KYSYMYS: Hei. Mitä teen? Vaimo vääntää keskustelun riidaksi ja nalkuttaa sekä tarttuu pikkuasioihin. Väittää minua mustasukkaiseksi, vääristelee asioita, tuo sellaista esille mikä ei pidä paikkaansa. Olen jäänyt pois töistä 12 kuukautta sitten. Nyt minulle hoetaan: koita relata, koita relata. Minähän relaan, mutta se ei riitä.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kirjoitit varsin lyhyesti, mutta yritän hahmottaa tilannettanne sen perusteella.
Olet jäänyt pois työelämästä vuosi sitten. Läheiset kehottavat edelleen sinua relaamaan.
Läheisten pyrkimys on usein auttaa ja pitää huolta, mutta kuulostaa kuin kokisit sen rasittavana. He ilmeisesti ajattelevat, että olet väsynyt ja tarvitsisit lepoa ja rentoutumista.
Kerrot, että pyrit siihen itsekin, mutta jotenkin se ei riitä. Tarkoitatko, että tarvitsisit jotain enemmän tai jotain muuta? Suosittelen, että pysähdyt ihan rauhassa miettimään, mitä tarvitset voidaksesi paremmin ja millä tavoin voisit sitä saada. On tärkeää, että pidät huolta itsestäsi ja omasta hyvinvoinnistasi.
Teillä on vaimosi kanssa keskusteluyhteys, mutta kerrot, että tilanteet muuttuvat usein riidaksi. Vaimosi on myös mustasukkainen sinusta. Se on yleensä merkki siitä, että toinen on itselle tärkeä eikä häntä haluaisi menettää. Mustasukkaisuuteen auttaa usein se, että osoittaa omalle puolisolle huomiota ja ilmaisee, että hän on edelleen se tärkein.
Mietin mainitsemiasi pikkuasioita. Vuosien kokemus perheneuvonnan työntekijänä on opettanut minulle, että asiat, joita toinen pitää mitättöminä, voivat olla toiselle tärkeitä.
Voisiko olla teilläkin niin, että vaimosi tarttuu näihin ”pikkuasioihin”, koska hänelle ne ovat merkityksellisiä ja näin ollen suuria?
Nalkutus voi olla toiselta nimeltään toisto. Ihminen toistaa niitä asioita, joissa ei ole tullut kuulluksi aiemmilla kerroilla. Voisit kokeilla kertoa vaimollesi, että olet kuullut ja ymmärtänyt ne asiat, joista hän toistuvasti sinulle puhuu. Muutatko toimintaasi hänen toivomaansa suuntaan, on tietysti omassa harkinnassasi. Jos vaimosi pitää näitä asioita omalle ja/tai perheen hyvinvoinnille tärkeänä, hän epäilemättä jatkaa niistä muistuttamista toivoen, että muutos jonain päivänä tapahtuu.
Kysyt, mitä tehdä. Ehdotan, että ensiksikin pidät hyvää huolta itsestäsi ja omasta hyvinvoinnistasi. Toiseksi, välittävä puoliso on suuri lahja, jota kannattaa vaalia.
Suosittelen, että kiität häntä hänen huolenpidostaan ja pyrit mahdollisuuksien mukaan ottamaan hänen toiveensa huomioon. Sitä kannattaa ainakin kokeilla. Tyytyväisen vaimon rinnalla on miehenkin mukavampi olla.
Kaikkea hyvää sekä sinulle itsellesi että yhteiseen elämäänne!
KYSYMYS: Olemme olleet nelisen vuotta naimisissa, kummallakin ero takana. Olemme 66–68-vuotiaita. Minulla oli viisitoista vuotta yksinoloa.
Arvomaailmamme ovat erilaiset, mutta kunnioitamme toisiamme. Mutta mutta, ilo tuntuu katoavan elämästäni, aikaisempien keskustelujemme ”lupausten” kaatuessa kuin huonosti tehty heinäkasa. Mieheni on (sisäsyntyisesti) pihtaaja, senttien laskija, tarjousten perässä juoksija, kauppamatkat ovat joka hyllyn kautta kulkemista.
No ei kai se mitään, mutta kun kodin lämmöstä pihdataan, lasketaan sähkönkulutusta jne, niin oma (sisäsyntyinen sekin) hyvä olo ja toisen huomioiminen kodissa saa kylmää kyytiä näillä asenteilla. Säästön ymmärrän, mutta kun rahasta ei ole puutetta, ei todellakaan, niin pihtaminen on alkanut rassata ja kodin kylmyys (lattian lämpö välillä alle 15 astetta).
Samoin likaisuus ja kaljan kittaus ottavat nyt ylivoimaisesti päähän. Yritän perussiivota, toinen kysyy miksi pitää??! Minulle kodin siisteys on oleellinen ja itsestäänselvä asia. No tässä jotain, voiko näiden yli päästä, kun keskustelussa ei päästä puusta pitemmälle? Vitsit ja ilo ovat nyt kaukana.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Voin kuvitella pettymystäsi, kun elettyäsi pitkään yksin ja sitten löydettyäsi uuden elämänkumppanin, yhdessäelo onkin nyt hankalaa ja kaikkea muuta, kuin mistä olit haaveillut.
Kertomasi perusteella kuulostaa, että olette tulleet parisuhteessanne itsenäistymisen ja eriytymisen vaiheeseen. Sille vaiheelle on tyypillistä, että aluksi toisen hyvältä tuntuvat tai ainakin siedetyt ominaisuudet alkavat ärsyttää. Teidän tapauksessanne niitä voisivat olla miehesi tarkkuus taloudenpidossa, joka tuo toki turvallisuutta, ja sinun huolehtimisesi kodin siisteydestä, joka lisää yhteistä viihtyvyyttä.
Alun ihastumisvaiheessa on helppo rakastaa toista ja hänen erilaisuuttaan. Kaikenlainen läheisyys on silloin suurta. Tässä parisuhteen vaiheessa otetaan etäisyyttä. Nyt testataan sitoutumista ja tunteiden kestävyyttä. Tämän vaiheen peruskysymyksiä on, voinko/tahdonko rakastaa, tai edes sietää, toisen erilaisuutta. Onko hän minulle rakas sellaisena kuin on, kaikkine ominaisuuksineen?
Mikäli oppikirjoja on uskominen, tämän hankalan vaiheen jälkeen seuraa kypsän parisuhteen kolmas vaihe: kumppanuus. Siinä molemmilla on omaa tilaa hengittää, liikkua, elää ja teillä yhdessä on vahva side, joka pitää teidät yhdessä. Suhteessa on riittävästi etäisyyttä ja tarpeeksi läheisyyttä, että teidän molempien on siinä hyvä olla. Vanhan sanonnan mukaisesti rakkaus ei ole toistensa silmiin tuijottamista, vaan samaan suuntaan katsomista. Alkuvaiheen silmiin tuijottelun ja tämän vaiheen selän kääntämisen kautta voitte päästä vielä tuohon: käsi kädessä ja rinnakkain kohti tulevaa.
Toivon teille kestävyyttä päästä tämän hankalan vaiheen yli ja riittävästi toivoa, että voisitte vielä löytää toisissanne sen miehen ja naisen, johon alun perin ihastuitte.
KYSYMYS: Olemme miehen kanssa olleet naimisissa 22 vuotta ja meillä on kolme lasta, kaikki teini-iässä (17, 15, 13v). Keskimmäinen tytär sairastui viime syksynä anoreksiaan. Oireilu alkoi loppukesästä ja eskaloitui nopeasti syömättömyydeksi. Perheen yhteiset ruokahetket muutuivat painostaviksi tilaisuuksiksi, joista kaikki halusivat eroon niin nopeasti kuin suinkin. Sain tyttären lääkäriin ja alkusyksystä hän joutui nopean painon laskun takia sairaalaan, jossa vietti sitten monta kuukautta. Ravitsemustila saatiin korjattua, mutta psyykkinen hoito on vasta alkanut. Nyt tytär on kotona, avohoidossa.
Ongelmanani on se, että KAIKKI on minun harteillani. Olen jäänyt omaishoitajaksi työstäni, jotta pystyisin huolehtimaan tyttären syömiset ja hoidon. Mies on kyllä käynyt hoitoneuvotteluissa, muttei muulla tavoin osallistu tyttären hoitoon. Olen pakottanut hänet lukemaan pari kirjaa syömishäiriöistä. Tytär kieltäytyy syömästä kenenkään muun perheenjäsenen kanssa kuin minun. Sanoo että isä on turha, häntä ei kotona tarvittaisi. Ei halua että isä kuulisi hänen asioistaan. Isää ei ole kuulemma koskaan hänen asiansa kiinnostaneet, miksi siis nyt? Itse koen, että mies on asettunut odottamaan, että minä hoidan asian kuntoon (kuten kaiken muun aina aiemminkin), olenhan nyt “vapaalla”.
Itse olen kuolemanväsynyt, kyllästynyt syömishäiriön minuun (ruokkijaan) kohdistamaan vihamielisyyteen, mutta mistään ei ole konkreettista apua tarjolla. Käyn kyllä työterveyshuollon psykologilla säännöllisesti. Mies ei tee mitään spontaanisti.
Ennenkin asenne avunpyyntöihini on ollut se, että auttaa jos sattuu sopiaan tai huvittamaan sillä hetkellä. En voi itse jäädä vain sivusta seuraamaan, kun tytär kärsii vaan toimin, sainpa apua tai en. Ystävät kyselevät miten jaksan. Pelkään että jossain vaiheessa romahdan, kun en saa mistään tukea. Käymme hoitotahon tarjoamissa "perhetapaamisissa", jossa on käynyt ilmi esim. se että minä olen perheen lohduttaja, mies ei sitä osaa kun ei ole itse koskaan saanut lohdutusta. Käskivät sormella osoittaen miestä hankkimaan meille parisuhdeneuvontaa, mutta mitään ei ole viikkoihin kuulunut. Tuskin kiinnostaa.
Kestän itseeni kohdistuvan välinpitämättömyyden, mutta on vaikeaa antaa anteeksi sitä ettei mies viitsi panostaa lapsiin. Oma napa on niin paljon tärkeämpi. Joskus olen ajatellut, että jos eroaisimme, miehen olisi pakko huomioida lapsiaan edes silloin kun on tapaamisia. Nyt epäilen että osa riittävän vanhoista lapsista ei edes haluaisi isäänsä tavata, kun saisivat itse päättää. Olen taloudellisesti hankalassa tilanteessa, tuloja ei juuri ole, joten eroa en voi nyt harkita. En jaksa enää rakastaa enkä VARSINKAAN kunnioittaa. Miten ihmeessä pystyisin antamaan anteeksi miehelleni sen, ettei edes oman lapsen hätä saa häntä ylös sohvalta?! Jos vihaan syömishäiriötä, niin vihaan miestänikin kun hän ei edes yritä osallistua!
“Se joka hoivaa”, 44
Hei!
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Riveiltä välittyy suuri hätä tyttären tilanteen takia, mutta myös kiukku ja turhautuminen siihen, että tunnet olevasi tilanteessa aivan liian yksin. Ymmärrän tunteesi.
Lapsen vakava sairastuminen on aina iso kriisi perheessä ja joskus käy niin, että se ennemminkin erottaa, kuin yhdistää vanhempia. Tämä tapahtuu etenkin silloin, kun vanhempien tapa reagoida lapsen sairastumiseen on keskenään erilainen. Näin on nähdäkseni käynyt teilläkin. Olet itse ottanut suuren vastuun tyttäresi hoidosta ja toipumisesta. Miehesi taas, sanojesi mukaan, ei ole kovin sitoutunut tyttäresi parantumiseen. Tilanne vaikuttaa epätasapainoiselta ja epäoikeudenmukaiseltakin. Tyttären sairaus on selkeästi lisännyt jo ennestään sinussa olleita tyytymättömyyden tunteita, tunnet, että miehesi ei ainoastaan laiminlyö sinua, vaan myös lapsianne.
Meidän ihmisten on vaikea kestää yleensäkin sitä, että joku läheinen reagoi eri tavalla kriiseihin, kuin me. Erityisen kipeää tämä tekee silloin, kun kyseessä on lapseemme liittyvä asia. Voin vain arvella, miksi miehesi käyttäytyy, niin kuin kerrot, mutta vaistonvaraisesti ajattelen, että hän kyllä suree tapahtunutta, mutta omalla tavallaan. Ehkä tyttären syömishäiriö on jotain, mitä hänen on vaikea käsittää ja käsitellä. Ehkä hänen on yleensäkin vaikea puhua ja lohduttaa sanoilla.
Teini-ikäinen nuori näkee maailman usein kovin mustavalkoisesti ja hänelle on luontevaa löytää perheestään ystäviä ja vihollisia, pahoja ja hyviä ihmisiä. Monesti hän saattaa kiinnittyä voimakkaasti toiseen vanhempaan ja vastaavasti erkaantua toisesta. Vaikka sinä tunnet olosi turhautuneeksi, olisi kuitenkin tärkeää, etteivät tyttäreen ja isän välit ennestään huononisi. Joko isän tai sinun on välitettävä tyttärelle viesti, että isä tukee ja välittää ja on huolissaan, vaikka ei osaa sitä aina ilmaista.
Olen iloinen, että sekä sinä, että miehesi olette avun piirissä. Kuulostaa hyvältä, että käyt psykologin luona säännöllisesti ja että teillä kahdella on mahdollisuus hoitotahon perhetapaamisiin. Kuten sanottu, lapsen vakava sairastuminen on aina iso kriisi koko perheelle, myös muille sisaruksille. Kerrot, että teille on suositeltu parisuhdeneuvontaa, mutta miehesi ei ole osoittanut kiinnostusta sen suhteen. Ehkä juuri nyt ei ole sen aika. Ehkä tilanne on juuri niin vaativa, kuin kerrot. Ajattelen, että vaikeina aikoina tulisi pitäytyä yksinkertaisissa asioissa ja välttää tekemästä isoja muutoksia tai päätöksiä. Tavallinen arki ja vahvat rutiinit auttavat paisti toipuvaa tytärtänne, myös hänen sisaruksiaan.. Syömishäiriöstä toipuminen vie pitkään, mutta jo se, että tyttärenne on päässyt sairaalasta kotihoitoon, on hyvä merkki. Toipuminen on alkanut.
Sinä olet äiti, mutta myös muuta. Sinun on pidettävä huolta itsestäsi, että jaksaisit , etkä romahtaisi suuren taakkasi alla. Myös hoitaja tarvitsee hoitoa. Jos mieheltäsi et saa tarvitsemaasi tukea ja lohdutusta, niin mieti mitä kautta voit saada sitä. Yritä joka päivä tehdä, jotain, mistä on sinulle iloa ja joka tuottaa mielihyvää.. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, vaan jotain mikä auttaa sinua kestämään.
Kun pahin kriisi on ohi, voitte tarkastella lähemmin parisuhdettanne. Mitä lapsen sairastuminen siitä näytti? Mitä teidän tulisi tehdä, jotta jatkossa molemmat voisitte tuntea olon tasavertaisiksi ja arvokkaiksi. Voitteko löytää tien takaisin molemminpuoliseen kunnioitukseen ja rakkauteen?
Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Viime kerralla kävimme läpi pettämistä parisuhteessa. Tällä kertaa aiheena on eroaminen.
Uusi artikkeli julkaistaan Suhdeklinikalla kerran kuukaudessa.
Parisuhteeseen on turha lähteä kuvittelemalla, että jokainen tuleva päivä on ihanaa harmoniaa.
Perheneuvoja Heikki Kruusin mielestä jokaisessa parisuhteessa on olemassa perusristiriita, joka juontuu kahden ihmisen erilaisesta menneisyydestä. Kumppanit ovat kasvaneet erilaisissa perheissä ja oppineet erilaiset tavat kommunikoida. Riita on yritys sovittaa yhteen kaksi toivetta, tavoitetta ja näkemystä elämästä.
Miten löytää yhteys toiseen ja samalla säilyttää oma itsenäisyytensä ja oma tilansa? Kruusin mukaan kommunikaatio- ja riitelytaitojen opettelulla pari voi löytää tavan toteuttaa unelmansa ja toiveensa. Parisuhde on jatkuvaa tasapainoilua kahden perustarpeen - läheisyyden ja erillisyyden - välillä.
Tiedostamattomat odotukset
”Parien vuorovaikutusta säätelevät tiedostamattomat myytit, fantasiat ja uskomukset, sekä salaiset sopimukset ja käsikirjoitukset, joihin liittyy esimerkiksi utopistisia odotuksia kumppanin suhteen. Hänen odotetaan toimivan omien vanhempien aiheuttamien pettymysten korvaajana ja haavojen parantajana.”
Kruusin mukaan monia yhdistää lapsuudenkokemus omien tunteiden ja tarpeiden huomiotta jättämisestä. Jokaisella on omat lapsuuden haavansa. Vanhemmilta ei ole saatu riittävästi ymmärrystä ja tukea, tai tilaa itsenäistyä. Näitä sitten haetaan kumppanilta korkojen kera.
”Kokemukset näyttävät aluksi vetävän kumppaneita toistensa luo. Myöhemmin selviää, että kipeät lapsuudenkokemukset saattavat toistua myös parisuhteessa. Toki parisuhde voi tarjota korjaavia kokemuksia erilaisiin vaillejäämisiin, mutta toisaalta varsinkin riitojen yhteydessä saattaa tuntua siltä, että kumppani ei pystykään tuomaan parantavaa turvallisuudentunnetta, vaan lapsuudesta tuttu turvattomuus on jälleen totta”, Kruus kuvailee.
”Useinkaan riidassa ei varsinainen ongelma ole asia, josta riidellään, vaan se kuinka turvalliseksi tai turvattomaksi suhde koetaan. Juuri tästä syystä näyttää siltä, että riidoissa ei pysytä asiassa, vaan kaivellaan vanhoja tai mennään henkilökohtaisuuksiin”, Kruus valaisee.
Hämärät valinnat
Kukaan nuori ihminen ei valitse puolisokseen henkilöä, joka pahoinpitelee häntä. Nämä ominaisuudet kulkevat usein yhdessä päinvastaisen ominaisuuden kanssa.
Puolisonvalinnassa voi olla monia tiedostamattomia puolia. Omasta lapsuudesta omaksutut mieltymykset, tottumukset ja pelot voivat johtaa parinvalintaan, jossa ristiriidat korostuvat. Joudutaan ojasta allikkoon.
”Kukaan nuori ihminen ei valitse puolisokseen henkilöä, joka pahoinpitelee häntä, vaan nämä ominaisuudet kulkevat usein yhdessä jonkin toisen, ehkä päinvastaisen ominaisuuden kanssa. Kumppani saattaa aluksi vaikuttaa huomioivalta ja huolehtivalta ja olla myöhemmin väkivaltainen ja mustasukkainen”, Kruus kertoo.
Lapsuudenkodin alkoholistivanhempi voi lisätä riskiä valita omaksi puolisoksi juoppo. Ulkopuolisille voi olla hämmentävää, kun lapsuuden päihdeperheestä päässyt toteuttaa samaa kuviota omassa parisuhteessaan. He eivät aavista, miten tutulta samasta riippuvuudesta kärsivä henkilö tuntuu.
”Jos esimerkiksi isä on alkoholisti, on lapsella tarve parantaa isä. Alkoholistivanhemmassa voi myös olla piirteitä, jotka ovat hyviä selvin päin. Ei kukaan valitse toista sen takia, että tämä käyttää paljon alkoholia, vaan koska tämä on muulloin esimerkiksi turvallinen”, Kruus selittää.
Kruusin kokemuksen mukaan pareilla on usein neljästä viiteen toistuvaa riidanaihetta.
”Jumiutuneet riidat kulkevat saman kaavan mukaan. Tietyt aiheet toistuvat aina kun jompikumpi ottaa esille asian. Se voi olla yhteinen aika, raha, toisen lapset tai mikä tahansa aihe, joka menee aina samaa kaavaa”, Kruus valottaa.
Voi tulla riitaa esimerkiksi siitä, että kauppaan lähtiessä toinen on sitä mieltä, että tulisi olla tiukka lista, jota noudatetaan, ja toisen mielestä se on tylsää. Terapiassa raaputetaan esiin tuntemusten taustaa. Listanlaatijan tarkkuus voi kummuta lapsuudenkodin niukkuudesta. Jos aina on ollut rahasta pulaa, voivat toisen tuhlailevaisuus ja heräteostokset aiheuttaa kumppanissa turvattomuuden tunnetta. Ihmiset eivät aina halua tai osaa kertoa taustalla olevista tunteistaan tai toiveistaan.
Vakioriidan saa selvitettyä vasta kun jompikumpi tai molemmat älyävät vaihtaa raidetta. Uusi näkökulma tai käsittelytapa aiheeseen voi tuoda ratkaisun.
Perhekulttuurin erot
”Mitä tunteita on ollut sopiva ilmaista? Saako ilmaista esimerkiksi vihaa? Miten vihan tunnetta ilmaistaan?
Jokainen on oppinut lapsuudessaan erilaiset tavat elää. Kruus jakaa perhekulttuurin erot kahteen isoon osa-alueeseen:
1. Perheen tavat toimia
Oman lapsuudenkodin toimintakulttuuri saattaa istua sitkeästi ihmisessä. Henkilö ei välttämättä itse tiedosta, että hänen käsityksensä asioista voi olla aivan erilainen kuin kumppanilla. Kummankaan toimintatapa ei välttämättä ole sinänsä väärä tai oikea.
”Esimerkiksi syödäänkö yhdessä joka päivä, vai vaan sunnuntaisin. Toinen on ehkä elänyt perheessä, jossa jokainen käy erikseen jääkaapilla”, Kruus kertoo.
2. Tunteiden ilmaisu
”Mitä tunteita on ollut sopiva ilmaista? Saako ilmaista esimerkiksi vihaa? Miten vihan tunnetta ilmaistaan? Onko niin, ettei asia jää kellekään epäselväksi? Lentävätkö tavarat? Vai ollaanko viikkotolkulla mykkäkoulussa? Onko lapsena ollut mahdollisimman huomaamaton, sellainen joka ei näytä omia tunteitaan?”, Kruus kysyy.
”Jokaisella perheellä on oma tapansa käsitellä erimielisyyksiä ja oma tyylinsä ilmaista ja olla ilmaisematta tunteita. Riitely ja tunteiden ilmaisu on osa perhekulttuuria. Jokainen parisuhde on tässä mielessä kaksikulttuurinen”, Kruus sanoo.
”Seurusteluaikana tai silloin, kun ei ole lapsia, nämä asiat saattavat olla pinnan alla. Kun tulee lapsi, pinnan alta nousevat usein toiveet ja pelot. Nuorille pareille sanon, että te luotte nyt ihan oman perhekulttuurin ja tavat ja säännöt. Ei ole mahdollista pitää vain omaa kulttuuria sieltä lapsuudenkodista.”
Nalkuttava muija ja mykkä mies?
Usein väitetään miehillä ja naisilla olevan erilaiset tavat riidellä. Kruus on hyvin varovainen nimeämään tiettyjä tapoja naisten tai miesten ominaisuuksiksi.
”Mies tai nainen voi nalkuttaa. Nalkuttaminen on epätoivoista oman asian esille tuomista, kun toinen ei tunnu kuuntelevan”, Kruus valaisee.
”Tietoinen tai tiedostamaton tyytymättömyys suhteessa aiheuttaa sen, että purkaa kiukkua tai pettymystä toiseen. Ihminen voi tihkua kiukkua. Hän voi nalkuttaa, että miksi et tyhjennä astianpesukonetta, tai miksi jätit vaatteet lattialle, vaikka taustalla on jokin isompi asia, jota ei pysty sanomaan.”
”Erimielisyyksien ja riitojen taustalla voi olla myös ajatus, että millä tavalla kumppani auttaa minua toteuttamaan omia unelmiani, ja millä tavalla tämä estää minua”, Kruus paljastaa.
Neljä väärää tapaa riidellä
Kommunikaatiotyyli voi ylläpitää riitaa. Silloin asia ei muutu, vaikka sitä käsittelisi kahden viikon päästä uudestaan.
Kruus esittelee neljä huonoa tapaa riidellä. Ne ovat professori John Gottmanin neljäksi hevosmieheksi nimeämät negatiiviset keinot, joiden ohjaksissa mennään metsään.
Kritiikki ja halveksunta saavat toisen puolustuskannalle tai vastaamaan vihalla ja vastahyökkäyksellä, mikä johtaa ilmiriitaan.
Puolustuskäyttäytyminen ei myöskään ratkaise mitään, sillä poteroon kaivautumalla ei pystytä ottamaan asiasta vastuuta. Vaikeneminen on tutkimusten mukaan hyvin tuhoisaa suhteelle. Toiseen ei viitsitä edes reagoida. Huonot riitelytaidot voivat tulehduttaa parisuhteen jo pienissäkin ongelmissa.
”Kommunikaatiotyyli voi ylläpitää riitaa. Silloin asia ei muutu, vaikka sitä käsittelisi kahden viikon päästä uudestaan”, Kruus kertoo.
Kruusin mukaan tutkimuksissa on ilmennyt, että konflikteista vain noin 30 prosenttia on ratkaistavissa. Riitelyn taitoa on oppia ratkaisemaan ne ongelmat, jotka ylipäätään voidaan ratkaista. Pysyvien ongelmien suhteen pitäisi oppia jakamaan ja käymään dialogia, sekä yksinkertaisesti opetella elämään ongelmien kanssa.
Riidan ja väkivallan ero
”Riita ja väkivalta ovat eri asioita. Riitaan tarvitaan aina kaksi, joista kumpi tahansa voi antaa periksi tai joustaa. Riidan ja väkivallan erottaa toisistaan pelko. Jos on pelkoa, on myös väkivaltaa”, sanoo Kruus 20 vuoden kokemuksellaan väkivaltaisten miesten auttamisessa.
Riitelyn välttäjät
Jotkut parit kehuvat, etteivät koskaan riitele. Onko mahdollista olla aina samaa mieltä ja kivoissa tunnelmissa?
Kruusin mukaan riitelyn välttäminen on usein haitallisempaa kuin riitely.
”Mikä ei tule yhdessä puhutuksi, tulee jonkun kannettavaksi. Perhesalaisuudet saattavat olla myrkyllisiä, jopa vaarallisia”, Kruus varoittaa.
Puhe ei saa kuitenkaan olla mitään jatkuvaa painostusta.
”Vanhojen asioiden ottaminen esille yhä uudestaan on turhaa ja jopa vahingollista. Jos kumppani tietää jo mielipiteeni asiasta, jos on pyydetty ja annettu anteeksi, ja jos asian esille ottaminen ei todennäköisesti tuo mitään uutta, eikä rakenna suhdetta, niin miksi ottaisin asian taas puheeksi? Joidenkin asioiden pitää vaan antaa olla.”
Kruusin mukaan jotkut onnistuvat riitelemään niin sivistyneesti ja turvallisesti, etteivät itse määrittele dialogiaan riitelyksi.
”Ei ole mahdollista, että ollaan aina samaa mieltä. Jotkut parit osaavat vaan ratkaista riidat niin hyvin riitelemällä, ettei se tunnu riidalta”, Kruus valaisee.
Pullamössösukupolvea vai ei?
Vanhemmat ihmiset sanovat usein, että nuoret eroavat liian helposti, tai että ihmiset ovat tottuneet liian helppoon elämään, eivätkä siedä pettymyksiä, myöskään parisuhteessa.
Kruusilla on uusi näkökulma väitteeseen.
”Nykyajan nuoret aikuiset ovat joutuneet kokemaan enemmän pettymyksiä kuin vanhempi polvi. Esimerkiksi monen omat vanhemmat ovat eronneet. 50-luvulla naimisiin menneet ovat pysyneet hyvin naimisissa, mutta nuorten omat vanhemmat eivät. Nuorilla pareilla on taustallaan aiempaa enemmän pettymyksiä ja turvattomuutta”, Kruus kertoo.
Monia nuoria aikuisia voi riitely pelottaa.
”Monella on kokemusta siitä mihin tämmöinen riitaisuus voi johtaa. Riidan pitäisi olla turvallinen. Vaikka nyt riidellään, toinen ei lähde mihinkään. Monilla on sellainen kokemus omista vanhemmista, että riita johtaa eroon”, Kruus valaisee.
Kruusin mielestä moni pari ei huomaa, että oma käytös kotona on sellaista, ettei kenellekään tulisi mieleen toimia niin esimerkiksi työpaikalla. Töihin lähtiessä saatetaan yhtäkkiä huudella puolisolle ovenraosta jostain isosta asiasta perään. On selvää, että sellainen nostattaa kiukkua, eikä asiaa edes voida ratkaista silloin.
”Mitä siitä tulisi, jos töissäkin jostain isosta asiasta vaan heitettäisiin käytäväpuheena jotain kiireessä toiselle? Varatkaa isoille asioille aikaa ja sopiva paikka”, Kruus ohjeistaa.
Hyvän riidan ainekset:
1. Alkaa ja loppuu
2. Pehmeä aloitus
3. Minä-viestit
4. Suora tunteen ilmaisu
5. Monologista dialogiin
6. Aikalisä
”Hyvään riitelyyn ei liity väkivaltaa, eikä pelkoa. Hyvällä riidalla on alku ja loppu. Pyritään dialogiin, jossa tavoitteena ei ole saada toista muuttumaan, vaan dialogiin kuuluu toisen kuunteleminen ja mielenkiinto toisen näkemystä kohtaan. Ihminen on valmis oppimaan ja ymmärtämään jotain. Hyvässä riidassa ihminen suostuu siihen, että toinen voi vaikuttaa minuun ja mun mielipiteisiin”, Kruus sanoo.
Kruusin mukaan hyvään riitaan kuuluu suora tunteen ilmaisu. Mykkäkoulu on epäsuoraa tunteen ilmaisua. Hyvässä riidassa kumpikin voi joustaa ja molemmilla on kyky ja halu tehdä kompromissi.
”Jos riidan ainoa tavoite on saada toinen ajattelemaan samalla tavalla kuin minä, johtaa se helposti ivallisuuteen ja tuhoavaan käytökseen. Jos valmiiksi ajattelee, että minä tiedän, mikä on hyvää ja huonoa, oikein ja väärin, ei voi oppia mitään”, Kruus sanoo.
Kruus suosittelee pehmeää aloitusta ja minä-viestintää.
”Joittenkin parien kanssa tätä oikein harjoitellaan. Pehmeä aloitus ilman kritiikkiä on paljon helpompi ottaa vastaan. Toinen reagoi paljon positiivisemmin”, Kruus neuvoo.
”Koskaan sä et järjestä meille yhteistä aikaa!” -syytökseen ja kritiikkiin vastataan yleensä puolustautumalla tai vastahyökkäyksellä.
”Kyllähän mä silloin ja silloin järjestin. Koska ite järjestit mitään kivaa!” on tavallinen vastareaktio.
”Jos esittää asian niin, että voitaisko me järjestää semmonen kiva kahdenkeskinen hetki, kun oli silloin viimeksi niin kivaa, niin kumppanilla on ihan toisenlainen reaktio pyyntöön”, Kruus neuvoo.
Kruus vinkkaa mahdollisuuden käyttää aikalisää.
”Kiihtyneessä tilassa riita on harvoin rakentavaa. Aikalisä on yhdessä sovittu tapa rauhoittaa tilanne. Molempien tulee silloin kunnioittaa sitä. Aikalisän jälkeen molemmat kertovat vielä lyhyesti, mitä tapahtui ja miltä se tuntui”, Kruus selventää.
Nuoret tarvitsevat neuvontaa
”Viime aikoina ihan nuoret ovat löytäneet mahdollisuuden tulla pariterapiaan. Ennen tyypillinen eroava pari oli murrosikäisen tai kotoa pois muuttavan lapsen vanhemmat. Nyt ihan erotilastoissakin näkyy muutos. Eroa harkitsevat eniten pienten lasten vanhemmat”, Kruus sanoo.
Kruus harmittelee ensimmäistä lastaan odottaville suunnattujen perhevalmennusten säästöjä. Nuoria pitäisi valmentaa varautumaan arjen yllätyksiin. Kruusin mukaan jokaiselle ensimmäistä lastaan odottavalle vanhemmalle sopisi luento ”mitä parisuhteelle tapahtuu, kun naisesta ja miehestä tulee äiti ja isä”.
”Paljon on pienen lapsen vanhempia, jotka kaipaavat ihan käytännön ohjeita erilaisista asioista. Tarvitaan tietoa esimerkiksi siitä, mitä väsymys tekee ihmiselle”, Kruus kertoo.
”Nuorille tulee hätä, että itsessä on jokin vika. Tietyt heräävät tunteet ovat ihan tavallisia. Esimerkiksi isän ja äidin rooli tai yksinkertaisesti väsymys voi aiheuttaa sen, että seksi ei kiinnosta juuri nyt. Silti ei pitäisi unohtaa päivittäisiä hellyyden osoituksia. Jokainen pari joutuu vanhemmuuden myötä etsimään uudestaan keskinäistä läheisyyttä ja yhdessä olemisen tapaa”, Kruus lohduttaa.
Ihmisten olisi ehkä hyvä myös tiedostaa, että perhe-elämälle astetut toiveet ovat usein kohtuuttomat.
”Tunnetason odotukset ovat kasvaneet isoiksi. Enää ei riitä se, että me pärjätään ja kasvatetaan lapset. Ennen odotukset olivat käytännöllisempiä. Nyt tunnetason odotukset ovat niin latautuneita, ettei arjessa kestetä. Halutaan säilyttää tietty tunnetaso koko ajan, ei riitä, että puoliso on hyvä vanhempi.”
Kruusin mukaan parisuhteen perusristiriita täytyy joka tapauksessa saada sovittua.
”Jos on parisuhteessa, täytyy luopua jostakin. Jos haluaa elää yksin vapaana, voi hintana olla yksinäisyys.”
Onko pakko puhua?
”Joskus puhuminen ei enää tuo mitään uutta, tai ei rakenna suhdetta mitenkään. Jos toisen mielestä asiaa pitää vielä kuitenkin käsitellä, niin voidaan kysyä: mitä pitäisi tapahtua, että asia olisi mielestäsi loppuun käsitelty?”
Yhteys toiseen on parisuhteen perustarve. Mistä tulee yhteyden tunne? Kruus vastaa:
1. Puhumisesta, siitä että asiat voidaan jakaa verbaalisesti.
2. Tekemisestä yhdessä.
3. Fyysisestä läheisyydestä, kosketuksesta, hellyydestä ja seksistä.
”Yleensä yhteyden tunne tulee kaikista näistä. Jos henkilö kokee, että yhteys tulee ennen muuta verbaalisesta jakamisesta, niin silloin tämän ihmisen kannalta on pakko puhua, jotta voisi kokea yhteyttä”, Kruus selventää.
”Kommunikaatio parisuhteessa on enimmäkseen muuta kuin puhumista, ja hyvä niin. Mutta ristiriidat on selvitettävä puhumalla, koska se jättää vähiten tilaa väärille tulkinnoille.”
KYSYMYS: Olen 25-vuotias nainen. Olemme seurustelleet mieheni kanssa neljä vuotta, josta puolitoista vuotta naimisissa. Alusta alkaen olemme riidelleet paljon. Toisaalta kun on mennyt hyvin, senkin olemme näyttäneet selvästi. Avioliiton aikana riidat ovat pahentuneet: tosi fyysisiä riitoja, haukkumista, halveksumista, puhumattomuutta.
Viime kesä toi tullessaan muutoksia kun muutimme aivan eri puolelle Suomea töideni perässä. Alku sujui hyvin, kai jotenkin ajattelimme, että muutokset olisivat uusi alku myös suhteellemme. Pian asiat muuttuivat kuitenkin yhtä huonoon tilanteeseen kuin aiemminkin. Lisäksi mieheni sai kuulla saavansa töitä toiselta paikkakunnalta. Suunnittelimme elämäämme sen mukaan, että elämme viikot erillämme ja viikonloppuisin mies ajaa tänne kotiimme. Kuitenkin hetki ennen töidensä alkamista mies lähti reissuun ilmoittamatta tarkemmin suunnitelmistaan, minne menee ja milloin tulee.
Hänestä ei kuulunut mitään. Sitten noin viikon jälkeen eräänä päivänä kun tulin töistä, mies oli muuttoauton kanssa tullut paikalle ja tyhjännyt kodista kaiken itselleen kuuluvaksi luokitelleen: toisinsanoen kaiken elektoniikan koko talosta pyykinpesukoneineen, mikroineen, tv:neen ja tietokoneineen. Myös lamput hävisivät katosta. Allekirjoitimme eropaperit emmekä olleet tekemisissä.
Yritin tosin aluksi ottaa yhteyttä mieheen, mutta turhaan. Kävin jo mielessäni läpi eroposessia. Kahden kuukauden kuluttua mies alkoi ottaa yhteyttä ja tuli nöyrällä mielellä käymään. Hän teki paljon voittaakseen minut takaisin. Kun näin lopulta kävi, tuntuu nyt että arki on muuttunut jälleen pelkäksi riitelyksi.
Riitelemme suurimman osan viikonlopuista, kun näemme ja nykyään myös suurimman osan arkiviikoista, vaikka emme töiden takia näekään. Vuorovaikutus välillämme on kankeaa. Apua tuntuu olevan vaikea saada yhdessä koska asumme viikot erillään ja perheneuvonnassakin ajat ajoittuvat viikolle. Tämänhetkinen tilanne tuntuu vaikealta ja ahdistavalta. Pohdin jälleen paljon eroa. En tiedä mitä tulisi tehdä. Väkivaltaa ei kuitenkaan ole asumuseron jälkeen ollut.. Epätoivoinen, 25
VASTAUS: Kuulostaa siltä, että yhteinen elämänne on ollut vaihtelevaa ja suurelta osin myrskyistä koko suhteenne ajan. Erityisen huolestuttavaa on mainitsemasi fyysinen käsiksi käyminen. Positiivista on se, että väkivalta on viime aikoina pysynyt poissa. Onko se merkki hiukan paremman riitelytavan oppimisesta? Vaikuttaa siltä, että eron aikana miehesi - ja varmaan sinäkin - pohditte suhteenne hyviä ja huonoja puolia ja päädyitte sitten yrittämään yhdessä uudelleen. Teillä on nyt mahdollisuus kokeilla, saatteko suhteenne toimimaan.
Jokainen pari saa aikaan riitoja tai mykkäkouluja. Olennaista on kiinnittää huomiota riitelytapoihin. On tärkeätä oppia tunnistamaan omia tuntemuksiaan. Mistä huomaan, että kiukkuni menee kohta yli rajojen niin, että alan huutaa, loukata, haukkua tai jopa käydä käsiksi? Miltä minusta alkaa tuntua vähän ennen sitä? Tuossa tilanteessa sydämen syke kiihtyy, verenpaine kohoaa, adrenaliinia virtaa elimistöön ja hengitys tihenee. Koko keho alkaa jännittyä ja alkukantaisesti valmistautua taisteluun tai pakoon. Siinä olotilassa ei enää tule sanotuksi mitään järkevää. Kun oppii tunnistamaan tätä tapahtumasarjaa itsessään, pystyy riittävän aikaisin ottamaan aikalisän eli poistumaan toiseen huoneeseen tai ulos. Ulkona on syytä pysyä jonkin aikaa, jotta saa kunnolla rauhoitetuksi itsensä. Takaisin toisen luo voi palata sitten, kun on ehtinyt miettiä, mitä oikeastaan haluaa sanoa ja miten. Jos riita alkaa leimahtaa uudelleen, tarvitaan uusi aikalisä.
On tärkeätä sopia etukäteen siitä, että kesken jäänyt asia puhutaan loppuun aikanaan, kummankin rauhoituttua. On myös selvää, että se, joka ottaa tilanteessa aikalisän, ei ole riidassa häviäjä eikä voittaja. Hän vain ottaa vastuun omista tunteistaan.
Syvemmällä tasolla on tarpeen miettiä, mikä teitä riitelyttää. Millaisia tunteita kummallakin on sisällään? Pettymyksiä, hylätyksi tulemisen pelkoa, mustasukkaisuutta, kaipausta toisen luo, huomion tarvetta...? Voisiko tunteitaan ja tarpeitaan ilmaista riitelemättä? Jotkut onnistuvat keskustelemaan tai ainakin aloittamaan keskusteluita sähköpostitse. Silloin kirjoittaja ehtii rauhassa miettiä, mitä haluaa sanoa, eikä lukijakaan purskauta heti ulos ensimmäistä reaktiotaan. Oli keskustelutapa mikä tahansa, ilmaiskaa myös myönteisiä asioita. Hyvä palaute kannustaa eikä lannista.
Kaipaisin neuvoja tilanteeseen, jossa olemme mieheni kanssa. Olemme seurustelleet kolme ja puoli vuotta. Ostimme omakotitalon viime syksynä. Kuitenkaan suhteemme ei oikein etene, päinvastoin.
Aina kun tulee riita, kokee mies sen olevan niin vakava, että ero on ainut mahdollisuus selvitä siitä. Minä sitten koitan löytää hyviä puolia suhteestamme ja yritän saada häntä ymmärtämään, että joka suhteessa on riitoja ja asioita, jotka molemmat tekee eri tavalla. Ne vain on hyväksyttävä. Kuitenkaan kaikkea ei tarvitse hyväksyä; tällä tarkoitan sitä, miten toiselle puhuu ja miten toista kohtelee (kunnioitus). Kun puhun kunnioituksesta ja samanarvoisena olemisesta, saan kauheat syytökset niskaani siitä, että pidän häntä muka hirviönä.
Tässä vain muutama asia, missä kaipaisimme apua. Mieheni ei tiedä, että kirjoitan teille, mutta sanon avuntarvitsijoita olevan me molemmat, yhdessähän tämä suhde saadaan jatkumaan tai päättymään. Nainen, 30
Hei!
Kiitos viestistäsi.
Kuulostaa siltä, että teillä on toisaalta asiat hyvin: yhteinen omakotitalo ja jo muutaman vuoden kestänyt suhde. Toisaalta kerrot riidoista, jotka saavat miesystäväsi puhumaan erosta ja omasta tarpeestasi lisätä kunnioitusta ja samanarvoisuutta suhteessanne.
Erovaihtoehdon esiin nostaminen riidan yhteydessä on hankala asia. Jotkut käyttävät eroa uhkauksena tai heittävät sen peliin silloin, kun tuntuu, että muut keinot on jo käytetty. Erosta puhuminen saattaa tarkoittaa, että olen tosissani tässä asiassa, josta riitelemme. Voi olla, että siinä vaiheessa riitaa tuntuukin siltä, ettei halua enää yhtään enempää tällaista, mutta ei kuitenkaan halua oikeasti erota. Suuressa osassa riitatilanteita erolla uhkaaja ei tosissaan mieti eroa. Hän haluaa herättää toisen ottamaan hänet ja hänen asiansa vakavasti. Kun tätä erokorttia tarpeeksi monta kertaa käyttää, se menettää tehonsa eikä sillä enää ole toivottua vaikutusta. Sillä saattaa myös olla päinvastainen vaikutus. Kun toinen riittävän usein vilauttelee erovaihtoehtoa, saattaa toinen kyllästyä suhteen epävarmuuteen niin, että alkaa itse irtautua siitä.
Toinen vaihtoehto eropuheelle on tietenkin se, että tarkoittaa sitä ihan tosissaan. Silloin on tärkeää, että kumppani ymmärtää tilanteen vakavuuden. Perheneuvonnassa tapaamme aina silloin tällöin pareja, joista toinen on ihan shokissa toisen tehdessä muuttoa uuteen asuntoon. Toinen kertoo, että asia tuli hänelle ihan puun takaa ja toinen sanoo puhuneensa asiasta jo monta vuotta. Siinä vaiheessa tilanteeseen heräävä puoliso on valmis ihan mihin tahansa, hakemaan kuun taivaalta tai muuttumaan sellaiseksi kuin toinen toivoo. Lähdössä olijan kannalta hän on hyvine aikeineen aivan liian myöhässä eikä ero ole siinä vaiheessa yleensä enää estettävissä.
Kummasta sitten mahtaa olla sinun miesystäväsi tapauksessa kysymys? On tärkeää, että selvität sen mitä pikimmin. Joka tapauksessa hän kokee riitanne niin vakavina, että ryhtyy silloin puhumaan erosta ainoana vaihtoehtona. Yritä ottaa selvää, mikä teidän riidoissanne uhkaa häntä erityisesti. Tuntuuko hänestä, ettei hän tule kuulluksi ja ymmärretyksi oikein? Millaista muutosta hän toivoo? Mitä hän toivoisi sinun ymmärtävän?
Olet ihan oikeassa siinä, että sillä on väliä, miten kohtelemme toisiamme ja millä tavalla puhumme toisillemme. Nämä asiat eivät ilmeisesti suhteessanne ole toivomallasi mallilla. Sinä puhut tärkeistä asioista: tasa-arvoisuudesta ja kunnioituksesta, mutta kuulostaa siltä, ettei puheesi oikein tavoita miestäsi. Hän kokee puheesi syyttelynä ja hyökkäyksenä itseään kohtaan. Se saa hänet todennäköisesti asettumaan puolustusasemiin, jolloin rakentava keskustelu ei yleensä ole mahdollista. Mahtaakohan hän tuntea myös syyllisyyttä näistä asioista ja siksi tuntea tarvetta puolustautua?
Puhut niin tärkeistä asioista, että niitä ei voi loputtomasti ohittaa. Kiinnitä erityistä huomioita kommunikaatiotaitoihisi, kun seuraavan kerran aloitat keskustelun. Varmista, että tilanne on otollinen eli ette ole kumpikaan liian väsyneitä, nälkäisiä tai kiireisiä. Puhu minä-viestein eli kerro omista kokemuksistasi ja tunteistasi tekemättä tulkintoja hänen käyttäytymisestään tai ajatuksistaan. Esitä asiasi mahdollisimman selkeästi ja turhaa rönsyilyä välttäen. Anna sen jälkeen hänelle aikaa miettiä, mitä hän on asiasta mieltä. Jotkut tarvitsevat aikaa omien ajatustensa järjestelemiseen. Jos tulette siihen lopputulokseen, että olette samoilla linjoista näistä parisuhteen perusasioista, niin voitte siirtyä miettimään, miten siirrätte sen käytäntöön. Millä tavoin toivotte, että toinen teitä kohtelee ja teille puhuu? Mistä tiedätte, että toinen kunnioittaa ja arvostaa?
Olen päälle parikymppinen mies ja minulla on kolme vuotta nuorempi tyttöystävä. Olemme seurustelleet vuoden. En tuntenut häntä ennalta, aloimme tapailla säännöllisesti viime kesänä ja olemme olleet yhdessä siitä saakka. Kummallekin tämä on ensimmäinen parisuhde.
Ongelmana on riitely, sillä sitä ei ole? Tietenkin pieniä erimielisyyksiä, joista pääsemme aina lähes heti sopuun. Keväällä oli tilanne, että hän ei vastannut puhelimeen yms. Ja sanoi että tämä on ohi, ilman mitään syytä, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se jatkui viikon, kun lopulta hän suostui puhumaan asiasta kahden kesken, puhuimme ja halasimme ja hän halusi vain olla minun kanssani. Seurustella, koska olen hänelle rakas ja ainoa mitä hänellä on.
Nyt tilanne on taas päällä. Hän ei suostu puhumaan mistään, ei edes kertomaan syytä, miksi haluaa jatkaa elämää ilman minua. Ei halua tavata, puhua puhelimessa tai olla yhteydessä millään muulla tavalla. Tähänkään "mielen muutokseen" ei liity kolmatta pyörää tai valehtelua.
Hänelle on tullut juuri isoja muutoksia elämään: työpaikka, oma kämppä, ajokortti yms. aikuisuuteen liittyvää. Lisäksi hänellä on ongelmia perheessä, kuten eroasiat.
Seksi on hyvää kummankin mielestä. Vietämme öitä yhdessä normaalin pariskunnan tavalla.
Mikä voi olla syynä? Kaverien dominointi? Oman ajan saaminen? Rajojen hakeminen?
Tilannetta edeltävällä viikolla hän kirjoitti minulle, kuinka kaipaa minua ja että olen ainoa mitä hänellä on. Kaipaa minua kyyneleet silmissä. Kaikki oli ihan normaalia, näimme koko ajan ja puhuimme puhelimessa. Mutta yhtäkkiä hän lakkasi pitämättä yhteyttä. Hän ei halua nähdä tai puhua erosta, jatkosta yms.
Nyt hän viettää aikaa kaveriensa kanssa. Hän on ottanut yhteyttä minuun ja vakuuttelee päätöstään, että ei ole enää mitään. Myöskin teksiviesteihin hän on vastannut, kun ilmoitin että en voi elää näin pahassa olossa enää. Minunkin pitää jatkaa elämää, jos näin kerran tilanne vaatii.
Olisiko pieni hiljaiselo hyvästä hetken? Tunnesotkun vallassa tarvisin neuvoa.
Kiitos jo etukäteen.
Mies, 22
Hei hyvä Kysyjä!
Kiitos viestistäsi kurjassa tilanteessasi.
Tyttöystäväsi on tehnyt, jostain meille tuntemattomasta syystä, päätöksen erota sinusta. Esität monenlaisia arvailuja hänen motiiveistaan, mutta varmoja voimme olla vain siitä, että hän on sanonut haluavansa lopettaa suhteenne eikä halua keskustella siitä. Ymmärsin viestistäsi, että sinä olet yrittänyt saada keskustelua aikaan. Olisi tietenkin reilua ja teidän molempien kannalta hyvä, jos hän suostuisi jotenkin avaamaan perustelujaan. Valitettavasti pyytämisen ja vetoamisen lisäksi sinulla taitaa olla aika vähän keinoja saada häntä avautumaan
aiheesta. Joskus siihen on tyytyminen. Kannattaa kuitenkin vielä yrittää ehdottaa keskustelua. Ehkä tilanteen hänelle tekisi helpommaksi, jos hän voisi vakuuttua, että et yritä painostaa tai syyttää häntä.
Hienoa, että pidät ongelmana riitojen puutetta. Se kertoo terveestä suhteesta omiin ja toisen tunteisiin. Riidat sinällään eivät ole merkki välirikosta, vaan siitä, että kyseessä on tärkeä asia. Riita on kuin huomiotussi: olemme tulleet kohtaan, joka on minulle tärkeä! Herkkä! Kuule minua tarkasti ja oikein!!
Riita ei ole ensisijassa se kohta, josta lähdetään eri suuntiin, vaan hetki, jolloin on mahdollisuus kohdata toinen uudesta näkökulmasta. On harmi teidän kannaltanne, että tyttöystäväsi ei halua antaa sinun nyt tutustua johonkin puoleen itsessään. Syytä emme voi tähän tietää, mutta usein sulkeutumisen syynä voi olla pelko ja pettymykset aikaisemmissa kohtaamistilanteissa.
Pyydät neuvoa tunnesotkun keskellä ja kyselet olisiko pieni hiljaiselo hyvästä hetken? Minun on mahdoton arvailla, mikä olisi hyväksi tyttöystävällesi, mutta yritän auttaa sinua miettimään, mikä olisi hyväksi sinulle.
Viestissäsi koetat ymmärtää tyttöystäväsi käytöstä monelta kulmalta. Se on hyvä ja ymmärrettävää. Et lähde syyttely- tai kiristämislinjalle, mistä isot propsit sinulle! Tuo osoittaa aikuismaista ja kypsää asennetta. Avaat hieman teidän välistä vuorovaikutusta ja sen puutetta. Tapaamisia, kiinnittymistä, fyysistä läheisyyttä ja toisen merkityksen korostamista on riittänyt, mutta riidat ja vaikeampien ja potentiaalisesti satuttavampien tunteiden avaaminen on ollut vähäistä tai puuttunut kokonaan. Siinä on varmaankin yksi miettimisen paikka, miten näin kävi? Mikä esti sinua/meitä avaamasta toinen toisillemme niitä kohtia, jotka ovat mahdollisia kivun paikkoja ja samalla niitä kohtia, joita suojellaksemme ja niiden tärkeyttä korostaaksemme synnytämme helposti riidan. Tai äärimmäisessä tapauksessa kätkemme nuo kipeät kohdat kokonaan niin, että emme edes suostu keskustelemaan saati riitelemään niistä. Entä mitä sinussa heräsi ja miten toimit, kun toinen puhui jostakin itselleen vaikeasta ja herkästä asiasta?
Keskusteluyhteyden puuttuessa tyttöystävääsi voit miettiä näitä omalta kannaltasi. Mitkä ovat olleet itsellesi sellaisia asioita, joiden jakaminen on tuntunut hankalalle? Minne itsessäsi, et haluaisi toisen pääsevän kurkkaamaan? Miten itse toimit, kun joku koskettaa sinun kipeää kohtaasi?
Nyt voisit turhautua: ethän sinä tätä kysynyt! Sinähän yritit ymmärtää tyttöystäväsi toimia ja nyt minä kehotan miettimään omia kipujasi. Ymmärtäisin, jos olit tyytymätön vastaukseeni ja kokisit, etten vastaa tarpeeseesi. Itse näen niin, että yhtäältä en voi arvailla toisen motiiveja kysymättä niitä häneltä itseltään. Toisaalta olen nähnyt, että avain toisen tunteiden ja toimien ymmärtämiseen löytyy AINA omien tunteiden ja reaktioiden ymmärtämisestä. Lisäksi, kun pohtii itseään ja omia reaktioitaan, hyöty jää itselle. Vatvomalla toisen motiiveja voi osua oikeaan, mutta yhtä hyvin voi mennä väärään. Kun tarkastelee itseään ei voi välttyä kasvulta ja kehitykseltä. Siitä on joka tapauksessa hyötyä sekä itselle että muille.
Pyydät apua tunnesotkun keskelle. Tunnesotkujen selvittämiseen pätee sama kun huoneen siivoamiseen. Siivousurakka on aloitettava jostakin ja edettävä seuraavan kohtaan kunnes huone on siisti. On melko sama mistä aloittaa, kunhan aloittaa. Huoneen ja tunteitaan voi siivota myös erilaisilla vauhdeilla. Jotkut siivoavat apinan raivolla, toiset käyvät kahvilla välillä ja jatkavat sitten taas. Lopputuloksen kannalta se on ihan sama. Lopulta työ on kuitenkin tehty. Neuvoisinkin sinua pysähtymään ensimmäisen tai minkä tahansa ajatuksen, tunteen, kokemuksen äärelle, joka sinua vaivaa. Tarkastele sitä, pyyhi siitä pölyt, korjaa rikki mennyt kulma ja laita lopulta se paikoilleen. Sitten seuraavan asian äärelle. Jos sormi menee suuhun, kysy muilta apua.
Apua voit pyytää tältä palstalta, ystäviltä, luotetuilta ihmisiltäsi tai ammattiauttajilta. Joskus kirjallisuuden lukeminen voi selventää jotakin. Parasta on, että koko työtä ei tarvitse saada kerralla valmiiksi eikä kaiken täydy mennä oikein. Riittää kun saat päähäsi sellaisen järjestyksen, jonka kanssa voit elää. Usein riittää, kun pistää yhden tai kaksi asiaa järjestykseen ja korjaa niiden pahimmat lommot. Elämä pitää lopusta huolen ja antaa sinulle varmasti tulevaisuudessa tilaisuuden järjestellä päätäsi vielä moneen kertaan. Valitettavasti monesti, ei aina, tuo pään järjestelyn tarve tulee esiin kipuna ja pahana olona. Toivon, että oppisit suhtautumaan tuohon kipuun merkkinä uudelleen järjestelyn tarpeesta.
Kysyt viestissäsi: olisiko nyt pienen hiljaiselon tarve. Jos hiljaiselo tarkoittaa oman pään tarkastelua ja etäisyyden ottoa tapahtuneisiin, niin voisin kannattaa sitä. Jos hiljaiselo merkitsee sitä, että antaa tyttöystävän nyt olla hetken rauhassa, en osaa sanoa. Vain tyttöystäväsi voi kertoa, mitä hän tarvitsee. Jotain ehkä voi päätellä hänen torjuvasta asenteestaan lähentymisyrityksiäsi kohtaan. Sitä voisin jossain määrin suositella, että etsi muuta mietittävää ja tuuletusta itsellesi. Tekemällä jotain muuta, mielellään jotain kivaa, saa usein
tarvitsemaansa etäisyyttä ja tuoreita ajatuksia.
Olen pahoillani, että vastaukseni liikkui paljon yleisellä tasolla. Kerroit sen verran niukasti omista tunteistasi ja omasta toiminnastasi, että en osannut olla henkilökohtaisempi. Toivottavasti tästä on sinulle jotain apua eteenpäin elämän mittaisella kasvun tiellä!
Olemme mieheni kanssa olleet pariskunta jo reilut 10 vuotta. Aina on ollut selvää, ettei minun tarvitse havitella menoa tyttöjeniltaan tai muuhun vastaavaan. Riidellään asiasta usein, mutta rakastan miestäni, joten en halua erota tämän vuoksi. Kaikki naistenjuhlat ja tyttöjenillat menevät niin, että muiden miehet eivät tule, mutta minun mieheni on naisporukan keskellä, aina. Vitsiä siitä muut heittävätkin, mutta mieheni ei ota sitä loukkauksena, vain minä häpeän. Mietin mitä pitäisi tehdä? En ole koskaan antanut edes ymmärtää, että olisin kiinnostunut muista miehistä, mutta silti minua kohdellaan kuin jatkuvasti saalistavaa. Haluaisin nyt ammattilaiselta apuja, kiitos.
Nainen, 28v
Hyvä ystävä,
Nimimerkki jonka olet valinnut kuvaamaan itseäsi ja tilannettasi on hyvin pysäyttävä. Se sisältää suuren ristiriidan. Kuvaat miestäsi hyväksi. Hän saattaa sitä olla monella muulla alueella, mutta toisen ihmisen rajoittaminen ja kontrolloiminen eivät ole hyvyyttä.
Olet nuoresta iästäsi huolimatta ollut jo pitkään, yli 10 vuotta, parisuhteessa. Eli onko niin, että olet ollut juuri ja juuri täysi-ikäinen kun olet mennyt yhteen miehesi kanssa? Sanot, että "aina on ollut selvää, ettei minun tarvitse havitella menoa tyttöjeniltaan tai muuhun vastaavaan". Onko siis niin, että koet olleesi vankina koko tuon 10 vuotta? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miksi olet suostunut tuohon kaikkeen? Liittyykö se mahdollisesti jollain tapaa omaan historiaasi ja perhetaustoihisi?
Kuulen kirjeessäsi ihmettelyäsi siitä, että miksi miehesi pitää sinua vankinaan koska omasta mielestäsi et ansaitse sellaista kohtelua. Olen kanssasi samaa mieltä. Et ansaitse tuollaista kohtelua. Itse asiassa ketään ihmistä ei saisi kohdella noin. Sen, että miehesi pitää sinua vankinaan rajoittaen ja kontrolloiden menemisiäsi voi määritellä väkivallaksi ja alistamiseksi. Sen ei saa antaa jatkua sillä se on haitallista teille molemmille ja parisuhteellenne. Ymmärsin kirjeestäsi, että miehesi epäilee, että olisit kiinnostunut muista miehistä. Onko tämä miehesi mustasukkaisuus perusteluna sille, että hän rajoittaa vapauttasi ja tulee mukaan sinun menoihisi. Mustasukkaisuus ei kuitenkaan oikeuta ketään rajoittamiseen ja kontrollointiin.
Mietit mitä sinun pitäisi tehdä. Vastaan, että sinun on lakattava suostumasta kontrollointiin. Sinä tarvitset apua, jotta pystyt katkaisemaan tuon haitallinen kuvion välillänne. Myös miehesi tarvitsee apua mustasukkaisuuteensa ja taipumukseen kontrolloida ja rajoittaa, jos hän on valmis sitä ottamaan vastaan. Toivottavasti on. Mutta sinun ei ole syytä jäädä odottamaan hänen haluaan muuttua. Usein tällainen kontrolloiva vuorovaikutuskuvio ei pääty itsestään. Päinvastoin sillä on taipumusta vahvistua. Siksi on tärkeää, että et enää suostu siihen.
Miten kauan rakkaus jaksaa elää vangittuna? Meissä ihmisissä on sisällä usein tarve tulla omaksi itseksemme. Tällä tarkoitan vapautta elää omannäköistä elämää ja tehdä niitä asioita, joita pitää itselleen tärkeinä. Tämä tarve usein voimistuu kun ikäännymme. Siksi saattaa hyvin olla niin, että nyt, lähestyessäsi kolmeakymppiä, miehesi kontrollointi on alkanut tuntua entistä pahemmalta. Kerrot, että rakastat miestäsi. Vaarana on, että tuo rakkaus alkaa kuihtua, jopa kääntyä vihaksi ja katkeruudeksi, jos annat kontrolloimisen jatkua. Vapaus ja luottamus ovat happea rakkaudelle. Kontrollointi, rajoittaminen ja pakottaminen tappavat sitä.
Ei ole ihan helppoa alkaa muuttaa vuorovaikutuskuviota joka on jatkunut pitkään samanlaisena. Saattaa olla, että tarvitset siihen ulkopuolisen ihmisen apua. Nettiosoitteessa www.naistenlija.fi on tietoa naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen eri muodoista sekä tietoa paikoista, joista voi hakea apua ja tukea itselleen. Mm. seurakuntien perheneuvonnasta voi hakea keskusteluapua tämän kaltaiseen tilanteeseen.
Hei. Kaipaisin neuvoja hyvinkin pulmalliseen tilanteeseen. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä useamman vuoden, vaikkakin asiat alkoivat sujua jo paremmin vuosien mittaan, olemme ajautumassa eroon.
Elämme uusioperheessä (minulla lapsia edellisestä avioliitosta) ja saimme yhteisen lapsen vajaa vuosi sitten. Talonkin hankimme yhdessä ja pari vuotta sitten menimme kihloihin. Viime kuukausina suhteemme on ajautunut jonkinlaiseen kriisiin.
Riitelemme jatkuvasti, ja viikottain joku asia suhteessamme käy vaivaamaan minua. Minulla tähän vaikuttaa myös varmasti pienen lapsen kanssa heräily ja ajoittain rankkakin arki. Yritän puhua aiheesta asiallisesti, mutta joka kerta päädymme koko päivän kestävään riitaan. Jonkun aikaa riideltyämme mies lähteekin yleensä menemään ja minä jään lapsen/lasten kanssa kotiin yksin kesken riidan selvittämisen. Riidan aikana mies puhuu erittäin ilkeästi ja haukkuu minua mennen erittäin loukkaavasti henkilökohtaisuuksiin. Esimerkkinä voin kertoa rumat kommentit lasten saamisen jälkeisestä vartalostani. Nykyisin hän on alkanut ottaa äitini ja isäni mukaan haukkumalistaan.
Minun on myös erittäin vaikea päästä myöhemmin jo riidan sopimisenkin jälkeen yli noista ilkeistä sanoista. Ja tämä vaikuttaa myös siihen etten ole koskaan oikein tuntenut olevani läheinen miehen kanssa. Enkä tunne hänen kanssaan oikein kunnolla yhteenkuuluvuutta taikka voimakasta rakkautta.
Seksi on myös yksi mikä puuttuu suhteestamme. Mies on kykenemätön tekemään aloitteita seksiin, ja on kertonut usein ettei haluakkaan niin usein. Ennen tapaamistani hän oli ollut vuoden ilman seksiä. Itselläni on lapsen saannin myötä myös halut laskeneet. Kaipaisin silti seksiä, mutta en niin paljoa että tekisin itse aloitteita myöskään. Olemme siltäkin osin ajautuneet umpikujaan.
Suuseksiä tai esileikkiä suhteessamme ei ole ikinä ollut. Sitäkin kaipaisin, mutta mies on sanonut ettei pidä sen antamisesta, joten en sitä kehtaa pyytääkkään. Itse pidän suuseksin antamisesta, mutta haluan olla antamatta kun tiedän etten itsekkään sitä saa. Tämäkin asia vaikuttaa suhteemme laatuun.
Ja mies jäi raskaana ollessani kiinni nettiseksistä. Mikä osaltaan vaikuttaa siihen etten tunne olevani haluttava miehen silmissä. Ja tottakai miehen haluttomuus seksiin ja ilkeät sanat vaikuttavat paljon siihen etten tunne olevani haluttava. Enkä siten halua enää hänen kanssaan seksiä vaikka sitä muuten kaipaisinkin.
Ennen tätä suhdetta olin myös hyvin pitkässä suhteessa ja se olikin tähän suhteeseen verrattuna erittäin hyvä. Luulin tosin silloin että voisin löytää jotain vieläkin parempaa. Koen joskus tämän uuden suhteen olevan rangaistus siitä että tyhmyyttäni hylkäsin mahtavan suhteen ja edellisen suhteen aikana saadut lapset menettivät ehjän perheen.
Nyt en haluaisi tehdä samaa virhettä, että lapsi joutuisi eroperheeseen tai tottumaan isäpuoleen tai äitipuoleen. Vaan haluaisin että tämä lapseni saisi ehjän ja toimivankin perheen. Silti tuntuu että nämä ongelmat joita on niin paljon vievät kaiken energian. Enkä toki halua että lapset joutuvat sitten kuuntelemaan jatkuvaa riitelyä.
Olemme jo kerran eronneet ja palasimme yhteen, mies silloin lupaili ja vannoi että haluaa muuttua ja perhearvot ovatkin hänelle tärkeät. Tajusi mukamas mitä menetti. Tällöin meillä ei tosin ollut vielä yhteistä lasta. Uskoinkin silloin miehen haluun muuttua ja palasimme yhteen.
Jälkeenpäin ajateltuna se olikin erittäin suuri virhe, eikä mies ole paljoakaan erilaisempi kuin silloin kun erottiin. Toki hän on alkanut ajan kanssa tottua myös edellisiin lapsiini. Joten parannusta toki on tapahtunut.
Hän ei kaipaa myöskään läheisyyttä niinkuin minä, eikä osaa suunnitella mitään reissuja/harrastuksia/menoja perheen kanssa. Hän menee aina yksin tai kavereiden kanssa. Kaipaisin kiinnostusta myös perheen kanssa tekemiseen, toki jos itse järjestän kaiken ja huolehdin menemisen ja lähdön niin hän osallistuu. Muttei itse ehdota mitään perheen kanssa taikka suunnittele mitään menoja yhdessä.
Haluaisinkin tietää kuulostaako yhtään siltä että noita mainitsemiani asioita pystyisi muuttamaan? Itse emme siihen pysty ainakaan, joten apua tarvimme ulkopuoliselta.
Nainen, 29 v
Hei,
Kiitos kirjoituksestasi, jossa kuvasit hyvin nykyistä ja mennyttä elämääsi, ja jonka lopussa esitit kysymyksen ja itse asiassa vastasitkin siihen: kysyit voiko mainitsemiasi asioita muuttaa, ja vastasit että ei ilman ulkopuolista apua. Koska sekä pelkäät sinun ja miehesi ajautuvan eroon, että sinulla on huono kokemus siitä miten "tyhmyyttäni hylkäsin mahtavan suhteen", niin nyt on toimittava, uudella tavalla.
Uusperheessä eläminen on haastava juttu. Väestöliitossa laadittiin "Parisuhteen kehrä" kuvaamaan toimivaa parisuhdetta, mutta pian huomattiin sen jättävän huomiotta monia uusperheessä parisuhteessa elävien kokemuksia ja haasteita, joten oli laadittava myös "Uusparisuhteen kehrä", johon voi tutustua mm. Vuokko Malisen ja Pekka Larkelan kirjassa Parisuhde – uusperheen ydin. En ala sitä tässä enempää avaamaan, mutta otan siitä yhden kirjoitukseesi liittyvän teeman esiin.
Malinen ja Larkela kirjoittavat uusperheessä elävien kokemusten perusteella parisuhteen toimivuuden edellyttävän sitä, että "mielessä asuva ex-puoliso täytyy ensin ’tappaa henkisesti.’" Uutta voi tulla, jos luopuu vanhasta, ja ex-puolison lisäksi myös siitä ex-suhteesta pitää luopua henkisesti. Kiinnitin heti huomioni siihen, miten vertaat nykyistä ja mennyttä parisuhdettasi, ja mietin että onko se jotain jota mielessäsi ajattelet, vai oletko riidassa tai muuten ilmaissut miehellesi miten huonosti suhteenne tässä vertailussa pärjää. Sanot, että ongelmanne vievät paljon energiaa, minä kysyn että miten paljon energiaa väliltänne tai sinusta valuu menneen muisteluun ja tekemäsi valinnan harmitteluun? Voin ymmärtää harmisi, sitä jäin miettimään että jos hylkäsit mahtavan suhteen, niin mitä parempaa sinä vielä silloin yritit löytää? Oli miten oli, nyt olisi aika luopua vanhasta, jotta jotain uutta voisi tulla.
Kirjoitat sekä suhteenne riidoista, että seksuaalisuudesta. Riitoja on viime aikoina ollut jatkuvasti, ne rasittavat molempia ja ne jäävät usein kesken, ja aivan erityisesti sinua satuttavat miehesi ilkeät puheet riidan aikana, puheet jotka menevät henkilökohtaisuuksiin, jäävät vaivaamaan ja jotka ylläpitävät jonkinlaista etäisyyttä ja varauksellisuutta sinussa suhteessa häneen. En ihmettele kokemustasi, ja olen pahoillani että joudut moisia puheita kuulemaan. Pidän itse rakentavan riitelyn tärkeimpänä asiana sitä, että se on turvallista, eikä miehesi puhetapa saati häipyminen paikalta edesauta turvallisen ilmapiirin syntymistä. Toki tekisi mieli kysyä häneltä esimerkiksi, että mikä saa hänet lähtemään ja miltä se hänestä tuntuu, miten hän riitanne kokee, mitä hän ilkeillä puheillaan yrittää saada aikaan tai miten riitanne vaikuttavat hänen parisuhdetyytyväisyyteen tai seksuaalisuuteen. Tärkeää olisi, että tunnistaisitte riitanne "kaavan" ja huomaisitte miten kaavaa voisi rikkoa ja muuttaa, tähän teitä voi auttaa asiantunteva pariterapeutti tai perheneuvoja.
Kerrot, että teidän seksuaalisuudessanne on eroja, mikä on tavallista. Aloitteellisuudessa on kumppanien välillä usein eroja, ja aloitteellisuus myös vaihtelee, eikä tämä koske pelkästään seksiä vaan monia muita parisuhteen alueita. Onko suhteessanne aina ollut niin, että sinä olet ollut seksin suhteen aloitteellisempi ja aktiivisempi – vai onko tilanne muuttunut? Jos tilanne on aina ollut teidän välillänne näin, niin toisaalta erilaisuus pitäisi hyväksyä, siitä pitäisi oppia puhumaan ja huomata erilaisuuden parhaimmillaan synnyttävän myös positiivista jännitystä. Toisaalta parisuhteeseen kuuluu myös kumppanin tarpeiden ja toiveiden huomioonottaminen ja täyttäminen, joten oman "mukavuusalueen" ulkopuolelle on myös hänenkin toisinaan uskaltauduttava – jos seksi nyt sitten sellaista edes hänelle tarkoittaa.
Mainitsit myös suuseksin ja esileikin puuttumisen suhteessanne. Parisuhteen seksuaalisuuteen kuuluu nautinnon antaminen ja saaminen, ja on monia tapoja toteuttaa tätä. Kumppanille voi kertoa toiveistaan ja pyytää vaikkapa suuseksiä kuten olet tehnyt, mutta häntä ei voi pakottaa tekemään asioita joita hän ei halua tai joista hän ei pidä, koska seksin tulee olla nautinnollista ja mukavaa molemmille. Voiko kuitenkin olla niin, että enemmän kuin se, että et saa suuseksiä, vaikuttaa suhteeseenne se mitä tästä seuraa. Sanot nimittäin, että et itse halua antaa suuseksiä, koska tiedät ettet sitäkään saa. Vaikka ajatus on ymmärrettävä, niin se on myös käyttäytymismalli joka vaikuttaa suhteenne laatuun, kuten itsekin kirjoitat. Oletko ihan varma, ettei tuota ajatusta voisi kääntää päälaelleen?
Esileikin puuttumista pidän suuseksin puuttumista valitettavampana. Mikä siihen on syynä? Mainitsemassasi nettiseksissä tai pornossa muuten esileikki aika usein on nimenomaan suuseksiä, joten jäin miettimään että miten nämä hänellä ja teillä liittyvät toisiinsa. Liittyykö suuseksiin hänellä jonkinlaista syyllisyyttä tai pornon hänessä herättämää ahdistusta? On jotenkin edes vaikea kuvitella parin välille säännöllistä seksiä ilman esileikkiä, tai sitä miltä se sinusta tai miehestäsi tuntuu, tai että miten siihen naisena "pääset mukaan" ilman lämmittelyä. Ehkä tämä on allekirjoittaneen rajoittuneisuutta, vai miten itse asian koet? Seksistä puhuminen harvoin pahentaa tilannetta, tapahtuu se sitten kahden kesken tai terapeutin avustuksella. Puhetta tarvitaan kuitenkin paljon!
Lopuksi kerrot myös miehesi läsnäolosta ja liittymisestä perheeseenne, mikä toimii ja mikä ei toimi. Kun en tiedä hänen lähtökohtiaan, niin on vaikea arvioida kuinka iso "harppaus" aiemmasta hänelle uusperheen arki ja perhe-elämän vaatimukset ovat. Kerrot, että hän ei osaa suunnitella tai järjestää perheen juttuja kuten sinä, minä kysyn että entä jos suunnittelisitte tai järjestäisitte yhdessä! Minusta tässä ei ole kyse siitä, että miehesi pitäisi tämän asian suhteen jotenkin erityisesti muuttua, vaan hänellä pitäisi olla halua oppia ja motivaatiota kantaa jaettua vastuuta perheenne tekemisistä. Ja kuka olisikaan parempi opettaja hänelle, kuin sinä, eikä sitä vastuuta hänelle voi jakaa kukaan muu kuin sinä. Se, että sinä järjestät kaiken ja huolehdit kaikesta mahdollista vapauttaa hänet vastuusta, helppohan valmiiseen pöytään on "osallistua."
Kuten alussa mainitsin, niin sinä esitit kysymyksen johon vastasit, eikä minulla ole siihen lisättävää. Suhteessanne on ongelmia, jotka vievät energiaa, sen sijaan että teillä olisi suhde, josta saa energiaa. Teille ongelmia aiheuttavat asiat ovat hankaluudestaan huolimatta ratkaistavissa tai niiden kanssa voi oppia elämään. Kun en tiedä missä asut en pysty tarkemmin ohjaamaan sinua ulkopuolisen avun piiriin, mutta tilanteeseenne sopivaa apua ja tukea saatte kirkon perheasiain neuvottelukeskuksista, sekä yksityisiltä pariterapeuteilta, molempien yhteistietoja löytyy helposti nettihaulla.
Olemme olleet naiseni kanssa yhdessä noin kaksi ja puoli vuotta. Sitä ennen tunsimme jo puolitoista vuotta. Olin naimisissa ja ajauduin eksästäni erilleni. Hyppäsin saman tien tämän nykyisen naiseni kanssa kimppaan, menimme kihloihin jo muutamien kuukausien päästä. Naimisiin menimme, kun suhteemme oli kestänyt parisen vuotta. Nyt olemme siinä pisteessä, että ero on jo ovella, mutten tarkkaan tiedä miksi...
Naiseni olen elättänyt käytännössä koko yhteiselomme ajan, koska hän opiskeli. Olen joutunut itse ottamaan melko paljon velkaa, koska meillä on ollut periaatteessa vain minun tuloni. Nyt naiseni on töissä, mutta rahatilanne silti huono.
Lisäksi sairastan itse erästä parantumatonta sairautta, joka kuitenkaan luultavimmin ei vielä kymmeniin vuosiin näy päälle.
Kärsin myös päihderiippuvuudesta: rauhoittavia olen joutunut syömään siitä asti, kun sain diagnoosini eli noin kuusi vuotta. Minulla on ollut todella kova motivaatio lopettaa lääkkeiden syönti jo pitkän aikaa ja lääkärini avulla olenkin tässä asiassa edennyt jo melko pitkälle. Nyt olen riidellyt vaimoni kanssa lähes päivittäin jo parin kuukauden ajan enkä todellakaan tiedä miksi. Hänen mielestä riitamme johtuu rahatilanteestamme, mutta jos hän on oikeassa, niin olen sitä mieltä, että se on ero ja heti, koska jos on tarpeeksi rakkautta, se kestää myös rahaongelmat.
Aluksi vaimoni tuki minua paljon lääkelopetuksessani, mutta nykyään hän ei sitä enää tee, mikä tietenkin laskee motivaatiotani. Missään vaiheessa hän ei ole syyllistänyt minua siitä, että syön lääkkeitä, kadulta en ole koskaan ostanut mitään eli kaikki on lääkäri määrännyt eli ihan tarpeeseen ovat ne menneet minulla.
Olen kaikista asioistani (sairaus, lääkkeet yms.) ollut rehellinen vaimolleni. En koe, että hän nykyään edes arvostaa ponnistelujani lopettaa lääkkeet (se ei todellakaan ole helppoa) eikä hän arvosta sitä, että teen paljon töitä saadaksemme rahaa, lisäksi minä hoidan kodin siivoamisesta valehtelematta 90 % enkä saa koskaan pientäkään kiitosta.
Seksiä harrastimme alussa paljon ja usein, mutta viimeisen vuoden aikana en paljoa liioittele, jos sanon, että maksimissaan kymmenen kertaa. Toki tämä stressaa minua, mutten ole ollut asiasta vihainen vaimolleni. Olen koittanut saada rakentavaa keskustelua aikaiseksi vaimoni kanssa, mutta se on mahdotonta, vastaukseksi saan aina joko sen, että hän lähtee lenkille tai korottaa ääntään ja paljon. Itse en korota ääntäni koskaan, vaan vaikka naiseni huutaisi pää punaisena, koitan puhua rauhallisesti ja rakentavasti asioista.
Olen oman mieleni kanssa umpikujassa. Mietin pitääkö minun vain sanoa kiitos hei, saan kyllä naisen, joka arvostaa minua vai pitääkö minun jatkaa suhteessa, jossa olen onnellinen ehkä kerran kuussa, jos sitäkään? Mies, 28
Hei,
Parisuhteesi on ajautunut kriisiin, ja se on saanut sinut pohtimaan elämäsi tapahtumia. Paljon sinulle on tapahtunutkin nuoreen ikääsi nähden: olet toisessa liitossasi, siinä välissä olet sairastunut parantumattomasti ja sopeutuaksesi tähän joutunut turvautumaan rauhoittaviin lääkkeisiin. Nyt alat olla voiton puolella kamppailussa päihderiippuvuuden kanssa ymmärtävän lääkärin ohjauksessa. Olet saamassa omasta elämästäsi otetta ja alat olla sairautesi kanssa tasapainossa, mutta parisuhteessa hiertää pahasti.
Kerrot, että tämä nykyinen parisuhteesi alkoi heti edellisen liittosi päätyttyä. Mahtaako nykyisessä tilanteessasi olla jotain samaa edellisen liiton kariutumisen kanssa? Onko sinulla nytkin tunne, että olet ajautumassa erilleen puolisostasi? Jos näin on, mistä tuo tunne voisi johtua? Oliko edellisessä suhteessa jotain samaa kuin nykyisen kriisiytyessä, esimerkiksi riitoja, jotka aiheuttivat tunteen erilleen ajautumisesta? Vai menikö se tyystin eri tavalla?
Oli niin tai näin, joudut nyt pohtimaan, eikö tämäkään liitto onnistu. On ymmärrettävää, että olet pettynyt ja vihainenkin. Ehkä myös vaimollasi on saman tapaisia tunteita sinua kohtaan. Oletteko pystyneet kertomaan noista tunteista toisillenne vai onko se mennyt aina keskinäiseksi syyttelyksi? Suhdetta nakertavassa ja tuhoavassa puheessa käytämme sinä-kieltä, syytämme toista omasta pahasta olosta: "jos sinä vain olisit toisenlainen, niin minunkin olisi parempi olla...". Suhdetta rakentaa minä-kieli, jossa otamme vastuun omista tunteistamme: "minulla on paha olla, voitko tulla lähelle?" Puhuessamme minä-kielellä otamme aina riskin, ettei toinen ymmärräkään ja tulemme hylätyksi. Siksi valitsemme sinä-kielen - ja jäämme yksin tunteinemme.
Entäpä jos yhdessä pysähtyisitte kuuntelemaan omia tunteitanne ja ajatuksianne sekä kertomaan niistä minä-kielellä toisillenne? Voisitte muistella suhteenne alkuaikoja; mihin toisissanne rakastuitte? Usein parisuhteen alussa molemmilla on voimakas tunne, että kuulumme yhteen. Toisesta näkee vain mukavat ja rakastettavat puolet. Suhteen edetessä yhteenkuuluvuuden tunne väistämättä haalistuu, ja myös ne toisen hankalat puolet pyrkivät esiin. Milloin aloitte huomata ärsyttäviä piirteitä toisessa? Mitä silloin tunsitte? Mitä kaipasitte toiselta? Entä mitä tällä hetkellä tunnette toisianne kohtaan ja mitä toivotte suhteeltanne? Ehkäpä tämän jälkeen voitte keskustella rauhallisesti ja rakentavasti myös kotitöistä, rahatilanteesta, seksistä ja muista suhdettanne hiertävistä asioista.
Tietoisena siitä, että olet koettanut keskustella vaimosi kanssa rakentavasti siinä onnistumatta kannustan yrittämään vielä! Toivon sydämestäni, että löydätte keskusteluyhteyden. Ja muistathan, että apua on saatavissa: pariterapiapalveluja löytyy niin yksityiseltä puolelta kuin kirkon perheneuvonnastakin. Perheneuvoja Pirkko
