"Kyllä mä aika paljon kestän mut sit kun menee hermo niin sen kyllä huomaa."
"Mä jaksan kuunnella pitkäänkin vittuilua mut kun riittää, niin tykitän takaisin kunnes vastapuoli katuu syntymäänsä."
... ja vastaavia "sankaritekoja" omia hermojaan turhaan koettelevilta ihmisiltä on kuultu monen vuoden aikana ihan liikaa.
Huomasin tässä taannoin sanovani yhä useammin heti tilanteen ollessa päällä, mitä mieltä siitä olen ja miksi en aio olla osana sitä pidempään. Sellainen antaa varmuutta ja rauhallisuutta. Ei tarvitse purra hammasta, niellä sanoja tai kiukkuaan, kärsiä hedarista eikä patoutuneesta (padotusta) raivosta. Eikä jälkeenpäin ole sellainen olo kuin pää räjähtäisi, koska siellä velloo ihan liikaa nurkkaan ja arkistoon pakotettuja asioita.
Minä en venytä enää pinnaani esittämällä tilanteessa jotain muuta kuin mitä olen tai mitä tunnen/ajattelen. Voisin toki, mutten löydä siihen yhtään päteväksi katsomaani syytä. Sitä paitsi mitä järkeä on muka pantata ajatuksiaan/tunteitaan, varsinkin jos niiden esittäminen heijastaa vain sitä ihmisen aitoutta ja piilottaminen vääristää kommunikaatiota?
Entä mitäs sitten, jos ei tulekaan enää mahdollisuutta sanoa ne kaikki kertyneet kiukut sille niiden aiheuttajalle? Pidetäänkö ne mukana vai kaivetaanko kuoppa maahan ja huudetaan ne sinne ja heitetään multaa päälle? Vai vedetäänkö kenties perisuomalainen känni ja sen jälkeen itsensä hirteen, koska ei happi muutenkaan kulkenut enää kunnolla, kun kurkkua kuristi vuosien varrelta kertynyt musta viha?
Hohhoijakkaa.
Tämä ei sovi minulle. Käytin tuota fraasia pariin otteeseen ja huomasin, että seinät jäivät pystyyn enkä ollutkaan vastapuolen silmissä mitenkään entistä huonompi ihminen.
