Vähän kaikesta ja paljon muustakin. Hektisiä ajatuksia laiskaan tahtiin ja toisinkin päin. Varoitus: Henkisesti keskenkasvuisille, negailijoille ja muille trolleille sopimatonta sisältöä. Onnellisuus ja positiivisuus etusijalla.
Arvoisa cityläinen Leccare,
voisitko lakata postaamasta mulle rumien lihavien alastomien miesten kuvia. Vaikka heillä olisikin tonttulakki (ylä)päässään ja kultaköynnöstä (oletetulla) vyötäröllään, minä en saa kuvista joulumieltä, vaan pahoinvointia.
Kiitos kaunis etukäteen.
Please,
Dia
PS. Jollet toteuta pyyntöäni, pääset estolistalle ainakin loppuvuodeksi. :)
PPS. Arvostat varmasti taustamusiikkivalintaani.
Markkina-arvo: 913,79
Hankinta-arvo: 500,00
Laskennallinen Voitto/Tappio (FIFO): 413,79
--------------------------------------------------------------------------------
Riskinotto kannattaa. Nyt kun oppis vielä käsittelemään miehiä yhtä fiksusti kuin rahaa. Ehkä ens vuonna. :D
Otsikon lausahduksen kuulin eräältä fyysisesti aikuiselta ihmiseltä kauan kauan sitten. Kyselin tapahtuneen taustoja ja hänen kertomuksestaan selvisi, että hänen lähipiirinsä käänsi hiljalleen, ihminen kerrallaan, hänelle selkänsä. Ihmettelin syitä ja ne olivat kuulemma tälle henkilölle tuntemattomia tai sitten selitys piili siinä, että kaikki olivat kusipäitä.
Myöhemmin, tutustuttuani paremmin kyseiseen ihmiseen, otin itsekin etäisyyttä. Syynä oli epämiellyttävyyden tunne, joka vahvistui jokaisen tapamisemme yhteydessä. Aluksi suhteellisen normaalilta vaikuttanut ihminen kyselikin pian hyvin uteliaasti erittäin yksityisiä asioita, antoi pyytämättä hyvin törkeitä neuvoja ja yritti sekaantua asioihini, minkä lisäksi rasvaiset jutut ja loukkaaviksi tarkoitetut vihjeet ja syytökset lentelivät ilmassa harva se hetki.
Päädyin ajattelemaan hänen olevan yksinkertaisesti tilannetajuton ja mahdollisesti jokseenkin yksinkertainen. Melkein meinasin ajatella tilanteen olevan jokseenkin surullinen, kun havahduin kysymään itseltäni: kuka minä olen arvioimaan hänen elämäänsä? Jos hän viihtyy sellaisenaan kuin on eikä ymmärrä itse olevansa ainakin jonkinasteinen osasyy ihmisten kaikkoamiseen ympäriltään, niin olen kyllä jäävi puuttumaan asiaan, joten pidin ajatukseni ominani.
Näin. Selvitin tilanteen itselleni ja voin vihdoin piirtää mielessäni henkselit kyseisen tapauksen yli. Hyvillä mieli. :)
Tiedostan omat rajani infon vastaanottamisen suhteen: jätän lehdistäkin lukematta kolari- ja onnettomuusuutiset koska hey, oma valintahan se on, mitä tietoa ja missä määrin ottaa vastaan. Olen toisinaan sanonut ihmisillekin suoraan, että kiitos luottamuksesta ja avoimuudesta, minä kuitenkin koen tämän aiheen kiusalliseksi tai suorastaan sopimattomaksi korvilleni. Fiksut tyypit tajuaa pointin, toisenlaiset loukkaantuvat ja leimaavat kuulijan/kieltäytyjän jollakin tapaa vajavaiseksi sanomalla mm. ”Surullista, ettet osaa suhtautua asiaan neutraalisti.”
Mielenkiintoista. Neutraali-sanan määritelmä tuntuu siis olevan erilainen eri ihmisillä.
Huomasin tässä taannoin olevani taas tilanteessa, jossa saan liikaa infoa ja vieläpä sellaista, joka hetkellisesti heikentää elämälaatuani. Aikaisemmin minulla oli naispuolinen kaveri, joka tykkäsi lähetellä aamukuudelta tekstiviestejä pudonneista lentokoneista ja muista aamu-uutisten ihanuuksista.
Myöhemmin havaitsin tämän ilmiön myös ihan livenä ja muissakin ihmisissä: päivitellään maailman kamaluuksia melkeinpä lämpimikseen tai sitten jaetaan muiden kanssa asioita, joiden ääneen lausumistakin kannattanee miettiä kahteen kertaan jo pelkän sisällön takia ja seuraavaksi ilmaisumuodon takia.
Sain siis jälleen kerran viikko takaperin tällaista tietoa. Ongelma ei ollut edes siinä, etten uskonut kyseistä tietoa todeksi – jokainenhan kertoo mistä tykkää ja vaikka fantasioistaan totuuden muodossa. Pyysin kuitenkin, että jatkossa minulle annettava informaatio rajoitettaisiin niin, että vastaavat jutut jäisivät sen ulkopuolelle. En sanallakaan halveksinut, mollannut tai haukkunut infon esittäjää tai itse infoa. Puhuin hyvin minä-lähtöisesti.
Nussit siis teini-ikäisenä isoisäsi lammasta kolmesti päivässä koko kesän ajan. Hienoa. Tällekö mun pitäisi osata nauraa? En pysty, en aio enkä edes pyydä anteeksi tätä kyvyttömyyttäni. Seuraavaksi kerrot osaavasi omaavasi ajatustenlukukyvyn. Epäilen asiaa, koska et selkeästi lue vastineena mieleeni pompahtanutta epäluuloa, joka kaiken lisäksi heijastuu kasvoiltani. Kaiken lisäksi Englannin kuningatar pyysi sinut luokseen nauttimaan muustakin kuin kello viiden teestä? Riiiiiiiiiiight.
Ja hey, jos jollekin tuli nyt isona ongelmana jokin tekstissäni oleva asia, niin kertokaa ihmeessä. Lupaan pyytää teitä olemaan lukematta blogiani jatkossa, jos ette ihan itse sitä tajunneet. Kiitos.
Mä koin niin teinihetken tänään lounaalla. Oltiin työkavereiden kanssa syömässä vakiopaikassa, missä syö myös kolmenkymmenen lähistöllä sijaitsevan yrityksen henkilökunta.
Vasta pöydästä noustuani huomasin takanani olevassa pöydässä syötävän suloisen nuoren miehen, arviolta ikää oli +/- 2 v vrt. itseeni. Mies tuijotti mua ja hymyili, samoin teki hänen vieressään istuneet kaksi muuta.
Mä hämmennyin. Saatoin jopa hiukan punastua ja hymyilin ns. automaattisesti takaisin. Sitten käänsin äkkiä selkäni heille ja vedin takin ylleni. Lähtiessäni ovesta ulos käännyin katsomaan, ja mies tuijotti mua edelleen, ja hymyili edelleen.
Seuraavaksi aloin miettiä, miksi miehet hymyilivät, ettei vaan mulla ois muutenkin lyhyt hame noussut vielä ylemmäs tjsp.
Seuraavaksi alkoi vituttaa, etten tajunnut mennä esittäytymään. Olen tänään jotenkin hidas.
Argh. Oli kyllä virkistävää kokea jotain niin kaukaiseen menneisyyteen unohtuneeksi luulemaani.
Antiikkikauppa. Yritän siirtää sivummalle isoa ruokapöytää saadakseni esiin kaksi tuolia sen alta. Mahdan olla hassu näky korkosaappaissa ja hameessa ähkiessäni siinä kuin paraskin I-don't-need-a-man-to-make-it-happen -pätijä, kun vierestä kuuluu "Do you need help?" ja ilmiselvästi vahva käsipari nostaa pöydän ilmaan, jotta saan tuolit sen alta. Kauniit tummat silmät tapittavat hetken, kun hymyilen hämmennyksissäni leveästi ja kiitän avusta.
Jotenkin rakastin sitä hetkeä, kun mulle tarjottiin apua noin tyylikkäästi, asiallisesti ja taitavasti - ilman minkäänlaista hyödynyritystä, nimittäin hetken päästä sama auttaja jutteli helliä kauempana (selkä meihin päin) seisoneelle tyttöystävälleen.
Mulla on vieläkin tapahtuneesta hyvä mieli. En osaa sanoa tarkemmin, miksi. Ehkä se oli tehokas muistutus siitä, ettei aina tarvitse olla DIY-nainen - ja siitä, ettei korkosaapaista ole ainakaan haittaa, ei edes huonekalushoppailussa.
Voe vidu miten elämätöntä porukkaa voikin olla. Valta ja myös "valta" tekevät ihmisistä entistä tyhmempiä.
Eilen klo 22 jälkeen jätin auton pihaan sellaiseen paikkaan, jonka aurausauto oli puhdistanut lumesta. Paikka sijaitsi kadunvarressa ja auto mahtui siihen niin, ettei todellakaan tukkinut tietä mitenkään päin. Kesäisin siihen ei autoa jätetä, koska siinä on nurmikko. Nyt on kuitenkin joulukuu (tiedoksi niille, joilla on dementia).
Klo 23:30 auton ikkunaan oli ilmestynyt lappu:
HALOO! Siirrä autosi välittömästi pois
Hallituksen jäsen!
Käsialasta päätellen kyseessä on mummo. Ekan sanan perusteella tämä jäsen (mieleen tuli aika nopeasti ruumiinjäsen -> kyrpä) luuli puhuvansa puhelimessa, ja hallituksen jäsen on varmaan mummojen keskuudessa kova juttu, kun sen perään piti laittaa huutomerkki, vaikka edellisen lauseen perästä oli unohtunut piste. Oli varmaan kiire laittaa tittelinsä/asemansa ja huutomerkki perään. :D
Ihanaa, naapurissani asuun kyttääjiä.
Postitoimisto. Yksi pakkauspöytä, jossa on teippiteline, sakset ja vaaka, ja kaksi pienempää tasoa, joissa on kirjoitusalustat ja kyniä.
Nainen kirjoittaa postikorttiin osoitetta pakkauspöydällä eikä siirry, vaikka pakkaamaan tuleva henkilö pyytää häntä vapauttamaan pakkauspöydän.
Postitoimisto. Jonotuslappuautomaatti. Yksi ihminen jonossa lappu kädessä. Kaksi ihmistä tulevat sisään, ohittavat jonottajan ja automaatin ja menevät suoraan tiskille kyselemään asioitaan. Mikä ikävintä, postihenkilökunta palvelee heitä ns. jonon ohi. Se tuskin opettaa heitä ottamaan sen v***n lapun seuraavallakaan kerralla.
Kauppa. Kassa. Noin viisivuotias poika katsoo, kun äitinsä pakkaa ruokaostoksia, ottaa sitten pinaattilettupaketin ja alkaa hakata sillä seuraavan asiakkaan ostoksia, jotka ovat tietysti hauraita pehmeitä leivoksia.
Joinakin päivinä mun tekee mieli lyödä ihmisiä. Todella, todella kovaa.
Muuten kaikki meni nappiin, mutta aamupalajugurtti oli homeessa. :(
Tänään, taas kerran, kuten eilenkin, tuli käytyä asioita läpi. Ei mitään mullistavaa, samaa peruskauraa, joka oli päässyt unohtumaan muiden, näennäisesti tärkeämpien asioiden alle.
Parhaiten kai ajatukset kiteytyy tähän: truth hurts. Onneks(en)i kipu on mulle kasvun paikka eli lopulta positiivinen asia.
