KYSYMYS: Olen seurustellut nyt parisen kk miehen kanssa, johon olen hyvin ihastunut ja rakastunut, ja hänelle sen kertonutkin usein. Välillemme on alkanut kuitenkin ilmetä sanaharkkoja ja riitoja sinänsä hyvin pienistäkin asioista.
Yleensä tilanne on se, että koen jonkun kommentin loukkaavana, jonka seurauksena miesystävä menee lukkoon/ei puhu mitään. Tuo puhumattomuus puolestaan saa minut raivostumaan entistä enemmän, jolloin nostan esiin vanhoja asioita miehestä jotka loukkaavat miesystävääni.
Suhteemme taustalla on, että aloimme tapailla jo puolitoista vuotta sitten, mutta tuolloin miesystävä kuitenkin keskeytti seurustelumme jättämällä minulle Facebookissa viestin, jossa hän haluaa olla vain kaveri. Silloin kysyin että miksi näin, koska olimme ihastuneet toisiimme romanttisesti. Sain vastauksen, ettei hän vain koe riittävästi rakkautta. Minulla on taustalla paljon hylkäämisen kokemuksia jo ennestään ja mietin vaikuttaako tuo kokemus nyt tähän meidän uuteen yritykseen edelleen. Tilanne on kuitenkin se, että rakastan ja välitän miehestä paljon ja haluaisin tehdä kaikkeni pelastaakseni suhteemme. Riitojen vuoksi mies on alkanut epäilemään suhteemme tulevaisuutta ja tunteitaan minuun, mutta on halukas hakemaan apua.
Mitä voisin omalta osaltani tehdä? Miten voisin välittää hänelle anteeksiantoa ja rakkautta, että voisimme elää taas onnellisesti ja tasapainoisesti? Pelkään, että olen tuohtumisellani riitatilanteissa tulehduttanut uuden alun...
Brokenbeliever
VASTAUS: Olette seurustelleet miesystäväsi kanssa jo puolitoista vuotta sitten, mutta hän lopetti tuolloin sanoen, ettei hänellä ole riittävästi rakkauden tunteita sinua kohtaan. Nyt olette aloittaneet seurustelun uudelleen. Mitähän mies nyt mahtaa tuntea? Miten hänen mielensä muuttui niin, että hän nyt haluaakin seurustella? Voisin kuvitella, että hän on pohtinut tunteitaan ja toiveitaan syvemmin ja on nyt tietoisempi siitä, millä perusteella päättää suhteessa elämisestään. Olette varmaan keskustelleetkin siitä, mikä on saanut hänen mielensä muuttumaan ja tunteensa syvenemään. Jos ette ole, näistä asioista kannattaisi puhua. Suhteen hyvät puolet ja rakkaus ovat mukavia puheenaiheita, joiden kautta pääsette enemmän ymmärtämään toistenne ajattelua ja tunne-elämää.
Kerrot, että sinulla on taustallasi hylätyksi tulemisen kokemuksia. Oletko yksin, ystävien tai ammattilaisen kanssa pohtinut, millä tavalla ne vaikuttavat elämääsi parisuhteessa? Miten hyvin miesystäväsi tiedostaa omia tunteitaan ja toimimistaan niiden pohjalta? Hylätyksi tuleminen voisi saada jonkun käyttäytymään parisuhteessa takertuvasti, toisen se voisi saada hyvin varovaiseksi aloittamaan uutta suhdetta. Kuulostaa siltä, että ainakaan jälkimmäinen ei ole sinun tapasi toimia. Entä miten on miesystäväsi laita? Millaiset elämänkokemukset vaikuttavat hänen tapaansa olla toisen kanssa?
Joskus suhteessa alkaa käydä niin, että toinen yrittää tulla kuulluksi ja ymmärretyksi puhumalla paljon, ja mikäli ei tule kuulluksi, menemällä lähemmäs ja puhumalla vielä enemmän ja kovemmalla äänellä. Hän haluaa, että toinen kuuntelisi, kommentoisi ja ottaisi lähelle, jolloin kaikki olisi hyvin. Toinen puolestaan pelkää ristiriitoja ja yrittää pitää suhdetta rauhallisena ja tasaisen vakaana. Hän rakastaa, mutta ahdistuu riitelystä, ehkä jo pienestä äänen kohoamisesta. Hän haluaa, että kumppani hiljenisi ja rauhoittuisi eikä nostaisi edes esille kaikenlaisia tyytymättömyyden aiheita. Kun oltaisiin rauhallisia, voitaisiin taas lähentyä ja kaikki olisi hyvin.
Molemmat rakastavat ja molempien päämääränä on se, että asiat olisivat hyvin. Kumpikin jatkaa siis yrittämistä omalla tavallaan: toinen menemällä lähelle ja korottamalla ääntä, toinen vetäytymällä rauhoittumaan. Toisen toiminta tuntuu kummastakin käsittämättömältä ja loukkaavalta. Kuulostaa siltä, että välillänne on vähän tämän suuntainen kehä pyörimässä. Koska et voi vaikuttaa muuhun kuin omaan toimintaasi, ehdotan, että pyrit loukkaantuessasi ensin rauhoittamaan itsesi. Kysy rauhallisesti, mitä toinen tarkoitti kommentillaan. Miltä hänestä tuntui? Jos saat pienenkään vastauksen, ymmärrät ehkä vähän hänen näkökulmaansa. Yritä ottaa hänen tunteensa vastaan ja hyväksy se. Hän saa olla vihainen, mutta jos hän kertoisi sinulle, mikä häntä ärsyttää, voisit ehkä jatkossa toimia toisin. Saatuasi yhteyden häneen niin, että hän kokee tulevansa ymmärretyksi, voit puolestasi kertoa hänelle, mistä sinä loukkaannuit. Luultavasti sinulla onkin jo asiasta enemmän ymmärrystä kuultuasi hänen kokemuksensa tilanteesta. Tultuaan kuulluksi ja ymmärretyksi hänkin ymmärtänee sinua.
Tällaisia tunne- ja vuorovaikutustaitoja voi oppia lisää parisuhdekursseilla. Niitä järjestävät monet tahot, joita voi löytää netistä. Vaikutatte ihmisiltä, jotka haluavat sitoutua ja rakentaa suhdettaan, joten luulen, että löytäisitte sitä kautta välineitä käsitellä asioitanne ja ymmärtää tunteitanne.
KYSYMYS: Olen muutamaa vuotta vaille 30-vuotias nainen ja yhden taaperoikäisen pojan äiti. Avioliittoa on takana noin kolme vuotta ja sitä ennen seurustelimme pari vuotta. Työ on ollut minulle aina tärkeää ja palasin aikaisin töihin, mutta olen mielestäni yrittänyt parhaani äitinä. Olen suurpiirteinen ja rento, mutta lapsen turvallisuuteen liittyvissä asioissa tarkka. Poika on reipas ja tasapainoinen, uskaltaa sekä kiukutella että halailla. Hänellä on hyvä tukiverkosto.
Ongelmat ovat kai perinteisiä pikkulapsiperheen ongelmia. Yhteisen ajan puute, seksin puute, vastuu kotitöistä ja lapsen hoidosta ja monet käytännön erimielisyydet - meillä kaikki tämä yhdistyy rajuihin riitoihin. Olen hyvin äkkipikainen ja aina vihainen, enkä voi hillitä itseäni enää yhtään. Rauhallinen mieheni kerää vihaa sisälleen ja suuttuu kerralla rajusti.
Haukun miestä ja nalkutan koko ajan. Mieheni pitää minua koko ajan pilkkanaan leikin varjolla. Välillä se naurattaa, toisinaan menee yli. Väkivallan pelkoa ei ole, vaikka pientä heittelyä tai tönimistä pahimmillaan on. Olemme puhuneet erosta tosissamme ja jakaneet tavaroita noin viisi kertaa kahden vuoden sisällä, mutta aina on jotenkin sopu tullut ja on jatkettu yhdessä kuin ennenkin.
Lapsen kuullen olemme koettaneet pehmentää riitelyä. Mies on sitä mieltä, että aiheutan riidat yksin ja syyllistää lapsen pelästyttämisestä. Otan kaikki asiat herkästi omaksi syykseni muutenkin elämässä, joten en jaksa. Jos poika on paikalla riidan aikana, otan hänet syliin, rauhoittelen ja selitän ettei ole mitään hätää. Uhkailen erolla päivittäin. Mies on uhannut eron tullessa ottaa lapsen huoltajuuden kokonaan, koska huudan ja käyttäydyn tasapainottomasti. En kestä miestä silmissäni.
Olen alkanut muuttua yhä enemmän marttyyriksi. Haluan ratkaista kaikki asiat itse, kuten ennen avioliittoa. Ihailen yksinhuoltajien vahvuutta ja tunnen itseni pullamössöksi, kun mies esimerkiksi kantaa lasta julkisella paikalla. Pojan ollessa 1-vuotias yritin pyytää ja passuuttaa miestä tekemään asioita puolestani, koska olin niin väsynyt. Nyt olen lähtenyt sille linjalle, etten pyydä mieheltä mitään. Jos olen väsynyt, lahjon miestä tarjoutumalla tekemään jotain vastineeksi. Mieheni kokee väsymykseni laiskuutena ja antaa ymmärtää, että avun pyytäminen on aina passuuttamista.
Mies on todella hyvä isä ja läsnä lapselle. Kun ei ole riitaa, hän tarjoutuu hoitamaan lasta yli- tai iltatöideni ajan. Muistan kuitenkin riidat ja olen tullut varovaiseksi. Haluan tehdä osani lapsenhoidosta. Jatkuva riittämättömyyden tunne vaivaa. Vaikka olen viime aikoina panostanut hoitoon kuskaamisissa ja järjestänyt miehelle "omaa aikaa", hän ei tunne että asiat olisivat muuttuneet. Ihan kuin en hoitaisi muka lasta ollenkaan. Työnantajani ja -kaverini tietävät miehen negatiivisen suhtautumisen ylitöihin ja hekin ovat joutuneet joustamaan, että pääsisin ajoissa hakemaan lasta hoidosta tms.
Mieheni on vastuuntuntoinen esikoinen, teknisesti hyvin lahjakas ja tottunut olemaan aina oikeassa. Hänellä on hyväpalkkainen, koulutusta vastaava työ, johon liittyy perheen kannalta raskasta epäsäännöllisyyttä. Mies on tunnollinen ja totuttelee vasta työhönsä. Itselläni on monta työnantajaa. Minulla on työelämässä monta mielenkiinnon kohdetta, ja olen päätynyt erittäin epäsäännöllisiin työkuvioihin. Nautin tästä vaihtelusta, mutta perheen aikatauluihin sovittaminen tuottaa vaikeuksia. Päätyöni on hyvin vapaamuotoinen, fyysisesti raskas, paljon oma-aloitteisuutta vaativa ja vielä koulutusta vastaava, mutta yksityiseltä pieneltä työnantajalta ei oikein voi vaatia koulutusta vastaavaa palkkaa.
Hän on myös kaikkien arvostama "hyvä" mies. Ei ole epäilystäkään, kummasta tulisi eron sattuessa syntipukki. Minusta, koska olen niin "hullu" käytökseltäni. Tiedän paljon huonompia ja lapsellisempia miehiä. Minua ei hakata, mies ei juo, hän hoitaa lasta ja käy töissä. Mitä siis valitan? Ehkä seksin puutetta ja sitä jatkuvaa kirjoittamatonta asetelmaa välillämme, että kaikki suhteen pahuus ja riitely johtuu minusta. Otan itseeni kaiken, mitä mies sanoo.
Arkipäivän raha on ainut asia, josta emme riitele. Jaamme kaikki yhteiset kulut tarkasti puoliksi, vaikka palkkani junnaa tällä hetkellä pienempänä kuin miehen (myös tuloni heittelevät kovasti). En ota mitään armopaloja, joita mies yrittää joskus tarjota. En halua olla "kakkoselättäjä", koska se johtaa vain alemmuuden tunteeseen ja katkeruuteen.
Olen jo pitkään vältellyt yhdessäoloa puolisoni kanssa. Olen töissä, kavereiden luona tai sukuloimassa. Tarjoudun tekemään viikonloppuja, ettei tarvitsisi olla kotona. Yhteistä lomaa pystyy järjestämään korkeintaan viikon kerrallaan pari kertaa vuodessa. Kavereiden kanssa on kivaa, mutta nyt parisuhteen huono tila tuntuu vievän voimat sosiaalisesta elämästäni, jopa töistä. Mies ei halua parisuhdeterapiaan, myöntyy kyllä avioliittokurssille "jos pitää". Minun pitäisi löytää sopiva viikonloppuleiri, järjestää kaikki käytännön asiat.
Ihan kuin miestä ei kiinnostaisi avioliittomme pelastaminen. Miten saisin hänet kiinni pettämisestä? Voiko olla kyse muusta? Ulkoisesti en juuri miellytä miestäni ja olen nalkuttava akka, niin en yhtään ihmettelisi pettämistä. Olen yrittänyt tunnustella merkkejä, mutta en löydä ja ne osoittautuvat vääriksi epäilyiksi. Minulla on vahva tunne, että mieheni ei ole pettänyt koskaan. Itse en ole pettänyt. Se pilaisi elämämme. Rakkautta kuitenkin on, en halua rikkoa avioliittoa. Lisäksi seksuaaliset halut eivät millään kohtaa. Kun olen yrittänyt pakottaa itseäni miehen mieliksi, olen suuttunut kesken ja loukannut häntä vain pahemmin.
Suuri osa mieheni ajasta menee uutisten selaamiseen älypuhelimella ja ilta tv:n katseluun. Hän ei vaivaudu suojelemaan lasta väkivalta-ym. kohtauksilta. Joudun huutamaan ja vetämään tv:n johtoa seinästä. Pistorasioilta suojaaminenkaan ei ollut itsestäänselvyys ennen kuin kovistelin asiasta tosissani. Lapsen turvallisuus kärsii miehen leväperäisyyden takia, ja itse toisaalta teen väsyneenä pelottavia huolimattomuusvirheitä, jotka mies yleensä huomaa ja saan hävetä.
Parisuhdeongelmamme voi osin johtua erilaisista seurustelukokemuksistamme. Olemme kumpikin aika myöhään heränneitä tässä asiassa. Minulla on takana muutama peräkkäinen suhde, miehellä vain yksi parin viikon mittainen. Hän ei hyväksy sinkkunaisten vaihtuvia kumppaneita ja arvostelee aina suureen ääneen, kun joku julkkisnainen on esim. jäänyt pettämisestä kiinni. Kumpikaan ei ole seurustellut vakavasti ennen suhdettamme. Oma ensirakkauteni varjostaa suhdettamme. Kärjistetysti olin luokan ruma tyttö, joka löysi vasta pilkun jälkeen ravintolasta seuraa ja mieheni taas pinttynyt, naisia oudoksuva vanhapoika. Olisi hyvä, jos mieheni olisi saanut enemmän kokemuksia aikanaan.
Välillämme on päivittäin jonkin verran hellyyttä ja kosketusta. Myös lapsi parhaimmillaan yhdistää. On vaikea olla riidoissa, kun pieni poika kiipeää halaamaan kumpaakin yhtä aikaa.
On myös todella suuri ristiriita. En osaisi arvostaa nykyaikaista tasa-arvoista pehmomiestä, vaan valitsen aina vanhan koulun sovinistin. Olen itse aika äijämäinen, niin miehen täytyy olla minua miehekkäämpi. Onko parempi yrittää järjestää enemmän yhteistä aikaa, että seksi palaisi parisuhteeseen? Voisiko miehen laiskuus ja vetämättömyys johtua riitelystämme? Miten voisi "huijata" itsensä sietämään miestä edes jonkin aikaa, että saataisiin riitelyn kierre katkeamaan? Olen siinä pisteessä, että itsehillintä järkiperustein ei tunnu onnistuvan.
VASTAUS: Hei ja kiitos kutkuttavasta viestistäsi! Annoit niin paljon virikkeitä moniin suuntiin, että minulla on aiheista runsaudenpulaa lähtiessäni pohtimaan kysymyksiäsi. Päällimmäisenä kuulen pikkulapsiperheille niin tutun mutta aina äärimmäisen kuormittavan ajanpuutteen. En kuitenkaan tartu tähän asiaan vaan mietin syvemmällä, arjen pinnan alla olevia kokemuksianne, ennen kaikkea tunnesuhdettanne.
Kuvaat itseäsi rumaksi tytöksi, joka sai seuraa vasta pilkun jälkeen ravintolaillan päätteeksi ja on vaimona huutava, raivoava ja erolla uhkaileva hurjimus ja miestäsi pinttyneeksi vanhaksi pojaksi, joka puolisona vetäytyy iltaisin television ääreen uhaten eron tullen hakea yksinhuoltajuutta. Kuulen määritelmissäsi enemmän kuin ripauksen sarkastista huumoria, mutta silti ne tekevät vääryyttä teille kummallekin. Olet luova ja napakka kielen käyttäjä, joten mietin, millaisia muita tarinoita voisit kertoa teistä. Luulen, että teistä saisi aikaan monenlaisia kertomuksia eri tilanteissa ja eri näkökulmista lähtien. Sanot, että miehen käyttämä pilkkaava puhe menee välillä huumorina ja naurattaa, välillä se loukkaa pahasti. Sarkasmi on taitolaji, jonka käyttö vaatii kuulolla olemista ja valmiutta korjata ja pyytää anteeksi, jos tuli tökänneeksi arkaan kohtaan kipeästi. Millaiset toimintatavat miehesi mahtaa kokea loukkaavina?
Millaisia olivat se nuori nainen ja mies, jotka aikoinaan alkoivat seurustella? Siinä ei ollut rumaa tyttöä eikä pinttyvää poikamiehenalkua vaan kaksi viehättävää ihmistä, jotka kiinnostuivat toisistaan ja rakastuivat. Millaisia ominaisuuksia näitte toisissanne tuolloin? Millaisia toimivia puolia suhteessanne oli? Mitä kaikesta tästä on vielä jäljellä teidän välillänne? Minusta tuntuu, että ei tarvitsisi kaivaa kovinkaan syvälle saadakseen esille näitä kadonneita aarteita.
Kerrot, ettet osaa arvostaa nykyajan pehmomiestä vaan tarvitset vanhan ajan sovinistin. Arvelen, että näillä herkullisilla kärjistyksillä sanoilla ilmaiset pettymyksen, joka on myllertänyt tunteitasi lapsen syntymän jälkeen. Hait ja sait miehen, joka on eteenpäin menevä, työssään menestyvä ja siten vahva kumppani rinnallesi. Isyyden myötä häneen on tullut lasta kantavan pehmoisän piirteitä, jotka ärsyttävät sinua. Olet niihin pettynyt ja häpeät itseäsi, kun mies vieressäsi kantaa lastanne. Toisaalta kuitenkin kaipaat miehen vastuunottoa arjessa. Miten voisit mielessäsi yhdistää sekä miehen pehmeät, "lällyt?" puolet, jotka samalla merkitsevät hyvää ja läsnä olevaa isyyttä että hänen vahvuutensa ja menestyvyytensä, jotka mielestäni edustavat sinulle sovinismin sijasta seksuaalisuuteen liittyvää voimaa ja aggressiota. Haasteenasi on mahduttaa molemmat puolet saman miehen nahkoihin. Miten hyväksyt itsessäsi vahvuuden ja heikkouden? Miten miehesi kokee sinun yhdistävän äitiyden ja puolison/rakastajattaren roolisi? Parisuhteessa siirtymät lasta hoitavan vanhemman roolista hekumallisen rakastajan rooliin ja takaisin tapahtuvat lennosta. Miten voitte ruokkia itsessänne ja toisissanne elävää seksuaalisen kumppanin roolia tässä elämänvaiheessa? Tällainen panostus parisuhteeseen ei ole pois lapseltanne vaan välillisesti mitä suurin satsaus vanhemmuuteen.
Parisuhteessa tarvitaan kahta vastakkaista voimaa: läheisyyttä ja erillisyyttä. Läheisyys on voimistavaa, hoitavaa ja turvallisuutta tuovaa, mutta ääripäässään tukehduttavaa. On vain me, ei lainkaan minua ja sinua. Erillisyys puolestaan antaa tilaa yksilöllisyydelle ja kasvulle, mutta ääripäässään päästää yhteyden kumppaneiden välillä ohentumaan ja katoamaan. Kun ihannoit vahvoja yksinhuoltajaäitejä, nouseeko ääneen itsenäinen ja erillinen minäsi? Entä elääkö läheisyyttä tarvitseva minä halauksen ja hellyyden hetkissä välillänne? Millaisessa tasapainossa nämä minäsi puolet ovat?
En usko, että miehelläsi on ketään toista. Luulen, että hän pakenee välillänne vellovaa jännittyneisyyttä ja tyytymättömyyttä television ääreen. Ehkä hänen tapansa toimia tällaisessa tilanteessa on hiljentyä ja vetäytyä. Se ei ole toimiva tapa sen paremmin kuin syyttelevä ja uhkaileva riiteleminenkään. Ratkaisuja olette etsineet: Olet ehdottanut tilanteen selvittämiseksi pariterapiaa, jolle mies on antanut pakit. Miehesi puolestaan on tarjonnut taloudelliseen epävakauteesi välillä tukea, jonka olet torpannut armopaloina. Nämä ratkaisuyrityksenne ovat siis saaneet toiselta osapuolelta ämpärillisen kylmää vettä niskaansa.
Kun tässä lukemani perusteella arvailen asioita ja heittelen tuntemuksiani, voin toki osua monessa kohdassa metsään. Olen kärjistänytkin ja heitellyt aika paljon palloa sinulle, koska miehesi tunteista ja ajatuksista en tiedä mitään. Poimikaa siis tästä vuodatuksesta se, mikä tuntuu osuvan omaan tilanteeseenne ja sivuuttakaa muut höpinät.
Minusta tuntuu, että tässä suhteessa on vielä paljon tehtävissä ja monta kiveä kääntämättä. Menkää ihmeessä parisuhdeleirille tai -kurssille laittamaan prosessi liikkeelle. Ehdotan, että olet tässä asiassa aktiivinen. Kuka ties miehesi on itse innolla varaamassa seuraavaa leiriä!
Energistä ja inspiroivaa parisuhdesyksyä teille toivottaen Päivi, perheneuvoja
KYSYMYS: Olemme reilu kolmikymppinen avopari, joka on ollut yhdessä noin 10 vuotta. Koko tämän ajan suhteeseen on mahtunut todella hyviä aikoja ja sitten todella huonoja aikoja, vuorotellen, säännöllisissä sykleissä. Olemme käyneet muutaman kerran pariterapiassa ja saaneet neuvoja, mutta emme ole osanneet vaikuttaa käytökseemme niin, että tilanne olisi merkittävästi muuttunut. Riitamme ovat "rumia", henkisesti, ja ne pyyhkivät pois paljon hyvää. Anteeksiantaminen ja pyytäminen on vaikeaa. Mielessäni on jo pitkään ollut eroajatuksia, mutta mies on halunnut yrittää - ja olemme taas puhuneet, ja sopineet, ja tehneet sääntöjä - mutta emme ole saaneet muutosta aikaiseksi. Riidat alkavat usein pienestä - mies leiskahtaa nopeasti ja suutahtaessaan loukkaa minua helposti mitätöimällä, nimittelemällä, kiroilemalla jne. Itse alan huutaa (ja myös oma kielenkäyttöni on vuosien mittaan muuttunut ala-arvoiseksi) ja huutaminen taas loukkaa miestä. Koen usein, että minua ei arvosteta ilman, että jotenkin "ansaitsen" arvostuksen, miehen sanat satuttavat myös niin, että en osaa itsekään aina arvostaa häntä. Näiden riitojen takia myös seksi on vähentynyt suhteessa merkittävästi (en halua seksiä juurikaan), mikä ahdistaa erityisesti miestä. Välillä olen aivan valmis luovuttamaan.
Hyvinä aikoina koen itseni rakastuneeksi ja meillä on todella mukavaa yhdessä. Käymme paljon eri paikoissa ja pystymme luottamaan toisiimme. Jaamme samankaltaiset arvot ja taustamme ovat varsin samankaltaiset (olemme kumpikin ns. hyvistä perheistä ja lapsuutemme on ollut turvallinen). Tulevaisuuden haaveemme eivät ole täysin yhtenevät, mutta eivät täysin erilaisetkaan ja soviteltavissa yhteen. Haaveilemme omakotitalosta. Rakkautta on yhä paljon jäljellä, puolin ja toisin, mutta huonoina aikoina se rakkaus tekee niin hirvittävän kipeää.
Ikämme takia olemme miettineet myös lapsen saamista ja olemme antaneet lapselle mahdollisuuden tullakin, toistaiseksi ei ole kuitenkaan tärpännyt. Asia on tosin välillä "jäähylläkin". Samaan aikaan olen kauhuissani, voiko lasta edes ajatella näin epävarmaan suhteeseen, missä ajatus erosta pyörii usein päässäni. Olemme jutelleet näistä asioista useasti mieheni kanssa, välillä hän pystyy keskusteluun, välillä laittaa asian leikiksi. Mikään vain ei muutu.
Voiko suhteella olla tulevaisuutta? Voimmeko ikinä oppia riitelemään loukkaamatta ja säilyttää arvostuksen ilmapiirin vallitsevana suhteessamme? Onko jo aika myöntää, että olemme yrittäneet kaikkemme, mutta epäonnistuneet ja emme ole oikeat toisillemmet? Olisimmeko onnellisempia ilman toisiamme? Kumpikin meistä osaa asua myös itsekseen, eli kyse ei ole siitäkään, että pelkäisimme olla yksin.
Yhdessä vai erikseen?
VASTAUS:Kuvailet kirjeessäsi parisuhdettasi kahdessa erilaisessa valossa. Toinen on todella hyvää valoa ja toisessa kaikki näyttää huonolta ja tuhoavalta. Hyvää tarkoittavat neuvot ja säännöt pahojen päivien varalle eivät ole teitä auttaneet. En sitä yhtään ihmettele, parisuhteen riidoissa kynnetään yleensä niin syvällä tunnemaailmassa, että ajattelukyky sumenee fiksuimmiltakin.
Isot aivot hyötyvät neuvoista, mutta ajattelevat aivot kytkeytyvät heti pois päältä, kun elämän tärkein suhde on uhattuna. Suhde itseen ja suhde rakkaaseen. Näiden kahden edestähän tekin taistelette, eikö niin?
Minusta oli kiinnostavaa, kuinka kuvasit hyvien ja huonojen aikojen vaihtelua. Mikäköhän saa ilmapiirin kylmenemään teidän välillänne? Tunnistatteko sitä hetkeä, kun alamäki alkaa taas? Mikä sen saa aikaan? Välillänne tapahtuu jotain, todennäköisesti huomaamattanne. Joku syvävirta kuohahtaa, vanha mörkö nostaa päätään. Ja olette taas kaiken kamalan keskellä, kerta kerralta toivottomampana. Ja toivottomuus saa teidät myös reagoimaan voimakkaammin. Eikö niin? Tunnistatteko, mikä on se kipeä kohta, joka saa reagoimaan?
Molemmat ehkä koette, että toinen ei arvosta, ja se loukkaa. Tulette vihaiseksi, sanotte ilkeitä asioita ja loukkaannutte lisää. Kierre on valmis. Mutta mitä tapahtuu pinnan alla? Voisitte ihan rauhassa miettiä, mitä teidän sisällänne tapahtuu silloin, kun koette, että tuo rakkain ihminen ei näe minua arvokkaana, hän halveksii ja mitätöi. Kun niin kaipaisitte juuri hänen hyväksyvää katsettaan ja ihailuaan. Pettymys, riittämättömyyden tunne, huonouden tunne, hyljätty olo, voimaton… nämä ovat joitain oloja, joita joku toinen voisi tuntea. Teillä on omat elämänkokemuksenne, joiden valossa tilannetta tulkitsette.
Onko mahdollista, että kaikkien pahojen olojen alla on jokin pettymys, jotain mitä niin kovasti kaipaisitte toisiltanne, mutta juuri silloin ette sitä saa. Ette saa, koska juuri silloin toinen on oman kipunsa ja pettymyksensä vallassa niin, että ei pysty ajattelemaan muuta kuin omaa selviämistään. Olette jumissa, josta kumpikaan ei pääse ulos yksin. Samalla tuntuu, että toinen on syypää tilanteeseen. Pahanolon keskellä on todella vaikea nähdä, kuinka minä itse vaikutan toiseen.
Tunnen suurta myötätuntoa, kun ajattelen sitä hätää, joka teillä on riidan keskellä. Äsken niin rakas ja läheinen ihminen näyttää muuttuneen viholliseksi, joka pitää tuhota, jos haluaa itse pysyä hengissä!
Jotenkin te jumistanne aina selviätte. Suurin vaurioin, ja ymmärtämättä, mitä tapahtui, mutta kerrot, että välillä taas teillä on todella mukavaa ja pystytte luottamaan tosiinne. Mitä silloin tapahtuu, kun luottamus löytyy? Kuinka onnistutte palauttamaan yhteyden? Silloin ehkä saatte, kuin vahingossa, toiselta sellaisen viestin, jota olette kaivanneet. Kahden ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa tapahtuu aina paljon sellaista, mitä mieli ei ehdi rekisteröidä, pinnan alla.
Välillä on hyvä pysähtyä tarkkaamaan, mitä minussa tapahtuu ja kuuntelemaan, mitä toisen sisällä on menossa.
On selvää, että jokaisen tuhoavan riidan jälkeen toipuminen on vaikeampaa, kun on taas tullut satutetuksi kipeimmällä mahdollisella tavalla. Anteeksianto on vaikeaa, jos ei oikein ymmärrä, mitä minun tulisi pyytää/antaa anteeksi. Suuttumista? - Tunteille ei voi mitään. Huutamista? - Mutta kun sinäkin huusit.
Koette todennäköisesti molemmat samanlaista voimattomuutta riidan viedessä mennessään kuin tulvavirta. On vaikea ottaa vastuuta omasta osuudesta, jos kokee olevansa vain virran heiteltävänä. Vihan ja loukkaantumisen tunteille ette voi mitään, mutta se mitä teet, kun suutut, on sinun vastuullasi. Siinä on se kohta, johon voit vaikuttaa. Ota siitä hetkestä kiinni, riippumatta mitä toinen tekee. SE on hänen vastuullaan. Yhdessä te joko voitatte tai häviätte. Te taistelette yhteistä vihollista vastaan. Vihollinen on se riita, ei kumppani.
Toivon, että näistä ajatuksista on teille apua, miettiessänne olisiko hyvä jatkaa yhdessä vai erikseen. On hyvä muistaa, että rakkaus on nippu monenlaisia tunteita, ei vain niitä ihania ja mukavia. Viha kuuluu myös rakkauteen. Jos paljon rakastaa niin paljon myös vihaa, koska toinen on niin tärkeä.
KYSYMYS: Laitoin tänne aikaisemmin keväällä viestiä, jossa kerroin kuinka olen loppu miesystäväni ja minun suhteeseen joka on jatkunut yli vuoden. Riitoja oli paljon ja halusin tehdä parannuksen.
Vastauksessa minulle sanottiin, että '' en näe parisuhde-ennustettanne kovin hyvänä''. Tästä huolimatta jatkoin parisuhdetta, en osaa päästää irti ja omalla tavalla en haluakkaan. Suhteemme on joissain asioissa edennyt parempaan suuntaan. Riitely ei ole enään ns. niin suurta, eikä sitä ole niin usein.
Jostain syystä emme enään näe niin usein, enkä saa häneltä vieläkään tarvitsemaani huomiota. Olen vaihtanut aikalailla kaveriporukkaa kesäkuun alettua. Kaveripiiri perustuu aikalailla miehistä. Olen ''porukan'' ainoa nainen (joskus kaverini tulee myös kanssamme istumaan iltaa) ja saan paljon huomiota. Porukassa on myös mies, jonka olen tuntenut yli puolet elämästäni. n. 6 vuotta sitten olimme kiinnostuneet toisistamme, mutta päätimme silti pysyä ystävinä. Olin n. 4 vuotta sitten yhteisen ystävämme kanssa parisuhteessa ja hän oli tykännyt minusta senkin ajan. Hän on ollut minulle todella hyvä ystävä, hän kuuntelee aina minua ja osaa sanoa juuri oikeat sanat kun olen surullinen. Hän jopa kuuntelee parisuhde ongelmiani ja välillä mietin miten hän edes jaksaa kuunnella jatkuvaa ''valitustani''. Nyt kun olen alkanut viettämään hänen kanssaan aikaa, aloin kiinnostumaan hänestä.
Saan häneltä juuri sellaista huomiota mitä tarvitsen/haluan, hän kuuntelee minua, ei tuomitse ja on aina ollut tukenani. Eräs ilta, oli niin lähellä etten päätynyt pettämään miestäni kun olin hänen seurassaan humaltuneena. Mutta päätin, että en tee mitään ennenkuin olen tehnyt ns. päätöksen haluanko jatkaa parisuhdetta mieheni kanssa (riitelevässä parisuhteessa) vai hypätä uuteen suhteeseen, mitä pelkään.
Se oli hyvä valinta ja olen iloinen, että en tehnyt mitään. Tosin huono omatunto on jo pelkästään siitä, että edes harkitsin mitään sellaista.
Hän kuitenkin myönsi, että hänellä on tunteita minua kohtaan. Kiinnostus tähän henkilöön kesti sen viikon pari ja lopahti yht'äkkiä. En tiedä miksi, ehkä kaikki tapahtui vaan niin nopeasti. Olin ne viikot todella sekaisin päästäni, mietin jatkaakko parisuhdetta vai hypätäkkö uuteen vai ollakko sinkkuna.
Päädyin nyt kuitenkin TAAS jatkamaan parisuhdettani, Tuntuu, että mitä tahansa päätän, se on väärin. Säälittää, että hän on niin monta kertaa ''langennut'' minuun ja aina annan rukkaset. En ole tosin sanonut päätöstäni hänelle, mutta hän on viisas, hän tiesi kun olin kiinnostunut hänestä vaikka en sanonut mitään ja on huomannut nyt erilaisen käytökseni kun en olekkaan enään kiinnostunut.
Haluan nyt kuitenkin panostaa parisuhteeseeni ja haluan saada sen toimimaan.
Tämän hetkiset ''parisuhde ongelmamme'' ovat mm. se, että emme puhu melkein yhtään, hän ei periaatteessa tiedä mitään, mitä elämässäni tapahtuu, Vaikka hän tietäisi minun olevan surullinen, hän ei kysy miksi olen surullinen eikä lohduta. Emme näe melkein ikinä, hän ei tee minulle aikaa. Hän tekee vain omille harrastuksilleen ja kavereilleen aikaa. Olen iloinen, että hänellä on harrastus mistä hän pitää, mutta en halua sen olevan este minun näkemiselleni.
Riitelyä ei ole enään niin paljon, se tosin taitaa johtua siitä, kun näemme niin harvoin JA olen niin kyllästynyt riitelemiseen, että yleensä saatan vain olla hiljaa enkä vastata mitään jos hän ''yrittää'' riidellä, riitelyn aiheetkin ovat niin turhia, että en jaksa enään edes vänkätä mistään vastaan.
Meillä ei ole oikeastaan mitään yhteistä tekemistä, koska en halua olla hänen ja hänen/minun/meidän kavereiden kanssa yhdessä ulkona, koska mieheni keksii vitsejä minusta kokoajan ja pilailee kustannuksellani. Olen sanonut tästä useita kertoja.
Me emme tee oikeastaan mitään yhdessä. En edes tiedä mitä voisimme tehdä. Välillä tuntuu, että emme edes ole parisuhteessa, että sanon vain kaikille olevani parisuhteessa. Tuntuu oudolta välillä ajatella, että olen hänen kanssaan, kun emme näe, emmekä puhu.
Sekaisin päästään
VASTAUS: Kysyit keväällä, miten voisitte lopettaa riitelyn poikaystäväsi kanssa ja miten saisitte parisuhteestanne taas terveen. Vastasin huhtikuussa, että siinä tilanteessa ja niiden antamiesi tietojen valossa en nähnyt parisuhde-ennustetta kovin hyvänä. Kirjoitit olevasi aivan loppu. Suosittelin sinua keskittymään omaan jaksamiseesi ja hakeutumaan omaan terapiaan.
Kirjoitit uudelleen kesäkuun lopussa ja kerroit, että vastauksestani huolimatta jatkoit parisuhdetta. Pohdit, ettet osaa päästää irti ja omalla tavallasi et haluakaan. Minun tulee kunnioittaa tätä valintaasi. Kirjoitit, että haluat edelleen panostaa parisuhteeseesi ja haluat saada sen toimimaan. Toisaalta mietit, oletko parisuhteessa kun ette juuri tapaa toisianne ettekä puhu asioista.
Minusta on hienoa, ettet ole lähtenyt ratkaisemaan parisuhdeongelmaasi sivusuhteen avulla! Kuten itsekin kirjoitit, se oli hyvä valinta, ettet päätynyt pettämään miestäsi houkutuksesta huolimatta.
Edelleen suosittelisin sinua hankkimaan keskusteluapua itsellesi. Viimeinen lauseesi kesäkuisessa kirjoituksessasi oli "sekaisin päästään". Ajatuksesi ja tunteesi saattavat tuntua nyt päänsisäiseltä sekamelskalta, mutta ammattilaisen avulla voisit saada niitä jäsenneltyä. Kun et saa kaipaamaasi keskusteluyhteyttä omaan miesystävääsi (ainakaan tällä hetkellä), sitä kannattaa etsiä muualta (eli ammattilaiselta).
KYSYMYS: Riitelemme kihlattuni kanssa jatkuvasti ja kysyisin, että olemmeko vain liian erilaisia vai olisiko jotain tehtävissä vielä asialle? Riidat alkavat ihan pienistä asioista, kielenkäyttöni ei ole hänen mielestä sopivaa ja itse taas en tykkää riitelystä yleisillä paikoilla. Olen miettinyt parisuhdeneuvontaa, mutta hän ei halua sitä koska ei koe, että siitä olisi apua koska siellä kuulemma sanotaan samat asiat mitä hänkin sanoo. :) Mitä tässä oikein tulisi tehdä? Kiitos vastauksesta jo etukäteen.
VASTAUS: Kurja kuulla jatkuvista riidoistanne. Se on ollut varmasti sinulle ja kihlatullesi raskasta ja kuluttavaa. Kysyt, onko asialle tehtävissä vielä jotain? Useimmiten on tehtävissä jotain jos siihen löytyy molemmilta halua ja tahtoa.
Jokaisessa parisuhteessa on välillä ristiriitoja, joiden selvittäminen tuntuu hankalalta, joskus jopa toivottomalta. Toimimaton kommunikaatiotyyli aiheuttaa saman negatiivisen kuvion pyörittämistä riidasta toiseen. Ja kun jää pahaa fiilistä hampaan koloon ruokkii se jo valmiiksi seuraavaa konfliktia. Pieniinkin riitoihin saattaa olla kätkeytyneenä merkityksellisiä ja isoja sanottamattomia asioita. On hyvä pysähtyä ja kuulostella itseään, mistä tässä on pohjimmiltaan kysymys? Mitä oikeasti haluaisin sanoa puolisolleni? Mitä ja miten haluaisin kertoa toiselle tunteistani, tarpeistani ja toiveistani? Mikä omassa menneisyydessäni vaikuttaa siihen, että käyttäydyn puolisoani kohtaan juuri näin?
Molemminpuolinen syyttely ja loukkaaminen synnyttää tarpeen puolustautua. Kun tunteet ovat täysillä päällä, riitely rikkoo enemmän kuin rakentaa. Useat pariskunnat ovat sopineet ns. aikalisästä. Se tarkoittaa riidan keskeyttämistä ja tilanteen rauhoittamista. Molemmat antavat tahoillaan kiihtyneiden tunteiden laantua, jotta keskustelua voitaisiin taas yrittää toista arvostaen jatkaa. Voisiko tämä toimintamalli toimia myös teidän parisuhteessanne?
Hyvässä ristiriitojen selvittelyssä on molemmilla tunne, että tulee aidosti kuulluksi omana itsenään. Siihen voi auttaa, että pyrkii tietoisesti kuuntelemaan rauhassa, mitä toinen haluaa kokemuksestaan ja näkemyksestään minulle sanoa. Asioista ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta toisen pointtia voi ymmärtää. Ymmärrys luo taas mahdollisuuden vastaan tulemiselle tai joskus sen hyväksymille, että kaikki ristiriidat eivät ole selvitettävissä juuri nyt. Silti niiden kanssa voi elää ja olla parisuhteessa tyytyväinen.
Haluan rohkaista sinua kysymään vielä kihlatultasi, lähtisikö hän kanssasi parisuhdeneuvontaan. En usko, että menettäisitte siinä mitään. Uskon, että voisitte löytää sieltä uusia näkökulmia tilanteeseenne. Niitä kannattaa etsiä myös Suhdeklinikan artikkelista Riitely kuuluu parisuhteeseen.
KYSYMYS: Olen tässä jo kauan miettinyt että mikä miestäni vaivaa kun suuttuessaan huutaa ja raivoaa ja nipistelee minua ja ottaa rajusti kiinni mutta ei lyö koska on sanonut ettei lyö naisia itsellä on voimat ihan loppu ja olen miettinyt ongelmaan ratkaisua koska yhdessä haluaisin kuitenkin pysyä. Mies myöntää että ongelma on mutta ei tiedä mikä peruskoulussa kuulemma on käynyt testeissä mutta ei selvinnyt mitään. Olis kiva tietää onko jtn ilmaista tai ei kauhean kallista terapeuttia vai pitääkö lääkärille varata aika?
Vieras-92
VASTAUS: Kiitos viestistäsi hyvä kysyjä! Menen muitta mutkitta asiaan. Kysyt ensin ”mikä miestäni vaivaa”. Vastaus näyttäisi aika ilmeiseltä: miestäsi vaivaa kyvyttömyys asialliseen käytökseen ja tunteiden ilmaisuun. En tiedä oletko mahtanut miettiä, voisiko teidän tapauksessanne kyse olla väkivallasta. Miehesi tuntuu asian äärellä askarrelleen, kun hän on halunnut alleviivata, että naista en lyö. Väkivalta on monenlaista: henkistä (esim. huuto ja raivoaminen), fyysistä (esim. nipistely ja rajusti kiinni ottaminen), taloudellista, seksuaalista ja uskonnollista. Vaikka viestisi oli suppea, näyttäisi sen perusteella suhteessanne olevan ainakin henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Väkivaltaisessa suhteessa eläminen on uuvuttavaa, en ihmettele että koet voimiesi olevan loppu. Usein väkivallan kohteet kokevat henkisen väkivallan raivoamisen, haukkumisen, vähättelyn, uhkailut yms kaikkein rasittavimmaksi osaksi väkivaltaa. Väkivallalla on myös taipumus pahentua jatkuessaan. Kun yksi kynnys on ylitetty, seuraava ylittyy helpommin.
Väkivallalla on taipumus murentaa uhrinsa vähä vähältä. On tavallista, että uhrin itsetunto heikkenee ja vähitellen jopa todellisuudentaju alkaa muuttua häilyväksi: mikä on totta ja mikä ei; mikä on sopivaa ja mikä ei!? Uhrit myös tottuvat väkivaltaan ja usein alkavat vähätellä sitä. Uhreille tavallista on pyrkimys yrittää ehkäistä väkivaltaa rajoittamalla itseään ja toimintaansa esim. vaikenemalla, teeskentelemällä iloista tai seksuaalisesti halukasta, rajoittamalla menemisiään ja ystäväpiiriään, tukemalla kumppaniaan väärissä ja vahingollisissakin hankkeissa vain riitaa välttääkseen jne… Netissä on paljon tietoa lähisuhde- ja perheväkivallasta. Voit halutessasi googlata aiheen tiimoilta. Turvakotiliitto tarjoaa tietoa, tukea ja tarvittaessa mahdollisuuden hakeutua suojaan omalla alueella. Tärkeintä on, että pidät huolta omasta ja mahdollisten lasten tai muiden haavoittuvassa asemassa olevien turvallisuudesta. Pidän tärkeänä, että tilanteeseenne tulee muutos. Turvakotiliitto tarjoaa palveluita kaikille väkivallan osapuolille, myös tekijälle.
Miehesi muutoksen ja toipumisen kannalta on keskeisintä, että hän ottaa täyden vastuun käyttäytymisestään ja harjoittamastaan väkivallasta. Parisuhteen hoitaminen on mahdollista silloin, kun väkivaltainen osapuoli ottaa vastuun teoistaan ja on valmis muuttamaan käyttäytymistään. Mitä paremmin tekijän ja uhrin kertomukset vastaavat toisiaan sitä todennäköisempää on, että parihoitaminen onnistuu. En pidä parihoitamista mielekkäänä tai edes turvallisena, mikäli samanaikaisesti väkivalta jatkuu. Sanot viestissäsi, että miehesi myöntää, että ”ongelma on”. Pidän tätä erittäin positiivisena merkkinä – kunhan ongelma ei ole sinä. Käyttäytymisen taustalla on monenlaisia yksilöllisiä tekijöitä tunteita, kokemuksia ja ajattelumalleja. Tässä yhteydessä en voi edes arvuutella mikä motivoi miehesi käytöstä. Sen tutkiminen jää hänelle itselle. Toivon, että siitä voisi syntyä hänelle rikastuttava kokemus.
Olisi hyvä, jos voisit saada tukea ja kuuntelevia korvia itsellesi. Ketkä kaikki tietävät tilanteestanne? Onko sinulla sukulaisia tai ystäviä, jotka voisivat tukea ja auttaa sinua? Usein tieto, että muut tietävät, hillitsee väkivaltaista käytöstä. Yksin jääminen vaikeaan ja raskaaseen tilanteeseen on myrkkyä. Jos puhuminen läheisille on mahdotonta voit puhua asiasta esim. terveyskeskuksessa, tai ottaa yhteyttä nettiturvakotiin tai Naisten Linjaan. Osa toipumista on myös sen miettiminen, kuinka minusta tuli väkivallan kohde ja mitä voin tehdä, että tilanne ei toistuisi, vaan voimaantuisin ja kasvaisin itseni rakastamisessa ja kunnioittamisessa. Koska sinä olet sen arvoinen!!
Ehdotan, että ensimmäisenä otat yhteyttä turvakotiin tai Naisten Linjaan ja pohdit ammattilaisen kanssa yksilöllistä tilannettasi ja mitä sen ratkaisemiseksi on tehtävissä. Heillä on myös paremmin tietoa oman alueesi palveluista. Vasta sen jälkeen kannattaa miettiä seuraavia siirtoja. Samalla iloitsen tästä yhteydenotostasi, sillä se on tärkeä askel tilanteen muuttumiseksi. Sinä et ole ansainnut huonoa tai väkivaltaista kohtelua – ei kukaan ansaitse. Sinä et tee tässä poikkeusta. Jokainen on arvokas ja merkityksellinen universumin luomus, sinäkin. Toivon, että voit nähdä tuon hohtavan tähden, kun seuraavan kerran katsot peiliin.
KYSYMYS: Nyt ois sellanen ongelma, että meillä suhteessa ei tuo kommunikointi pelaa tietyllä osa-alueella ja minä ja parempi puoliskokin tiedostetaan asia. Minä ilmeisesti enemmän, kuin hän, koska olen yleensä se joka eniten jää ymmälleen asioissa. Olemme siis kaukosuhteessa. Muuten suhde toimii hyvin, mutta tämä on meillä ongelmana vielä: Meillä kommunikoinnissa ongelmana on liian epäselvät keskustelut joissa jää osa asioista sanomatta tai kysymättä. Otan yhtenä esimerkkinä pari päivää sitten tapahtuneen:
Nainen kertoi kasaavansa grilliä ja tekevänsä puutöitä muun perheen kanssa ja kertoi tulevansa myöhemmin juttelemaan skypeen. Asiahan oli minulle täysin ok ja puuhastelin omia juttujani. Hän tuli sitten myöhemmin skypeen ja minä odotin jo, että pääsemme juttelemaan, mutta hän halusi tehdä vielä koulutehtävänsä (opiskelee siis vielä) ja äitienpäiväkortin mikä tietysti oli minulle täysin ok. Kun hän sai ne valmiiksi hänen piti mennä saunaan, mutta hän sanoi, että juttelemme sen jälkeen. No hänellä kestää siellä yleensä sen 30-40min ja odottelin häntä skypeen paikalle ja sitten hän laittoi, että katsoo hetken
televisiota samalla kun kuivattelee mikä myös tietysti oli minulle täysin ok. Odottelin semmoiset 20min ja sitten hän sanoi, että aikoo katsoa leffaa. Sitten hän sanoi, että ''Jos kerkeis sen leffan jälkeen jutella hetken ;)''. Tässä kohtaa minua alkoi harmistuttaa jo kun olin suurinpiirtein puolipäivää turhaan odotellut ja toinen lupaillut, että tulen ja sitten ei tulekkaan ja taas lupaa tulevansa ja taas ei tulekkaan. Tässä kohtaa ajattelin, että käy niin, että hän kun on sen leffan katsonut niin hän on niin väsynyt ettei jaksa jutella. Harmistuksissani näpäytin hänelle sitten ''Pitää katsoa kerkiänkö’'. Tähän hän kysyi ''Kuinka niin?'' ja vastasin, että ''Omia juttuja’'. Sanoin hänelle sitten, että minusta tuntuu, että olen turhaan odotellut ja, että ei ole kiva miten hän pompottaa minua noin, että ''tuun, en tuu, tuun, en tuu, tuun''-tyylillä. Siihen hän vastasi ettei tee niin tahallaan ja ei osannut muotoilla oikein tuota ''Jos kerkeis sen leffan jälkeen jutella hetken'' vaan hän tarkoitti, että kerkiää jutella ja muotoili sanavalintansa väärin. Sitten sieltä tuli avautuminen miten hän on tehnyt rankasti ulkona hommia ja listasi kaikki puutyöt, grillinkasaamiset, grillaamiset jne. Enhän minä tiennyt, kuin vain puutöistä ja grillin kasaamisesta joten en tiennyt hänellä olleen rankka päivä. Tässä kohtaa hän päätti ettei sitten tulekkaan puhumaan skypeen lainkaan. Yritin rauhoitella häntä, mutta ei siitä oikein mitään tullut ennen, kuin soitin hänelle ja puhuimme puhelimessa ja puhelimessakin hän oli todella vihainen (nainen on temperamenttinen ja kiihtyy nollasta sataan herkästi). Siinä tuli puheeksi mm. se leffan katsominen ja siinä tapahtui kummallakin kömmähdys: minä en tajunnut kysyä miten kauan se leffa kestää (kesti enää vain vähän aikaa) eikä hän tajunnut sanoa minulle kauanko se kestää joten oletin sen kestävän vielä pitkään minkä takia harmistuin ja pamautin sen näpäytyksen. Minä pyysin anteeksi sen jälkeen kun hän sanoi, että ''no olisit kysynyt''. Sitten sanoin tuosta telkun katsomisesta, että hän olisi voinut sanoa aiemmin, että aikoo katsoa leffaa vielä siihen perään niin hän sanoi ''kuivattelin ettei tarttis märis hiuksis istuu koneella''. Kysyin miksei hän sanonut minulle suoraan, että haluaa kuivatella niin kauan, että hiukset kuivuu. Vastaus oli: ''no sori kun en tajunnut''. Sitten hän kertoi kaiken rankasta päivästä ja minä vastasin etten tiennyt, että hänellä oli niin rankka päivä ja, että jos hän olisi kertonut minulle, että hänellä on niin rankka päivä ollut takana ja, että haluaa sen takiakin rauhassa katsella telkkaria ja leffaa niin olisi voinut vain sanoa minulle.
Onneksi sain hänet lopulta rauhoittumaan ja pääsimme kumpikin nukkumaan
hyvillä mielin.
Meillä on siis ongelma tiivistettynä: asioista jää osa kertomatta (naisella yleensä ja joskus myös minullakin, mutta harvemmin), kumpikin tekee oletuksia vajaan kertomuksen pohjalta (naiselta jää selventämättä asiat kuten tuo kauan leffa kestää ja minäkään en aina tajua kysyä asioista) ja sitten kun tilanne alkaa jo muuttua riidaksi niin sitten vasta paljastuu kaikki vaikuttavat asiat ja nainen yleensä jättää viimetippaan sen, että kertoo suunnitelmien muuttumisen. Ollaan keskusteltu tästä ongelmasta kahdenkesken, mutta tuntuu, että minä ainoastaan otan oppia. Osittain tuo naisen temperamenttikin haittaa kommunikointia, koska silloin hän ei millään meinaa suostua puhumaan asioista. Samoin hän aika usein kieltää sen, että on vihainen, mutta minä tunnistan kyllä hänen äänestään, puheistaan, kirjoitustyylistään ja myös eleistään milloin hän on vihainen ja lopulta sitten suostuu puhumaan. Miten voisimme parantaa kommunikointiamme, että välttyisimme tämmöisiltä väärinymmärryksiltä ja niin, että saisin tuon toisenkin huomaamaan, että pitää vielä petrata kommunikointiamme?
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Kysymyksesi liittyy kommunikointiin ja siihen liittyviin ongelmiin. Jotenkin tuntuu siltä, että nämä kysymykset yleistyvät, vaikka periaatteessa meillä on enemmän väyliä ja mahdollisuuksia kommunikaatiolle, kuin koskaan ennemmin. Käsitin, että te elätte tällä hetkellä etäsuhteessa ja olette luoneet tavan keskustella ja olla yhteydessä päivittäin esimerkiksi Skypen avulla.
Vaikka Skypessä kommunikoidaankin kasvokkain, on se silti aina eri asia, kuin samassa tilassa oleva kommunikointi. Kun ihminen on läsnä, hänen koko olemuksensa kommunikoi, myös hiljaisuus, eleet, kosketus, liikkeet. Osa informaatiosta tulee tätä kautta, emme ole yksin sanojen tai sävyjen varassa. Vielä suurempi tulkitsemisvaara on tietenkin silloin, kun käydään vuoropuhelua tekstiviestein.
Toinen ongelma on se, että yleensä kommunikoimme tai käymme vuoropuhelua aika luontevasti, ilman aikatauluja tai asettautumista varsinaiseen keskusteluun. Kertaamme päivän kuulumisia, samalla muutakin tehden. Kommunikaatio, kotityöt, syöminen ja muut lomittuvat yleiseen olemiseen. Sovittu kohtaaminen Skypen kautta, vaatii aina asettumista kommunikatiiviseen tilaan, tyyliin "nyt keskustellaan". Joskus käy niin, ettei jaksa asettua siihen tilaan. Tähän saattaa olla monia syitä, yleisempänä varmaan väsymys.
Esimerkissä kerrot tavallaan siitä kuinka kommunikoinnin esteeksi tulee joukko sattumanvaraisia arkipäivän toimintoja ja asioita joita kumppanisi tekee. Samalla sinä olet jo "asettautunut odottamisen tilaan" ja tietenkin turhaudut kun kommunikointi lykkääntyy. Kun sitten lopulta asetutte keskustelemaan, on kuormitus jo valmiina. Hän saattaa tuntea syyllisyyttä siitä, että on pitkittänyt yhteisen hetken aloittamista, tai hän saattaa kokea, että sinä syyllistät tai hoputat häntä. Sinä toisaalta saatat tuntea olosi syrjäytetyksi ja vähemmän tärkeäksi. Ainekset riitaan ja väärinymmärrykseen on kylvetty. Seuraa kiukuttelua, syyttelyä, tulkintaa ja kinaa, josta seuraa taas purkamista ja rauhoittelua. Vaikka käytte molemmat tyytyväisenä ja rauhoittuneena nukkumaan, olette kumpikin tavallaan riidelleet "tyhjästä". jonka purkamiseen ja tilanteen rauhoittamiseen taas kuuluu aikaa.
Olisi varmaan puolin ja toisin hyvä olla sopimus, ettei jokaisena päivänä tarvitse keskustella sen kummemmin, joskus riittää viesti siitä, että toinen on olemassa ja voi hyvin. Sitä hedelmällisempää on sitten keskustella enemmän kun molemmat haluavat sitä ja tuntevat siihen tarvetta.
Mainitset tyttöystäväsi temperamenttisuuden; sekin on totta, että temperamenttierot vaikuttavat kommunikointiin. Jos ihminen kiihtyy helposti, "nollasta sataan", niin kuin kerrot, on turha yrittää puhua hänelle tunnekuohun aikana. Anna hänen rauhoittua rauhassa, ja keskustele vasta myöhemmin. Kerrot myös, että sinulla on tunne, että vain sinä otat opiksesi riitatilanteissa. Ehkä te opitte eri lailla, eri tahdissa. Anna hänelle aikaa.
Varsinkin etäsuhteessa olisi tärkeää, että pystyy pitämään toisen mielessä ja tuntemaan turvaa ja rauhaa. En tiedä, missä vaiheessa suhteenne on. Oletteko juuri tavanneita? Juuri rakastuneita? Vai onko suhteenne jo vakiintunut, oletteko molemmat levollisella mielellä sen suhteen? Jos teillä on kyllin turvallinen ja luottavainen suhde , ei tarvitse aina niin paljon konkreettista yhteyttä. Äsken mainitsemani kuittaus voi riittää toiselle kertomaan: "olet tärkeä ja olen ajatellut sinua".
Kerrot hienosti kysymyksesi lopussa siitä, miten tärkeää hyvä kommunikaatio on sinulle ja , että haluaisit sen yhä kehittyvän välillänne. Se on hieno tavoite, mutta vaatii paljon aikaa. Se myös varmasti helpottuu, kun voitte olla enemmän "oikeassa" yhteydessä, sellaiseen johon puhuvan pään lisäksi liittyy koko ihminen, hiljaisuus ja hengityskin. Ihminen puhuu niin monilla tavoillakin, kuin vain sanoilla.
Kannattaa myös muistaa, että ihmisten välinen vuoropuhelu on aina altis väärinymmärryksille ja virhetulkinnoille. Ajan myötä oppii ymmärtämään, mitkä asiat ovat riidan ja kinastelua arvoisia ja minkälaisten asioiden kannattaa vain antaa mennä ohitse. Kaikkeen ei voi tarttua ja jumiutua. Ja oleellista on myös se, ettei riidassa ole voittajia ja häviäjiä, eikä oleellista ole aina sekään, kumpi oli oikeassa.
KYSYMYS: Voivatko omaa tilaa vaativa introvertti ja läheisriippuvainen ekstrovertti muodostaa pidemmän päälle kestävän parisuhteen?
Taustaa:
Olen n. kolmekymppinen nainen, mieheni on viitisen vuotta vanhempi. Olemme seurustelleet 4,5 vuotta, ja suurimman osan siitä myös asuneet yhdessä. Meillä on kaksi yhteistä lasta, 3,5- ja 2-vuotiaat. Päällisin puolin kaikki on oikein kivasti: lapset ovat ihania ja kilttejä, kaikin puolin melko helppoja lapsia; Taloudellisesti pärjäämme, joskin aika tiukkaa on ja kauheasti ei mitään ylimääräistä ostella; Tulemme erinomaisesti toimeen toistemme vanhempien ja muun lähisuvun kanssa, tukiverkkomme on vankka ja olemme muutenkin paljon tekemisissä molempien sukujen kanssa; Meillä on samanlaisia toiveita tulevaisuuden suhteen, ja jaamme saman arvomaailman (ainakin suurimmalti osin).
Silti tuntuu että olemme vähän väliä eron partaalla. Tai ainakin minä olen. Riitelemme jatkuvasti. Niin pienistä kuin isoistakin asioista: lasten kasvatuksesta, rahasta, ajankäytöstä, töistä, kotitöistä, milloin mistäkin. Miehellä on myös tapana kaivella vanhoja. Jos kritisoin hänen käytöstään jossain tilanteessa, hän vetää esiin jonkun vuosia vanhan tapauksen jossa minä käyttäydyin huonosti, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä nykyisen tilanteen kanssa. Hän vatvoo eritoten muutamia tiettyjä vanhoja tilanteita kerta toisensa jälkeen, vaikka ne on jo monesti käyty läpi.
Mieheni ei halua erota. Hän on hyvin perhekeskeinen, ja on jo kerran eronnut, eikä halua toistaa sitä kauheutta enää koskaan. Hän on jokseenkin läheisriippuvainen, eikä oikein osaa olla yksinään. Hänellä on myös heikko itsetunto, ja hän kaipaa tukea ja oman arvonsa pönkitystä tunteakseen olonsa hyväksi.
Minä sen sijaan olen paljon itsenäisempi, arvostan omaa aikaa ja tilaa, ja viihdyn parhaiten yksin omin ajatuksineni. Toki viihdyn erinomaisesti lasteni kanssa ja miehenkin, mutta kaipaan kuitenkin säännöllisesti "nollausta", jolloin saisin vaan olla rauhassa yksin. Sitä mieheni ei voi ymmärtää, vaan ottaa sen lähinnä loukkauksena häntä kohtaan, etten halua viettää päivieni ainoita lapsi- ja työvapaita hetkiäni hänen seurassaan. En myöskään kaipaa pönkitystä ja kehuja, vaan arvostan itseäni sellaisena kuin olen. Osaan kuitenkin olla myös itsekriittinen, ja käyn sisäistä keskustelua itseni kanssa jatkuvasti.
Mieheni on koti-isänä, ja itse teen osa-aikatöitä (joka päivä n 5-6h). Silti tuntuu, että minä hoidan lapsia vähintään yhtä paljon kuin mies. Hoidan lapsia aamut, koska mies nukkuu joka aamu pitkään. Illallakin osallistun lasten juttuihin vähintään yhtä paljon kuin mieskin. Ja monesti teen ruoan, kun tulen töistä. Mies ei juuri puuhaile lasten kanssa päivisin, ei käy puistoissa tai askartele tai leiki. Pitää kyllä hengissä, tarjoaa jonkun välipalan jossain välissä, mutta pitkälti lapset puuhaavat omiaan kun mies on tietokoneella tai tekee muita omia juttujaan.
Mies ei tee kotitöitäkään juuri koskaan, joten koti on sekainen ja likainen. Mies vetoaa jatkuvasti siihen, ettei hän jaksa hoitaa lapsia ja kotia, kun ei saa minulta positiivista huomiota. Minä taas yritän kerta toisensa jälkeen jankuttaa hänelle, että minulla ei mitenkään voi riittää enää energia hänen huomioimiseen, jos saan hoitaa lapset, käydä töissä, siihen päälle vielä hoitaa lapsia lisää ja tehdä kotitöitä. Tätä samaa pyörää pyöritämme ympäri ämpäri. Kumman pitäisi muuttua ensin?
Minulle läheisyys ja kauniiden sanojen jakaminen on hyvin vierasta, enkä oikein osaa sellaista käytöstä edes kaivata. Lapsia kyllä halaan, pussaan ja kehun tuon tuostakin, mies sen sijaan ei. Sekin on aika käsittämätöntä, että hän peräänkuuluttaa minulta sellaista kohtelua jota kuitenkaan ei itse toteuta niitä kohtaan jotka sitä häneltä todella tarvitsisivat. En pysty ymmärtämään hänen prioriteettejaan. Kumpi on ensisijaisesti tärkeämpi, lapset vai parisuhde? Omasta mielestäni lapset ovat etusijalla. Heitä pitää kohdella hyvin, vaikka parisuhteessa olisi ongelmia. Mieheni sen sijaan jatkuvasti peilaa parisuhteen ongelmat lapsiin - jos minä olen kettumainen ja kylmä hänelle, hän on kettumainen ja kylmä lapsille. Ja sekös vaan pahentaa meidän välejä.
Mitä meidän pitäisi tehdä? Voimmeko oppia jonkin kultaisen keskitien, jossa minä saisin oman aikani ja mies saisi tarvitsemansa huomion? Mistä olisi hyvä aloittaa?
Introvertti-86
Kerroit että päällisin puolin perheenne elämä on ”oikein kivasti”. Luettelet paljon hyviä asioita jotka ovat kunnossa, jotka tukevat parisuhdettanne ja perhettänne sekä ovat merkittäviä voimavaroja elämässänne. Silti olette vähän väliä eron partaalla.
Kerrot että miehesi ei halua erota. Itse kuulostat miettivän, onko teillä edellytyksiä jatkaa pidemmällä tähtäimellä. Luin viestistäsi että mietit ainakin ajoittain eroa. Yksi syy on riitaisuus. Toisena syynä luen viestistä kokemuksesi siitä, että olette erilaisia. Näet itsessäsi piirteitä omaa tilaa kaipaavasta introvertistä ja puolisossasi läheisriippuvaisen ekstrovertin piirteitä. – Toisaalta teillä on myös hyvin paljon yhdistäviä tekijöitä, lähtien arvomaailmasta ja tulevaisuuden toiveista.
Kirjeesi alussa esittämääsi kysymykseen on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Jokainen parisuhde on ainutlaatuinen, samoin jokainen parisuhteessa oleva on erilainen kuin toinen osapuoli. Parisuhteessa persoonien väliset erot tuntuvat vuosien mittaan monesti korostuvan. Mikä teidät sai alun perin yhteen? Mikä teitä yhdistää tänään?
Kirjeesi lopussa, ihan sivulauseessa, hahmotteletkin jo omaa vastausta alun kysymykseesi. Siirryt siinä persoonallisuuserojen määrittelystä pohtimaan tarpeitanne: miten kummankin tarpeet tulisivat tyydytetyksi? Mitä keinoja löytäisitte siihen, ettei kumpikaan kokisi toisen toiveita taakkana tai hylkäämisenä. Voisiko näitä keinoja etsiä vuorovaikutuksestanne käsin, jota kirjeessäsi vähän avasitkin. Miten voisitte puhua tarpeistanne niin ettei toinen ahdistuisi, syyllistyisi tai pahastuisi? Miten voisitte auttaa toisianne ymmärtämään itseänne?
Kun puhutaan tarpeista ja niihin vastaamisesta, ei ajatus ole, että tekisitte vaihtokauppaa: ”jos sinä ensin teet näin, teen minä puolestani näin”. Hedelmällisempää on, jos kumpikin asennoituu suhteessa toiseen kuin parisuhteen alussa usein sen kummemmin miettimättä tehdään: ”haluan tehdä sinulle hyvää, koska olet minulle tärkeä” – ei siis vastapalveluksen toivossa. Näin toimien seuraukset voivat olla yllättäviäkin. Mutta: tarvitaan molempien tahtoa lähteä etsimään yhteistä hyvää. Olennaista on että keskustelette avoimesti, uskallatte puhua tarpeistanne ja toiveistanne toiseen luottaen ja kuuntelette arvostaen toistenne syvimpiä tunteita ja toiveita. Tämä on helppo sanoa, mutta sen mukaisesti onkin vaikeampi toimia!
Sitäkin vielä mietin, että onko teillä tietynlainen epäsuhta ihmiskontaktien suhteen: onko niin että miehesi on päivän kotona ja kaipaa siksi iltaisin aikuiskontaktia ja sinä taas haluat palautua päivän kuormista (kenties monista kohtaamisista ihmisten kanssa)? Toisaalta kyllä kerrot että olette tiiviisti tekemisissä molempien sukujen kanssa. Voisiko tätä kautta kuitenkin löytyä jotain uutta keskusteluihinne?
Kysyit vielä: ”Kumpi on ensisijaisesti tärkeämpi, lapset vai parisuhde?” Tähänkään en voi antaa yhtä vastausta. Lapselle vanhemmat ovat elintärkeitä. Ilman hoitoa lapset eivät tule toimeen. Lapsi on suojaton ja tarvitsee siksi aikuisen hoivaa, turvaa, läsnäoloa, lohdutusta, hyväksyntää, tukea ja ennen kaikkea rakkautta. Näin ajatellen lapsi kyllä menee ehdottomasti edelle. Mutta parisuhdekaan ei kukoista ilman hoitoa. Jos se unohdetaan eikä sille annetaan aikaa eikä sen eteen tehdä ajoittain työtäkin, se kuihtuu.
Toivottavasti osasin antaa joitakin ajatuksenpoikasia, joiden avulla selviäisitte eteenpäin. Parisuhde on eräänlainen prosessi, joka kaipaa paitsi huolenpitoa, myös ajoittaista pysähtymistä ja sen katsastamista missä mennään. Olisi hienoa jos voisitte käydä yhdessä vaikkapa perheasiain neuvottelukeskuksessa: ulkopuolisen näkökulman avulla voi saada nopeastikin isojakin muutoksia aikaan!
Kuten totesitkin, teillä on elämä monessa mielessä hyvin. Toivon siis teille hyviä ja onnellisia aikoja myös parisuhteessanne!
KYSYMYS: Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä n 11 vuotta ja meillä on 5- ja 7-vuotiaat lapset. Ongelmamme tuntuu olevan minussa. Kun olen väsynyt/allapäin enkä osaa pukea sanoiksi mistä se johtuu, tällöin olen yleensä hiljaa ja omissa oloissani. Kaipaan mieheni olkapäätä mutta en osaa sitä sanoa ja työnnän mieheni pois kun hän yrittää auttaa. Mies yrittää kysyä mikä minu painaa mutta en osaa sanoa. Kun hän on aikansa yrittänyt hän vaikuttaa siltä, että olisi minulle vihainen siitä, että olen pahoilla mielin/väsynyt/kiukkuinen. Sitten minusta alkaa tuntumaan epäreilulle, että minulla ei ole tilaa olla väsynyt/pahoilla mielin. Sitten olemme molemmat hiljaa ja mökötämme.
Näin tapahtui viimeksi juuri äsken. Nukuin huonosti ja olen ollut väsynyt koko aamun ja tietenkin hiljainen ja omissa oloissani. Mieheni tuli lähelleni ja sanoi, että kiukkusuus tarttuu ja yritin puolustaa, että on epäreilua minua syyttää koska mielestäni minulla on oikeus olla väsynyt ja huonolla tuulella. sittenpä alettiin molemmat mököttää. Mökötys vaihe ei kauaa yleensä kestä mutta on se todella uuvuttavaa. Sen jälkeen halaamme ja pussaamme ja olemme sylikkäin. Mutta jotenkin se vaan väsyttää. Mitä tässä pitäisi tehdä? hakea ulkopuolista apua yhdessä vai olisiko minun syytä hakea apua?
Kiukkupieru 32v
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Voin hyvin uskoa, että koet tilanteenne hankalana ja uuvuttavana. Täältä Suhdeklinikan perheneuvojan näkökulmasta näen kertomuksessasi kuitenkin paljon hyvää ja kaunista.
Kerrot lapsiperheen elämästä, jossa on paljon väsymystä ja välillä kiukuttelua ja pahaa mieltä. Kuulen myös aitoa välittämistä, hellyyttä ja sitoutumista yhteiseen elämään.
Huonosti nukuttujen öitten jälkeen väsymys on ymmärrettävää, samoin se, että aina välillä olemme itse kukin allapäin ja huonolla tuulella. Yksin asuessa ne eivät olisikaan mikään juttu tai ainakin haittaisivat vain omaa elämää. Silloin kun eletään parisuhteessa, toisen mielialat heijastuvat yleensä tavalla tai toisella myös kumppaniin. Parhaassa tapauksessa molemmat ovat emotionaalisesti niin itsenäisiä, että toiset pahan tuulen puuskat eivät omaa hyvää mieltä suuremmin heilauta. Käytännössä käy kuitenkin usein niin, että huonolla tuulella oleva saa tartutettua oman mielialansa myös toiseen.
Kuulen sinun kertovan ristiriidasta: kaipaat miehesi olkapäätä, mutta työnnät hänen pois, kun hän yrittää lähestyä. Hienoa, että olet tietoinen tästä kuviosta. Omien käyttäytymismallien huomaaminen ei aina ole helppoa, mutta niistä tietoiseksi tuleminen on ensimmäinen ja tärkein askel kohti niiden muuttamista. Voit myös miettiä, mistä tai keneltä olet tällaisen mallin oppinut. Tämä on käyttäytymismalli, johon sinun kannattaa kiinnittää huomiota.
Mikäli et ole sitä vielä tehnyt, kerro miehellesi, että kaipaat hänen lohdutustaan, vaikka sinun on välillä vaikeaa ottaa sitä vastaan. On tärkeää, että miehesi saa kuulla sen sinulta. Muutoin on vaara, että hän näkee vain vetäytymisesi antaman viestin ja sen sanomahan on aivan toisenlainen.
Kerro miehellesi, että sinun on välillä vaikeaa ilmaista itseäsi juuri silloin, kun olet väsynyt ja pahalla mielellä. Kerro, mitä häneltä silloin toivot. Toivotko, että hän antaa sinun olla rauhassa vai että hän tulee kuitenkin halaamaan? Vaikenemalla jätät miehesi avuttomuuden ja neuvottomuuden tilaan. Hän välittää sinusta, on kiinnostunut tietämään, mikä on hätänä ja on halukas lohduttamaan. Nämä kaikki on ilmaisuja hänen rakkaudestaan ja on suuri sääli, jos ne menevät hukkaan. Pahimmassa tapauksessa hän sulkeutuu itsekin, lakkaa yrittämästä ja tie kohti vieraantumista alkaa.
Vaikka puhuminen huonona hetkenä tuntuu vaikealta, rohkaisen sinua kuitenkin opettelemaan sitä. Vähimmillään voit sanoa vaikka: ”Minä olen nyt huonolla tuulella. En osaa nyt sanoa miksi, mutta se ei johdu sinusta.” Näin toimimalla otat vastuuta omasta käyttäytymisestäsi ja vapautat miehesi huolestumasta. Voitte vaikka sopia, että tulet itse hänen lähelleen sitten, kun olet taas valmis kontaktiin ja ottamaan lohdutusta vastaan.
Ehdotan, että kokeilet näitä. Muutos vaatii aina useita toistoja, joten ole kärsivällinen ja anna sille aikaa. Ole armollinen itsellesi. Jos yrityksistä huolimatta tuntuu, ettette pääse keskenänne eteenpäin, hae tai hakekaa ihmeessä ulkopuolista apua. Terapiassa käyminen vaatii kuitenkin sen, että puhutte kotona keskenänne ja olette valmiita muuttamaan niitä käyttäytymismalleja, jotka ovat haitallisia. Voitte aloittaa ne kotona jo tänään.
Toivon, että pääsette eroon turhasta mököttämisestä ja voitte kohdata toisenne aidommin. Sinulle rohkeutta muutoksen aloittamiseen.
KYSYMYS: Olemme tuore aviopari ja suhteemme on kariutunut. Meillä on kokoajan riitaa jostain, eikä kumpikaan näe juurikaan omia kavereitaan. Molemmat ovat työttömänä, joten istumme päivät kahdestaan kotona. Mies jäi muutama kuukausi häiden jälkeen kiinni pettämisestä ja tämän jälkeen on vaimo harkinnut omaa asuntoa ja avioeroa. Oman asunnon saamista hankaloittaa kuitenkin luottotietojen menetys. Kumpikaan ei juuri tiedä mitä haluaa, haluaako yrittää vielä ja mennä terapiaan vai lähteä omilleen? Vaimolla on todettu masennus vuosia sitten ja tämä pahentaa asioita kuten päivittäistä riitelyä
Ota Suhdeklinikka seurantaan Facebookissa!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Hyvä aviopari. Kiitos viestistänne! Kirjoitatte tuoreesta avioliitostanne, joka on kariutunut. Viestistänne tulee esille, miten moni asia on vaikuttanut avioliittonne vaikeuksiin. Näitä ovat esimerkiksi riitely, ajan puuttuminen kaverisuhteista, työttömyys, uskottomuus ja masennus. Olette harkinneet avioeroa, mutta luottotietojen menetys hankaloittaa oman asunnon saamista. Viestinne perusteella on vaikea sanoa, mikä kaikki on vaikuttanut mihinkin.
Vaikuttaa siltä, että olette joutuneet ikään kuin noidankehään, jossa monet ongelmat ruokkivat toisiaan. Ehkä juuri tästä syystä ette myöskään itse tiedä, mitä haluaisitte. Rohkaisen teitä hakemaan ulkopuolista apua ongelmiinne esimerkiksi oman lähialueenne seurakunnasta tai perheasianneuvottelukeskuksesta. Ulkopuolisen auttajan näkökulma voisi auttaa teitä ulos noidankehästä.
Mikään kirjoittamistanne ongelmista ei mielestäni ole kuitenkaan ylitsepääsemätön. Päinvastoin. Se, että olette lähteneet etsimään apua suhdeklinikan työntekijöiltä kertoo mielestäni vähintäänkin orastavasta toivosta. Elämänkaaren eri vaiheissa olevat avioparit ovat löytäneet ratkaisuja ongelmiinsa ratkaisemalla ongelman kerrallaan. Haastan teitä pohtimaan, mihin haasteeseen tarttuisitte ensin?
