"Ei tämä Nekalan mainetta varsinaisesti paranna." - tyrmistynyt naapuri Aamulehdessä
Aamulehdestä päivää. Blockfest teki sen taas, Blockfest käynnistyi mahtavassa kesäsäässä, Blockfest huipentui Cheek-hurmokseen! Elämä on fantastista, jos maksaa 252,50 euroa kahden päivän all exclusive lipusta ja kahdeksan euroa keskikaljasta. Elämä on kuitenkin vähemmän fantastista, kesäsää vähemmän mahtavaa ja Cheek-hurmoskin vaisumpi, mikäli haluaa juoda Pirkka-olutta ja kuunnella hyvää musiikkia hyvässä seurassa.
Älkää ymmärtäkö väärin. Blockfestissa ei ole Cheek-hurmoksesta huolimatta mitään vikaa. Ongelma piilee siinä, että festivaalit ovat epätasa-arvoisessa asemassa mitä viranomaisten vaatimuksiin tule. Voittotavoittelemattomat ja vapaaehtoisuuden varassa lahjoistusvaroin toimivat marginaalifestivaalit eivät pysty täyttämään tiukkoja vaatimuksia, jotka eivät muodostu kynnyskysymyksiksi isoille kaupallisille festivaaleille isoine resursseineen ja tähtiesiintyjineen.
Kyse on myös asenteista ja uutisoinnista. Viikonloppuna järjestetty ilmaisfestivaali Vapaa Nekala teki sen taas ja keräsi järjestäjien mukaan 1 500 juhlijaa. Tapahtumaa vuodesta 2011 järjestänyt Vapaa Nekala ry ei saanut Tampereen kaupungilta lupaa festivaalin järjestämiseen aikaisempien vuosien kokemusten perusteella, joten Vapaa Nekala 2014 oli juridisesti mielenosoitus, ei yleisötapahtuma.
En juo Pirkkaa vaan seuraan Aamulehden toimittajia, jotka kuvaavat videota lehden verkkosivuille. Kuvaavat festivaaliyleisöä, mutta haastattelevat sivullisia paheksujia. Samaan aikaan Nekalan puisto täyttyy hiljakseen paikalle valuvasta juhlayleisöstä. Meininki on rauhallinen. Naureskelen yhden tapahtuman järjestäjän kanssa, että tämä taitaa olla leppoisin mielenosoitus koskaan.
Myös Poliisin mukaan tapahtuma sujui rauhallisesti, mutta paikallislehti päätti keskittyä festivaaliuutisoinnin sijaan rikosuutisointiin. Aamulehti kertoi, miten ”ongelmia aiheuttanut” festivaali jäi ilman lupia, vaikka isoin ongelma oli wc-tilojen määrä. Aamulehti myös muisti kertoa, miten ihmiset makasivat kännissä pitkin puistoa, lähikaupat olivat palkanneet vartijoita ja olipa toimittaja jopa nähnyt kiljupänikänkin. Kun mitään ei tapahtunutkaan, ihmeteltiin miten tämä on mahdollista ja petyttiin pöhnäisiin krusteihin. Positiivisin uutinen tapahtumasta oli, että vastoin odotuksia ongelmia ei ilmennyt.
Vapaa Nekala ei ole ainoa festivaali, joka kohtasi ongelmia. MetsäFestivalin järjestäjä Henry Geitel kertoi Länsi-Savolle, että kesä jää luultavasti festivaalien viimeiseksi, koska lupakäytännöt käyvät liian kalliiksi. Geitelin mukaan ”Viranomaisilla on liikaa mahdollisuuksia toimia mielivaltaisesti.” Tuntuisikin, että festivaalin kävijäprofiili vaikuttaa päätöksiin enemmän kuin ongelmien määrä.
Ei ole sattumaa, että toisille festivaaleista irtoaa luvat toisia helpommin. Ei ole aivan sama, lobbaako paikallista festivaalia paikallinen keskuskauppakamari, K- tai S-ryhmä tai poliittiset toimijat. Juttelin Down by the Laiturin aikana erään pitkänlinjan baariyrittäjän kanssa. Tämä kertoi, että päivä on yksi kesän tärkeimpiä, mutta myynti on kuollutta baarikansan juhliessa ketjuravintoloissa festivaalien jatkoja. Jos festivaali ei tavoittele voittoa, täytä hotelleja ja tuo lisää veroeuroja, luvat ovat tiukassa. Samoin ovat resurssit viranomaisten vaatimusten täyttämiseksi.
Suomalainen kaupunkikulttuuri kärsii kasvukauden jälkeistä krapulaa. Kansan köyhtyessä festivaalien hinnat ovat nousseet tasaisesti ja ilmaisfestivaalit ovat kuihtuneet säätelyn ja ostovoiman myötä. Yrittäjiä kyllä löytyy, mutta vuodesta toiseen pään takominen seinään ei suoranaisesti kannusta järjestämään tapahtumia, jotka eivät tuota tuottoa vaan mahdollisesti jopa henkilökohtaisia tappioita.
Vapaan Nekalan kaltaiset festivaalit eivät kilpaile ongelmineen edes samana päivänä Tangomarkkinoiden ja Kotkan meripäivien kaltaisten spektaakkelien kanssa. Viikonlopun jälkeen Aamulehti julkaisi kuvia Tampereen keskustan kaaoksesta. Nekalasta ei kuvia löytynyt, sillä alue siivottiin järjestäjien ja osallistujien toimesta. Tämä ei kuitenkaan estänyt Aamulehteä leimaamasta festivaalia ongelmalliseksi vain muutaman kuseskelijan tähden.
Tampereen kaupungin kaupunkikulttuurintappotalkoot kulkevat linjakkaasti käsi kädessä vuosia sitten aloitetun ihmisroskakeskustelun kanssa. Keskuskauppakamarin ja kokoomuksen Tosi Siisti Tampere –kamppanja herätti kysymyksen, kenellä on oikeus julkiseen tilaan? Tampereen kaupungin ja eräiden kykypuolueen kaupunginvaltuutettujen mielestä haalariväki, köyhät ja kodittomat rumentavat kaupunkikuvaa. Eihän sitä ole kiva katsoa. Samoin edulliset kapakat Hämeenkadun päässä. Suomalaiseen kaupunkikuvaan mahtuu sedulat, rallisirkus ja Dom Perignon, muttei yhteiskunnalliset ongelmat ja monimuotoinen kaupunkikulttuuri.
Vapaa Nekala alkaa lähestyä loppuaan. Anarkialarppi jatkuu hupiluvan yli biisillä. Paikalla ei näy poliiseja, ongelmia eikä kiljupöniköitä. Eipä näy myöskään Aamulehden toimittajia. Ja miksipä näkyisi? Jos etsii pelkkiä ongelmia, ei löydä kuin ongelmia. Harmi vain, että Vapaa Nekala oli jälleen yksi kesän parhaista ja rauhallisimmista festivaaleista. Se unohtui ongelmia etsiessä mainita.
E: Juttua editoitu kokoontumisrikkomuksen osalta, koska kirjoittaja luki vuosi sitten linkattuja uutisia somesta kiireessä. Pahoittelen. Rapatessa roiskuu.
”Suoranaisia normimuutoksia ei varmaankaan paljon tule, mutta ainakin itse uskon ja toivon, että jatkotyön aikana saadaan aikaan konkreettisia laki- ja normimuutoksia.” – elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (kok) vuonna 2009
Oletteko koskaan osallistuneet talkoisiin? Talkoot ovat vapaaehtoistyötä, josta ei saa korvausta. Talkootöitä tehdään, koska oletetaan, että sama palvelus toistuu myös omalla kohdalla. Eihän se kivaa ole ilmaista työtä tehdä, mutta lopulta kaikki voittavat. Siis ne, jotka talkoisiin osallistuvat.
Vuonna 2009 etsittiin tuottavuuden ongelmia rakennussektorilla talkoovoimin. Ajatus oli, että liiallinen säätely ja normiviidakko nostavat suomalaisen rakentamisen kustannuksia. Niinpä aloitettiin normitalkoot. Tulokset jäivät laihoiksi, mutta kansalle jäi vaikutelma, että suomalaisen rakentamisen suurin ongelmakohta oli julkinen sektori määräyksineen.
Neljä vuotta myöhemmin normitalkoot nousivat jälleen pinnalla kokoomuksen toimesta. Kansanedustajat Lasse Männistö (kok) ja Sanni Grahn-Laasonen (kok) julkaisivat pamfletinK18-tähtisadetikku – ja 45 muuta turhaa sääntöä, ohjetta ja kieltoa. Paperi kulki työnimellä normitalkoot.
Grahn-Laasonen ja Männistö listaavat 46 lakia, jotka ovat heidän mielestään ”hölmöjä”. Näitä ovat muun muassa sädetikkujen ikäraja, neuvostoaikaiset anniskelukäytännöt ja koiravero muutaman mainitakseni. Kukapa järjellinen suomalainen ei näitä vihaisi? Kysymys ei olekaan aloitteen hyvistä puolista vaan kauniisiin kääreisiin kätketystä kokonaisuudesta, joka pitää sisällään paljon muuta kuin populistisen pillimehun.
Sädetikkupamflettia kirjoittaessa on muistettu etenkin asuntorakennuttajia, viiniharrastajia, purjehtijoita ja kaikkia, jotka asuvat vanhoissa arvokiinteistöissä eli ihan normisuomalaisia. Alkoholi ja kaavoituspäätöksillä taivastelun sekä populististen huumoriavausten lisäksi pamfletista löytyy muun muassa kohta: ”Vuosilomalain tuoreen muutoksen myötä työnantajalla on velvollisuus myöntää lisälomaa lomalla sairastaneille työntekijöille.” Koiraveroa saattaa joku hölmöksi kutsua, mutta vuosilomalakia harvempi sen piiriin kuuluva ja turvaama kyseenalaistaa.
Sädetikkupamflettia lukiessa on tulee mieleen, onko kyseessä samat normitalkoot kuin vuosia aikaisemmin? Toimihan Männistö silloisen asuntoministeri Jan Vapaavuoren (kok) avustajana tämän ajaessa normimuutoksia edellisen kerran. Tosin vuosia sitten ei puhuttu alkoholilainsäädännöstä tai pillimehuista vaan rehellisesti.
Kokoomuksen kansanedustajien keskittyessä normitalkoiden mainostamiseen pillimehuin, sädetikuin ja anniskeluoikeuksin, eturyhmät puhuvat talkoista rehellisemmin. Esimerkiksi Suomen yrittäjien mukaan:
”Kunnilla on valtiovarainministeriön tutkimuksen mukaan jo 535 lakisääteistä tehtävää, ja määrä on peräti tuplaantunut 20 vuodessa. Kun kuntien tehtäviä ulkoistetaan tai peräti lakkautetaan, pääsevät yritykset tarjoamaan palveluitaan.”
Kyse ei siis ainakaan yritysten näkökulmasta ole kansalaisten toimintaa rajoittavista säädöksistä vaan heitä varten rakennettujen lakisääteisten tehtävien yksityistämisestä tai purkamisesta. Kyse ei siis ole normien purkamisesta vaan vastuun ulkoistamisesta julkiselta sektorilta yksityiselle.
Jos asia jäi epäselväksi, annetaanpa Harri Jaskarin (kok) vääntää rautalangasta:
”Ensinnäkin haluamme normeja ja tehtäviä purkamalla vähentää kuntien menoja 1 miljardilla eurolla.”
Mikäli Jaskaria on uskominen, kyse ei olekaan normeista ja vapauksista vaan leikkauksista. Näin määritteli kokoomus normitalkoot vuosi sitten. Vuotta myöhemmin on unohdettu kaikki muu paitsi pillimehu, bisse ja Pori Jazz.
Julkisen sektorin leikkaukset voi toki freimata normitalkoiksi, mutta pillimehun nauttiminen Kirjurinluodolla tai sadetikun heiluttaminen alaikäisenä ovat kevyitä syitä vastustaa EU:n rahanpesulakia ja rikkidirektiiviä tai heikentää vuosilomalakia sekä vammais- ja vanhuspalveluja. Se ei myöskään ole riittävä syy tarjota jo kipeitä asuntomarkkinoita tarjottimella gryndereille.
Voi toki väittää, että tällä tavalla luodaan kasvua ja vaikutetaan suoraan yksityisen sektorin toimintaedellytyksiin. Ehkä näin, jos emme eläisi keskellä kysyntä- ja investointilamaa. Todellisuudessa kyse on kuitenkin yksinkertaisesti julkisen sektorin miljardiluokan leikkauksista.
-------------
On kyseenalaista luoda mielikuva, jonka mukaan kaikki sääntely on automaattisesti haitallista ja negatiivista. Vielä kyseenalaisempaa on mielikuvan varjolla markkinoida agendaa, joka perustuu löyhästi kansalaismielipiteeseen, mutta jonka todellisen päämäärän ainoastaan marginaali kansasta allekirjoittaa.
Sattumalta samaan aikaan kokoomuksen kampanjan kanssa älähti keskuskauppakamari, joka ehdotti, että lakeja valmisteleville ministeriöille asetettaisiin esimies. Tämän tehtävä olisi valvoa liiallista sääntelyä. Eräänläistä sääntelyn sääntelyä siis. Taloudellisin perustein, veikkaisin, ei demokraattisin. Normitalkoisiin kutsutaan eturyhmät, muttei kansalaisia, joiden palveluihun puututaan.
Kokoomuksen talkoista onkin yhteisöllinen vapaaehtoisuuteen perustuva osallistuminen kaukana. Talkoot kokoomuksen kontekstissa tarkoittavat niitä kipeitä ja vaikeita päätöksiä, jotka koskevat kaikkia, mutta hyödyttävät aniharvoja. Kaikkien on pakko osallistua, vaikka ainoastaan talkooisäntä hyötyy. Sellaiset talkoot eivät ole mitkään talkoot vaan torppariajan taksvärkkiä.
"Mut mulle pitäis antaa siitä niinku loppuelämän niin kun ilmaset verot, et veroja ei tartte enää maksaa, et mä järjestin teille ulkoministeri Alexander Stubbin, joka ****** hoitaa asiansa hyvin." – Johanna Tukiainen SeiskaTV:n haastattelussa
Suomessa ei ole pakko kuin kuolla ja maksaa veroja. Näin väittävät. T-Median vuonna 2013 toteuttamasta Kansan arvot –tutkimuksesta käy ilmi, että yli puolet suomalaista maksaisi kuitenkin jopa enemmän veroja, jos hyvinvointivaltion ylläpitäminen sitä vaatisi. Jos keskivertokansa arvostaa hyvinvointia, varakkaamman kansanosan kohdalla asenteet ovat jyrkemmät. Nalle Wahlroos lähti perintöveroa pakoon Ruotsiin, ja Casimir Ehrnroothia verottaja muisti Luxemburgissa sijaitsevista veroparatiisitalletuksista parin miljoonan jälkiveroilla.
On rankkaa olla rikas progressiivisessa verojärjestelmässä, sillä ilman vero-optimointia riski on, että joutuu maksamaan kykyjensä ja varojensa mukaan. Se harmittaa rikkaita, koska se ei ole reilua. Eikä se katsokaas muille kuulu, minne omat rahansa kätkee. Ei etenkään verottajalle.
Kepan selvityksen mukaan yhdeksän kymmenestä suomalaisesta lisäisi suuryritysten verotuksen läpinäkyvyyttä. Läpinäkyvyyttä todellakin kaivattaisiin, sillä esimerkiksi Liechtensteinin veronkiertovyyhtikin paljastui ainoastaan LGT-pankin työntekijän kopioitua pankin asiakkaitten tietoja Saksan tiedustelupalvelulle. Ehrnrooth ei ollut yksi. Asiakkaista löytyi parikymmentä suomalaista, jotka edustivat kansainvälistä yritysjohtoa, yrityksensä myyneitä ja vanhaa rahaa. Kätkettyä omaisuutta löytyi 60-70 miljoonan euron arvosta, mutta verottajan mukaan: ”Näyttö ei riittänyt rikosoikeudellisen kynnyksen ylittymiseen”. Tallettajat säästyivät veropetossyytteiltä.
Case-Liechtenstein kertoo, että veronkierto on enemmän sääntö kuin poikkeus myös Suomessa. Vero-optimoinnissa ja -suunnittelussa ei ole varsinaisesti mitään laitonta, mutta liian usein niitä käytetään veronkiertoon hävittämällä omistajuus veroparatiisien kautta. Tilaisuus tekee varkaan ja vain hölmö maksaa veroja, jos niitä voi kiertää laillisesti. OECD:n mukaan veroparatiisi on paikka, jossa 1) on olemattomat tai vain nimelliset verot ja alueet tarjoavat mahdollisuuden välttää veroja myös niille henkilöille, jotka eivät asu alueella; 2) on puutteellinen tietojen vaihto ja alueiden lait ja hallintokäytännöt tavallisesti salaavat liiketoiminnan tai ihmisten tiedot muilta veroviranomaisilta ja 3) vallitsee avoimuuden puute. Paradoksaalista kyllä maailman suurimpia veroparatiiseja ovat juurikin OECD-maat.
Tax Justice Networkin selvityksen mukaan veroparatiisien tileillä lepää pelkästään yksityistä varallisuutta ainakin 21-32 biljoonan dollarin edestä. Painotan yksityistä varallisuutta, sillä yritysten keinot veronkiertoon ovat monimuotoisemmat. Finnwatchin selvityksen mukaan pelkästään suomalaisilla työeläkeyhtiöillä on 37 miljardia euroa varallisuutta sijoitettuna veroparatiisien kautta. Samaan aikaan Suomen korkein halllinto-oikeus linjasi, että kahdessa maassa toimivan yhtiön sisäisen lainan korot ovat verottomia. Käytännössä päätös tarkoittaa satojen miljoonien veromenetyksiä, jotka seuraavat yhtiön sisäisin lainoin tapahtuvasta optimoinnista. Puheet veronkierron vastaisesta taistelusta tuntuvat päätösten ja faktojen valossa valheilta.
Läpinäkyvyys on pop, mutta sen toteutuminen käytännössä not. Joka ikisen eturyhmän muistuttaessa veronkiertokeskustelun tärkeydestä, vuosia suunniteltu hallintarekisteri etenee samaan aikaan hitaasti mutta varmasti. Kyse on viimekädessä suomalaisten arvopaperimarkkinoiden integroimisesta eurooppalaisen kilpailuun. Valitettavasti, kuten niin monesti, integraatio tarkoittaa, että Suomi ottaa käyttöön muille edistyksellisiä, mutta itselleen taantumuksellisia järjestelmiä.
Hallintarekisterissä on kyse arvopaperi- ja johdannaiskaupan selvitystoimintojen yhtenäistämisestä a.k.a. TARGET2-Securities-hankkeesta, jonka on tarkoitus astua voimaan 2015. Nykyjärjestelmässä suomalaisten sijoittajien on pidettävä osakesijoituksiaan suomalaisissa pörssiyhtiöissä suorilla arvo-osuustileillä, joita hallinnoi Euroclear Finland (EFI). EFI:n rekisteri on suomalaisomistusten osalta avoin. Astuessaan voimaan T2S tarjoaisi suomalaisille sijoittajille käytännössä mahdollisuuden piilottaa omistuksensa hallintarekisteritilin kautta.
Samaan aikaan kun miljardit virtaavat verottajalta karkuun, hyvinvointivaltiota leikataan alas. Verokarhu koetaan möröksi ja verojen maksaminen pakoksi. Näitä mielikuvia ruokkivat usein kaikista rikkaimmat ja hyvätuloisimmat, jotka ovat tiennanneet omaisuutensa verovaroin tuetulla suomalaisella hyvinvointivaltiolla ja perinnöin. Heidän, jos kenen tulisi maksaa veronsa kitisemättä.
Onneksi on menestyjiä kuten peliyhtiö Supercell, jotka maksavat veronsa ylpeinä. Nämä yritykset tajuavat sen valtavan potentiaalin, mikä verovaroin tuetussa hyvinvointivaltiossa elää. Suomen maailmanluokan kilpailukyky ei ole tulosta alhaisesta yritysverosta vaan julkisista investoinneista. Eikä tämä vielä tässä: progressiivinen verotus on tehokas tapa tasata tuloeroja ja veronkorotukset tapa tasapainottaa lamataloutta.
Meillä elää sitkeästi myytti, että Suomessa maksetaan aivan helvetisti veroja. Suomessa on toki korkea veroaste, mutta todellisuudessa kansainvälinen vertailu on epärehellistä, sillä hyvinvointi-Suomessa veroilla rahoitetaan enemmän kuin muualla. Toinen myytti, jota etenkin finanssisektori, elinkeinoelämä ja kokoomus jaksavat toistella on verotuksen tiukentuminen. Myytti elää, vaikka yritysvero on ennätyksellisen alhaalla, perintöveron poistoa lobataan ja varakkaimmilla on laaja työkalupakki verojen pakoiluun. Onkin yksi ja sama onko veroasteen trendi kasvava vai laskeva, jos samaan aikaan tehdään päätöksiä, jotka helpottavat veronkiertoa.
Pelkästään perintöveron poistaminen tarkoittaisi 650 miljoonan euron veromenetyksiä. Aalto-yliopiston vero-oikeuden professori Heikki Niskakankaan mukaan: ”Varallisuus jakautuisi entistä epätasaisemmin”. Perintöveron poistamiselle ei ole taloudellisesti järkeviä perusteita, mutta niin pitkään kun veroja maksetaan yhtä varmasti kuin kuollaan, verottomuus on oikein markkinoituna askel kohti ikuista elämää. Ja ainahan voi muuttaa Ruotsiin kuolemaan.
”…on tarpeen tarkistaa myös koko bisneksen pelisäännöt, ettei meidän tarvitse ensi kesänä todistaa tämäntyyppisiä ongelmia joiden keskellä nyt olemme,” - työministeri Lauri IhalainenYlen Suoran Linjan haastattelussa vuosi sitten.
Maanantai. Tuijotan epäuskoisena pdf-tiedostoa. Työneuvoston lausunnon lopussa kummittelevat sanat, joita olemme odottaneet pelolla läpi kevään: ”Siksi vuosilomalakikaan ei ole tullut siinä sovellettavaksi.”
Viimeisen vuoden aikana olen käynyt satoja keskusteluja thaimaalaisten poimijoiden tilanteesta ja suomalaisesta metsämarjabisneksestä, mutta joudun edelleen selittämään ihmisille, ettei kyse ole suomalaisyrittäjän kusettamisesta vaan ihmisoikeuksista. Saan selittää, ettei kyse ole vasemmiston vaalikampanjasta vaan poimijoiden omasta tietoisesta valinnasta. Eivät he ole tyhmiä. Saan selittää, ettei kyse ole minimipalkasta vaan työsuhteesta ja siitä, voiko suomalainen yritys ulkoistaa riskinsä työntekijän kannettavaksi, vaikka työtä tehdään vain ja ainoastaan yhden työnantajan lukuun ja valvonnassa.
Olemme odottaneet työ- ja elinkeinoministeriön alaisen työneuvoston lausuntoa vuosilomalain tulkinnasta thaimaalaisten marjanpoimijoiden kohdalla kuukausia. Lausunto oli järkytys. Koska itse yritystä X Oy:tä koskeva lausunnon kuuleminen pitää sisällään liikaa valheita yhden blogi-tekstin korjattavaksi, keskityn tarkastelemaan itse työneuvoston lausuntoa, joka on yhtä lailla irrallaan todellisuudesta.
LAUSUNTO TN 1458-14
Työneuvosto on taho, joka antaa lausuntoja työaikaa, vuosilomaa, lasten ja nuorten henkilöiden käyttämisestä työhön ja muiden työntekijöiden suojelua koskevien lakien soveltamisesta ja tulkinnasta. Työneuvosto on siis taho, joka tulkitsee, koskeeko vuosilomalaki ulkomaalaisia marjanpoimijoita vai ei, eli ovatko poimijat tosiasiallisessa työsuhteessa marjanpoimintayrityksen kanssa, jolle he keräävät turistiviisumein vai eivät?
Työneuvoston kieltävä lausunto perustuu Suomen osalta seuraaviin tulkintoihin:
”Työneuvostolle esitetyn selvityksen mukaan poimijat eivät olleet Suomessa oleskellessaan tehneet X Oy:n kanssa nimenomaisia kirjallisia tai suullisia sopimuksia, joissa he olisivat sitoutuneet myymään poimimansa marjat juuri tälle yhtiölle.”
Todellisuudessa poimijat solmivat Thaimaan päässä sopimuksen, jota kutsumme sitouttavaksi sopimukseksi. He eivät sopimuksella sitoudu myymään työtään suoraan suomalaiselle yritykselle vaan heidät palkanneen työnvälitysfirman asiakkaalle, joka on tässä tapauksessa yritys X. Palataanpa tähän hetken kuluttua.
”Poimijat ovat kuitenkin itse päättäneet päivittäiset poiminta-alueensa, eikä heidän työskentelyään tai ajankäyttöään ole X Oy:n toimesta valvottu.”
”X Oy ei saadun selvityksen mukaan ole määrännyt kutsumilleen poimijoille työaikaa eikä esittänyt heille työtulosvaatimuksia.”
Todellisuudessa poimijat eivät itse päättäneet poiminta-alueestaan ja heidän ajankäyttöään valvottiin. Kun poimijat kieltäytyivät lähtemästä poimimaan Saarijärvellä, yrityksen X hallituksen jäsen ja toimitusjohtajan vaimo uhkasi palauttaa heidät takaisin Thaimaahan lennoin, joita yritys kontrolloi. Yksipuolisesti. Poiminta ei siis perustunut vapaaehtoisuuteen vaan koko konflikti lähti alun alkaen liikkeelle, kun yritys X ohjasi poimijat toistuvasti marjattomiin kohteisiin vastoin heidän toiveitaan.
Mitä työaikoihin ja sopimuskäytäntöihin tulee, työneuvosto sivuuttaa täysin mahdollisuuden, että työnantaja olisi jättänyt molemmat tietoisesti tekemättä. Miettikääpä itse. Jos te pyörittäisitte yritystä, joka toimii markkinoilla, joiden voitto syntyy työntekijöiden selkänahasta, solmisitteko te vapaaehtoisesti työsopimuksen? Olisiko se teistä juridisesti fiksua? Kun puhumme valmiiksi velkavankeudessa elävistä poimijoista, määrittelisittekö te heille työajan, jos he joka tapauksessa ovat pakotettuja tekemään minimissään 14 tunnin päiviä? Mitä poimintamääriin tulee, miksi ihmeessä kukaan tarvitsee määriä järjestelmässä, jossa paljon on paremmin ja muulla ei ole väliä?
”Ainakin periaatteessa myynti on ollut vapaata, sillä poimijoille ilmoitetuilla myyntipaikoilla on X Oy:n ohella voinut olla saapuvilla muitakin ostajia.”
Väite, että työntekijät olisivat pystyneet myymään muille toimijoille, on absurdi. Periaatteessa hullutkin asiat ovat mahdollisia. Siksi sanavalinta periaatteessa eikä käytännössä. Aivan kuin keskelle keskisuomalaista metsää yhtäkkiä ilmestyisi toisen yrityksen auto. Yhtä absurdia on väittää, että täysin kielitaidoton thaimaalainen maanviljelijä tietää ilman opastusta, mistä muut yritykset ostavat marjansa. Mutta palataanpa tähänkin myöhemmin.
Lausunto jatkuu Thaimaan osalta seuraavasti:
”Asiassa ei ole käynyt ilmi, että mainittu koordinaattori olisi poimijoihin yhteyttä pitäessään ilmoittanut hankkivansa työvoimaa X Oy:lle tai muutenkaan esiintynyt sen valtuuttamana edustajana.”
”Työneuvoston saamien tietojen mukaan poimijoiden rekrytoinnista vastasi yritys Y. Työneuvosto ei pysty arvioimaan yrityksen Y toimintaa tosiasiallisesti yrityksen X nimissä.”
Tästä suomalainen byrokraatti, joka ei ole koskaan käynyt muualla kuin Tukholmassa ja Tallinnassa tekee nopeasti seuraavan loogisen johtopäätöksen:
”…koska yhtiöiden välillä sovitusta työvoiman harkintajärjestelyistä ei ole esitetty sille (työneuvosto) tarkempia tietoja.”
Koska selvitys puuttuu, neuvosto katsoo, ettei sopimusta myöskään solmittu Thaimaan päässä. Todellisuudessa kaavaan pitää lisätä myös thaimaalainen rekrytointiyritys Z. Yritys Z toimii suoraan yrityksen X nimissä, vaikka vastuu on siirretty yritykselle Y. Yritykset Z ja X yhdistää virallisissa asiakirjoissa ainoastaan sama osoite. Yritys X siis toimii virallisissa asiakirjoissa samasta Bangkokin osoitteesta käsin kuin yritys Z. Yritys Y:llä ei ole todellisuudessa mitään virallista roolia yritysten X ja Z yhteistyössä vaan se vastaa käytännössä ainoastaan asumis- ja autojärjestelyistä Suomen päässä, mikä on niin idioottivarma tulonlähde, että porovorokin sen osaa.
Homma toimii seuraavasti. Suomalainen yritys X tilaa thaimaalaiselta yritys Z:lta itselleen ulkoministeriön myöntämän kiintiön verran poimijoita. Tämän jälkeen solmitaan ns. sitouttamissopimus poimijoiden ja yrityksen Z välillä, joka toimii yrityksen X edustajana Thaimaassa. Yritys Z takaa osan lainoista (ja toimii osassa luultavasti myös koronkiskurina) yrityksen X kautta ja voilá velkavankeudessa elävillä köyhillä on yhtäkkiä rahaa lentää turisteiksi Suomeen. Kun samaa järjestelmää ehdotettiin aikanaan Vietnamin Hanoin suurlähetystölle, vastaus oli yksiselitteinen ei, muistuttaa liikaa ihmiskauppaa.
Työneuvosto lähtee ajatuksesta, että koska todisteita ei ole riittävästi, uskotaan automaattisesti suomalaisyrittäjän sanaa. Työneuvosto kyllä kuuli yrityksen X toimitusjohtajaa, mutta poimijoita haastatteli tukiryhmän lähestymisen jälkeen ainoastaan TEMin ylitarkastaja Markus Wallin, joka suositteli raportissaan Ruotsin mallin mukaista työsopimusta. Marjanpoimijoiden tukiryhmä lähetti oman selvityksensä sekä SAK:lle että työneuvostolle, mutta työneuvoston lausunnosta päätelleen se jäi lukematta.
Seuraa kohta, joka on erittäin tärkeä. Työneuvosto tiedostaa, että poimijoiden lainasaatavia Thaimaasta ”on vähennetty yrityksen X Oy:n myötävaikutuksella…” Näin ollen niiden poimijoiden kohdalla, jotka ovat ottaneet lainan, työ saattaa täyttää työsuhteen ehdot. Koska lainasta ei ole kuitenkaan minkäänlaista sopimusta, ei pystytä myöskään osoittamaan, kuka lainan oli ottanut. Olemme toimittaneet asiakirjat koskien kaikkien 50 poimijan lainoja. Jos he eivät tarvitsisi takauksia saati lainoja, he eivät tulisi Suomeen. Uskallan väittää, että kaikki lainat on taannut joko yritys X tai yritys Z. Sama osoite.
Yritys Z & Tohmajärven yö
Koettakaa jaksaa hetki. Alamme lähestyä asian ydintä. Suomalaisyritys X ei siis ole pelkästään tilannut poimijoita Suomeen vaan tämä on myös taannut heidän lainansa ja vähentänyt niitä marjatuloista, jotka poimijat ovat tienanneet yksityisyrittäjinä. Koska koko keissi on perin juurin uskomaton, annan esimerkintilanteesta, jota ei usko tasan kukaan, koska lähde ei ole suomalainen.
Keskiyöllä 24. syyskuuta 2013 thaimaalaisen yrityksen Z pomo saapuu Tohmajärvelle. Tämä ei ole vitsi. Miettikää pieni thaimaalainen tuomari keskelle suomalaista metsää. Keskellä yötä, mukanaan attaseesalkku, johon tämä kerää yrityksen X edustajien avulla poimijoille takaamansa lainat. Miettikää. Puhumme rahamääristä, joita ei saa kuljettaa Suomesta Thaimaahan ilman viranomaisten lupaa. Tohmajärven leiriolosuhteissa asuneista poimijoista parhaimmat tienasivat ainoastaan pari sataa euroa kesältä.
Jos suomalainen marjametsä on hämärä paikka, tilanne Thaimaassa on synkkä. Sotilasvallankaappaus pysäytti kaikki ihmiskauppaan liittyvät tutkinnat. Eikä sen edes väliä, sillä Thaimaa ei ole oikeusvaltio ja marjanpoimjoiden oikeuskamppailu on väsytystaistelu, jota he eivät voi voittaa. He tietävät sen itsekin. Eivät he ole tyhmiä. Ensimmäiset maakaupat korkojen takaamiseksi kirjattiin kevään mittaan ja vastuuhenkilöt kulkevat aseistautuneina. Kyse on puhtaasta kehitysmaamafiameiningistä, jonka takaa löytyy valitettavasti suomalaisia sijoittajia - tiesivät he tästä tai eivät. Hiljattain poimijoiden johtajille on tarjottu tuhansien eurojen palkkioita suomalaisyrityksiä edustavien rekrytointifirmojen puolesta, jotta he hylkäisivät syytteet.
Ollaanpa hetki rehellisiä. Tätä tilannetta ja juridista farssia ei olisi koskaan tapahtunut, jos poimijat olisivat oikean värisiä. Ei koskaan. Halusin ensin uskoa toisin, mutta mitä pidempään ja lähemmin olen viranomaisten ja median toimintaa seurannut, sitä enemmän hävettää olla suomalainen. Meille riittää se, että poimijat pysyvät ongelmineen hiljaa ja hyväksyvät mukisematta euron tuntipalkan tai vähemmän työstä, jota yksikään suomalainen ei samoin ehdoin tekisi. Ketään ei edes kiinnosta, jääkö joku miinukselle, koska mahdollisuudet ovat monikertaiset oman kotimaan kuukausipalkkaan nähden. Riittää, että tänne pääsee. Se on suomalaisesta näkökulmasta palkinto itsessään.
Ja minkälaisen palkinnon 50 marjanpoimijaa saivatkaan viime kesästä? He tiesivät jo protestoimaan lähtiessään, että kiitos yritys X:n täydellisen välinpitämättömyyden, heillä ei ole edes mahdollisuuksia päästä omilleen, vaikka he poimisivat kauden loppuun niin monta tuntia päivässä kuin fyysisesti mahdollista. Silti ratkaisu protestoida oli raskas, sillä poimimalla kausi loppuun ainakin velkataakka olisi kotiin palatessa pienempi. On tärkeä muistaa, että suurin osa poimijoista ei lähde matkaan rikastumisen toivossa vaan päästäkseen omilleen tai selvitäkseen. Kyse on edes jonkinlaisesta toivosta.
Siitäkin huolimatta, että ilmoitimme tarjoavamme tulkin ja keskustelumahdollisuuden poimijoiden kanssa, ainoastaan kourallinen toimittajia haastatteli itse asianomistajia. Heitä ei kuullut syyttäjä, heitä ei kuullut työneuvosto eikä heitä kuullut media. Samaan aikaan tukiryhmän jäseniä syytettiin julkisesti provokaatiosta ja oman agendan ajamisesta, koska he kommentoivat poimijoiden puolesta. Kuka tahansa olisi milloin tahansa voinut tulla heitä haastattelemaan. Mutta ei tullut. Sen sijaan appelsiinit, klementiinit ja muut päätoimittajan pallille eksyneet sitrushedelmät valjastivat poimijat ajamaan omia populistisia intressejään.
Vastenmielistä yritys X:n tapauksesta ei tee tosiasioiden sivuuttaminen tai suoranainen valehtelu vaan täysin yksipuoleinen kuuleminen. Sama ongelma on vaivannut prosessia ensimmäisestä kytisvierailulta lähtien eikä ole muuttunut mihinkään. Eikä tule muuttumaankaan. Mikäli yrityksen X toimitusjohtaja sen sanoo, se on totta. Jos thaimaalaisia olisi kuultu muuten kuin edustajien kautta ja epäillen, työneuvoston lausunto olisi näyttänyt hyvin erilaiselta. Suomi on valitettavasti edelleenkin maa, jossa setämiehen vatsanympärys, asema ja ihonväri ovat suurempi muuttuja kuin objektiivinen totuus. Suomi on hieno maa suomalaiselle, mutten suosittele eksymään tänne thaimaalaisena turistina. Ties vaikka eksyy orjaleirille.
-------------
Haluaisin poikkeuksellisesti omistaa tämän katkeran avautumisen Oulun kihlakunnansyyttäjälle, Keski-Suomen poliisille, työ- ja elinkeinoministeriön virkamiehille, työ- ja tasa-arvovaliokunnalle, työneuvoston jäsenille sekä teollisuudenalalle, jolla ei ole pienintäkään omaatuntoa. Jos kesän 2014 tapahtumat eivät riitä, en tiedä mikä riittää. Kenties myös Suomessa tarvitaan kuolonuhreja kuten Ruotsissa ennen kuin thaimaalaisten poimijoiden oikeuksiin kiinnitetään huomiota. Se ei ole kuin ajan kysymys.
Ensimmäiset 50 poimijasta ovat joutuneet myymään omaisuuttaan maksaakseen koronkiskureille. Työneuvoston päätös tarkoittaa pahimmillaan, etteivät he tule saamaan minkäänlaista korvausta suomalaisyritykselle tekemästään työstä. He eivät ottaneet riskiä pelkästään protestoidessaan vaan jatkaessaan oikeusprosessia teollisuudenalan painostusyrityksistä huolimatta. Näin Suomi kiitti heitä epäkohdan nostamisesta esille. Eivät he halunneet miljoonia - ainoastaan korvauksen työstään ja oikeudenmukaista kohtelua. Se on ilmeisesti liikaa vaadittu tämän päivän Suomessa.
Tulevan kesän mustikkasato on jo pilalla ja Ruotsin varastot pursuavat puolukkaa. Kaikesta huolimatta kaikki on hyvin ja marjayrittäjät, joista on esitutkinta käynnissä Thaimaassa, ovat luotettavampi lähde kuin ihmiset, joita he käyttävät hyväkseen (terveisiä Ylelle. En puhu nyt yrityksestä X, Y tai Z vaan siitä M:stä). Kyse ei ole yrityksestä X, Y eikä Z vaan koko järjestelmästä. Kyse on lopulta suurista ostajista kuten Lapin Liha, Kiantama ja etenkin Polarica. Yritys X Oy:n toimitusjohtajan sanoin: ”Käytännössä, jos marjanpoiminta olisi jäänyt suomalaisten varaan, ei tehtaat ja laitokset pyörisi.”
Suomalainen metsämarjabisnes on jännä bisnes. Ihmisiä on rahaa lennättää toiselta puolelta maailmaa pohjolaan, mutta heille ei ole varaa maksaa työstä korvausta. Kuullostaako elinvoimaiselta teollisuudenalalta? Jossain vaiheessa suomalaisten on myös pakko kysyä, kumpi on tärkeämpää, metsään mädäntyvät marjat vai ihmisoikeudet? Työneuvoston päätöksen jälkeen uskaltaisin väittää, että Suomi ei ole mikään banaanitasavalta. Me olemme marjatasavalta™.
Ajattelin kirjoitella taloudesta, mutta se on turhauttavaa. On helppo kirjoittaa Mikael Jungnerin aikatauluista, Iltalehden persekohusta tai mistä tahansa persuihin liittyvästä ja Pridestä, mutta hiton paljon vaikeampaa on kirjoittaa Gazpromin ehdotuksesta siirtyä yuan-määräiseen öljykauppaan saati siitä, miten transatlanttisen vapaakauppasopimuksen (TTIP) sijoittajavastuu yhdistettynä luottoluokituksiin ja korppikotkarahastoihin sylkee demokratian päälle. Ja jos siitä kirjoittaa, ei sitä kukaan kuitenkaan lue.
Kun luodaan mielikuva asiantuntijuudesta, jota ei argumentoida järjellisesti, talous alkaa vaikuttaa liian vaikealta normaalin ihmisen käsitettäväksi, vaikka juuri itsensä nimittäneet asiantuntijat ovat yhtä lailla ulapalla. Kansainvälisen sovittelupankin (BIS) entinen pääekonomisti William Whitenmukaan eurokriisin hoito on ollut kaikkea muuta kuin valistunutta: ”Toimintamallit vedetään hatusta. Olen erittäin huolissani mistä tahansa politiikasta, jonka luonne on tällaista."
Huoli sikseen, sillä Suomella on uusi pääministeri Alexander ”Rolexander” Stubb, joka linjapuheessaan kritisoi ilkeämielisiä vastakkainasettelijoita ja kriitikoita, kuten minä. Siksipä ajattelin ensin onnitella ja sitten kirjoitella ilkeämielisen kritiikin. Kokoomus on pinnalla ja sen vähän huomaa.
Petteri Orpon tilalle kokoomuksen eduskuntaryhmän johtoon noussut Arto Satonenlinjasi ensitöikseen vastikkeettoman sosiaaliturvan passivoivan. Koska, onhan se perusturva vääryys. Kokoomukselle, jolle kaikki on taloutta ja vapautta, sosiaaliturva onkin vastikkeellinen arvokysymys. Sen sijaan, että Satonen muistuttaisi varallisuuden allokoinnista, ostovoiman lisäämisestä ja muista negatiivisista tahi positiivisista taloudellisista kerrannaisvaikutuksista, hän ratkoo itselleen täysin tuntemattoman ihmisryhmän ongelmia vahvalla mutulla ja oksaisella kepillä. Satonen ei halua ymmärtää, että syrjäytyminen on sosioekonominen kysymys. Jos Satonen olisi argumentteineen johdonmukainen, hän olisi huolissaan Eirassa asuvista ystävistään, jotka syrjäytyvät satojen tyhjien neliöiden yksinäisyyden ympäröiminä.
Talouden politisoiminen päivän politiikassa on aina arvovalinta. On nähkääs yhtä olennaista, mitä jätetään sanomatta kuin se, mitä päivän agendalle nostetaan. Taloudellisia kerrannaisvaikutuksia kyllä hypetetään puhuttaessa rikkaimpien verohelpotuksista ja leikkausten tarpeellisuudesta, mutta kun keskustelu kääntyy perustuloon tai sosiaaliturvaan, kerrannaisvaikutuksia onkin mahdotonta arvioida.
Kun yhteisöveroa päätettiin alentaa, päätös perusteltiin kerrannaisvaikutuksin: kilpailukyky paranee ja verohelpotus vaikuttaa myönteisesti investointeihin. Kukaan ei muistanut kertoa, että Suomen kilpailukyky ei ole ainakaan kansainvälisin mittarein ongelma. Huomiota ei myöskään saanut se tosiseikka, että elämme keskellä investointikriisiä, ja on harhaista odottaa investointien valuvan pohjolaan verokilpailussa menestymällä, kun investointeja ei valu yhtään minnekään.
Kokoomus on malliesimerkki puolueesta, joka on rakentanut imagonsa talouspoliittisen osaamisen varaan. Todellisuudessa Alexander Stubb edustaa kuitenkin jopa kokoomuksen mittapuulla oikeistolaisia arvoja ja uusliberalistista talousnäkemystä, jotka on kriisin myötä muualla kyseenalaistettu. Toisin kuin kokoomuksen imagotyöryhmä antaa ymmärtää, Alexander ei edusta maltillisia talouskeloja vaan radikaalille haiskahtavaa oikeistofederalismia, joka edustaa kehnonlaisesti kansan syviä rivejä, mutta erinomaisesti eturyhmiä.
Talouspolitiikan ongelma on lopulta siinä, ettei vallitseva talouspoliittinen keskustelu halua tunnustaa koko talouspolitiikkaa. Talous ilman politiikkaa kun on talous ilman demokratiaa, vaihtoehtoja ja oikeudenmukaisuutta. Kokoomuksen talousajattelusta tulee mieleen Francis Fukuyaman ”historian loppu”. Ei sen väliä, vaikka olemme lamassa, sillä kaikki mahdollinen on tehty. Itse asiassa meillä menee niin hyvin, että pääministerimme markkinoi muillekin nollakasvua.
Seuraa homoanalogia, jolla oikeutan populistisen otsikon. Toiset saavat osallistua talouspoliittiseen keskusteluun. Toiset eivät. Toiset saavat puolestaan mennä naimisiin. Toiset eivät. Tätä nykyä suomalainen talouspoliittinen keskustelu on hiekkalaatikkotasoa. Jos olet eri mieltä leikkikentän rikkaimman, isoimman ja aggressiivisimman pojan kanssa, sun mielipiteesi on ihan tyhmiä eikä kukaan leiki sun kaa. Talouspolitiikassa on helppo sivuuttaa vasta-argumentit yksinkertaisesti toteamalla, et sä tästä mitään tajua. Olet tyhmä. En tajuakaan ja olen, mutta toisaalta, mikäli on uskomista niitä, jotka ovat aikaisempia kriisejä oikein ennustaneet, ei tajua paljoa pääministerikään. Tärkeintä ei lopulta ole osaaminen vaan uskottavuus. Kukapa ei rehelliseen hymyyn luottaisi?
------------
On kiinnostavaa nähdä, jatkaako Alexander Stubb pääministerinä tulevien eduskuntavaalien jälkeen. Lopulta Rolexander ei juurikaan ero Timo Soinista: molemmat ovat populisteja, jotka sovittelevat hattuja hedelmille. Vaikka toinen tarjoaa banaania ja toinen melonia, molemmat edustavat suomalaisen mielipidekentän marginaalia.
Valitsemalla Rolexanderin, kokoomus teki selkeän arvovalinnan puolueen liberaalisiiven ja aidosti kotia, uskontoa ja isänmaata tukevan uppiniskaisen konservatiivisiiven väliltä. Vaikka minihallitusneuvottelujen lopputulos jäikin teatteriksi sekä tulosten että retoriikan puolesta, on selvää, että kokoomus tulee Stubbin johdolla ajamaan entistä kylmempää leikkauspolitiikkaa ja talouskuria talouskasvun sijaan.
Surullista on, että valitsemalla Stubbin kokoomus linjasi kannattavansa leikkauspolitiikkaa hamaan loppuun saakka. Raha ja talous –blogin sanoin:"Juuri kun Euroopassa on käynnissä todellinen ponnistus eurokriisin päättämiseksi, tämä vastenmielinen pieni pohjoinen valtio päättää tehdä kaikkensa, jotta saisimme nauttia lamasta vielä seuraavatkin vuodet. Eurooppa kiittää."
"Pelottele niitä möröllä, niin minun sisareni tekee!" - Pikku Myy, Vaarallinen juhannus
Juhlapyhäkolumni on malliesimerkki iloisesta sisällöstä. Kokot palavat, järvenrannat täyttyvät ja kuikka huutaa ulapalla. Lopuksi muistutetaan, että otetaan hei iisisti, vaikkei kuitenkaan oteta.
Muistan, kuinka istuin neljä vuotta sitten hattaraisessa järvenrantamaisemassa keskellä idyllisintä Saimaata seuranani amerikkalainen tyttöystäväni, eeppinen krapula ja neljä japanilaista, joista yksi puhui auttavaa englantia. Koetin miettiä, miten tästä saa juhlapyhäkolumnin etenkin kun pyhät meni jo ja koin polttavaa tarvetta pahoitella juhannuksen tapahtumia. Ihmisiä oli kaatuillut sekä järveen että kiukaaseen.
Mietin, mitä ne meistä ajattelevat? Täysin ilmeettömät, yli-inhimillisen kohteliaat pienet vieraamme, jotka olivat nauttineet viikonlopun aikana ainoastaan pullollisen riisiviiniä, samaan aikaan, kun suomalaiset ystäväni olivat tyhjentäneet yhden pullottamon verran erilaisia panimotuotteita.
Suomalaista alkoholikultuuria on vaikea ymmärtää, jos sitä ei ole tarkastellut ulkoa päin. Kaksi vuotta sitten nautin juhannuksen hyttysten täyttämässä muutaman neliön kopissa dengue-kuumeesta täristen maailman suurimassa muslimikaupungissa. Kuumeaallon laantuessa illalla marssin kerroksen alemmas indonesialaisen ystäväni luokse ja kerroin, että lähdemme välittömästi oluelle. ”Why”, tämä ihmetteli, ”You can barely walk, dude”. ”It’s juhannus”, vastasin. Ystäväni ei ymmärtänyt. Näinä hetkinä kaipaa suomalaisia.
Meistä kiertää myytti kansana, joka juo kunnes sammuu ja kun sammuu, sammuu viimeisenä. Tätä myyttiä levittävät kaikista hanakimmin itse suomalaiset, jotka ovat vaihtaneet lomavaihteen silmään ja kovistelevat viinanjuontitaidoillaan.
Todellisuudessa Suomi jää tilastoissa selkeästi kymmenen kärjestä. Itse asiassa maineemme huomioiden juomme kuin teinit. Olemme OECD:n tilastoissa vasta 19. ja WHO:n raportissa 16.. OECD:n mukaan puhdasta viinaa uppoaa keskimäärin 9,8 litraa per kansalainen (2011 arvioa) ja WHO:n tilastojen ulkopuolisella kulutuksella korjatuin luvuin 12,3 litraa (2010 arvio). Dokaamme yhtä paljon kuin ranskalaiset ja eteläkorealaiset.
Se, mikä tekee suomalaisesta alkoholikulttuurista varsin uniikkia, on tapa jolla juomme. Se muistuttaa brittien ja aussien totaaliördäämistä maustettuna syvällä melankolialla, joka tekee suomalaisesta ryyppäämisestä poikkeuksellisen vaarallista. Ryyppäämisestä hyvinkin, sillä suomalainen on humalahakuinen juomari. Emme tyydy yhteen tai kahteen ja pöytään ei jää puolinaisia laseja. Ennen kaikkea teemme alkoholin juomisesta helvetillisen numeron.
Jos ihmetyttää suomalaisten juominen niin ihmetyttää alkoholipolitiikkakin. Kun ulkomailla kertoo alkoholiveron nostoista, laskuista ja valtiollisesta monopolista, Neuvostoliitto-kortti viuhuu ja nauru raikaa. Me maksamme viinasta hurjia summia, maksamme vielä hurjempi summia saadaksemme istua kontrolloidussa ympäristössä juomassa sitä ja kaiken lisäksi valitsemme edustajia korottamaan hintaa entisestään, koska pelkäämme naapurin juovan liikaa.
Toisin kuin Päivi Räsänen jaksaa muistuttaa, aina kun olut aukeaa perhe ei hajoa, ja jokainen kulaus kossua ei ole kirvesmurha. Jos luomme alkoholikulttuurin, joka ei luota kansalaisten sivistykseen vaan ruokkii mielikuvia kansallisesta alkoholiongelmasta, emme juo koskaan sivistyneesti.
Kun iltapäivälehdet kauhistelevat ensi maanantain ja sunnuntain kansan kännistä törttöilyä ja ruumislukuja, olisi ehkä syytä muistaa, että harva kansallisuus selviää alkoholin, avotulen ja järven yhdistelmästä yhtä vaatimattomin tilastoin. Kyllä me viinan handlaamme. Eri asia ovat sitten parisuhteet, sosiaalinen elämä ja laiffi ylipäätään.
Suomalaista säätelyä seuratessa on myös pakko kysyä, onko alkoholin hinta ja saatavuus muuttujia keskituloiselle suomalaiselle, joka vierailee kerran viikossa alkollisessa automarketissa? Hintasäätely ja saatavuudeen rajoittelu osuvat nimittäin lähinnä köyhiin ja pienituloisiin, joiden humaltuminen on ilmeisestikin yhteiskunnallisesti suurempi epäkohta kuin rikkaiden.
-------------
Palataanpa idylliseen järvimaisemaan. Kysyn varovaisen kohteliaasti, mitä japanilaiset tykkäsivät ’juhannusperinteistämme’? Englantia puhuva japanilainen tulkkaa toisille, seuraa nyökyttelyä ja hiljaista keskustelua. Lopulta japanilainen vastaa: ”It was great. We hope to come next year again.” Loput nyökyttelevät hymyillen. Kysyn naurua pidätellen, onko tämä tosissaan. ”Yes, yes”, hän vastaa, “Very exotic.”
Kuukautta myöhemmin saatan tulevaa ex-tyttöystävääni Helsinki-Vantaalle. Tämä katselee suomalaista tax free –myymälää, joka pursuaa viinaa. Pelkkää viinaa. ”Do you know, Taneli, you guys drink a lot. I’ve never drank this much in my entire life.” Menen hämilleni. Kerron, etten tiennyt. Jätän kertomatta, etten ole juonut näin vähän sitten 18-vuotissyntymäpäivieni.
Seuraan katkeilevaa striimiä Kultarannassa. Kuulen sanat ”sääntelyhelvetti”, ”ratkaisulupaus” ja ”yrittäjähenkisyys”. Meidän kaikkien pitäisi olla nähkääs yrittäjiä. Lähetys palailee ex-pääministeri Esko Ahoon. Matti Apunen EVAsta kertoo tämän esittävän konstruktiivisen kysymyksen. Yleisö nauraa, minkä jälkeen tuleva ex-pääministeri Jyrki Katainen jakaa perintöään kertomalla, että pitää uskaltaa tehdä epätäydellisiä päätöksiä.
Presidentin jokavuotinen keskustelutilaisuus Kultarannassa kertoo enemmän suomalaisesta eliitistä kuin kansasta itsestään. Keskustelutilaisuus kertoo erityisen paljon presidentistä sekä Suomessa vallalla olevista arvoista. Tänä vuonna presidentti Sauli Niinistö on kutsunut talon täyteen oikeistojohtoa, talousliberaaleja keloja ja haudasta nousseita eläviä kuolleita ideoita. Saan ystävältäni viestin: ”Seuraatko liskodiskoa?” Seuraanhan minä.
Kultarannassa kyllä puhuttiin kriisitietoisuudesta, mutta käytännön ratkaisuista jäätiin kauas ja uusia ideoita ei esitetty lainkaan. Jos Suomen sitko -keskustelu tarjoili ajatuszombeja, päivän Hesari olikin sitten silkkaa splätteriä. HS:n pääkirjoitus toistaa Elinkeinoelämän keskusliiton kehysriihestä asti toistelemaa mantraa.
”Suomen talouden suurimmat ongelmat ovat olematon taloudellinen kasvu ja heikko kilpailukyky. Jos tilanne ei kohene nopeasti, menot pitää mitoittaa tulojen mukaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kipeiden leikkausten aika on vasta edessä.”
Suomi on lamassa. Nordean pääekonomisti Aki Kangasharjulipsautti pelätyn l-sanan ensimmäisenä, mutta Suomen synkkä taloustilanne ei ole salaisuus. Suomen talous on käytännössä pysähtynyt ja hallitus on peräänkuuluttamansa kasvun ja kilpailukyvyn turvaamisen sijaan leikkannut. Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n mukaan Suomen talousnäkymät ovat samaa sarjaa Libyan, Venezuelan, Päiväntasajan Guinean ja Kroatian kanssa.
Kun hätä on suurin, apuun rientää Alexander Stubb. Tuleva meppi testamenttasi kokoomuksen puheenjohtajakisan Paula Risikolle ja Jan Vapaavuorelle esittelemällä kaikkea muuta kuin kompromissiratkaisua. Stubbin mukaan Suomen veroaste pitäisi laskea 39 prosenttiin ja julkisen sektorin osuus 50 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Ministerin mukaan idea: ”…olisi miljardiluokkaa oleva talousohjelma. Miljardiluokkaa niin suomalaisten ihmisten ja yritysten käyttöön jäävien tulojen lisäyksessä kuin julkisten menojen säästötarpeissa.” Tämä pitää paikkaansa. Kokonaisveroasteen alentaminen alle 40 prosentin tarkoittaisi noin 12 miljardin euron veromenetyksiä.
Stubbin ajatus alhaisesta veroasteesta perustuu myytille, jonka mukaan kasvu syntyy ainoastaan yrittämällä. Ajatus, että tarjonta luo kysyntää keskellä kysyntälamaa on toki söpö, mutta ei kovinkaan todenperäinen. Suomen julkisen sektorin osuus bkt:sta on puolestaan poikkeuksellisen suuri kiitos hyvinvointi- ja eläkejärjestelmän. Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri varmastikin tietää, että mikäli kasvua ei synny, julkisen sektorin osuus bkt:sta kuten myös leikkaustarve 50 prosentin suhdeluvun saavuttamiseksi kasvaa. Stubb ei edes vaivaudu etsimään vaihtoehtoja vaan näkee kurjistavan leikkauspolitiikan eli ”säästötarpeen” ainoana vaihtoehtona ja kampeaa päivän poliittista agendaa piirun oikealle.
Suomen ongelma ei ole liian suuri julkinen sektori, asenneongelmat yrittäjyydessä tai liian korkea veroaste, jotka Kultarannassa listattiin. Suomen ongelma on täysin kuollut kasvu, kasvava työttömyys ja laskeva ostovoima. Kasvua ei synny, veroastetta laskemalla tai suhdelukuja muuttamalla eikä todellakaan leikkaamalla keskellä lamaa vaan luomalla kasvua työn kautta. Suomi kun ei ole rikastunut yrittämallä vaan töitä tekemällä.
-------------
Kultarannan keskustelutilaisuus alkaa lähestyä loppuaan. Apunen listaa arvoja: tehokkuus, säätelyn poisto, vahva johtajuus, asiantuntijapohjainen päätöksenteko ja hyveellisyys, ymmärrettynä itsekseen pärjäämisenä. Eliitti nyökkäilee hyväksyvästi. Kultarannan keskustelu ei edes yritä olla kansalaisten keskustelu. Se kertoo häpeilemättä, kuka Suomessa on kukin. Kun aika alkaa loppua, päästetään soraäänet ja kohteliaisuudesta kutsutut kriittiset puheenvuorot ääneen.
Professori Martti Koskenniemikritisoi Apusen arvoja ja koko keskustelua kovin sanoin ja toteaa niiden kuvastavan enemmän eliitin kuin tavallisten suomalaisten arvoja. Koskenniemeä seuraa Pekka Haavisto, joka moittii panelisteja ihmisoikeuskysymysten sivuttamisesta ja Haavistoa Susanna Kuparinen, joka tiivistää keskustelun: ”…tuntuu, että teille ongelma olemme me kansalaiset. Että meidät pitäisi vaihtaa, niin sitten homma lähtisi kulkemaan.”
Jos kaikki on kiinni asenteesta, sitten meillä suomalaisilla lienee asennevamma. Suomalaisen eliitin suurin ongelma ei taidakaan olla talouskasvu vaan me kansalaiset. Sopisikin kysyä, kuka on kansan suurin ongelma keskellä lama-Suomea?
“Instituutiosijoittajilla on keskeinen rooli vastuullisen sijoitustoiminnan kehityksessä. Suuren sijoitusmäärän tuoma vaikutusvalta tarkoittaa myös lisävastuuta, minkä vuoksi instituutiosijoittajien pitäisi olla mukana edistämässä sijoitustoimialan vastuullisia käytäntöjä.” - evl.fi, vastuullinen sijoittaminen
Turun Mikaelinkirkko. Eurovaaleista, kendofinaalista ja hellesunnuntaista huolimatta paikalle on saapunut kolmisenkymmentä ihmistä kuulemaan kansanedustaja Anna Kontulaa, pastori Kai Sadinmaata ja talousraggari Antti Ronkaista. Ennen kuin keskustelu ehtii kunnolla edes käynnistyä herrasmies alkaa huudella yleisöstä illan isännän kertoessa Sadinmaan verranneen Björn Wahlroosia massamurhaaja Breivikiin. Joku taputtaa eturivissä. Tänään Mikaelinkirkossa puhutaan taloudesta.
Pari viikkoa sitten Finnwatch julkaisi selvityksen, jonka mukaan suomalaisilla työeläkeyhtiöillä on ainakin 37 miljardia euroa varoja sijoitettuna veroparatiisien kautta. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kirkon arvioidaan sijoittaneen noin 380 miljoonaa euroa veroparatiisien kautta. Kirkon eläkerahaston suuruus oli viime vuoden lopussa 1,14 miljardia euroa ja kirkon keskusrahastolla oli hoidossaan neljä rahastoa, joissa oli varallisuutta yhteensä 690 miljoonan euron edestä.
Kirkko mielletään monesti reaalivarakkaaksi instituutioksi viitaten sen mittaviin maa- ja kiinteistöomistuksiin sekä investointeihin. Harvempi kuitenkin tietää, että kirkko on aktiivinen sijoittaja eläkerahastojen ja muun sijoitustoiminnan kautta. Tulokset puhukoot puolestaan: vuonna 2012 kirkko takoi rapiat 60 miljoonaa euroa rahastotuottoja taantumasta huolimatta.
Kun tieto kirkon verokikkailusta lähti leviämään itsenäisenä uutisena, Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola kiirehti vaientamaan kritiikin kertomalla, että “on tosi lapsellista paheksua vaikkapa sitä, että kirkko sijoittaa rahaa osakkeisiin ja asuntoihin”. Simolan kommentti on ymmärrettävä, sillä kirkko on talousyksikkö, mutta hän sivuuttaa koko kritiikin pointin, eli miten ja mihin kirkko sijoittaa.
Lapsellinen paheksunta sikseen. Tarkastellaanpa hetki kirkkoa sijoittajana. Kirkon keskusrahasto allekirjoitti vuoden 2008 alussa YK:n vastuullisen sijoittamisen periaatteet. Vain vuotta myöhemmin uutisiin nousivat kirkon suorat ja epäsuorat sijoitukset ydinaseita ja muita “kiistanalaisia aseita” valmistavissa yhtiöissä. Kirkko lupasi lupasi luopua sijoituksista. Pari vuotta myöhemmin nousi sama kohu ja vuonna 2012 kirkko lupasi luopua sijoituksista. Pari vuotta myöhemmin asia on jälleen tapetilla.
Kirkkohallituksen sijoitusyksikön salkunhoitaja ja vastuullisen sijoittamisen asiantuntija Magdalena Lönnroth kertoi Seurakuntalainen-lehden haastattelussa kirkon suosivan “sellaisia varainhoitajia ja rahastoyhtiöitä, jotka ottavat positiivisen näkökulman vastuulliseen sijoittamiseen”. Ydinasebisneksestä ei kirkko kuitenkaan luovu, sillä Lönnrothin mukaan: “...jo olemassa olevien ydinaseiden ylläpito ei ole laitonta.” Kirkon sijoitusyksikkö siis sysää vastuun rahastoille ja ulkoistaa moraalin liikepankeille.
Valtaosa kirkon investoinneista kohdistuu ulkomaille. Vuonna 2009 ainoastaan 14 prosenttia sijoituksista oli kotimaisia. Lönnroth kiirehti vastaamaan kritiikkiin, että “Hajauttaminen maantieteellisille alueille on ydinasia.” Ydinasiapa hyvinkin. Vastuullista sijoittamista on kahdenlaista. On sijoituksia eettisiin kohteisiin voiton maksimoimiseksi ja sitten on sijoituksia, joiden tarkoitus ei ole pelkästään tavoitella kvartaalivoittoa arvopaperimarkkinoilla spekuloiden.
Tähän väliin on syytä todeta, että suurin osa kirkon sijoituksista on kansainvälisen mittarin vaatimalla eettisellä tasolla. Asesijoitusten kohdalla ongelma ovat ns. passiivisesti sijoittavissa osakeindeksirahastoissa, joiden sijoituksia on liki mahdotonta tarkkailla. Kukaan ei tosin ole kirkkoa pakottanut osakeindeksirahastoihin sijoittamaan. Ei etenkään veroparatiisien kautta. Se on oma valinta.
Kysymyksen ydin piilee siinä, voiko kirkko olla samaan aikaan sekä sijoituksilleen voittoa tavoitteleva tulosyksikkö että eettinen toimija? Eettiset rahastot ovat kovista lupauksista huolimatta tahkonneet tasaisesti heikompaa tulosta kuin “epäeettiset” ja se eettisyyskin on jäänyt kyseenalaiseksi. Pääomalla ei moraalia ja jos sijoitukset sekä vastuu ulkoistetaan kolmansille osapuolille, kirkko ei elä niin kuin saarnaa. Kirkon oma sijoitustoiminta on siis jyrkässä ristiriidassa sen opetusten kanssa.
-------------
Takaisin Mikaelinkirkkoon. Tunnelma alkaa kohota hellelukemiin. Välistähuutelija ei ole lopettanut, keskusteluosuus on alkanut ja taputtelija varastanut mikrofonin, johon hän blaastaa russofobiasta ja vasemmistoliitosta. Ronkaista naurattaa, Kontula kirjoittaa muistiinpanoa ja Sadinmaa katselee pohdiskellen kenkiensä kärkiä. Kysytäänpä siis kirkon sijoituksista.
“Pankit ovat viemässä meitä tuhoon ja tätä kirkon pitää haasta”, Sadinmaa aloittaa. Ronkainen vertaa nykyistä pankkijärjestelmää ilman konkurssia kirkkoon ilman helvettiä ja Kontula linjaa, ettei valtion eikä kirkon pitäisi ottaa osaa kasinotalouteen. Keskustelijoille kyse ei ole eettisestä ja ekologisesta sijoittamisesta vaan eettisestä ja ekologisesta taloudesta.
“Kirkko on hyvin poliittinen ja se, että kirkko ei sano mitään tukee vallitsevaa järjestelmää”, Sadinmaa toteaa. Yleisössä vedetään henkeä. “Hegemoniaa kyseenalaistavaa politiikkaa syrjitään. Pitäisi ajatella omilla aivoilla oli kirkossa tai missä vain”, Kontula tiivistää. Yleisö nyökkäilee.
Kirkko on yhteiskunnallinen toimija, joka omistaa muutakin kuin hengellistä pääomaa. Olisi toki hienoa, jos eläisimme ideaalimaailmassa, missä kirkko ja yhteiskunnallinen valta olisi erotettu toisistaan ja kirkon investoinnit sataisivat köyhille, mutta todellisuus on monimutkaisempi kuin valinta kahden rahaston väliltä. Jos arvomaailma toteutuu ainoastaan Raamatun sivuilla, kirkko ei ole muuta kuin epäeettisillä ja -ekologisilla markkinoilla pelaileva sijoitusrahasto muiden joukossa.
On naivia olettaa, että ollessaan hiljaa ja ottamatta kantaa kirkko olisi jotenkin irrallaan yhteiskunnasta ja luonteeltaan epäpoliittinen. Erityisen hankala tämä on ymmärtää seksuaalista tasa-arvoa koskevissa kysymyksissä, joissa kirkko on osapuoli. Vaikeneminen on aina poliittinen valinta aivan kuten äänestämättä jättäminen.
Kirkko ilman mielipiteitä ja soraääniä on kuin kokoomuksen puheenjohtaehdokkaat keskustelemassa talouskriisistä Ylen ajankohtaisohjelmassa: jumalan valtakunta kyllä odottaa, jos näkymättömälle kädelle antaa mahdollisuuden. Mikaelinkirkon sanoma on toinen: Jumalan valtakuntaa ei tarvitse odottaa. Jos tahdomme, se voi olla tässä ja nyt.
Lopuksi haluaisin antaa hieman mietittävää. Pastori Kai Sadinmaan 10 käskyä kirkolle, olkaapa hyvät:
1. Älä valehtele Jeesuksesta
2. Lopeta jäsenten kosiskelu
3. Julista poliittista evankeliumia
4. Lopeta sijoitusbisnes
5. Lopeta rikkaiden suosiminen
6. Älä kumarra valtaa
7. Luovu tekopyhyydestä
8. Luovu messusta ja muusta magiasta
9. Anna homon rakastaa
10. Älä tee Raamatusta Jumalaa
E: Toisin kuin joku tekstin väistämättä tulkitsee, kirjoittaja on ateisti.
“This looks like to me like 2007 all over again, but even worse,” - William White, Kansainvälisen järjestelypankin (BIS) entinen pääekonomisti
“Euro pelastettiin ja Euroopan talous ei romahtanut, vaan käännettiin elpymisen tielle.” - Olli Rehn, talouskomissaari
Pienpuolueiden tentti. Odotan, että Karjalaa vaaditaan takaisin, mutta sen sijaan suurin osa ehdokkaista kertoo olevansa matkalla Euroopan parlamenttiin erotakseen joko eurosta tai koko unionista. Ehdotetaan kelluvaa markkaa ja paluuta 90-luvun kasvun vuosiin. Ehdotetaan, mutta ei selitetä eikä vastata, minkälaisia seurauksia toimenpiteillä olisi.
Talous on politisoitava, ei popularisoitava. On toki helppo syyttää laiskoja kreikkalaisia, ahneita pankkiireja ja yhden totuuden ekonomisteja. On nimittäin totta, että Kreikassa korruptio on ongelma ja julkinen talous holtitonta; on totta, että ahneilla pankkiireilla on osansa kriisiin ja yhtä totta on, että ekonomistit ovat ehdottaneet samoja ratkaisuja, jotka johtivat kriisiin. Nykytilanne ei ole kuitenkaan pelkästään ekonomistien ja pankkiirien, eikä todellakaan kreikkalaisten, vaan päättäjien ja heidän harjoittaman lyhytnäköisen talouspolitiikan vika.
Yksi eurovaalien kärkiteemoja on talous, joten kysytäänpä taloustieteilijöiltä, elpyykö talous? Professori Steve Keen ja BIS:n entinen pääekonomisti William White ennustivat molemmat vuoden 2007 kriisin. Heitä on syytä kuunnella ja heillä on asiaa.
Keenin mukaan nyt näkemämme kasvua on täysin teennäistä ja perustuu pelkästään yksityisen velan ja kauppataseen ylijäämien kasvuun, joista molemmat ovat jo nykyisellään ennätyskorkealla. Sen sijaan, että kasvua luotaisiin jakamalla kierrossa olevaa rahaa ja entistä velkaa uudelleen, kasvua rakennetaan luomalla rahaa uuden velan kautta.
Järjestely loi kasvua vuosia, mutta kun velat piti maksaa takaisin ja taloustaantuma iski, koko korttitalo romahti. Keenin mukaan talous on siis riippuvainen uudesta velasta. Näin ollen velan suhteen kääntyminen laskuun tarkoittaa myös talouden hyytymistä. Kun yksityinen velkaantuminen kääntyi laskuun vuoden 2007 kriisin seurauksena, julkinen velka lähti kasvuun. Ongelma ei siis ollut ennestään korkea velka-aste vaan käsiin räjähtänyt yksityisen velan kriisi, jota kompensoitiin julkisella velalla.
Keen lyttää myytin, jonka mukaan yksityinen velka on aina hyvästä ja julkinen pahasta. Myytti on poliittista retoriikkaa eikä perustu todellisuuteen, missä rahaa ja kasvua voi luoda joko yksityisen velan, kauppataseen ylijäämän tai valtion kautta. Valtio ei ole siis kotitalous eikä sitä sellaisena pitäisi nähdäkään vaan pankkina, joka pystyy luomaan kasvua ilman lisävelkaa setelikoneita laulattamalla tai kauppatasetta kasvattamalla.
White on samoilla linjoilla. Hänen mukaansa keskuspankkien ekspansiivinen rahapolitiikka on ennennäkemätön ihmiskoe, joka on suunniteltu tehdessä. Talouden ongelmat eivät johdu Whiten mukaan kriisin hallinnasta vaan ratkaisuyritysten puutteesta. Poikkeuksellisen matala korkotaso ja tuhansien miljardien setelirahoitus eivät ole luoneet taloudellista kasvua vaan luoneet uusia kuplia eri puolille maailmaa ja entistä pahemman velkakriisin.
Whiten ja Keenin analyyseja lukiessa tulee muistaa, että aina on mahdollisuus, että talouspolitiikka onnistuu. Se ei kuitenkaan ole todennäköisin skenaario ilman velkojen uudelleenjärjestelyjä ja varallisuuden allokointia. Riskit ovat kasvaneen velkataakan vuoksi suuremmiksi ja sosiaalisen kriisin vuoksi vakavammiksi. Mikäli riskit realisoituvat ja yliarvostetut arvopaperimarkkinat kohtaavat karun todellisuuden, vuoden 2007 kriisi on pelkkä prologi tulevalle.
-------------
Eurovaaliehdokkaat komissaari Olli Rehn ja Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb kertoivat keskuskauppakamarin tentissä, että pahin on jälleen kerran ohi ja Euroopan talous elpyy. On hankala sanoa, kertoivatko herrat tämän talouskomissaarina ja ministerinä vai eurovaaliehdokkaina, jotka perustavat argumenttinsa ylioptimistisiin talousennusteisiin?
Suomen ongelma ei ole Keenin ja Whiten sanat muistaen julkinen velka itsessään, vaan julkinen velka, joka ei luo työtä eikä kasvua. Tällä hetkellä Suomen talouspolitiikka on täysin skitsofreenistä, sillä leikkaamme samalla kun velkaannumme. Tänä vuonna Oy Suomi AB:n talouskasvu jää EU-komission arvion mukaan 0,2 prosenttiin työttömyystilastojen rikkoessa ennätyksiä.
Tulevissa Euroopan parlamentin vaaleissa ei äänestetä eurosta eroamisen puolesta tai vastaan. Tulevissa vaaleissa äänestetään ennen kaikkea siitä, jatkaako Eurooppa leikkauspolitiikkaa ja talouskuria vai vaihtaako se talouspolitiikan suuntaa ja keskittyy inflaation torjumisen ja alhaisen korkotason sijaan työpaikkojen luomiseen ja investointeihin. Tämä kysymys tekee eurovaaleista historiallisen tärkeät, sillä seuraava katastrofi vältetään ainoastaan Euroopan talouspolitiikan kurssia muuttamalla.
Jos globaalin talouskriisin ainoa opetus oli, ettei taloustieteilijöitä kannata kuunnella ja että talouspolitiikkaa kannattaa tehdä fiilispohjalta tuulesta temmatuin teorioin, emme ole oppineet mitään. Kriisi ei ole kadonnut mihinkään. Ainoa ero vuoteen 2007 verrattuna on se, että tällä kertaa puu, johon perse edellä kiipeämme, on korkeampi ja pudotus pidempi.
“The only time I commit to conspiracy theories is when something way retarded happens.” - Joe Rogan
Eksyin Youtuben pimeälle puolelle, missä tutkija ja lobbari keskustelivat ilmastonmuutoksesta jenkkiläisessä talk showssa. Lobbarin mukaan ilmastonmuutosta ei ole olemassa, koska sitä ei ole markkinoitu uskottavasti ja ainoastaan reilu 30 prosenttia amerikkalaisista pitää ilmastokatastrofia uhkana ihmiskunnalle. Tutkija koetti turhautuneena selittää lobbarille, että kyse ei itse asiassa ole uskosta tai markkinointikamppanjasta vaan ihan kiven kovasta tieteellisestä faktasta.
Salaliittoteoreetikot ovat hauskoja. Olin nuorempana yksi heistä, mutta eheytin itseni yhteiskuntatieteillä. Salaliittoteoriat ovat valtavan vetovoimaisia ja erittäin hyvin markkinoituja tarinoita todellisuudesta, jotka vetoavat ihmisten tunteisiin. Ne ovat yksinkertaistettuja selityksiä monimutkaisesta maailmasta.
Vaikka monet salaliittoteoreetikot ovatkin totuuden jäljillä ja esittävät oivallisia kysymyksiä, he karnevalisoivat tarinan valheellisin kontekstein ja epäuskottavin lähtein. On erittäin vaikea ottaa argumenttia kuin argumenttia vakavissaan, jos seuraavassa virkkeessä puhutaan illuminatista, avaruusliskoista tai NWO:sta. Pahimmillaan kaikista samaan aikaan.
Olisi lohdullisen yksinkertaista, jos kaiken kaaoksen takana olisi eliitin pyöreän pöydän salainen kokous, jossa maailman suunta ja tapahtumat määritellään etukäteen. Kokouksia toki on ja toki pienellä eliitillä on kohtuuttoman paljon valtaa lobata ja rahoittaa näkemyksiään edustuksellisen demokratian piirissä, mutta todellisuudessa maailma on paljon monimutkaisempi kuin salaliitot antavat ymmärtää: se on erittäin eriarvoinen, erilaisten kansallisten ja kansainvälisten sopimusten sekä lakien määrittelemä kokonaisuus, jossa on ihminen välissä. Valta ei ole ihmisillä pyöreän pöydän ympärillä vaan yhtälailla sekä hallitsijoilla että hallittavilla ja ennen kaikkea instituutioilla, joita he edustavat.
Vuonna 2014 Euroopan parlamenttiin valitaan 751 meppiä. Heidän ohellaan Brysselissä työskentelee kymmeniä tuhansia lobbareita ja lakimiehiä, jotka edustavat eri eturyhmiä ja intressejä. He maksavat paljon ja kun sanon paljon, tarkoitan todella paljon. Pääoma ei investoi huvikseen, joten voimme turvallisin mielin olettaa lobbareiden ja lakimiesten olevan erittäin kannattava sijoitus. Institutioihin ja lakeihin vaikuttaminen on pitkäkantoista strategista vallankäyttöä. Jos salaliittoteoreetikot ymmärtäisivät, missä valta todella on ja miten sitä käytetään, he opiskelisivat kaikki oikiksessa.
Euroopan parlamentin vaalit lähestyvät. Olen nyt katsonut Ylen Meppigallerian kaikki keskeisimmät ja kaikki hauskimmat. Vaikuttaisi siltä, että osa ymmärtää missä mennään ja haluaa muutosta; osa puolestaan ymmärtää missä mennään, muttei halua nykyjärjestelmää muuttaa ja sitten ovat ne, joita voisi kuvata varsin värikkäin adjektiivein. On nähkääs Muutosta ja on muutosta; on Sinivalkoisia ja on sinivalkoisia ja sitten on salaliittoteorioita ja ihan on oikeita teorioita.
Eurooppa voi pahoin. Fasismi nostaa päätään ja leikkauspolitiikka on syössyt jo entuudestaan pankki-, investointi- ja velkakriisistä kärsivän euroalueen sosiaaliseen kriisiin. Meitä muistutetaan monesti pelkästään velkakriisistä, mutta kolme muuta kriisiä ovat todellisuudessa paljon isompi ongelma.
Kreikassa keskipalkat ovat romahtaneet, työttömyys räjähtänyt, ihmiset ovat menettäneet omaisuutensa ja samaan aikaan maan hallitus esittelee vääristeltyjä talouslukuja markkinoiden tasapainottamiseksi. Toki tasapainoa tarvitaan, mutta vielä kipeämmin euroalue tarvitsisi finanssireformia, läpinäkyvyyttä ja väkivaltaisen leikkauspolitiikan lopettamista, jonka ainoa tehtävä markkinoiden miellyttämisen lisäksi vaikuttaisi olevan julkisen sektorin yksityistäminen.
Euroopan komissio arvioi, että Suomen bruttokansantuotteen kasvu jää tänä vuonna vain 0,2 prosenttiin maailmantalouden kasvaessa 3,6 prosenttia vauhtia. Meitä huonommin menee komission mukaan ainoastaan Italiassa, Kreikassa ja Kyproksessa, jotka ovat leikanneet oikein urakalla. IMF:n World Economic Outlookin mukaan maailman huonoimmassa kunnossa olevat taloudet ovat Libya, Venezuela, Päiväntasaajan Guinea, Kroatia ja tietenkin rakas Suomi - Winland. Hallituksen arvion mukaan finanssipolitiikkaa kiristetään oikein urakalla vuonna 2015, jolloin uusia sopeutustoimia tehdään 3,3 miljardin euron edestä. Nämä ovat tilastoja, joista salaliittoteoreetikot eivät vaahtoa, koska niillä on todellista merkitystä.
Hyvä tarina ei ole harmaita käppyröitä. Salaliitto sen sijaan on hyvä tarina, joka toistaa klassista romanttista narratiivia. Jos tarinaan ei kuitenkaan suhtaudu analyyttisesti saati kriittisesti, jäljelle jää pelkkiä satuja, jotka eivät tarjoa aseita aktiivisen vastarintaan vaan passivoi uskovaiset naiviin determinismiin, koska eihän uuden maailmanjärjestyksen avaruusliskolle mitään mahda.
-------------
Yksi varsin suosittu salaliittoteoria on, ettei äänestämällä voi vaikuttaa. Toki on niitä nukkuvia, jotka tekevät aktiivisen päätöksen olla äänestämättä ja totta kai edustuksellisessa demokratiassa on ongelmansa, mutta uskallan väittää, että suomalainen nukkuvien puolue ei ole ihan näin valveutunut. Viime eurovaaleissa Suomen äänestysaktiivisuus jäi 40:een ja Euroopan kokonaisaktiivisuus 42:een prosenttiin. Se on erittäin alhainen luku ottaen huomioon, miten paljon valtaa EU:lla on arjessamme. EU:n politiikkaa ei muuteta pelkästään barrikadeilta tai keskustelufoorumeilta vaan viime kädessä äänestämällä.
Tyytymättömyyden lisääntyessä vallitsevaa politiikkaa kohtaan, yhä useampi jättää äänestämättä tai äänestää protestiksi. TNS Gallupin tuoreen kyselyn mukaan jopa kaksi kolmesta äänestäjästä kaipaa muutosta unionin nykyiseen politiikkaan. Protesti on hyvä asia, mutta toivoisin, että ihmiset eivät äänestäisi ei-vaihtoehdon vaan vaihtoehtoisen politiikan puolesta.
Eurovaaleissa äänestetään viime kädessä leikkauspolitiikan ja nykypolitiikan puolesta tai sitä vastaan. Kyse on siitä, lopetammeko kurjistavan leikkauspolitiikan, alammeko oikeasti elvyttämään ja korjaammeko euron valuuvikoja vai jatkammeko leikkaamista hamaan tulevaisuuteen? Kysymys on toisin sanoen siitä, murtuuko oikeiston hegemonia Euroopan parlamentissa.
Tämän tekstin tarkoitus ei ole pakottaa ketään äänestämään vastoin vakaumustaan tai äänestämään ylipäätään. Fakta kuitenkin on, että vasemmisto on näissä vaaleissa ainoa realistinen vaihtoehto kääntää Euroopan poliittinen kurssi, oli sitten vasemmiston kanssa samaa mieltä tai ei.
Ajattelinkin olla tulevien vaalien suhteen yhtä puolueeton ja sitoutumaton kuin Hesarin pääkirjoitustoimitus Nato-keskustelussa ja kertoa poikkeuksellisesti, ketä äänestän. Kurjistavan leikkauspolitiikan aika on ohi ja Eurooppa kaipaa piiskan sijaan läpinäkyvyyttä, investointeja ja uudistuksia. Ja hyviksiä kuten Li Andersson (134), jota kävin juurin äänestämässä. Tasa-arvoisemman Euroopan puolesta - stop austerity.
