Suhdeklinikka

KYSYMYS: Kaipaisin neuvoa, miten jatkaa eteenpäin täysin jumiutuneessa tilanteessa.

VASTAUS: Kysymyksesi on hyvin laaja ja se vaatisi useita tarkennuksia, jotta voisi vastata kattavasti. Tärkeintä ehkä olisi tietää, millaisia yrityksiä te olette jo tehneet suhteenne korjaamiseksi? Mitkä näistä ovat jonkin verran toimineet? Miettikää tätä yhdessä, ja kokeilkaa uudestaan sitä, mistä tuntui edes vähän olevan hyötyä.

Kerroit, että repivät riidat voivat alkaa mistä tahansa. Tällaisessa tilanteessa kysymys saattaa olla siitä, että kannatte sisällänne pettymyksen ja vihan tunteita. Puratte nämä tunteet toisiinne aina kun siihen on tilaisuus. Ette kuitenkaan puhu siitä, mikä on kaiken pettymyksen ja vihan ydin. Väkivalta, huutaminen ja mykkäkoulu ovat tunteiden purkamista, mutta varsinainen asia, se mistä pitäisi puhua, jää silti sanomatta.

Olette olleet yhdessä kolme ja puoli vuotta. Teillä ei ole lapsia. Et tuo esille montaakaan syytä, miksi jatkaa yhdessä. Viihdytte hetkittäin toistenne seurassa. Riittääkö se? Kirjoitit, että rakastat häntä. Mitä mahdat tarkoitta? Mitä rakkaudesta jää jäljelle, kun siitä otetaan pois luottamus, arvostus ja seksuaalinen haluaminen?

Esitän yhden hypoteesin, mikä tosin voi olla väärä, koska miehesi kertomus puuttuu. Toinen teistä, tai ehkä molemmat, haluaisi lopettaa tämän suhteen, mutta kumpikaan ei halua olla se, joka tekee ratkaisun. Kumpikaan ei todellisuudessa halua jatkaa, mutta ei halua myöskään olla jättäjä. Näin ollen käyttäydytte toisianne kohtaan niin huonosti, että toisen on ennen pitkää pakko tehdä eropäätös.

Heikki, perheneuvoja

KYSYMYS: Mitä minun pitäisi tehdä, kun emme pysty enää keskustelemaan yhdessä mieheni kanssa ilman, että tulee riitaa?

VASTAUS: Kiitos kysymyksestä, joka oli varsin ytimekäs. Toiveenasi on rakentava keskustelu, mutta käytännössä päädytte riitelemään.

Joskus riitely voi olla parin tapa olla kontaktissa toisiinsa. Voi tuntua, ettei osata enää olla muulla tavalla läheisiä. Joskus riitelyä käytetään läheisyyden ja etäisyyden säätelyyn. Riita on tehokas tapa saada toinen pysyttelemään etäällä, jos läheisyys tuntuu syystä tai toisesta vaikealta. Jotkut taas tarvitsevat riitaa päästäkseen sitä seuraavan sovinnon teon avulla lähelle toisiaan. Kuluttavia tapoja nämä kaikki.

Tässä joitain neuvoja rakentavampaan kommunikointiin:

- Kuuntele rauhassa, mitä toisella on sanottavaa. Keskity aktiiviseen kuunteluun, älä siihen mitä aiot itse kohta sanoa. Yritä kuulla toisen sanomisista se olennaisin viesti.
- Kerro oma näkökulmasi rauhallisesti ja selkeästi.
- Puhu vain yhdestä asiasta kerrallaan. Älä hae potkua vanhoista asioita, vaan malta keskittyä kyseessä olevaan asiaan.
- Älä syyttele, silloin toinen siirtyy helposti puolustautumisasenteeseen eikä pysty yhtä hyvin kuuntelemaan asiaasi.
- Käytä minä-viestejä. Kerro, mikä merkitys tällä asialla on sinulle. Voi olla, että toinen ei ole edes tiennyt sitä.
- Toinen ei kuule sen paremmin vaikka huutaisit, vaan yleensä päinvastoin.
- Kun haluatte selvittää asioita, puhukaa selvin päin.
- Väkivallan käyttö missään muodossa ei ole hyväksyttävää. Kenelläkään ei ole oikeutta purkaa omaa kiukkuaan toiseen, lapsiin, lemmikkieläimiin tai tavaroihin.
- Opetelkaa sopimaan. Toisille sopii parhaiten ohje ”älä mene nukkumaan riidoissa”, toiset tarvitsevat vähän pidemmän ajan lauhtumiseensa. Tärkeintä on, että molemmat kantavat vastuuta sovinnon teosta ja aloitteesta siihen.
- Lasten on tärkeää nähdä, että vaikka vanhemmat joskus riitelevät, he eivät silti satuta toisiaan ja tekevät aina riidan jälkeen sovinnon.
- Ennen kuin olet aloittamassa pieniä ja turhanpäiväisiä riitoja, kysy itseltäsi: haluatko olla oikeassa vai onnellinen?

Toivon teille rauhallisia keskusteluhetkiä hyvässä hengessä.

Perheneuvoja Paula

KYSYMYS: Olen 39-vuotias nainen ja seurustellut 6 vuotta miesystäväni kanssa. Meillä on 5 kk:n ikäinen vauva, maailman rakkain ja ihanin pieni ihminen. Vauva sai (muutaman vuoden yrittämisen ja yhden keskenmenon jälkeen) alkunsa IVF:llä, jonka maksoin (n. 17 000e) yksin asuntosäästöilläni, sillä miesystäväni ei halunnut rahallisesti osallistua. Miesystäväni ei erityisesti halunnut lasta, mutta suostui "avustamaan" toiveestani ja pyynnöstäni, jos hänen ei tarvinnut maksaa mitään.

Muutimme yhteen juuri ennen vauvan syntymää. Olemme aina riidelleet paljon ja suhteemme on ollut "epätasainen" (pitkään on-off), mutta riidat ovat pahentuneet raskauden aikana ja vauvan synnyttyä. Miesystäväni saa raivokohtauksia, jolloin hän paiskoo tavaroita hajalle yms. (viimeisillä raskausviikoillani hän esim. paiskasi täyden ruokalautasen sirpaleiksi lattialle n. 10 cm päähän minusta, toisena iltana kitaransa palasiksi lattiaan ja kerran voidepurnukkani pitkin kylppärin seiniä, lapsen synnyttyä pyykit pitkin keittiötä, ruokaa sinne tänne yms.). Hän ei ole lyönyt minua tai lasta.

VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi ja luottamuksesta meitä kohtaan. Tulin lukiessani kovin surulliseksi ja myös huolestuneeksi.

Tekstisi oli sydäntä särkevää luettavaa. Suurin toiveesi on täyttynyt ja olet monen vuoden odottamisen jälkeen saanut suloisen vauvan. Jo heti viestisi alussa kerrotkin tilanteen kaikessa raadollisuudessaan: miesystäväsi ei lasta halunnut.

Kerroit, ettet ole häneen enää ihastunut. Rakkaudesta et puhu mitään. Ei hänen käytöksensäkään sinun kuvailemanasi järin rakastavalta vaikuta. Luepa oma tekstisi uudelleen läpi. Se on todella karua tekstiä. Riitelyä, raivokohtauksia, tavaroiden rikkomista, huorittelua, holtitonta alkoholin käyttöä, vastuuttomuutta raha-asioissa, välinpitämättömyyttä jne.

Vakavaksi tilanteen tekee sen, että kaiken tämän keskellä elää ihan pieni lapsi. Minulle nousee monen tasoinen huoli. Huoli vauvan fyysisestä turvallisuudesta nousee siitä, miten miesystäväsi on suuttuessaan riehunut vauva sylissään. Lisäksi siitä, että hän on paiskonut esineitä vauvan läheisyydessä ja sinun ollessasi viimeisilläsi raskaana. Kaikki nämä ovat väkivaltaista käyttäytymistä ja lapselle vahingollista.

Lapseen vaikuttaa myös se henkinen ilmapiiri, jonka keskellä hän elää. Jos yhdessäolonne on lähinnä pelkkää riitelyä ja huutamista, se ei ole hyväksi kenellekään. Vauvaan vaikuttaa suoraan myös se, miten sinä itse voit. Kerrot monesta sellaisesta asiasta, jotka aiheuttavat turvattomuutta. Olen huolissani sinusta ja jaksamisestasi. Kuinka paljon parisuhteen ongelmat vievät sinulta sellaista energiaa, jonka kuuluisi suuntautua lapsen ja sinun itsesi hyvinvoinnista huolehtimiseen?

Mietin, kuinka moni ihan parisuhteen perusasioista suhteessanne täyttyy. Rakkaus? Luottamus? Vastuun jakaminen? Huolenpito? Hyvä vanhemmuus? Henkinen ja fyysinen läheisyys? Ilojen ja surujen jakaminen? Mikä pitää teitä yhdessä? Teillä on ihana koti. Riittääkö se?

Olet hyvä ja rakastava äiti lapsellesi. Yrität kompensoida pahoja asioita omalla rakkaudellasi. Vauvan kanssa olemisesi kuulostaa hyvältä ja kauniilta. Se ei vaan valitettavasti riitä pyyhkimään pois turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä.

Aina kannattaa mennä pariterapiaan, jos molemmat haluavat pysyä yhdessä ja ovat motivoituneita muuttamaan omaa asennoitumistaan ja käyttäytymistään. Mutta ilman molempien omaa panostusta asioiden muuttamiseen on paraskin terapeutti voimaton.

Mihin tahansa päädytkin, muista, että lapsen etu menee kaiken edelle. Ja lapselle on tärkeää, että äiti voi hyvin.

Toivon sinulle viisautta toimia itsesi ja lapsesi hyvinvoinnin ja turvallisuuden parhaaksi.

Lämpimin ajatuksin

perheneuvoja Paula

KYSYMYS: Elämme avoliitossa ja meillä (molemmat 30 v) on 4 ja 1,5 vuotiaat pojat. Suhteessamme on tyyntä ja myrskyä onnelliseen hetkineen, kuin joskus vihastuksenkin tuomia tunteen purkauksia. Mutta pikkuhiljaa alan väsyä avovaimollani tulevaan ainaiseen syyllistämiseen ja vähättelyyn. Tässä muutama esimerkki ja taustaa:

Onneksi avovaimollani alkaa edes työt maaliskuussa, pääsee yhdestä epätasa-arvoisuuden aiheesta.

Väsynyt isä, 30v.

VASTAUS: Hei ja kiitos viestistäsi, hyvä ”väsynyt isä”.

Kylläpä kuvailemasi tilanne kuulosti väsyttävälle ja jotenkin kiukustuttavalle. Pidän arvokkaan, että käännytit ulkopuolisen tahon suuntaan tilanteenne ratkaisemiseksi. Kokemukseni mukaan, tuollaisten raskaiden kokemusten ja salaisuuksien pitäminen käy ajan oloon uuvuttavaksi ja pahimmillaan saostaa keitoksen tiheämmäksi. Ulkopuolisten näkökulmien saaminen ja pelkästään jo kokemusten jakaminen muiden kanssa tuo usein tilanteeseen raikkautta ja lisää liikkumatilaa, lisää happea.

Lukiessa tuli tunne, kuin teillä olisi monta eri elämää: Sinun työelämä, puolisosi äitikaveri -elämä, kotiäitielämä ja yhteinen lapsiperhe-elämä. Mietin pääsevätkö nuo eri elämän osa-alueet rikastuttamaan toisiaan? Joissain kohti, minulle välittyy kuin kuva kateudesta ja ankarasta vaille jäämisestä. Puolison mahdollisuus olla kotona, elätettävänä, urheilla ja tavata ystäviään sekä oikeus määritellä omaa ja sinun elämääsi. Toisaalta kerrot käsityksenäsi, että kumppanisi kokee, että sinulla on koko työpäivä ”omaa-aikaa”, saat ”laiskotella” kun hän raataa kotitöiden parissa, ansaitset rahaa – ainakin niin paljon, että sitä riittää kalliisiin matkoihin ja lahjoihin ja mahdollisuus tavata ystäviä ja asua hotelleissa.

Mietin oletteko niin hyvän puutteessa molemmat, että koette jäävänne köyhiksi molemmat kaiken hyvä ollessa toisella, muualla tai teidän ulottumattomissa? Näet kyllä jotakin mitä tarvitsisit, mutta se tuntuu jäävän saavuttamattomiin tai toisen/toisten haltuun. Viestistäsi tulkitsin, että koet tarvitsevasi ainakin vapautta, tilaa, arvostusta ja kohtuullisuutta. Kuvaat kotielämää pahimmillaan ahdistavaksi ja ehkä jopa pakottavaksi. Sinun on vaikea saada, mitä koet tarvitsevasi mm: lepoa, toisten seuraa, arvostusta työllesi kotona sekä puolisosi realistista vastuun kantoa esim. raha-asioista. Samalla kuvailet kuinka kotielämä tyhjentää raha- ja energiavarastosi; (mm. kehität itseäsi yöllä, kun pitäisi nukkua). Et juurikaan kerro, mitä saat. Pelkään, että kuvailet tilannetta, jossa molemmat kokevat antavansa enemmän kuin kykenee ja pelastaakseen edes jotakin ottaa edes sen, mitä irti saa. Jos tilanne olisi tällainen, tai olisi menossa siihen suuntaan, se olisi paitsi uuvuttava myös syvästi surullinen.

On hienoa ja toivorikasta, että olet herännyt tilanteeseen. Se osoittaa kypsyyttä ja aikuista vastuun kantoa. Onnitelen sinua lämpimästi tästä liikkeelle lähdöstä. Olet avannut ikkunan ja päästät ilmaa umpioituneeseen tilanteeseen. Salailu, valehtelu, puhumattomuus ja eristäytyminen kuulostavat rumille sanoille ja parisuhteeseen ja perhe-elämään pesiytyessään aiheuttavat rumaa jälkeä. Mietinkin oletko puhunut kaveriesi kanssa tilanteestanne? Mitä he ovat sanoneet? Mitä tapahtuisi, jos ventiloisit omaa oloasi läheistesi, sukulaistesi, kavereittesi ehkä jopa ammattilaisten kanssa? Mitä arvelet käyvän sinulle itsellesi tai lapsillenne, jos jatkatte elämistä näin? Teillä on käytössänne monenlaisia puolia elämästä ja itsestänne, mutta kommunikaatio niiden välillä näyttäisi puutteelliselle. Näyttää kuin elämänne hyvät asiat liikkuminen, oma-aika, kaverit ja suvun tuki jne. eivät pääsisi hedelmöittämään jotakin ankeutta ja kipua elämässänne. Jokin kurja on eristettynä lapsiperhe-elämään eikä pääse hengittämään siitä hyvästä mitä teillä on ja voisi olla.

Sinä olet lähtenyt muuttamaan tilannetta avaamalla tilannettanne tässä palvelussa. Tuhannet näkevät sen, saat meiltä vastauksen ja ehkä lukijoiden kommentteja. Kupla on rikki! Ilmaa virtaa sisään! Ehkä haluat maistella miltä tämä avaus tuntui, ennen kuin otat seuraavan askeleen. Sinulla on oikeus etsiä tiesi, tapasi ja onneasi. Toivotan sinulle rohkeutta ja malttia sillä tiellä.

Sanoin, että sinulla on oikeus etsiä onneasi. Mitä hyvä olo ja onni sinulle olisivat? Miten niitä lähtisit rakentamaan? Viimeiseksi heitän irtoajatuksen. En nosta sitä nyt keskeisimmäksi, koska koen, että ensin on raivattava esteitä sen tieltä. Mainitset seksin parilla lauseella. Seksi on läheisyyttä ja hyvän olon tuottamista itselle ja toiselle, mutta se voi olla myös vallankäyttöä ja toisen vahingoittamista. Miten teillä? Onko suhteessanne ylipäätään mahdollisuutta läheisyydelle, jakamiselle sekä kuulluksi ja vastaanotetuksi tulemisen kokemuksille? Onko se sitä, mitä ehkä kaipaat/kaipaatte? Missä määrin teillä/sinulla on mahdollisuutta edes kuulla oma äänesi sisältäsi?

Rohkeutta ja hellyyttä sinulle toivottaen

perheneuvoja Iiris

KYSYMYS: Jatkuva riitely ja miehen negatiivinen elämänasenne puuduttaa. Rakastan miestäni niin paljon että elämä ilman häntä tuntuu hirveältä, mutta myös tämä viikon sykleissä eläminen kuluttaa voimia järkyttävästi.. Välillä jopa toivoo joutuvansa vaikka johonkin onnettomuuteen jossa henkilö lähtee, jotta pääsee pois...

VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Kerrot koskettavasti, miten riidat puolisosi kanssa uuvuttavat ja että olet huolissasi lasten oireilusta. Et halua että parisuhteesi tai perheesi hajoaisi, mutta koet neuvottomuutta ja yksinäisyyttä. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse jäädä yksin! Onko sinulla ketään läheistä, jolle voit puhua väsymisestäsi ja vaikeuksistanne? Ystävien ja sukulaisten tuki on joskus korvaamattoman tärkeää. Myös yhteiskunnan järjestämät tukitoimet ovat tarkoitettu meidän kaikkien parhaaksi. Kerroit olevasi huolissasi lapsista ja pelostasi että menettäisit heidät: huostaanotto ei suinkaan ole ensimmäinen ratkaisuvaihtoehto. Perhepalveluissa etsitään ratkaisuja yhdessä perheen kanssa lasten parasta ajatellen. Vain äärimmäisissä tapauksissa päädytään huostaanottoon. Viestissä kertomasi pohjalta en näkisi syytä siihen teidän tapauksessanne.

Kuvaat viestissäsi myös monia hyviä asioita – teillä ei ole väkivaltaa eikä päihdeongelmia. Kerroit että olette päällisin puolin ”normaali perhe”. Kaikilla perheillä ja parisuhteilla on haasteensa. Missään parisuhteessa ei voi välttyä erimielisyyksiltä. Riidatkin siis kuuluvat joskus elämään. Jos kuitenkin tuntuu, että tapanne riidellä rikkoo enemmän kuin rakentaa, on hyvä pysähtyä miettimään miten tilannetta voisi muuttaa.

Mistä riitanne syntyvät? Millä tavoin olette pyrkineet ratkaisemaan erimielisyytenne? Mitkä keinot vievät asioita eteenpäin, mitkä eivät? Käsittelettekö erimielisyytenne loppuun vai jäävätkö asiat avoimiksi? Tulevatko molemmat kuulluiksi? Tässä muutamia kysymyksiä pohdittavaksi ja ehkä puolison kanssa keskusteltavaksikin.

Vuorovaikutustaitoja voi aina opetella, parisuhdetaitoja myös. Onko sinulla ja puolisollasi riittävästi yhteistä aikaa? Saatteko välillä hengähtää vanhemmuudesta ja viettää illan tai kenties viikonlopunkin kahdestaan? Jos läheisillänne ei ole mahdollisuutta kaitsea lapsianne, esimerkiksi Mannerheimin lastensuojeluliitto välittää lastenhoitoapua.

Parisuhteellekin olisi hyvä löytää aikaa ja tilaa, että siinä olisi kummankin hyvä olla. Parisuhdetaidoista löytyy paljon kirjallisuutta, mutta kolmannen osapuolen kanssa keskusteltaessa parisuhteen vuorovaikutukseen voi parhaimmillaan avautua aivan uusia, tuoreita näkökulmia. Kirkko tarjoaa tukea parisuhteeseen perheneuvonnassa. Eri tahot järjestävät myös parisuhdekursseja. Rohkaisen sinua lämpimästi ottamaan asian puheeksi vaikkapa neuvolassa. Sieltäkin voit saada lisää tietoa omalla paikkakunnallanne tarjottavista tukitoimista perheille ja parisuhteelle!

KYSYMYS: Huolenani on yleistynyt riitely. Lähinnä riitoja tulee lapsiin liittyvistä asioita. Olemme uusioperhe. Asumme erillään virallisesti, mutta käytännössä olemme aina yhdessä perheenä. Tuo perhe tuntuu kuitenkin puuttuvan. On minä ja minun lapsi ja sinä ja sinun lapset. Olemme olleet yhdessä jo yli seitsemän vuotta. Nyt nuo riidat ovat kuitenkin yleistyneet ja rakentavaan keskusteluun emme kykene vaan syyttelyksi menee. Väittelyä oikeasta ja väärästä. Oman lapsen puolelle asettumista. Ihan typeriä riitoja, mutta niitä vaan aina tulee kun käymme selvittämään lasten välisiä riitoja. Tarvitsisimme tähän tilanteeseen apua ja neuvoja. Kovin mahdottomalta tilanne nyt tuntuu. En haluaisi erota, mutta yhdessä olo tuntuu välillä niin vaikealta. Lapset tietysti myös kärsivät omusta riidoistaan ja kun me aikuiset sitten vielä riitelemme heidän riidoista. Lähden omaan kotiini nyt. En vaan jaksa. Mitähän tässä nyt voisi tehdä, että asiat saataisiin sellaisiin uomiin että yhdessä voisimme olla. Mistä apua joka auttaisi meitä? Onko jokin terapia oikea paikka vai mikä neuvoksi?

KieloOrvokki, 37v

VASTAUS: Hei KieloOrvokki! Kirjoitit, että olette eläneet uusperhe-elämää yli seitsemän vuotta. Noihin vuosiin mahtuu varmaankin monenlaisia vaiheita. Onkohan niin, että olette nyt jonkinlaisessa kriisivaiheessa? Parhaimmillaan tällainen kriisivaihe voi johtaa positiiviseen muutokseen, jos kaikki asianosaiset sitä aidosta haluavat. Tärkein kysymys tietenkin on, mitä sinä ja kumppanisi tulevaisuudelta toivotte ja ovatko nämä toiveet yhteensovitettavissa?

Jäin miettimään uusperheenne rakennetta: montakohan lasta sinulla ja kumppanillasi on, minkä ikäisiä, kumpaako sukupuolta ja mitenköhän lapset tulevat toimeen keskenään... Lisäksi mietin, että kuinkahan paljon lapset viettävät aikaa toisen biologisen vanhempansa luona ja jääkö parisuhteelle kahdenkeskistä aikaa kaiken tämän keskellä...?

Kun tapaan uusperheitä täällä perheneuvonnassa, piirrän usein ensitapaamisella fläppitaululle jonkinlaisen hahmotelman uusperheen rakenteesta ja rajoista. Lisäksi minua kiinnostaa, kuinka paljon perheen ulkopuoliset henkilöt (esimerkiksi exät ja ex-sukulaiset) vaikuttavat uusperhe-elämään. Kartoitan myös mahdolliset tukiverkostot uusperheen ympärillä. Tämä kaikki auttaa minua - mutta usein myös asiakkaitani - ymmärtämään, kuinka monimutkaisesta kuviosta uusperheessä onkaan kysymys.

Kirjoitit, että olette käytännössä aina yhdessä perheenä, mutta toisaalta perhe (eli me-henki) tuntuu puuttuvan. Asetelma "minä + minun lapseni" vs. "sinä + sinun lapsesi" on pidemmän päälle varsin kuluttava. Tuhannen taalan kysymys lienee, miten saisitte yhteishenkeä vahvistetuksi? Onkohan teillä aina ollut tämän kaltainen asetelma? Usein kriisitilanteessa uusperheen yhteishenki rakoilee ja biologiset linjat korostuvat. Näin ei saisi jatkua kovin pitkään niin lasten kuin aikuistenkaan hyvinvoinnin tähden.

Kirjoitit huolesi olevan yleistyneen riitelyn, johon olet nyt väsynyt. Toisaalta et tahtoisi erotakaan ja pohdit ammattiavun hakemista. Suosittelen sitä lämpimästi! Voisitte hakeutua ensin pariterapiaan kumppanisi kanssa ja myöhemmin voisitte yhdessä terapeutin kanssa pohtia lasten mahdollista osallistumista työskentelyyn. Suosittelen teitä kääntymään alueenne Perheasiain neuvottelukeskuksen puoleen. Pari- ja perheterapiapalveluja löytyy runsaasti myös yksityissektorilta.

Voimia ja kaikkea hyvää koko uusperheellenne!

Perheneuvoja Kaisa

KYSYMYS: Olen 26-vuotias nainen ja koen tällä hetkellä suurta ahdistusta elämäntilanteessani. Olen ollut parisuhteessa melkein vuosikymmenen ja aina silloin tällöin olen miettinyt, että onko tämä nyt todella se mitä haluan vai pitäisikö erota. Nyt tuntuu, että jokin muutos on elämässäni tehtävä. Koen, että minulla ja poikaystävälläni ei ole ihan samanlaiset arvot ja tulevaisuuden näkymät. Koen myös, että poikaystäväni ei halua tehdä kanssani asioita, jotka minua kiinnostaisivat, eikä osallistua kanssani esimerkiksi sukujuhliin ym. Emme ole ikinä olleet hyviä keskustelemaan asioista. Riitaa aiheuttavia tilanteita ei ole ikinä selvitetty, vaan on pidetty jonkin aikaa mykkäkoulua ja sitten jatkettu normaalisti. Lisäksi tuntuu, että en enää tunne häntä kohtaan niin kuin parisuhteessa kuuluisi. Rakastan häntä kyllä, mutta tunne on enemmän ystävärakkautta.

Olen tämän eropohdinnan aikana (ja jo sitä ennenkin), ollut melko etäinen poikaystävääni kohtaan, koska en vaan ole pystynyt näyttelemään, että kaikki on hyvin, kun niin ei ole. Hän kovasti yrittää halata ja muuta, mutta en vain pysty siihen ja joudun olemaan torjuva. Tämä tuntuu minusta pahalta. En haluaisi olla hänelle ikävä. Lisäksi poikaystäväni pyrkii vain jatkamaan arkea normaalisti, vaikka tämä meidän eropohdintatilanne on ihan kesken. Heräilen öisin ja pohdin asiaa jatkuvasti, välillä tuntuu, että tulen hulluksi. Tuntuu, että menetän niin paljon, mutta en ole tässä tilanteessa onnellinen. Mitä minun pitäisi tehdä tässä tilanteessa? Jos eroaisimme, niin miten ikinä selviän siitä?

Hukassa

VASTAUS: Hei, kiitos viestistäsi ja tärkeästä kysymyksestä. Kirjoitat pohtineesi eroa pitkäaikaisesta poikaystävästäsi. Olette aloittaneet seurustelun nuorena ja olleet pitkään yhdessä. Voisiko jopa ajatella, että olette aikuistuneet yhdessä? Erokysymys on ymmärrettävästi vaikea. Luen viestistäsi siitä, miten joudut eroa pohtiessasi ristiriitaiseen tilanteeseen: joku puoli sinusta löytää hyviä perusteita mahdolliseen eroon. Kirjoitat esimerkiksi erilaisista tulevaisuudensuunnitelmista, arvomaailmasta ja poikaystävää kohtaan tuntemastasi ystävyydenkaltaisesta rakkaudesta. Joku toinen puoli taas epäröi miettimällä, annatko liian helposti periksi, eristäytyisitkö eron jälkeen ja miten selviäisit yksin. Erokysymystä vaikeuttaa kenties entisestään poikaystäväsi viesti, että erotilanteessa hän tahtoisi katkaista välinne kokonaan. Poikaystäväsi reaktio kertoo siitä, että myös hänelle ajatus erostanne on hyvin haavoittava. Hänellä ei ole tällä hetkellä muuta tapaa käsitellä asiaa kuin uhkaamalla välien katkaisemisella. Mietin, millä tavoin voisitte jakaa yhdessä eroon liittyviä kipeitä kysymyksiä? Kirjoitat toisaalta, että yhdessä keskusteleminen ei ole ollut suhteenne vahvuus. Tämän vuoksi mietin, voisiko esimerkiksi kirkon perheneuvonnasta olla teille apua? Perheneuvonnassa on mahdollista tutkia yhdessä perheneuvojan kanssa myös eroon liittyviä kysymyksiä. Toisinaan ulkopuolisen ihmisen kysymykset auttavat jäsentämään vaikeita tilanteita.

Kirjoitat viestissäsi siitä, että olet aloittamassa ensi vuoden alussa terapian. Tämä kertoo mielestäni toivosta – siitäkin, että sinulla on olemassa polku, jota pitkin voit lähteä tutkimaan oman mielesi salaisuuksia. Kenties terapiassa voi löytyä ymmärrystä myös eroon liittyville kysymyksille.

Päätät viestisi kysymällä, kuinka sinun tulisi toimia vaikeassa tilanteessasi? Kysymykseen on vaikea vastata puolestasi. Kysymyksesi on joka tapauksessa tärkeä ja tuo mieleeni runoilija John Keatsin kirjoituksen: "Mikä ei ole vielä saanut muotoa, tarvitsee mahdollisuuden kypsyä ehyeksi hahmoksi omassa tahdissaan ja omalla tavallaan. Tarvitaan luottamusta siihen, että merkityskuviot ja -yhteydet tulevat näyttäytymään. Mikäli yksilö ei kestä epätietoisuutta ja epävarmuutta, hän tulee tuntemaan kiusausta ennenaikaisiin ja pakotettuihin ratkaisuihin, jotka vievät hänet kauemmaksi itsestään." Pyydän sinua viipymään ristiriitaisten tunteidesi äärellä riittävän pitkään, ja tutkimaan kumpaakin erilaista puolta. Mieleeni nousee kysymyksiä: Mitä sinulle merkitsee, jos jäät suhteeseen, jossa et koe olevasi onnellinen? Entä jos lähdet? Mistä kaikesta joudut luopumaan? Mitkä olisivat keinojasi tulla toimeen erosta syntyvien tunteiden – esimerkiksi surun, pettymyksen ja yksinäisyyden kanssa?

Kiinnostun myös siitä, mikä erokysymyksen nostaa juuri nyt esille? Onko elämässäsi tapahtunut viime aikoina jotakin poikkeuksellista, mikä auttaisi sinua ymmärtämään sitä, mikä kuljettaa sinut erokysymysten äärelle?

Rohkeutta ja kaikkea Hyvää sinulle ja poikaystävällesi!
Perheneuvoja Joona

KYSYMYS: Olen 32-vuotias nainen ja mieheni on 34-vuotias. Olemme olleet yhdessä 11 vuotta (joista naimisissa neljä) ja meillä on kaksivuotias tytär. Olemme luonteiltamme erilaisia ja suhteemme on ajoittain ollut kovinkin myrskyisä. Riidat on yleensä jotenkin saatu sovittua, vaikka emme ole oikein koskaan osanneet pyytää anteeksi. Kaikki perusasiat meillä on kuitenkin ihan hyvin: molemmilla korkeat koulutukset ja lähestulkoon varmasti mielekkäitä töitä, talous tasapainossa, suloinen lapsi (jota yritettiin kuusi vuotta ja joka lopulta sai alkunsa koeputkihedelmöityksellä), vastikään hankittu uusi omakotitalo, terveyttä...

En todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Perhettä en haluaisi rikkoa, enkä viedä lapseltani isää. Mutta ei näinkään voi jatkua loputtomiin.

Nainen, 32

VASTAUS: Kirjeesi sai minut miettimään monia kysymyksiä. Kerrot perusasioiden olevan hyvin, mutta tunnetasolla koet tyytymättömyyttä nykyiseen tilanteeseen. Kerrot muuttuneesi masentuneeksi ja sulkeutuneeksi. On kuitenkin myönteistä, että olette yrittäneet hakea apua pariterapiasta ja nyt täältä Suhdeklinikalta. Se kertoo sinnikkyydestäsi – pidä siitä kiinni!

Olette olleet miehesi kanssa yhdessä noin kaksikymppisistä lähtien ja elitte lähes kymmenen vuotta kaksin ennen tyttärenne syntymää. Minkälaista aikaa tämä oli? Kirjoitit parisuhteenne olevan ajoittain myrskyisä. Teillä on siis (ollut) taitoa ilmaista omia toiveitanne ja pettymyksiänne. Entä tänä päivänä? Onko käynyt niin, ettei tunteiden ilmaiseminen olekaan enää niin avointa kuin ennen? Kuulostaa nimittäin siltä, että väliinne on kertynyt viime vuosina paljon puhumattomia asioita, jotka ovat alkaneet nakertaa parisuhdetta.

Kirjoitit varsinaisten ongelmien alkaneen osittain jo hedelmöityshoitojen aikana. Entäpä ajat ennen hoitojen alkamista? Ilmaisitteko toisillenne toiveenne, pettymyksenne, pelkonne, ym. vaikeat tunteet, jotka tahattomaan lapsettomuuteen liittyvät? Aika, jolloin raskauden alkamista odotetaan tuloksettomasti, on hyvin herkkää aika parisuhteelle ja seksuaalisuudelle. Seksistä voi kadota ilo ja spontaanius eli siitä voi tulla suorittamista nautinnon sijaan. En tiedä, kävikö teille näin, mutta monelle käy.

Hedelmöityshoitojen aloittaminen on iso päätös ja siitä alkaa uusi epävarmuuden aika. Kuten tiedät, prosessi on rankka niin fyysisesti kuin henkisestikin. Siihen liittyy myös melkoinen tunteiden kirjo ja vuoristorata. Parisuhteen kannalta eletään jälleen hyvin herkkää aikaa. Jotkut parit lähentyvät toisiaan, toiset etääntyvät. Kirjoitit jääneesi yksin tässä vaiheessa kun miehesi ei ollut valmis puhumaan asiasta. Vaikka tämä näyttäytyi sinulle jonkinlaisena välinpitämättömyytenä, onkohan kuitenkin mahdollista, että kumppanisi kamppaili omien – ehkä ristiriitaistenkin – tunteidensa kanssa? Olit ymmärrettävästi loukkaantunut ja pettynyt kun et saanut sitä tukea mitä kaipasit. Etäisyys välillänne kasvoi.

Minkälaista aikaa raskausuutinen ja vauvan odotus sitten teille oli? Jaoitteko ilon ja toisaalta mahdolliset huolet asiaan liittyen? Lähennyittekö toisianne? Vai prosessoitteko uuden perheenjäsenen odotusta tahoillanne? Entäpä vauvan saaminen? Minkälaista aikaa se oli teille? Mitä tapahtui kun pitkä odotusaikanne – kuusi vuotta – viimein päättyi ja synnyitte vanhemmiksi?

Kerroit jääneesi lapsen synnyttyä aika yksin kun mies kaipasi omaa aikaa ja tilaa. Tämä on varmasti ollut melkoinen pettymys sinulle. Unelma perheestä oli vuosien ponnistelujen jälkeen toteutunut, mutta miehesi ei ollut siinä mukana siten kuin olisit kaivannut. Kerroit, että lastenhoitoapua teillä ei ole ollut juuri saatavilla ja erityistä kahdenkeskistä aikaa ei ole järjestynyt lapsen syntymän jälkeen. Etääntyminen näkyy myös fyysisellä tasolla ainakin seksielämän niukkuutena. Mielessäsi on kuitenkin toive toisesta lapsesta. Oletko keskustellut tästä miehesi kanssa? Minkälaisia tunteita tähän liittyy? Oletteko molemmat valmiita uuteen, voimavaroja vaativaan prosessiin?

Kokeilitte pariterapiaa noin vuosi sitten, mutta et kokenut siitä olevan mitään apua. Entä mikä oli miehesi kokemus? Kävikö niin, että ainakin sinä jouduit jälleen kerran pettymään? Tästä pettymyksestä huolimatta suosittelen lämpimästi, että hakeutuisitte uudelleen pariterapeutin vastaanotolle. Kuullostaa siltä, että välillänne on niin paljon puhumattomuutta ja mahdollisia väärinymmärryksiä, että niitä olisi hyvä rauhassa purkaa ammattilaisen avustuksella. Kuten itsekin kirjoitit, et haluaisi rikkoa perhettä. Tämä on minusta hyvä lähtökohta ja syy kamppailla parisuhteenne puolesta. Lisäksi suosittelen, että kävisit puhumassa mielialan laskustasi terveysasemalla tai työterveyshuollossa. Apua on saatavilla!

Kaikkea hyvää teille kolmelle toivottaen
perheneuvoja Kaisa

KYSYMYS: Tervehdys. Olen 39-vuotias mies. Olen naimisissa kuudetta vuotta ja meillä on 4- ja 2,5-vuotiaat lapset. Perheessämme ei ole alkoholi-ongelmia, eikä tietääkseni uskottomuuttakaan, mutta..

Myös seksi on iso ongelma. Mielestäni minulla on normaalit seksihalut. Silloin kun on aikaa ja energiaa harrastamme seksiä. Kuten mielestäni muutkin. Vaimoni haluaa seksiä koko ajan ja sen pitäisi kestää tuntikausia kaikkine mahdollisine leikkeineen. Enhän minä semmoista jaksa ja vaimo on superseksuaalinen haluineen. Pelkään, että hakee pian tarpeensa muualta. En halua erota, mutta emme voi puhua enää mistään huutamatta. Mikä neuvoksi?

Samppa, 39

VASTAUS: Tervehdys, Samppa!

Kuvailet elämäntilannetta, jossa sinun ja vaimosi pitää yrittää venyä moneen suuntaan. Osittain siis tilanteenne on hyvin tuttu monille lapsiperheiden vanhemmille: toisaalta on puoliso ja parisuhde, toisaalta lapset ja kodin arki, toisaalta työ ja vielä oman ajan ja tilan tarvekin. Monta elämänaluetta pitäisi yhdistää. Jokainen antaa iloa, tyydytystä ja sisältöä elämään. Jokainen osa-alue toisaalta myös vaatii aikaa ja vie voimavarojakin. Olisi liian helppoa kuitata asia sanomalla, että ruuhkavuodet kestävät aikansa ja ovat sitä elämän parasta aikaa, jonka arvon huomaa vasta jälkikäteen. Tosiasia kuitenkin on sekin, että jokaisen voimavarat ovat rajalliset. Siksi on hienoa, että olet lähtenyt etsimään apua!

Kerroit että riitelette lähes koko ajan ja ettette voi puhua enää mistään huutamatta. Väsyneenä ja stressaantuneena tunteiden käsittely on haasteellista. Silloin tulee myös helposti purkaneeksi väsymyksensä niihin lähimpiin ihmisiin.

Parisuhde joutuu koetukselle eikä perhe-elämä ole enää sitä millaiseksi sen on toivonut muotoutuvan. Parisuhde ja perhe eivät enää olekaan voimavara, vaan ne vievät voimia entisestään. Kuulostaa siltä, että tarvitsette aikaa parisuhteellenne ja toisaalta myös kumpikin ihan omalle itsellenne.

Kerroit että vaimosi haluaa omaa aikaa. Et puhu omasta ajantarpeestasi: koetko että sinulla itselläsi on omaa aikaa? On tärkeää antaa aikaa lapsille ja perheelle. Yhtä tärkeää on pitää huolta myös itsestään.

Kerroit myös että vaimosi on vihainen ja masentunut. Jos kysymys on masennuksesta, siihen on saatavissa apua: onko vaimosi ottanut yhteyttä työterveyteen.

Kerroit paljon myös seksuaalisuudesta ja siitä että tarpeenne eivät kohtaa sillä alueella. Seksuaalisuus on herkkä alue ja koskettaa ihmistä syvältä. Seksuaaliset tarpeet vaihtelevat yksilöittäin: poikkeuksellisen ja normaalin seksuaalisen aktiivisuuden rajaa ei voi vetää. On tärkeää keskustella, kertoa omista tunteistaan ja toiveistaan ja myös kuunnella toista herkällä korvalla.

Jäin miettimään lausettasi: "Vaimoni haluaa seksiä koko ajan ja sen pitäisi kestää tuntikausia…" Seksuaalisuus ei ole yhtä kuin seksi tai seksiakti, vaan se voidaan käsittää laajemminkin läheisyytenä, hellyytenä, puheena. Millä tavoin parisuhteessanne ja perheessänne ilmaistaan välittämistä ja rakkautta? Osaako puolisosi ottaa vastaan muita rakkaudenilmaisuja kuin seksissä? Jos ei, olisiko hyvä keskustella asiasta? Joskus yksilöterapiakin voi olla tarpeen.

Kokonaistilanteenne on laaja ja monisyinen. Ulkopuolisen näkökulma voi avata teille uusia polkuja pois umpikujasta. Kirkon perheneuvonta auttaa mielellään teidänkin perhettänne!

Olli, perheneuvoja

KYSYMYS: Miten minun pitäisi suhtautua kun puolisen vuotta sitten avopuolisoni rupesi pitkän tauon jälkeen polttamaan minulta salaa? 2-3 vuotta sitten Tallinnassa lomailtiin ja puolisoni ehdotti siellä, että ostetaan loma-aski tupakkaa. Niin sitten tehtiin. Niin noin puoli vuotta sitten se jäi kiinni tupakoinnista ja silloin rupesi kotoa löytymään piilotettuja tupakka-askeja useita. Siitäkös se soppa syntyi ja ne riidat.

Sekin tässä vielä risoo, että hänellä on astma ja kuorsaa aivan kauheasti. Suorastaan niin kovasti että joudun nukkumaan joka yö korvatulpat korvissa. Ei se vain sitä halua ymmärtää, että tässä on kysymys hänen terveydestäänkin.

Voisitteko neuvoa minua mitä/ miten suhtaudun tuohon hänen tupakointiin jne???

Loppuun palanut mies

VASTAUS: Hyvä loppuun palanut mies,

Kirjeestäsi välittyi hyvin epätoivosi ja hätäsi tilanteestanne. Jäin kuitenkin miettimään, että miksiköhän tupakointi on vienyt teidät näin syvälle riitelyn ja epäluottamuksen tunnelmiin. Mistä te itse asiassa pohjimmiltaan riitelettekään? Mitä riitelyn alla on?

Oletko miettinyt miksi se tuntuu sinusta niin pahalta, että puolisosi tupakoi? Joskus me yritämme vaikuttaa puolisomme elintapoihin koska olemme huolissamme. Saatamme jopa pelätä, että jos hän ei muuta tapaansa, niin pahimmillaan siitä seuraa että hän sairastuu tai jopa kuolee. Eli puolison tietty elintapa voi herättää menettämisen pelon. Joskus on myös niin, että puolison käyttäytyminen, esim. tupakointi, saattaa tuoda muistuman jostain lapsuudesta, esim. tilanteesta, jossa aikuiset polttivat nautittuaan alkoholia tai ollessaan hermostuneita, tmv. Tällöin ihminen saattaa tiedostamattaan liittää tietyn käyttäytymistavan, esim. tupakoinnin, turvattomuuden tunteeseen. Joskus taas valjastamme toisen toteuttamaan omia päämääriämme, esim. koska minä haluan lopettaa, niin sinunkin pitää jotta minä pystyn olemaan polttamatta. Kun joku toisen käyttäytymisessä tuntuu pahalta ja sitä on vaikea sietää, on usein hyödyllisempää kääntääkin katseensa itseensä: Miksi reagoin tähän näin vahvasti?

Jos mietit tilannettanne omalta osaltasi, niin kumpi on sinulle isompi kysymys: Se, että puolisosi tupakoi vai se, että hän salaa sinulta asioita ja pettää lupaukset? Lupaus voi tarkoittaa aitoa halua esim. lopettaa tupakointi. Se voi olla myös halua miellyttää, olla toisen toiveiden mukainen jotta tulisi hyväksytyksi. Lupaus voi olla myös yritystä rauhoittaa tilanne ja suojat itseään. Salailu on melko tavallista parisuhteessa mutta lähes aina se on haitallista ja aiheuttaa suhteeseen turvattomuutta sekä etäännyttää puolisoita toisistaan. Salailemalla ihminen myös tavallaan ottaa lapsen aseman suhteessa kun ei syystä tai toisesta pysty aikuisena omana itsenään puolustamaan itseään. Tällaisessa tilanteessa parisuhde joutuu helposti epätasapainoon ja se ei olekaan enää kahden aikuisen, erillisen ihmisen välinen suhde.

Parisuhteessa ollessamme joudumme aina opettelemaan "sietämään" toisen erilaisuutta ja erillisyyttä. Tällä tarkoitan sitä, että me emme voi muuttaa toista omien toiveittemme kaltaiseksi. Usein jopa hyvää tarkoittava muuttaminen saattaa parisuhteen onnellisuuden kannalta olla haitallisesta. Se on raskasta sekä sille joka yrittää epätoivoisesti muuttaa toista sekä sille, joka on muutostoiveiden/vaatimusten kohteena. Siitä syntyy helposti juuri kuvaamasi kaltaisia riitoja ja pettymyksiä, jotka vievät puolisoita kauemmaksi toisistaan.

Kirjeesi perusteella tulee kuva, että te molemmat haluaisitte lopettaa tupakoinnin, mutta se on kummallekin teistä erilainen prosessi ja kumpikin viime kädessä on vastuussa vain omasta prosessistaan. Sinun tehtäväsi ei ole lopettaa puolisosi tupakointia. Hän tekee sen itse, omaa tahtiaan tai on tekemättä. Tässä kohdassa olisin vähän samoilla linjoilla puolisosi sisaren kanssa, eli puolisosi on aikuinen ihminen päättämään tupakoiko hän vai ei.

Kerrot, että puolisosi isä kuoli hiljattain. Pari viikkoa on kovin lyhyt aika toipua vanhemman kuolemasta. Erilaiset elämän kriisikohdat eivät välttämättä ole otollisimpia tilanteita tupakoinnin lopettamiselle koska useimmilla tupakointi päinvastoin lisääntyy näissä kohdissa. On hyvä, että puolisosi sanoo nyt, että hän ei enää tee lupauksia joista ei pysty pitämään kiinni. Se on huomattavasti parempi lähtökohta parisuhteessa. Entä pystyisitkö sinäkin hellittämään? Laittaisitte hetkeksi tupakka-asian sivuun välistänne ja katsokaa mitä muita asioita te näette toisissanne ja suhteessanne.

Perheneuvoja Helena