neuvottelukeskuksista ja turvakodeista. Voit hakeutua keskustelemaan vaikkapa ensin yksin, etkä saa poliiseja perääsi. Kun teillä on näitä hyviä aikoja, niin suosittelisin keskustelemaan vaikkapa siitä, miltä riidat molemmista tuntuvat. Pelkäättekö molemmat toistanne ja itseänne?

Toistuvien riitojen takana voi olla jotain, mistä ette ole vielä puhuneet suoraan. Voi olla odotuksia ja pettymyksiä suhteessa toisiinne. Jos niistä ei puhuta, ne voivat tulla esiin riitoina aivan pienistäkin asioista. Monella pariskunnalla on vain muutama riidan aihe, jotka toistuvat. Tällöin voi olla kyse siitä, että kumpikaan ei ole vielä ymmärtänyt asian merkitystä ja tärkeyttä toiselle. Sen sijaan, että yritätte molemmat saada läpi omaa asiaanne, voisitte seuraavalla kerralla keskittyä esimerkiksi siihen, että haluatte todella oppia jotain uutta toisistanne. Miksi riidassa esiin tulevat asiat ovat niin tärkeitä, että ne toistuvat uudestaan ja uudestaan? Mitä kummankin toiveita ja odotuksia niihin liittyy?

Perheneuvoja Heikki